Onko pilkuilla ja pisteillä väliä?

 On ja ei

On selvää, että pilkuille ja pisteille on oma paikkansa. Sanojen merkitykset muuttuvat ilman niitä. Kirjoitamme tänä päivänä erittäin paljon, sillä some on monelle ainoa viestintäväline. Somessa käytetään pilkkujen sijaan hymiöitä ja lisätään lauseita värittäviä emojeja tekstiin. Mutta, esimerkiksi tarinan itsestä ulos tuomisessa jos liikaa keskittyy pilkkuihin ja pisteisiin, tarina voi jäädä tulematta. Tärkeintä on saada tarina itsestään ulos, korjata se sitten myöhemmin. On myös paljon ammattimaisia kieltoja ja sääntöjä, kaikessa. Luovuus ei tunne ammattilaiskieltä. Jos yrittää olla liian ammattimainen, voi olla, että luovuus jää pinnalliseksi. Töihin ei tule syvyyttä ja tunnetta, vaan se on kuin konekirjoitusta. Älä yritä olla mitään vaan ole. 

Uskalla uhmata ammattilaisten sääntöjä. Mitä sitten, vaikka mistään ei tulisi milloinkaan mitään. Uskalla silti. Maailma on täynnä ruikuttajia ja huutelijoita, missä asioissa teemme väärin, mutta jos kuuntelemme –  voi olla, että oma luovuus jää näkemättä ja kokematta. Miellytämme vain muiden mieliä tällöin. 

Kirjoittaminen on selkeästi sama asia, kuin esimerkiksi autolla ajo. Opit ajamaan vain ajamalla. Teoriaa voit tietää paljonkin, mutta vasta kokemus tekee hyvän kuskin. Uskoisin, että kirjoittamiseen pätee sama asia. Elämään myös. Vain kirjoittamalla oppii näkemään omia virheitään, tunnustelemaan miltä teksti tuntuu ja miten se soljuu eteenpäin. Olen lukenut suosittuja kirjoja viime aikoina ja kiinnittänyt huomiota, että ihan yhtä lailla sieltä puuttuu pilkkuja. 

Eli se ei ole aina ihan niin justiinsa. Aina on saivartelijoita, jotka nauttivat takertua pilkun viilailuun ja toisinaan se on ihan hyväkin asia, mutta toisinaan se vain turhaan hidastaa. Joskus ajattelen, että saivartelijat ovat päässeet liian helpolla elämässään, siksi heillä on aikaa ruikuttaa. 

Joten vinkkini sinulle, lopeta ruikutus ja liika täydellisyyteen pyrkiminen ja vain tee ja toimi. Sanon tämän itselleni myös. Virheistä syntyy mahtavia tarinoita. Ja olisihan se aika kamalaa, että hyvä tarina jäisi kertomatta vain siksi, että siinä on liikaa yhdyssanavirheitä tai pilkut puuttuisi, joten sitä ei silloin kehtaisi muille näyttää. Eikö niin?

Maiju

Taide ei ole sinä, se on vain teos

Voimakkaat tunteet 

Kohti romaania

Kun kirjoitat –  on hyvä tiedostaa, että itse kirjoitus ei ole sinä. Se ei ole ikinä suoraa tekstiä sinun elämästä. En tarkoita tässä päiväkirjaa, vaan fiktiivistä tekstiä, johon käyttää omasta elämästään teemoja. Vaikka käyttäisit teemoja omasta elämästäsi, se ei kuitenkaan ole omaa elämää, vaan väritettyä totuutta. Kirjoittamisessa voi hyödyntää omaa tuskaa ja kipua, jotta tekstistä saa toden tuntuisemman, mutta on tärkeää tiedostaa tunteiden olevan ns. harhaa. Vain osa tarinaa. Selittelen tätä myös itselleni, sillä kirjoittaessani romaania upposin tunteisiin niin vahvasti, että kuvittelin niiden olevan omiani. Nyt etäisyyttä ottaessani alan olla ehkä valmis jatkamaan tekstiä. Kirjoittaminen on aina prosessi. Toisille tuntuisi olevan helpompaa tuottaa paljon kirjoja tiiviissä ajassa, toiset taas ovat hitaampia. Taidan kuulua hitaampien joukkoon. Blogissa ei ole ollut ongelmaa tuottaa tekstiä, mutta romaani, jossa pitää pitää tarinaa koossa ja pysyä kärryillä itsekin on vähän haastavampaa. Tai paljonkin haastavaa. 

(Koska blogeissa luetaan viimeinen teksti ensin, on ehkä parempi vielä tähän sanoa, etten ole julkaissut mitään. Kirjani on kesken. )

Päiväkirja on ihan hyvä lähdetiedosto ns. ajatusten ulkoistaja. Kun tarvitsee inspirointia, voi käyttää päiväkirjaa lähteenä.

