Uusi energia

 Uusi vuosi 2022 edessä.

Näyttääkö se valoisalta?

Jos saisit päättää mitä otat tulevaan vuoteen mukaan ja mitä jätät taakse, osaisitko vastata?

Toisinaan vastaukset ovat helppoja. Pieniä ja merkityksettömiä asioita on helppoa jättää taakse, keskikokoisia hiukan vaikeampaa, isot taas erittäin vaikeita. En ole tehnyt uudenvuoden lupauksia juuri koskaan, koska en ole niitä kyennyt pitämään. Viime vuonna tein. Lupasin hävittää kotoa 570 tavaraa. Se oli helppo päätös ja helppo toteuttaa. Olin hoitanut sen jo puolessa välissä vuotta. Ihmettelet varmaan miten saan noin paljon tavaraa hävitettyä. Selitys on, että kun on lapsia, on tavaraa. Ja paljon. En heittänyt roskiin mitään, vaan lahjoitin tai laitoin myyntiin. Jos jokin oli rikki ja roskiskunnossa, silloin tietenkin hävitin. En salli itselleni turhaa roskaamista, mutta tiedostan etten voi pelastaa maailmaa roskalta. 

Vaikka sanon päätöksen olevan helppo –  johtuu sekin siitä, että olen harjoitellut tavarasta luopumista vuosia. Tavarasta eroon pääsy ei ollut helpoin tehtäväni vielä vuosikymmen sitten. Luovuin myös tunteista, jotka pitivät minut kiinni tavaroissa. Mutta kyllä, roskasin paljon tänä vuonna. Keittiöremontin yhteydessä roskaa tuli paljon. Pääsimme eroon hiiren papanoistakin samalla. Hämmentävin uskomus jonka löysin alitajunnastani oli, että raha on rakkautta. Mistä lie sinne päässyt. 

Tavaroista on helppoa luopua, ne ovat materiaa ja sitä tulee ovista ja ikkunoista. Mutta kun täytyy tehdä tekoja tai luopua tunteista tai käytösmalleista on se jo paljon vaikeampaa. Esimerkiksi syyllisyydestä tai uhriudesta, marttyyrin tunteista. Vihasta. Kateudesta. Niistä tunteista irtautuminen vaatii työtä, mutta ne menevätkin elämän isoihin asioihin. 

Uutena vuotena tulee uutta energiaa, sitä haluaa muuttaa kotia, sisustaa tai mitä vain mukavaa ja vaihtelevaa ja se on ihan tervettä. Toivottaa uutta elämään. Mutta kun uutta tulee, on luovuttava vanhasta. Sillä muuten tulee tukkoista. Eikö?

Vaatii rohkeutta tehdä lupauksia, sillä niiden pitämisen vastuu voi kaatua elämän myllerryksien keskellä. Viime vuosina on ollut myllerrystä. Tästä vuodesta en muista juuri mitään ilman apua. Jos en olisi kuvaillut videoita tai päivittänyt somea tai kirjoittanut tänne, en muistaisi vuodesta mitään muuta kuin lomautukseni. 

Rankka vuosi, rankka aikakausi. En tiedä kuinka paljon ihminen kestää, eikä kliseiset voimalauseet aina auta. Mutta, niiden avulla olen silti jaksanut, sekä luovuus on ollut kantava voimani. En tiedä tuleeko kirjoittamisestani yhtään mitään tai meneekö taiteeni millään tavalla eteenpäin, mutta sen sanon –  ne ovat edistäneet rauhaani. Ne ovat punainen lankani.

Hän syntyi eilen 28.12.21 ja minä rakastuin häneen.

 

Emilia Vuorisalmi puhui instagram tilillään rauhasta.  Jotenkin näin se meni: "Aitoa iloa ei voi kokea ilman rauhaa." Allekirjoitan. Rauha tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Mikä vie sinulta rauhan tunteen? Jos ei nyt puhuta pandemiasta. Se tuntuisi vievän kaikilta rauhan. Mutta sen ulkopuolella, mikä on tehnyt sinulle onnellisuutta pandemian keskellä, mikä on tehnyt sinut onnelliseksi? Oletko oppinut itsestäsi jotain uusia puolia? Oletko kokenut vahvuutta? Oletko ollut rohkea? Mitä vain, mikä on tuonut mielihyvää? Se voi olla punainen lankasi joka vie eteenpäin. Tartu siihen kiinni, vaikka et näekään tulevaan. Voit valita tulevaasi auringonnousuja ja auringonlaskuja tai voit toivoa hyvää ja huonoa. Auringonlasku voi tarkoittaa symbolisesti huonoa. Mutta se voi tarkoittaa myös hyvää. Mieti omaa symbolikieltäsi, mitä asiat merkitsevät sinulle. Yritä saada niistä kiinni. Minä rakastan auringonlaskuja ja nousuja. Kiinnitän enemmän huomiota luontoon, sillä uskon luonnon olevan vastaus kaikkeen parantumiseen. Vaikka meidän ympäröivä maailma huutaakin kaikkea muuta. Me olemme erillämme luonnosta me ihmiset. Vai olemmeko? 

Tuleva vuosi näyttää silti valoisalta, vaikka sain juuri kuulla osalomautuksesta. Olen ollut pandemian alkamisen jälkeen 2 kertaa täysin lomautettu ja 2 kertaa osalomautettu. Tätä edeltävänä aikana olin työtön pitkään. Paljon lasten kanssa kotona. Olen kiitollinen mielenrauhasta. Olen saanut kasvaa lasteni rinnalla. Olen oppinut, että mikään ei kaada jos perhe on hyvä, jos läheiset ihmissuhteet ovat kunnossa. Jos tiedät, että sinua rakastetaan. Vaikka taloutta uhataan jatkuvasti, mutta sinulla on hyvä olla itsesi kanssa, pidä kiinni siitä. On vaikeaa ennustaa tulevaa, mutta menneisyyden kanssa kannattaa tehdä rauha, jotta ei toistaisi menneisyyttä tulevassa. Mene eteenpäin, ota menneestä mukaan se mikä vahvistaa sinua, jätä se mikä heikentää, mutta opettele erottelukykyä ensin.

 Mieli on taitava veijari huijaamaan meitä. 

