Kirjoittaja tarvitsee lukijansa

Riitänkö kirjoittajana?

Kun siirryin vuonna 2010 päiväkirjoista blogin kirjoittamiseen – huomasin yhden valtavan eron.  Päiväkirjat kun ovat yksityisiä – niihin voi kirjoittaa mitä vain, sillä kukaan ei niitä lue. Blogi taas ei ole yksityinen, ellei siitä sellaista tee. Tämähän kuulostaa ihan hassulta ja itsestään selvältä näin luettuna, mutta joskus tunteiden massassa erottelua on vaikeaa tehdä. Blogissa sitä haluaa, että joku lukee tekstit. Fyysiset päiväkirjat taas piilotetaan syvälle kaappiin, ettei kukaan niitä pääse lukemaan. Mieleni oli kipujen täyttämää, joten en osannut siihen aikaan täysin erotella blogia päiväkirjasta. Siksi ahdistuin ja lopetin kirjoittamisen. Käsittelin tunteeni ja jatkoin taas. Kun aloin kirjoittamaan, oli käytävä tunteet läpi, mitä kestän lukea itsestäni jälkeenpäin. Kirjoita ja puhu niin, että voit seistä itsesi takana tulevassa. 

Kävin voimakkaita tunteita läpi, en oikeastaan osannut silloin sanoittaa niitä. Kanavoin tunteitani blogiin - juurikin siksi, että saan ajatukseni ulkoistettua. Pelko siitä, että joku lukee, sai minut muokkaamaan kirjoitustani selkeämmäksi ja sanotaanko näin, että kohteliaammaksi. Kun luin omaa kirjoitustani tietokoneen ruudulta –  se oli mielelleni iso askel. Sain katsottua itseäni ulkopuolisen silmin. Kävin kuitenkin niin voimakkaita häpeän ja pelon tunteita siinä vaiheessa läpi, etten lopulta kestänyt omia kirjoituksiani, vaan kopioin tekstit itselleni ja pikku hiljaa hävitin tekstit blogista. Luin kyllä –  "mitä nettiin kirjoitat, ne sinne kyllä jää" tekstejä. Pysykööt siellä bittiavaruudessa.

En ollut silloin valmis tuomaan kirjoituksiani esiin. Olenko koskaan valmis, jos vieläkin näin ajattelen? 

Nyt teen itseni kanssa työtä, että voin kirjoittaa julkisesti. Hassusti sanottu, sillä olen tehnyt sitä tämän blogin alusta asti. En vain jaa blogiani missään. Otin jopa instagramista linkin pois. Miksi? Koska, huomasin sen hyödyttömyyden. Ja samalla epäilen omia sanojani. 

 Kuitenkin joku ajatuksissani estää jakamasta blogin linkiä, sillä oikeastaan pelkäsin tekstieni tyrmäystä. Etten ole tarpeeksi kiinnostava, etten osaa kikkailla ja tarjota sitä mitä lukija tarvitsee. Pelko ei enää salpaa henkeäni, vaan se on vaan muuttunut haluttomuudeksi. Aina kun joku lukee tekstini, ajatuksissani alkaa syntyä uusi tarina. Aina kun on pitkä hiljaisuus, menen itsekin uinumaan. Miten sitten saada itsensä tekstien kanssa tasapainoon, että kirjoittaminen pysyy yllä? Moni puhuu kirjoittajaryhmien puolesta. Verkostoidu saman henkisten kanssa. Löydä itsellesi lukijoita. Lukija voi auttaa sinua. Löydä samanhenkisiä kirjoittajia ja verkostoidu heidän kanssaan, he voivat inspiroida sinua. Kirjoittaja todella tarvitsee lukijansa. Samoin kuin näyttelijä yleisönsä. Mutta samalla sisälläni asuu pelokas erakko, joka ei jaksa tutustua, jos se tuo vain uusia ongelmia. Uusien ihmisten kanssa joutuu aina opetella tavat kommunikoida ymmärrettävästi. Sillä kaksi maailmaa kun yhdistyy, niiden yhdistäminen voi olla aluksi vaikeaa. Yhteys joko syntyy tai ei synny. 

Kirjoittamisessa kärsivällisyys on malttia. Olen luonteeltani kaikki nyt heti tänne -tyyppi ja tämän piirteen kanssa olen saanut kamppailla. Sillä maailma ei toimi niin. Kirjoittaminen ei toimi niin. Kustantajan etsiminen ei toimi niin. Kaikessa joutuu odottamaan. Korjaan. Minun maailma ei toimi niin, sinun maailmasi saattaa toimia. 