Olen harrastanut kirjoittamista aktiivisesti 12 vuotta. En silti voi sanoa osaavani kirjoittaa täydellisesti. 

"Ollakseen kirjailija tulee elää kirjailijan elämää." Törmäsin tähän tekstiin kirjailijanloput – Facebook ryhmässä. 

Ehkä yleisin lause mitä moni joilla on tarina sisällään sanovat "elämäni on tylsää, eikä ole mitään kerrottavaa."

Uskon, että kaikkien tarina on kiinnostava, jotka ovat valmiita siitä kertomaan. 

Itselläni yksi isoimmista kirjoittamisen laukaisevista aiheista on ollut kipu. Koska kipu on ollut niin suuri, olen naamioinut oman kipuni sivuun ja pyrkinyt auttamaan muita omalla paranemisellani. 

Perhonen on hyvä esimerkki upeasta lopputuloksesta. 

Perhosen metamorfoosi onkin symboli "anna itsellesi aikaa" lopputulokselle. Hitsit, joskus on vaikeaa muodostaa selkeää lausetta.

Perhosen muodonmuutos toukasta perhoseksi on yleinen voiman symboli. Kirjoittaja voi olla kärsimätön pilkunviilaaja, suuttua ja turhautua, lamaantuakin, sillä oma sisäinen kriitikko voi olla ankaraakin ankarampi. Ehkä siksi on hyvä antaa itselleen aikaa. Ehkä se tilaisuus sieltä joskus tulee. Ei voi tietää.

Ehkä onkin hyvä ottaa teokseensa etäisyyttä, ettei pidä sitä liian henkilökohtaisena. Muuten saattaa jäädä tunteidensa vangiksi. En tiedä. Kunhan kirjoittelen. Jotain. Luulen tietäväni jostain jotain. Mutta enpä oikeastaan tiedä. Hah.

Maiju

Pysähdys

Lepo

 Elämä muistuttelee meitä aika ajoin pysähtymään. 

Kun keho pysähtyy, mieli jatkaa kulkuaan. Syntyy tila uupumuksen. 

Mieli taistelee tehtävien ja pakkojen kanssa, kehon kaataessa sänkyyn. 

Mieli oppii levossa sen minkä kiire siihen synnytti. 

Muista siis levätä. 

Sisäisten taisteluiden sijaan, rauhoita mieltäsi vastaanottamaan uutta - pelon väistyessä tieltä. 

Ei ole pelättävää, joten miksi ruokkisit itseäsi kauhukuvilla? 

Luonnollinen muutos saavuttaa sinut jatkuvasti, joten anna mielellesi rauha. 

Paijaa ja rakasta ruoskan sijaan. Mitään ei tapahdu, mitä et salli itsellesi, joten ajattele hyvin.

Uskotko siihen itse. Mitä hyvää opit itsestäsi matkallasi?

Maiju

Kirjoittaja tarvitsee lukijansa

Riitänkö kirjoittajana?

Kun siirryin vuonna 2010 päiväkirjoista blogin kirjoittamiseen – huomasin yhden valtavan eron.  Päiväkirjat kun ovat yksityisiä – niihin voi kirjoittaa mitä vain, sillä kukaan ei niitä lue. Blogi taas ei ole yksityinen, ellei siitä sellaista tee. Tämähän kuulostaa ihan hassulta ja itsestään selvältä näin luettuna, mutta joskus tunteiden massassa erottelua on vaikeaa tehdä. Blogissa sitä haluaa, että joku lukee tekstit. Fyysiset päiväkirjat taas piilotetaan syvälle kaappiin, ettei kukaan niitä pääse lukemaan. Mieleni oli kipujen täyttämää, joten en osannut siihen aikaan täysin erotella blogia päiväkirjasta. Siksi ahdistuin ja lopetin kirjoittamisen. Käsittelin tunteeni ja jatkoin taas. Kun aloin kirjoittamaan, oli käytävä tunteet läpi, mitä kestän lukea itsestäni jälkeenpäin. Kirjoita ja puhu niin, että voit seistä itsesi takana tulevassa. 

Kävin voimakkaita tunteita läpi, en oikeastaan osannut silloin sanoittaa niitä. Kanavoin tunteitani blogiin - juurikin siksi, että saan ajatukseni ulkoistettua. Pelko siitä, että joku lukee, sai minut muokkaamaan kirjoitustani selkeämmäksi ja sanotaanko näin, että kohteliaammaksi. Kun luin omaa kirjoitustani tietokoneen ruudulta –  se oli mielelleni iso askel. Sain katsottua itseäni ulkopuolisen silmin. Kävin kuitenkin niin voimakkaita häpeän ja pelon tunteita siinä vaiheessa läpi, etten lopulta kestänyt omia kirjoituksiani, vaan kopioin tekstit itselleni ja pikku hiljaa hävitin tekstit blogista. Luin kyllä –  "mitä nettiin kirjoitat, ne sinne kyllä jää" tekstejä. Pysykööt siellä bittiavaruudessa.