Maiju

Salaisuuksien kirjasta ote

 Älykäs kehomme

Kehon älykkyyteen samaistuminen –  Kirjasta Salaisuuksien kirja Deepak Chopra

1. Sinulla on korkeampi tarkoitus

2. Olet yhteydessä kaikkeen mikä elää.

3. Tietoisuutesi on avoin muutoksille. Se aistii jatkuvasti mitä ympäristössäsi tapahtuu.

4. Tunnet hyväksyväsi kaikki muut vertaisinasi tuomitsematta ja ennakkoluulottomasti.

5. Tartut jokaiseen hetkeen uudella ja luovalla tavalla tarrautumatta vanhaan ja kuluneeseen.

6. Maailmankaikkeuden rytmit tuudittavat sinua. Tunnet olosi turvalliseksi ja uskot, että sinusta pidetään huolta.

7. Käsität tehokkuuden olevan sitä, että annat elämän virran tuoda tarvitsemasi. Et pyri eteenpäin pakottamalla, hallitsemalla tai kamppailemalla.

8. Tunnet olevasi yhteydessä alkulähteeseesi.

9. Olet sitoutunut antamaan, koska se on kaiken yltäkylläisyyden lähde.

10. Näet kaikki muutokset, myös syntymän ja kuoleman, kuolemattomuuden taustaa vasten. Se mikä on muuttumatonta on sinulle kaikkein todellisinta. 

Kiitos, kiitos, kiitos

Serkkuni antoi kirjan lahjaksi minulle vuonna 2011 ja olen siitä asti pitänyt kirjaa hyllyssä. En ole saanut aikaiseksi luettua sitä. Nyt kun luin, hämmästyin. En ymmärtänyt kirjaa silloin, nyt taas se tuli juuri oikealla hetkellä. Ja koen ymmärtäväni aika paljon jo.  

Maailma on siitä mielenkiintoinen, että tieto joka tänne syntyy –  voi olla vaikeaa aluksi ymmärtää, kunnes on oppinut –  elämällä sitä kohti. Mikään tieto ei välttämättä avaudu ensimmäisellä kerralla, mutta jos sille sallii luvan avata tietoisuutta ja mennä sitä kohti, ei voi koskaan tietää kuinka paljon sitä lopulta ymmärtää. Samoin jos tässä hetkessä on jotain mieltä, voi olla kymmenen vuoden päästä täysin eri mieltä. Sillä elämä on alati muuttuvaa. 

 Tämä teksti kolahti just nyt, tässä hetkessä. 

Maiju

Oivallus

Oivallukset rikastuttavat elämää ja vapauttavat uskomuksista

En osaa kertoa oivalluksista niiden tieteellistä pohjaa –  vain, että se on henkilökohtaisella tasolla ollut ainakin itselleni todella syvällinen kokemus. Ja toivon välittäväni sinullekin palasen sitä. 

Kerran oivalsin noin puolen vuoden ajan sanaa "sanat". Se voi tuntua luettuna ja kuultunakin hiukan hölmöltä, mutta minulle se oli aivan valtava oivallus. Tämän sanat oivalluksen jälkeen, tekstiä lähti kanavoitumaan aivan valtavaa tahtia tietokoneelle ja siitä syntyikin 99 sivua tarinaa. Sanat, ne ovat niin monimuotoisia. Sanojen takana voi olla uskomuksia. Esimerkiksi paikka ja perhe, jossa on kasvanut voi muuttaa sanojen merkityksiä aivan valtavasti. Sanat ovat meille yhtenäisiä, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Mutta joskus voimme ymmärtää toistemme sanat aivan päinvastoin, mitä sanoja sanoo. Jos sanojen takana on kipua, voi vastapuolen sanat vääristyä mielessämme. Voimme poimia ympäriltämme sanoja, jotka korostavat kipua ja luoda uskomuksemme näiden myötä. Menikö liian vaikeaksi? 

10 vuotta sitten tunsin aivan valtavaa alemmuutta monistakin asioista, myös sellaisista mitä en tietoisesti edes tiennyt. Luulin tietäväni, mutten ymmärtänyt tunteideni ohjailevan minua. Herkkä kun olin. Tai olen edelleen. Taustani oli rakennuttanut mielikuvan maailmasta ja se maailma oli aika suppea. Siinä maailmassa minä esitin tyhmän roolia. Olin luonut uskomuksen omasta tyhmyydestäni. Ja saanut siihen vahvistusta ympäriltäni erilaisten sanojen ja eleiden myötä. Käytökseni muuttui myös tyhmäksi. En todellakaan ollut yhteydessä itseeni. Olin rakentanut itseni illuusioon "olen osaamaton ja heikko, enkä pärjää yksin. En myöskään ole kiinnostava, enkä omaa minkäänlaisia taitoja." Naurettavaa. Kaikilla on taitoja ja kykyjä. Oletko koskaan miettinyt omia kykyjäsi? Jos olet kiinnostunut jostain sisimmässäsi, mutta et vain ole ehkä "kehdannut" kohdata sitä, niin aloita siitä. Se on riittävän rajua saada sinut uskomaan, että rajoitukset todella ovat mielessä.

Tiesitkö, että ympäristösi voi määritellä myös sen miten näet itsesi. Kuuntele miten ympäristösi puhuu. Minkälaisia reaktioita ihmisillä on suhteessa sinuun. Uskallatko näyttää aidoimmat tunteesi, kipusi ja heikkoutesi lähemmillesi? Vai pidätkö nämä tunteet vain itselläsi? Minkälaisia uskomuksia sinulla on suhteessa ympäristöösi? Mitä uskot saavuttavasi elämässäsi, vai oletko ajatellut edes koko asiaa? Sillä ei tämä elämä ole tarkoitettu mielestäni mihinkään muuhun kuin siihen, että olemme tyytyväisiä siihen missä olemme. 

Oivallukset vapauttavat tunteita, sellaisia alitajuisia ja epämääräisiä tunteita, joita emme kykene nähdä. Mutta niihin on mahdollista päästä käsiksi. Kerron mistä suurimmat oivalluksieni pyörteet lähtivät käyntiin:

Isäni oli sairastunut erittäin vakavasti ja viimeinen lapseni juuri syntynyt. Olin elänyt elämäni maskuliinisessa ympäristössä, jossa tunteiden näyttäminen oli heikkous ja jossa omat mielipiteet olivat tukahdutettu. Hain apua Rosen-terapiasta. Sain siellä luvan kanssa itkeä ja vapauttaa tunteita kehostani. Kehooni oli kätkeytynyt aivan valtavasti henkistä kipua, oletuksia, uskomuksia ja ajatuksia. Tiedän, että kuulostaa hurjalta, että luvan kanssa saisi itkeä. Mutta se on juuri näin. Minä en sallinut itseni itkeä, samalla en sallinut sitä muillekaan. Jos seuraat omia ajatuksiasi suhteessa muihin ihmisiin, kiinnitä huomiota siihen, kun joku käyttäytyy niin, että haluat kieltää sen käytöksen. Kysy sen jälkeen itseltäsi, miksi kiellät tämän sinulta. Sillä, et kieltäisi tätä muilta, jos hyväksyisit sen itsellesi. 