Saadaksesi ihmisiä lukemaan, lukijalle tulee tarjota jotain joka avaa heissä tunteita. Joka koskettaa jotta kiinnostus pysyy yllä. Mutta miten se tehdään? Miten voit saada kustantajan kiinnostumaan sinusta. Tai oikeastaan lukijan. Ja jos et tahdo omakustannetta kirjoittaa, miten tulet näkyväksi kustantajalle? Seuraan muiden kustantajan etsimisen kamppailua edelleen. En ole niin rohkea, että olisin vielä valmis lähtemään hylkyjen haku prosessiin. Ja tarvitsen kässärille lukijan. Jokainen lukija on jättänyt kirjan kesken, joten se ei voi olla kovin hyvä. 

Jotta kirjoittaja-minä säilyy, on löydettävä balanssi. Haettava lukijan kautta itseään ja omaa tapaansa kirjoittaa, eikö? Siksi tarvitsen lukijaa. Olisitko lukijani? Vaikka laittaisin blogini jäähylle, en usko kirjoittamiseni loppuvan koskaan. 

Tiedättekö, kun kaikilla on jokin kipinä? Se voi olla urheilu tai taide tai pitsin nypläys ym. Oma kipinäni on kirjoittaminen ja valokuvaus. Ainakin tällä hetkellä. Ne ovat pysyneet mukanani lapsesta asti. Samoin videokuvaus. Harrastelija-kuvaus.. 

Kirjoita päiväkirjaan salaiset asiat, blogiin kevyet jutut. 

Kirjoitan, vaikka vastustan itse tätä tällä hetkellä. Saa nähdä jaksanko tätä blogia kovinkaan pitkään pitää yllä.

Hän on jääenkeli, mutta katsoja näkee sen omalla tavallaan.

Yllä olevat kuvat ovat Pixabaysta, jääenkeli omani.

Maiju

Onko aika hyväksyä ja lopettaa?

The end?

Blogini tarkoitus oli alunperin pohtia kirjoittamista ja kirjailijuutta. Mutta tästä on tullutkin vähän erilainen. Ymmärsin tuossa hetki sitten, että mielikuvitukseni on hiukan muuttunut, muuttanut muotoaan. Sillä en saa vastakaikua kirjoittamiselleni. Kirjoittaminen ja minkä tahansa tekeminen vaatii sen, että saat vastakaikua, edes jonkinlaista. En ole saanut, joten en ole kokenut enää inspiraatiota. Blogini ei saanut tulta alleen, mutta en myöskään yrittänyt tätä jakaa mitenkään innoissani. En siis ole kirjoittaja. Pöh. Tietenkin olen, en vain jaksa just nyt. 

Romaani jota kirjoitan, pysyy pois silmistäni. Olen ilmeisesti niin väsynyt, etten jaksa sitä jatkaa. Enkä tiedä löytäisikö se lukijoitaan. Tein kyllä kannen kuvankäsittelyllä ja tulostin sen vaatekaappini oveen muistuttamaan, mutta en tiedä saanko sitä eteenpäin.

Tavallaan olen surullinen liian isoon maailmaan, mutta tavallaan taas silmäni aukeavat eri tavalla. 

Henkisyydessä opetetaan uskomuksista ja niistä pois oppimisesta. Me luomme lapsesta asti itsellemme uskomuksia ja toimimme niiden perusteella ja se on minunkin mielestä juuri niin. Mutta mitä kun olet niin sanotusti tehnyt jo kaikkea muuttaaksesi uskomuksiasi ja siitä huolimatta ne pysyvät samankaltaisina? Henkinen tie tekee todella yksinäiseksi ja se on se tie, josta en pidä. En ole vielä blogia lopettamassa, mutta tunnen inspiraationi kuivuneen. En keksi enää mitään kirjoitettavaa. 

Mistä kirjoittaminen omalla kohdallani todella sai tulta alleen? Tarpeesta auttaa. Tarve auttaa kätkee sisälleen monenlaisia tunteita.

Kun kirjoittaa syvistä ja kipeistä tunteistaan käsin ja uskaltaa ne kertoa muille, altistaa itsensä haavoittuvuudelle. 

Olen opetellut tuntemaan maailmaa. Mutta en usko vain yhdenlaiseen maailmaan, siksi olen yrittänyt pitää mieleni avoimena ja tutustua moniin tapoihin elää. Samalla olen yrittänyt luoda mielessäni vaihtoehtoisia todellisuuksia ja sitähän kirjailijat tekevät. 