En ollut silloin valmis tuomaan kirjoituksiani esiin. Olenko koskaan valmis, jos vieläkin näin ajattelen? 

Nyt teen itseni kanssa työtä, että voin kirjoittaa julkisesti. Hassusti sanottu, sillä olen tehnyt sitä tämän blogin alusta asti. En vain jaa blogiani missään. Otin jopa instagramista linkin pois. Miksi? Koska, huomasin sen hyödyttömyyden. Ja samalla epäilen omia sanojani. 

 Kuitenkin joku ajatuksissani estää jakamasta blogin linkiä, sillä oikeastaan pelkäsin tekstieni tyrmäystä. Etten ole tarpeeksi kiinnostava, etten osaa kikkailla ja tarjota sitä mitä lukija tarvitsee. Pelko ei enää salpaa henkeäni, vaan se on vaan muuttunut haluttomuudeksi. Aina kun joku lukee tekstini, ajatuksissani alkaa syntyä uusi tarina. Aina kun on pitkä hiljaisuus, menen itsekin uinumaan. Miten sitten saada itsensä tekstien kanssa tasapainoon, että kirjoittaminen pysyy yllä? Moni puhuu kirjoittajaryhmien puolesta. Verkostoidu saman henkisten kanssa. Löydä itsellesi lukijoita. Lukija voi auttaa sinua. Löydä samanhenkisiä kirjoittajia ja verkostoidu heidän kanssaan, he voivat inspiroida sinua. Kirjoittaja todella tarvitsee lukijansa. Samoin kuin näyttelijä yleisönsä. Mutta samalla sisälläni asuu pelokas erakko, joka ei jaksa tutustua, jos se tuo vain uusia ongelmia. Uusien ihmisten kanssa joutuu aina opetella tavat kommunikoida ymmärrettävästi. Sillä kaksi maailmaa kun yhdistyy, niiden yhdistäminen voi olla aluksi vaikeaa. Yhteys joko syntyy tai ei synny. 

Kirjoittamisessa kärsivällisyys on malttia. Olen luonteeltani kaikki nyt heti tänne -tyyppi ja tämän piirteen kanssa olen saanut kamppailla. Sillä maailma ei toimi niin. Kirjoittaminen ei toimi niin. Kustantajan etsiminen ei toimi niin. Kaikessa joutuu odottamaan. Korjaan. Minun maailma ei toimi niin, sinun maailmasi saattaa toimia. 

Saadaksesi ihmisiä lukemaan, lukijalle tulee tarjota jotain joka avaa heissä tunteita. Joka koskettaa jotta kiinnostus pysyy yllä. Mutta miten se tehdään? Miten voit saada kustantajan kiinnostumaan sinusta. Tai oikeastaan lukijan. Ja jos et tahdo omakustannetta kirjoittaa, miten tulet näkyväksi kustantajalle? Seuraan muiden kustantajan etsimisen kamppailua edelleen. En ole niin rohkea, että olisin vielä valmis lähtemään hylkyjen haku prosessiin. Ja tarvitsen kässärille lukijan. Jokainen lukija on jättänyt kirjan kesken, joten se ei voi olla kovin hyvä. 

Jotta kirjoittaja-minä säilyy, on löydettävä balanssi. Haettava lukijan kautta itseään ja omaa tapaansa kirjoittaa, eikö? Siksi tarvitsen lukijaa. Olisitko lukijani? Vaikka laittaisin blogini jäähylle, en usko kirjoittamiseni loppuvan koskaan. 

Tiedättekö, kun kaikilla on jokin kipinä? Se voi olla urheilu tai taide tai pitsin nypläys ym. Oma kipinäni on kirjoittaminen ja valokuvaus. Ainakin tällä hetkellä. Ne ovat pysyneet mukanani lapsesta asti. Samoin videokuvaus. Harrastelija-kuvaus.. 

Kirjoita päiväkirjaan salaiset asiat, blogiin kevyet jutut. 

Kirjoitan, vaikka vastustan itse tätä tällä hetkellä. Saa nähdä jaksanko tätä blogia kovinkaan pitkään pitää yllä.

Hän on jääenkeli, mutta katsoja näkee sen omalla tavallaan.

Yllä olevat kuvat ovat Pixabaysta, jääenkeli omani.

Maiju