Esimerkiksi joku kehtaa ottaa tilaa itselleen, tai kehtaa pyytää apua. Uskaltaa sairastaa. Uskaltaa iloita ja kehua elämäänsä. Jos ajatuksissasi tai tunteissasi herää kielto tai helveksunta, kysy itseltäsi –  miksi. Mihin kysymys sinut vie? Mihin muistoon? Miksi, on hyvä kysymys. Sillä pääsee kiinni johonkin sellaiseen, mitä ei vielä näe. Usein punainen lanka vie lapsuuteen tai menneeseen voimakkaaseen, tunteita herättävään tilanteeseen.

Oivallukset syntyvät usein kivun ja itkun kautta. Ja suuret ajattelijat sanovat, että itku on kehon ja sielun pesuainetta. Itku huuhtoo sielun kipuja. Itkun jälkeen sielu vapauttaa kipua ja oivallukset pääsevät esiin. Itkeminen myös väsyttää, sillä keho on ollut liian vahva liian kauan, sen on aikakin päästä lepäämään. Levon jälkeen ajatukset ovat kirkkaampia. 

Kun suruaika tuli kohdattavakseni, elämä järjesti minulle lepoa. Kun pääsin levossa käsittelemään tunteitani, tuli tilaa oivalluksille, sekä uskomuksieni puhdistukselle. Kuulostaa uskonpuhdistukselta, mutta tällä ei ole tekemistä uskonnon kanssa. Kuulin paljon lauseita matkallani, kuinka kaikilla meillä asuu viisaus sisällämme, kun vain kaivamme sen esiin. Ja sanotaanko näin, että kaikkien kipujen kohtaamisen jälkeen - olen muuttunut rauhallisemmaksi, rennommaksi ja ehkä sieltä jotain viisauttakin on noussut. 

Stressi syntyy kieltämisestä. Oivallukset syntyvät sallimisen kautta. Hyväksy tunteesi, kipusi ja lopulta se kuka todella olet. Uskomaton, upea ja vahva persoona. Ettäs tiedät! 

Maiju

Epävarmuus

 

Inhimillinen epävarmuus

Siitä huolimatta, vaikka kuinka osaisi mitä ja vaikka kuinka hyvin –  on silti huonoja päiviä, jolloin epävarmuus ottaa vallan. Kun maailma puskee kylmää ja kovaa, raivokasta kiukkuaan, etkä osaa sitä käsitellä –  voi epävarmuus astua matkakumppaniksi. 

Olla luova, voi olla myös väsyttävää. Varsinkin jos pakottaa siihen itseään. Kun keho on väsynyt ja mielikin kaipaisi lepoa, epävarmuus voi astua pintaan. Kaikki eivät epävarmuuksiaan näytä, mutta jos osaa lukea ihmisen kehonkieltä –  voi huomata epävarmuuksia vahvimmissakin ihmisissä. Olla inhimillinen on tässä ajassa tärkeä piirre. Huutaa ja raivota heille, jotka eivät ole syypäitä omaan oloon ei auta. Et saa parempaa palvelua sillä, että nostat itsesi jalustalle kertoen kuinka tärkeä olet. 

Kuinka suloisen kaunista on löytää oman murskaavan kivun alta pieni lapsi, jota on satutettu. Joka on piilottanut epävarmuutensa kaiken sen kovan kuoren alle. Aikuisuuden nahkassaan uhoavana pui nyrkkiään edessä oleville. Nahkan riisuessaan, hän vaipuu peiton alle itkemään kuin pieni lapsi. 

Kuinka tuon epävarmuuden kiukun saisi itsestään purettua, eikä muihin omaa taakkaansa purkaisi? Kuinka olla satuttamatta muita omilla angsteillaan? 

Oi anteeksi pieni sisäinen lapsi, etten sinua tarpeeksi ole rakastanut, enkä syliin ottanut. Silloinkaan kun tarvitsit sitä eniten. Kehun sinua nyt, olet hienosti pärjännyt. Olet oppinut ja kasvanut, vaikka vaikeudet ovat olleet mittavia. Ilolla pidän kädestäsi ja kuljen vierelläsi, turvaten sinun matkaasi. Olen sinä ja sinä olet minä. 

Maiju

Kirjoittajan perspektiivi

 Ei ole syytä suuttua, eikä vihaiseksi muumioksi muuttua

Kun aloin kirjoittamaan ajatuksella kirjoittavani julkisesti, kävin melkoisia myllerryksiä omassa mielessäni. Mitä saan sanoa ja mitä en saa sanoa. Koska kirjailijat sanovat tämän olevan stressaavaa ja hulluksi tekevää –  ymmärrän mistä he puhuvat. Kun tuo omia ajatuksiaan muiden luettavaksi –  täytyy hiukan pohtia mitä ja miten ilmaisee asioita. 

Puhutaan, että kirjoittajalla on vastuu kirjoittamastaan tekstistä. Toki, se on selvä. Mutta mitä kun kirjoittaja kirjoittaa yhdestä näkökulmasta ja tekstin lukee eri näkökulmasta lukeva, ehkä jopa herkkänahkainen ja helposti suuttuva ihminen. Kun aloin kirjoittamaan, kirjoitin koko maailmalle, yritin perustella jokaisen sanan kaikille ymmärrettäväksi. Lopulta ymmärsin sen mahdottomuuden. En voi. Jos haluan olla myös persoonallinen ja erottua jollain tavalla, en voi kirjoittaa kaikille, ainakaan omasta mielestäni. Aivot kärventyvät liiasta stressaamisesta. Ne kun kärventyvät jo vähemmästäkin. Vaikka sanoisin kohderyhmäkseni naiset, siellä on joukossa naisia jotka eivät ole kiinnostuneita tekstistäni tai käsittävät sen eri tavalla kuin yritän selittää. 