Maailmaan voi eksyä. Muiden maailmaan voi eksyä. Ripaus seikkailunhalua on aina hyväksi, mutta seikkailuilla ollessaan, on hyvä osata pitää puolensa. Ja opetella pitämään puolensa. Pysyä omalla polullaan. Mitä tarkoitan tällä? Kun ei vielä tunne omia kipujaan, näkee kivut muissa. Näkee muut heikkoina, ilkeinä jne. Mutta kivuliainta on nähdä kivut itsessään ja tuntea ne, antaa itselleen armoa ja myötätuntoa. Suurin teko on antaa itselleen anteeksi. Sillä voiko muille antaa anteeksi, jos ei itselleen voi? Kun olet kohdannut omat kipusi, voit auttaa muita kohtaamaan heidän kipunsa. 

Ehkä alan tehdä hidasta luopumista blogista. Kirjoittaminen ei ole lyönyt tulta alleen, niinkuin toivoin. 

Löydät minut instagramista profiilista @maiaholart 

Ihanaa jos olet jaksanut lukea jorinoitani. 

Maiju

Päätökset

Pieni, keskivaikea ja vaikea päätös

Kuinka helppona tai vaikeana päätöksiä pidät? 

Elämä tuntuisi olevan yksi mahdollisuuksien kenttä. Toisinaan onni osuu kohdalle kerta toisensa jälkeen, toisinaan onni tuntuisi olevan jossain kaukana saavutettamattomissa. 

Kun seuraa uutisia tai seuraa sosiaalista mediaa, näkee erilaisia tapoja elää. Kaikki tapahtuu itsen ulkopuolella, jossain muualla. 

Miltä tuntuu omannäköinen elämä? Hyvä elämä. Minkälaisia päätöksiä pitää tehdä, että oma elämä tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä? 

Miltä päätöksien pitäisi tuntua? Helpoilta, vaikeilta? 

Teen paljon päätöksiä, sillä elämäni on ollut vuosikausia jo aika vauhdikasta ja sekavaakin. Mutta niin teet sinäkin päätöksiä, jatkuvasti. Teet pieniä ja isoja päätöksiä tiedostamattasi. Ja niin teen minäkin. 

Oli aikakausi, kun elämäni oli rytmitettyä työni kautta, asiani olivat sen suhteen hyvällä mallilla, mutta jotain puuttui. Oli tehtävä päätös. Lähteä. Se oli kivulias päätös, jota en ensin harmitellut, mutta huonoina hetkinä mieleni hakeutui kaaottisuuteen ja halusi takaisin. En päässyt. On siis ollut loistava oppi elämäni kannalta seistä päätöksieni takana. Ottaa päätöksieni seuraukset vastaan, vaikka kipuakin päätöksiini on usein liittynyt. 

Tiesin sydämessäni, että työ ei ollut minua varten. Enkä perheeni ja oman jaksamiseni kannalta olisi jaksanut kyseistä työtä. Jossittelu oli siis hukkaan heitettyä energiaa. Mutta joka tapauksessa sitä energiaa silloin tällöin menee hukkaan. Eikö? 

En tiedostanut aiemmin tekeväni päätöksiä jatkuvasti. Kun puhuu ääneen päätöksistään, voi vastustus olla joko tiukka ei, vastareaktio ulkopuolelta tai se voi olla iloinen ja innostunut. Opin siksi aikanaan päätöksistä ison oppiläksyn. Kerro muille vasta silloin kun olet varma asiasta. Sillä jos kantaa sisuksissaan epäonnistumisen tai pettymyksen pelkoa –  epäonnistuminen tai pettymys sattuu kovemmin. 

Silloin sallii muiden sanoa "mitä mä sanoin". Ja sallii myös muiden pyörtää pääsi. Ja se jos jokin tuntuu sisuksissa. Itseään on turha ruoskia päätöksistä. Joskus saavuttaakseen itselleen hyvää oloa ja innostumisen- ja onnistumisen tunnetta joutuu mennä läpi tiiliskivien. 

Jos on vaikeaa tehdä päätöksiä, niitä voi pilkkoa pienempiin osiin. Tärkeintä on ymmärtää missä kaikissa asioissa tekee päätöksiä. Niitähän tekee jatkuvasti, mutta niitä pitää niin itsestäänselvänä, ettei niitä huomioi. 

Kun tekee päätöksiä tietoisesti ja kantaa niistä vastuun, ne nostavat itsetuntoa ja omanarvontuntoa.

Jokaisella päätöksellä on seurauksensa –  niin hyvä kuin huonokin, mutta aina päätös on tehtävä. 

Joku on joskus sanonut "Lopetä pähkäily, päättämättömyys on uuvuttavaa". Hienosti sanottu. 

Itseään voi opettaa päätöksien kanssa, kehua itseään pienistä jutuista ja laajentaa siitä isompiin. Pienet päätökset ovat aivan yhtä tärkeitä kuin isot, isot vaan saattavat olla hiukan näkyvämpiä. 

Jos päätöksiin menneessä liittyy kipua, menetyksiä, sydämen särkymistä tai mitä vain ikävää tunnetta –  kannattaa pilkkoa päätöksien teko tulevassa pieniin osiin, sekä taputtaa itseään selkään jokaisesta tehdystä päätöksestä. Olla ylpeä itsestään että uskalsi päättää. Joskus joutuu tehdä päätöksiä jotka aiheuttavat kipua muille. Toiset turvautuvat omiin mielikuviin sinusta ja sinun toimista. Eivätkä päästä sinua irti. Silloin päätökset voivat olla repiviä ja kipeitä. Hyvä mittari itselleni on aina ollut, jos se aiheuttaa liikaa kipua ja haluat kivusta pois, on se sallittua irrottautua. Meille on opetettu myös luovuttamisesta, kuinka se on väärin. Joku saattaa "haukkua" luovuttajaksi. Ja itse voi joutua jopa selitellä muille miksi tein näin. Usein heille, jotka vastustavat –  täytyy selitellä. Mutta jos kyse on sinun elämästä ja sinun päätöksistä, silloin sinun tulisi selittää asia itsellesi. Tämä on vaikea aihe, sillä se riippuu ihan täysin siitä kuka lukee ja miten lukee. 

Päätökset ovat kuitenkin elämässä tärkeitä. Sillä ne opettavat elämästä. Asioiden sanoittaminen itselleen on myös tärkeää, sillä silloin kasvaa ja omat päätöksetkin tulevat näkyviksi. Isot päätökset vaativat hiukan toipumisaikaa. Jos vaihtaa työpaikkaa, muuttaa, eroaa ja mitä vain isoa –  muutos tarvitsee sopeutumisaikaa. Energiaa ympärilleen, sulattelua ja asian käsittelyä. 

Mieli saattaa hamuta takaisin vanhaan ja turvalliseen. Mutta se on harhaa, jos turvalliseen liittyi ikäviä tunteita. Siksi nykyään näin aikuisena pohdin päätöksiäni pitkään ja hyppään vasta kun olen tarpeeksi makustellut asiaa. Liian rajut hypyt liian aikaisin vain satuttaa mieltäni. Tulee kipuilua ja ahdistuksia sun muita.

Toivon sullekin voimia päätöksien tekoon. Muista, että päätös kuin päätös on aina iso juttu sinun itsesi kannalta. Älä suinkaan vähättele tunteitasi päätöksien teon ja toteuttamisen jälkeen. Vaan taputa itsellesi ja kehu. Hyvä sä! Sä teit sen.

Maiju

Apinamieli

 Pään sisällä asuu apina

Huono itsetunto

Oletko tietoinen omista ajatuksistasi, mitä ne tekevät sinulle? Apinamieli herkällä on yksi omasta mielestä pahin itsetunnon latistaja. Koska en ole ammatiltani psykologi vaan kiinnostunut asiasta, en siksi kirjoita todellista tilastoihin perustuvaa faktaa johon nojata. 

Kun minusta tuli äiti kaksosille –  järjestelmäni meni sekaisin. Se oma päänsisäinen tietokoneeni jossa hallitaan tämän kehon toimintoja. Se oli shokki. En tiennyt mistään äitihormoneista, mitä ne tekevät ihmiselle. Ystävilläni ei ollut lapsia, eikä kaksosia, joten juuri vertaistukea ei löytynyt. Olin tukeutunut kuitenkin ulkopuolisen maailmani puheisiin ja sanoihin. Koska olen myös erityisen herkkä, tunsin myös tunteet sanojen mukana, sekä äänenpainot, luin mikroilmeet, elekielet jne. En osannut erotella tunteita oikeisiin kansioihin. Kehoni allergisoitui. Hajuaistini meni ääritilaan, tunteeni meni ääritilaan. Kuitenkaan en suostunut itkeä. Se oli itselleni iso mörkö ja heikkouden osoitus. Kunnes oli pakko itkeä. 

Pääni sisällä asui apina, se oli erittäin taitava latistamaan. Se samaan aikaan halveksi tapojani, kun yritin kasvattaa itseäni kohti äitiyttä. Maailmani tapahtui ulkopuolellani, ei sisäpuolella. 