Mutta, kun kirjoittaa –  voi lisätä tarkentavia sanoja. Esimerkiksi henkilö reagoi tähän asiaan, sillä hän oli aiemmin saanut kuulla ikäviä uutisia. Häntä myös hermostutti aiempi kohtaaminen riitaisan henkilön kanssa ja hän ei ehtinyt tätä vielä edes käsitellä. Vaikka jotain tällaista. 

On myös hyvä ymmärtää, että tulemme eri lähtökohdista, meitä ei voi ymmärtää jos emme kerro ja tarkenna. 

Missä tunnetilassa kirjoitat?

Opin kirjoittaessani, että kun kirjoittaa vihaisena –  lukijalla voi sumentua silmät, tulla sisuksiin kalvo joka ei läpäise tekstiä. Teksti tuntuu painavalta ja raskaalta. Se voi myös herättää vastavoimat, lukija suuttuu. Jos syyttää lukijaa, näpäyttää, viisastelee. Se voi myös mennä ihon alle. Neutraali teksti tuntuisi siksi olevan paras teksti. Helpoin luettava. 

Kun kirjoittaa onnellisena, teksti on kevyttä –  neutraalia. Eräs ihana kirjailija sanoi minulle "Sinut täytyy saada onnelliseksi, jotta voit kirjoittaa". Se on hienosti sanottu. Totta. Kun kirjoitan vihaisena, saatan hävetä tekstiäni jälkeenpäin. 

Mutta on silti hyvä ymmärtää ja hyväksyä, että kirjoittaa sitä kuinka neutraalisti, niin se ei ehkä tavoita kaikkia. Vaikka kovasti niin itse tahtoisi. 

Luovan kirjoittamisen opettajat kannustavat kirjoittamaan vaikeista asioista, niistä joita pelkää. Kirjoita omasta kuolemasta, kirjoita ylistyspuhe inhoamallesi ihmiselle. Kirjoita asioista, joista et koskaan puhuisi ääneen. Tästä mieli joutuu käydä hiukan kamppailua –  mitä jos joku löytää tekstini ja käsittää sen väärin. Olisi hyvä kohdata se tunne. Hyväksyä se tunne. Opin, että hyväksyminen on keinoista väkevin –  päästäkseen eteenpäin. Aika on lopulta paras apu. 

Itselläni hartiat ovat olleet tulessa, kun kirjoitin vaikeista asioista, päälaella tuntui kuin kuuma kiehuva pannu sihisisi. Ja kohta kansi lentää ja pannu viheltää. 

Jos pystyy lukea vailla tunteita tekstiä, joka herättää valtavasti tunteita – on voittanut itselleen palan mielenrauhaa. 

Meillä on alitajunnassa paljon käsittelemättömiä asioita, jotka voivat pitää otteessaan. Aiheuttaa pelkoa, kiukkua, kipua jne. Kun niitä kirjoittaa itselleen näkyväksi hyväksyvästi, niistä voi vapautua paljonkin tunnetta. Ja kun tunne on vapautettu, se ei pidä enää otteessaan. Mutta, niinkuin edeltäjät ovat sanoneet, tämä voi tehdä hulluksi. Se on meinaan totta. Mutta jos pieni hulluus ei haittaa, go for it. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita itsellesi, kirjoita äidillesi, isällesi. Hänelle, jolle haluaisit tunteesi kertoa, mutta et osaa tai saa sanottua. Kirjoita oma näkemyksesi, tee itsesi näkyväksi. Sinulle. Se on hyvää itsetuntemusta. Mutta on hyvä hyväksyä, että tunteiden kohtaaminen ei ole kaikille. On sallittava myös jokaiselle oma tapa käsitellä asioita. Kirjoittaminen on vain yksi monista. Se yksi hulluimmista. Mikään ei ole niin pelottavaa mielestäni, kuin katsoa itseään silmästä silmään. Kynän kautta. 

Elämä tuo eteemme tilanteita –  vaikeita ja helppoja. Kun menemme niistä läpi, voimme tutustua uusiin puoliin itsessämme. Kun niistä kirjoittaa itselleen, voi käsitellä niitä jälkeenpäin ja ymmärtää niin omaa, kuin muiden tilanteita. Jos tilanteet ovat vaikeita, voi hakea itsestään ja kirjoituksistaan tukea. Jos ne ovat helppoja, voi taas ylistää miten hienosti tilanteista on läpi mennyt. Aivan hurjan vaikeita ja herkkänahkaisia tilanteita minulle on syntynyt siitä, kun joihinkin sanamuotoihini on tartuttu ja niistä tehty vitsiä. Lopulta se on päättynyt siihen, että suutun ja alkaa riita. Riita voi johtaa mykkäkouluun tai valtavaan tunnemyrskyyn, jossa tavarat lentää. Ehkä se on tämä horoskooppimerkkini oinas. Vaikka olenkin lauhkea kuin lammas. On hyvä oppia hallitsemaan omaa tulta. Niin kirjoittamisessa kuin elämässäkin. 

Hienotunteisuus on päivän sana. 

Maiju

Rakkaudella tyttäresi

 Kuka minä olen, kun sinua ei enää ole?

Miten olisin koskaan voinut ymmärtää,

 mikä merkitys sinulla olikaan elämääni - niin hyvässä kuin pahassa?

 Miten olinkaan niin herkkä, etten uskaltanut katsoa omiin vahvuuksiini, 

sillä sinä olit niin vahva tukipilari elämässäni - luotin voimani sinulle. 

En nähnyt itseäni vahvana. 

En uskonut, että se joka minusta kasvaa, voisi olla edes mahdollista. 

Niin sekaisin, niin avuton ja niin eksynyt. 

En voinut tietää, että elämän polkuani kulkiessa - kuulen silti sinun askeleet vierelläni, kannustamassa. Äänenä ajatuksissani.

Pois on egon pöhähdykset, pelkkä rakkaus, pelkkä turvallisuus ja sinun voima. 

Sinä olit vihainen, sillä maailma on niin epäoikeudenmukainen paikka elää.

 Se kulki jo sinun veressäsi. 

Minä, nyt tässä hetkessä. 

Parannan sinun vertasi. 

Sinun perintöäsi. 

Muutan vihasi rakkaudeksi. 

Näen mitä tarkoitit, luen rivien välistä katsettasi. 

Yritän toimia oikein, mutta se on joskus vaikeaa ja mahdotontakin, 

sillä vaikka itse yrittäisin, en ole ainoa täällä. 

Edessäni voi olla monta muuria, monta estettä. 

Kipuni voivat minut kaataa, mutta sen olen oppinut, että vain minä voin kipuni poistaa. 

Sen voin myös päättää, keitä rinnalleni valitsen. 

Vierelleni kulkemaan. 

Kuka minua kannustaa, kun itse olen heikko. 

Hänet vierelleni toivon.

Kuka selkänsä kääntää ja sanoillaan viiltää, kun kipuni on suurin. 

Pois heidät työnnän, en sydämeeni päästä. 

Mut vaikea on matka, sillä en voi koskaan arpoa ihmisiä. 

En voi milloinkaan tietää kuka heistä jää viereeni.

 En ole uskaltanut luottaa. Nyt luotan. 

Tiedän, että nämä jotka tässä vieressäni on –  ovat tärkeimmät. 

Ne keitä minä suojelen ja joille minä olen uskollinen.

 En heitä, joita en tunne. 

En suojele heidän sydäntä, joita maailma kertoo oikeaksi. 

Suojelen heidän sydäntä, jotka ovat minun ihmisiäni. 

Jotka haluavat olla kanssani. 

Ja minä heidän. 

Sillä jos liikaa ajattelen kaikkia, jää oma onni kokematta.

Voisi luulla, että opit ovat itsestäänselvyyksiä, 

mutta tällä risaisella polulla talsiessa, 

ne ovat kaikkea muuta. 

Sinä annoit minulle taiteen, sinä annoit minulle tunteet. 

Kiitän siitä. 

Olit herkkä ja erittäin vahva isä. 

Kiitos. 

Maiju

Värit ja luovuus

Uskallatko käyttää värejä?

 Yllä olevasta kuvasta näen itse mekko päällä olevan tytön ja vieressä toisen ihmishahmon ja ympärillä on iso hymyilevä sininen örkki, mieheni näki bändin ja siskoni Liisan ihmemaassa.

Kirjoitin postauksessa "Luova voima" väreistä ja niiden vaikutuksesta elämääni. Saattaa olla, että toistan itseäni paljonkin blogissani, mutta toivottavasti se ei sinua häiritse. Sanon siksi näin, koska se on asia mistä moni huomauttaa minulle. Joskus se on hyvä asia, joskus taas en jaksa välittää, kunhan selviydyn tästä elämäni kaaoksesta. Toistojen jälkeen elämä avautuu aina selvemmin ja paremmin. Vaikka toisto olisi muille ärsyttävää, itselleni se on taas eteenpäin menoa eri nyansseilla. Kehityn toistojen kautta paremmaksi. 

Olen viime aikoina saanut energiapiikin luontokuvaukseen. En ymmärtänyt tätä kummallista tarvetta kuvata pakonomaisesti. Lintuja, lehtiä, puita, kuuta, auringonlaskuja. Heräsin aikaisin aamulla ja hyppäsin autoon syömättä aamupalaa kuvatakseni kuunsirppiä. Ihan outo piirre itselleni. Tuo autoon hyppääminen meinaan. Luontoa olen kuvannut jo vuosia, mutta en näin intensiivisesti.

Yhtenä päivänä huomasin tekeväni virheellisen kuvanmuokkauksen. Ensin ajattelin pilaavani kuvan sotkuillani, seuraavaksi sain oivalluksen - löysin uuden tekniikan. Vahingossa. Luontokuvistani syntyi postauksessa olevat kuvat. Vahvoilla väreillä. Olen akvarelli–  ja akryyliväreillä hakenut tällaista tyyliä, mutta löysinkin sen valokuvaamisella. Outoa. Hurraa digiaika.

Näen tässä kuvassa selin istuvan henkilön ja lohikäärmeen (lapsen piirtämänä) Ja joku muu näkee perseen (tämä sanottiin ääneen) tai kirsikan. 

Olen vahvojen värien käyttäjä. Olen myös vahvojen tunteiden tuntija. Jos elämässäni ei ole riittävästi säpinää, luon sitä. Se on osa persoonaani. Kommunikointi ja siihen liittyvät vahvat tunteet saavat minut luomaan taidetta, erilaista, kummallista, sekavaakin. Mutta en hae, enkä hakeudu draamaan, vaan yritän parantaa sitä - parantaa kipua joka aiheuttaa draamaa. Värejä olen lisännyt sitä mukaa, mitä enemmän on tullut ikää. Värit ovat persoonallisia. Pidän siitä, että kodin sisustuksessa näkyy henkilöiden värit, sekä kädenjälki. En mene muodin mukana, enkä halua noudattaa värikarttoja. En meikkauksessa noudattaa syksyn tai kevään värejä. Vaan ilmennän omaa fiilistä. Väreilläni ei ole ulkoista kaavaa, jota noudatan. Vaan se on se päänsisäinen kartta. Intuitio. 

Osa minusta edelleen pienen lapsen elkein vie ensimmäisen piirustuksen näytille, jossa on piirrettynä tikku-ukko, itse näen siinä valtavat mahdollisuudet ja joku näkee siinä tikku-ukon ja ilmaisee "hei toihan on vaan tikku– ukko." Taidetta on vaikeaa ymmärtää. Ja tiedättekö mitä pienelle lapselle käy, kun hänen taiteensa lokeroi "vain tikku-ukoksi"? Vaikka olemme aikuisia, meillä on silti se sisäinen lapsi, joka loukkaantuu. Sillä on vain aikuisen nahka kasvanut päälle. Mutta tämä maailmamme opettaa, että se voi olla myös loukkaava. Loukkaantumisen tunteesta on päästävä yli. 

Taiteen tekijä ja taiteen tulkitsija ei aina tuntuisi katsovan samoilla silmillä. Siksi tekijälle voi olla vaikeaa, ettei häntä ymmärretä. Näin pohdin itseni kohdalla.

Tässä kuvassa taas on sitä kaipaamaani fantasian tuntua. Saa nähdä tulenko koskaan kirjoittamaan mitään fantasia-romaania, ne puheet saattavat jäädä vain puheiksi. Niinkuin moni muukin asia tässä maailmassa jää vain puheen tasolle. Se on mielestäni harmillista. 