Vihainen apina

Apina nalkuttaa pään sisällä latistaen. Se kertoo ja näkee oletettuja rinnakkaistodellisuuksia mitä tulee tapahtumaan jos teet näin ja noin. Se myös ylläpitää pelkoa. Henkinen kasvu on erittäin raskas ja erittäin tervetullut asia, jolloin apinan saa hiljaiseksi. Olen harjoitellut sen hiljentämistä 12 vuotta, mutta salakavalasti se sieltä pintautuu. Kun tulee tietoiseksi alitajunnassa asuvasta apinasta, sen vangitseminen tulee aina vain helpommaksi. Kun apina saa olla vapaana, se... Latistaa ja tekee "tuhojaan".

Tämä aikakausi mitä eletään kertoo minulle, että minun pitää pelastaa ihmiset apinalta. Kertoa miten apinan saa kuriin. Mutta en osaa. Ei minulla ole sellaista valtuutta, eikä tarvitse kantaa sellaista vastuuta.

Minä opettelin meditoimaan kun lapset olivat pieniä. Kävin kurssinkin sitä varten. Vetäydyin puoleksi tunniksi kylppärin lattialle lukkojen taakse tekemään ohjelman. Tein sitä päivittäin. Puhdistin mieltäni, puhdistin ajatuksiani. Kun olin tehnyt tätä jonkin aikaa, hämmästyin. Pääni oli hiljainen, siellä ei ollut enää apinaa. Oli vain hiljaisuus. 

Opiskelin self help –  kirjallisuudesta tapoja, otin sieltä asioita omaan elämääni, mitkä sinne soveltuivat. Minun vihani oli syvällä, olin padonnut paljon asioita alitajuntaani, enkä edes tiennyt niistä. 

Elämän nurja puoli oli aina ollut lähelläni, enkä kokenut kuuluvani siihen maailmaan, mutta halusin sieltä pelastaa lähimmäisiä. Vihaiseksi teki se, kun en tiennyt mitä tehdä ja yrityksistä huolimatta epäonnistuin.

Rakastava apina 

Kun mieleni oli tyhjä, kehossani oli edelleen triggereitä. Kipuja, jotka olivat valmiita palaamaan, ellen tekisi niille jotain. Aloin puhumaan rakkaudesta. Otin enkelit mukaani ja uskoin, että maailmassa on voima joka auttaa. Ja niin oli. Epäilijä, joka käyttää vain järkeä maailmassa ei halua uskoa näkymättömään. Mutta kohdallani ilman näkymätöntä, en olisi maailmaa jaksanut. Olin hyvin väsynyt. Rakastava apina auttoi minua tekemään valintoja, jotta jaksan elää. Se auttoi karsimaan ihmisiä jotka saivat negatiivisen ja vihaisen apinan esiin. 

Oli työnnettävä maailman nurja puoli pois alitajunnastani. Se teki kipeää, sattui erittäin paljon, mutta ilman sitä en olisi onnistunut löytämään onnellisuutta. 

Apina edelleen yrittää tulla ajatuksiini, jos esimerkiksi jaan paljon itsestäni. Se kertoo halveksien niitä joitain vanhoja kuluneita sanoja miten olen liikaa ja muuta. Mutta eilen sanoin miehelleni, että he jotka eivät kestä, he saavat väistyä. En pienennä enää itseäni siksi, ettei joku muu jaksa minua. Nyt hän joka ei jaksa minua, saa väistyä ja löytää jonkun uuden ihmisen tai kaivaa itsestään apinamielen ulos näkyville. Elämme vuotta 2022 ja tämä on henkilökohtaisen kasvun aikaa. Jolloin jokaisen peili näyttää sitä mitä sisimmässään on. Toivottavasti se peili näkee muissa vain hyvää, sillä muuten on valtavasti työtä puhdistaa apina mielestään! Ja rakkautta siihen puhdistukseen toivon paljon. 

Kun ja jos jokainen ihminen telluksella puhdistaisi mielensä apinan raivoista, maailma muuttuisi. Aina viha ei ole huono asia, ei me kaikki ihmiset samanlaisia olla, mutta se vahingoittamisen määrä vähenisi. Eikö?

Kun puhdistuminen tapahtuu, tulee hiljaisuus metelin tilalle. Hiljaisuus voi ensin pelottaa, kunnes siitä tulee luonnollista. Alkaa kuulla enemmän omaa ääntä, omaa sieluaan. Tarkoitustaan. 

Kun maailma tapahtuu mielen ulkopuolella, ihminen pelkää, vihaa, arvostelee, halveksii, syyllistyy ja syyttää.

Kun maailma tapahtuu sisäpuolella ihminen rakastaa, uskoo, käyttää mielikuvitusta ja luo uutta. 

Oletko samaa mieltä?

Maiju

Kuvat pixabay suomi.