Mutta värit, niistähän otsikkoni kertoo. Värit parantaa. Ne ovat oikea terapiaväline. On inhokki-värejä. On lempivärejä, ja neutraaleja värejä. Oli aikakausi kun tutustuin chakroihin. Chakrat ovat saman väriset, samassa järjestyksessä kuin sateenkaaren spektrit. Kun auringonvalo osuu kristalliiin, se heijastaa spektrit seinälle, vai prismako se on. Ei vaan kristalli toimii prismana. Tai mitä lie. Ihminen ja luonto linkittyy hämmentävällä tavalla toisiinsa. Ymmärtävätkö nykyihmiset sitä? Vaikka se on itsestäänselvää. Jos oikeasti katsoo luontoa, jopa ne kummallisimmat värit voivat löytyä sieltä. Luonnossa oleminen rauhoittaa. Puut ja kasvit haihduttavat ilmaan eteerisiä öljyjä, joilla on eri funktioita. Eteeriset öljyt taas luokitellaan huuhaa puheeksi monissa piireissä. Jos taas jätettäisi egoistiset huuhaa puheiden leimaamiset pois ja hengiteltäisiin metsän raikasta ilmaa, ehkä egokin sieltä haihtuisi. 

Sateella metsän värit ovat vahvemmat, ihan kuin ilmasta tulisi tiiviimpää. Ilma on myös raikkaampi hengittää. 

Värien maailma kotona tai työpaikalla vaikuttaa viihtyvyyteen, ne ovat myös mielipidekysymyksiä, samoin kuin musiikkimakukin. Mitä enemmän olen antanut itseni olla neutraali värien suhteen ja kuunnellut omaa vaistoani valitsemieni värien suhteen, olen löytänyt yhteyden omaan värimaailmaani. Se ei todella ole mikään pysyvä asia elämässäni. Jos nyt pidän vihreästä, kohta pidän ruskeasta, seuraavaksi vaaleanpunaisesta, sitten alankin vihaamaan sitä. Niinhän muotikin toimii. Värejä hiotaan ja muokataan ja vuosikymmenen päästä ne palautetaan takaisin. Joku taho päättää, mikä sävy on nyt muotia. Yleensä naistenlehdistä saa lukea. Olen jättänyt lehdet ja muodit, sillä en pysynyt perässä. Opettelin oman tapani löytää värit. Intuitio se sitten opasti ja opastaa edelleen. 

Värit ovat aina olleet voimakkaat elämässäni. Niin voimakkaat, että isäni meinasi luovuttaa ollessani 6-vuotias ja maalata kirjahyllymme vaaleanpunaiseksi, sillä jankkasin ja jankkasin asiasta hänelle. Auts. Tehtiin lopulta kompromissi ja maalattiin ainoastaan pyöräni, jolla opin ajamaan Marimekon tehtaan pihalla. Olin onnekas, pääsin isäni mukana usein töihin, leikin siellä kangaskerien alla. Äitini ompeli marimekon kuoseista vaatteemme. Ehkä taide jollain tavalla on jo sieltä astunut elämääni, sitä edes tiedostamatta. Lempinimeni oli Muija lapsena (alle 5 vuotiaana), joka tuli Maija Isolan Muija kankaasta. Nauroin vanhempana nimeä, sillä nimeni on Maiju. Mieheni monesti sanoo vieläkin Muija-Maijuksi. Marimekon kankaissa on aina ollut taidetta ja vahvoja värejä. Ehkä se on tarttunut sieltä minuun. En vain ikinä nähnyt mahdollisuuksiani, pidin itseäni arvottomana lähes kolmekymppiseksi asti. Eläköön huono itsetunto ja siitä pois kasvaminen. 

Vaikka värini ovat voimakkaat, se ei tarkoita sitä että olen räiskyvä ja näkyvä persoona isolla hatulla. En ainakaan tietääkseni. Tai en vain ole löytänyt sitä puolta olemuksestani. Olen perus juntti, joka rakastaa kulkea pieruverkkareissa ja lantsareissa, tukka pystyssä metsässä ja joskus ihmisten ilmoilla. Kukaan oikeasti sieluun katsova ihminen ei katso ulkonäköä ja arvioi sen perusteella. Mutta joka katsoo ulkonäköä, ei ole ehkä tavoittanut sitä omaa tarkoitustaan. Hänhän näkee ulkoiset asiat merkityksellisinä. Elämä on pelkkää pintaa ja kiiltokuvaa niin kauan, kunnes kokee vahvan herätyksen. Ulkonäkö on harhaa. Eikö kaikki gurut puhu tällaisista? Gurujen puheissa on aina perää, kunhan ei nosta ketään gurukseen. Se on minun motto. Yksi miljoonista motoista. Hah. Ei mulla oikeasti ole mottoa, kunhan keksin jotain.  

Marimekko on aina ollut iso osa elämääni, mutta se Marimekko joka kuului 70-90 luvun taitteeseen. Isäni oli kuorma-autonkuljettajana Helsingin Herttoniemessä. Pienelle lapselle oli ihanaa saada tuntea kuulua isän työyhteisöön. Olla isän lähellä. Isä oli myös Amer-yhtiössä, jossa pääsin myös työnmakuun keittiössä. Keittiöhenkilökunta otti minut aina apulaiseksi, kun pyysin. Marimekko oli tai on Amerin tytär-yhtiö. (En tiedä enää) Nyt isän pois mentyä, muistot ovat arvokkaimpia aarteitani.

Meillä on edelleen kankaita, vanhaa Marimekkoa 70-luvulta asti odottamassa – ehkä vaatteiden tekoa. 

Väreistä vielä, lapseni ovat kasvaneet värien kanssa. Olen heille vauvasta asti ostanut välineitä, joilla toteuttaa itseään. Maaleja, askarteluvälineitä, tusseja, taulupohjia, ompelukoneen jne. He löysivätkin vahvoja käsityöläisten piirteitä itsestään, mutta siitä en osaa sanoa –  käyttävätkö he taitojaan. Alla tyttäreni taidot. Monan töitä löytyy lisää hänen instagram tililtä @artworkbymonaa. Vaikka hänellä on tällaiset kyvyt, hänen lahjakkuuttaan ei silti nähdä. Ei ole vielä hänen aikansa ehkä. Ehkä hänen tulee nähdä itse itsensä ensin. Mutta sitä tämä maailma on. Nurinkuristusta. Hassua, tuli väärä sana vahingossa, mutta aika oikea se silti on. Ensin tulee kasvaa vahvaksi, sillä maailma kyllä muuten polkee ja lujaa. Aina tulee joku joka epäilee, latistaa, kiusaa, vähättelee. Heitä on jo pieneen elämään mahtunut paljon.

Joskus on hassua, kuinka arvostus taidetta kohtaan tuntuisi kulkevan korkeakouluopintojen myötä saadun tittelin myötä. Jos olet jostain tietystä arvostetusta instituutiosta valmistunut, olet silloin arvostettu, joissain piireissä. Kuka nyt sattuu niitä asioita korostamaan. Mutta jos on synnynnäiset lahjat, mutta ehkä vaikeuksia oppimisessa, et pääse elämässä helpolla eteenpäin, edes kouluun. Sillä maailma arvioi sinua todistusten ja numeroiden kautta. Se on aika ikävää. Osaisinpa häntä auttaa tässä, mutta kun yritin, tuntui että sekoitin vain hänen päätään. Ei ole suoria teitä olemassa meidän herkkisten polulla, ne ovat kaikkea muuta kuin suoria. Kunhan ei vain kadoteta itseämme matkallamme. Ehkä hän pääsee vielä kouluun ja löytää paikkansa maailmassa. 

Monan töitä löytyy lisää instagram tililtä @artworkbymonaa

Maiju

Kyseenalaistaminen on päivän sana

                                                 Mitä haluat siirtää perinnöksi maailmalle?

Kyseenalaistaminen on tervettä, kaiken uskominen ei ole

Minkälaisia tarinoita haluan eteenpäin kertoa? Minkälaisia tarinoita maailmaan jättää? Kirjoitanko myötätunnosta, empatiasta vaiko katkeruuden täyttämistä kirotuista kiukuista? Haluanko olla valheellinen vai rehellinen? Oman persoonallisen äänen löytäminen on haastavaa. Huvittaa, että olen aina puhunut aitouden puolesta. Mitä vain kunhan on aito. Mutta, en aivan täysin allekirjoita tätä enää. Sillä joissain hetkissä pieni kameleonttimaisuus on vain hyvästä. Mutta läpinäkyvyys taitaa olla tulevaisuuden juttu. Uskon, että valheellisuuteen ja tietojen pimittämiseen ollaan jo aika kyllästyneitä. Ristiriitaisuuksiin ja sekavuuteen. Minä ainakin olen. Olen sitä itse silti. Sekava siis, aina välillä. Joten voinko vaatia selkeyttä kaikilta muilta? Voin muokata kyllä itseäni selkeämmäksi. Vai voinko? Elämä kun on elämää, se tuntuisi aina olevan sekavaa.

Kirjoita niin, että voit seistä itsesi takana. Puhu niin, että voit tulevaisuudessa kertoa kasvaneesi. Mikään mielipide ei välttämättä ole sama 10 vuoden päästä kuin nyt, sillä silloin olet 10 vuotta kasvanut ja oppinut. Ehdottomuus ja jyrkkyys, kun tuntuisi vain pysäyttävän virran paikoilleen. Uskallanko itse myöntää virheeni ja uskallanko antaa itselleni tai muille anteeksi? Miksi pysyn paikoillani, enkä mene eteenpäin? Mikä estelee kulkuani? Nämä ovat kysymyksiä, joita silloin tällöin kannattaa itseltään kysyä.

En tarkoita vain fyysisesti eteenpäin menemistä, mutta henkisesti myös. Tulee kasvaa tasapainossa. Voit aina vaihtaa paikkaa, mutta jos henkisesti ei ole kasvanut, odottavat samat asiat uudessa paikassa. Ehkä eri muodoissa, mutta ydin tuntuisi olevan sama. 

Kuulin aikanani lauseen, joka aiheutti kipua: "Ainoa pysyvä asia elämässä on muutos". Miksi se aiheutti kipua? Koska yritin pitää kiinni jostain joka liikkui ja meni eteenpäin. Jäin menneeseen kiinni. Suomalaisuuteen myös soveltuu ajatus "ennen oli kaikki paremmin". Se on ikävää, että näin oli, mutta se on jo mennyt, eikä sinne enää pääse. 

Perinnöksi maailmalle, vai perinnöksi lapsilleni?

Elämä on muovannut aika paljonkin ajatteluani. Digimaailma on saanut miettimään paljon kuvankäsittelyä. Kuvien manipuloiminen, sekä videoiden muokkaus –  eli ns. markkinointimaailma on saanut miettimään, kuinka illuusiomaista silminnähtävä todellisuutemme on. Tämä ilmiöhän on ollut jo vuosia, mutta olen sen antanut nyt tulla omaan elämään käsiteltäväksi. 

Näin videon, jossa Tom Cruise ei ollutkaan itse Tomppa, vaan se oli illuusio. Mitä enemmän digimaailma kehittyy, sen illuusiommaksi maailmamme muuttuu. Keneen voit luottaa, jos joka puolella on illuusioita? Silloin omasta elämästään voi luoda pienehkön oman kuplan, jossa itse olet pääroolissa ja sinä uskot itseesi ja katsot vain siihen lähipiiriin jossa elät ja jos sen saat aidoksi, silloin ei ole väliä mitä muut maailmassa tekevät. 

Sosiaalisen median maailma on saanut epäilemään kirjoitettuja tekstejä valheellisiksi, sillä niitä kirjoitettiin provosoivassa mielessä. Niin paljon illuusioita on ympärillämme, ettemme oikein tiedä mihin uskoa. Puhelimeen ei uskalla enää juuri vastata, sillä et voi tietää huijaako siellä joku. Maailma ei ole enää yhtä luotettava, kuin se oli omassa lapsuudessani. Eikä se ollut sitä silloinkaan. Maailmassamme on nykypäivänä tietoa enemmän kuin koskaan kaikkien saatavilla, eikä tiedä mikä tieto on luotettavaa, siksi peräänkuulutetaan kyseenalaistamista ja lähteitä. Ethän usko ihan kaikkea. Puhutaan lähdekritiikistä ja medialukutaidosta, joka oli itselleni täysin vieras aihe muutama vuosi sitten. Eettisyys nousee myös arvoon arvaamattomaan. Ainakin omassa elinpiirissä. Mikä on eettistä?

Mitä olen lapsilleni opettanut, on olla kiltti. Vaikka yleisesti vallitseva näkemys on, että kiltit jäävät jalkoihin. Se ei ole todella niin. Siinä vaiheessa kun ihminen on kohdannut valtavat määrät kiukkuisia, kipua aiheuttavia tilanteita ja ihmisiä ja hän lopulta saa kohdattavakseen kiltin. Tuo kiltti voi olla hänen pelastuksensa. Maailmanparantajaksi ei tarvitse alkaa, mutta jokaista ihmistä kohdellaan kunnioittavasti, sekä jokaiselta odotetaan sitä takaisin päin. Kiusaajia emme katsele. 

Maailma voi olla raskas. Ihmiset eivät jaksa kantaa toisiaan mukana. Sydämessään. Se kuluttaa. Jos lukee provosoivaa tekstiä totuuden nimiin kerrottuna ja se paljastuukin valheeksi, se voi osua johonkin todella syvälle aiheuttaen aika hämmentävääkin pettymystä, josta voi olla vaikeaa päästä yli. Siksi tarinointi, fantasiamaailmaan uppoaminen –  tietäen ettei se ole totta, on ihan mukavaa viihdettä. Itse rakastan sankaritarinoita. Jostain syystä Norjan mytologia on alkanut vetää puoleensa. Ehkä Thor on vaan niin.. Hot.  

Jos hyviin tarinoihin uppoaa niin, että niihin alkaa uskoa, voi löytää omasta mielikuvituksestaan aika kummallisiakin asioita. Jos uskaltaa heittää järjen syrjään ja rajat pois, oi että –  tiedä mitä kaikkea omasta alitajunnasta alkaa pulputa. Mieli rajoittaa jatkuvasti mielikuvituksen pääsyä esiin. Mieli on uskomaton kertomaan tarinoita vastustaen, miksi mikään ei onnistu. Mielikuvitus taas puolestaan voi luoda ihan kokonaisen maailman, jossa kaikki on mahdollista. Joskus pieni satumainen ajattelu tässä arkisessa uutisten (joskus valheellistenkin) täyttämässä maailmassa tekee ihan todella hyvää. 

Kuka tahansa voi kirjoittaa. Sanotaan. Kuka tahansa voi kirjoittaa kirjan. Voiko? Kirjoittaminen kuulostaa todella helpolta, mutta se ei ole. 

Jos etsii, niin joka puolella on ohjeita mitä ja miten kirjoittaa. Yhden ohjeen luin jostain: "herätä kirjoittamisessa positiivisia tunteita: innostusta, jännitystä, empatiaa, onnellisuutta. Sillä kukaan ei halua tuntea häpeää, katumusta tai surua. "

En ole täysin samaa mieltä. Sillä suru, jonkun toisen kirjoittamana voi nostaa esiin oman käsittelemättömän surun. Tai häpeä, joku sanoo ääneen sen, mitä olen aina miettinyt, mutten ikinä ole uskaltanut myöntää. Se voi vapauttaa kahleista, joista en ollut tietoinen. Joskus kipu, joka herää sisuksissa voi olla iso henkinen oppiläksy joka täytyy kokea. Joskus on vain tunnettava kipua ja häpeää ja suruakin, tullakseen täydemmäksi itselleen. 

Näiden tunteiden kanssa ei ehkä kannata kovin pitkään viettää aikaa, mutta joskus niistä on vaikeampi päästä yli ja sekin on ihan ok. Maailma ei ole vain positiivinen. Jos ei tunne surun ja häpeän myötä nousseita tunnereaktioita, ei osaisi katsoa sinne suuntaan elämässä, josta voi löytää jotain todella kaunista. 

"Kaikki ne kokemukset, jotka olet elämässäsi läpikäynyt, ovat henkistä aarteistoasi, jotka ovat käytettävissäsi heti kun oivallat niiden kantamat viisaudet." – Nina-Matilda Kuusisto

Voi Nina-Matilda, tietäisipä hän kuinka paljon hänen kirjoituksensa ovat auttaneet minua.

Aina välillä on niitä huonoja päiviä, kun mikään ei liiku. Ei vaan huvita. Esimerkiksi työssäni, vaikka ei huvita –  saan voimaa ihmisistä ja jaksan taas. Mutta kirjoittamisessa, ei ole ihmisiä. On vain minä ja kone. Yritän olla kirjoittamatta väkisin. Sillä kun kirjoitan väkisin, huomaan alitajunnasta nousevan vanhoja kiukkuja. 

Raja fiktion ja todellisuuden välillä on eri, mutta joskus se raja voi olla hiuksenhieno. Eli jos kirjoitan omista kiukuista, saatan saada ihmiset vihaiseksi, jos kirjoitan sen fiktiossa –  saanko silloin? Lietsominen on pelottavaa, sillä ihmiset kuulevat asiat aina oman suodattimen kautta. Tarinat vääristyvät suusta suuhun kerrottuna. Taito kertoa ja taito kirjoittaa niin, ettei saa pahaa aikaseksi on hyvä suunta. Maailmamme kun on jo aika täynnä pahaa. Isoin juttu on löytää se hyvä kaiken joukosta. Mutta osata erotella asiat oikeisiin lokeroihin. Siksi me ihmiset tuntuisimme tarvitsevamme vain lisää sanoja työkalupakkiimme. 

Kaikken vaikeinta on, kun ei saa minkäänlaista palautetta. Kirjailijoilla kun tuntuisi olevan sellainen kohtalo, mitä olen kokemuksia lukenut.

 En tiedä tulenko koskaan saamaan sellaista titteliä, tai haluanko edes - tittelit kun aina korostaa asioita ehkä hiukan väärin. Niitä tarvitaan, mutta sitten ei kuitenkaan. Isoäitini korosti titteleitä, halusin olla vastarannan kiiski ja olla hankkimatta sellaista, mutta elämä tekee meille niitä joka tapauksessa. Ehkä väärin sanottu lause. Kaikenlaisia titteleitä on olemassa, joita sitten katsellaan kaikenlaisien maailmankuvien kautta. Joskus halveksuen ja joskus ylistäen, mutta todellisuudessa ne ovat vain titteleitä. Tämän kun vain aina ymmärtäisi itsekin. 

Maiju

Erottele, laita lokeroihin omat asiasi – älä silti lokeroi ihmisiä

 

Työminä ja kotiminä

Onko meidän ihmisten tarkoitus tykätä kaikista kohtaamistamme ihmisistä? 

Kun olin pitkään kotona lasten kanssa, sekä kävin koulua –  työelämä oli kaukana ajatuksistani. Kuulin silloin muiden työelämäkokemuksia, mitä tänä päivänä vaaditaan. "Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen". Voimakkain lause joka on jäänyt mieleen. 

Lapsien kasvatuksessa tämä oli erittäin haastava oppi, sillä olin kengissä jotka eivät tuntuneet omiltani. Lapset löivät toisiaan lapioilla päähän ja aikuiset tuntivat pahaa mieltä. Aikuiset vaativat luomua, ja erityiskohtelua omia lapsiaan kohtaan, tarhatäti vaati minulta mahdottomuuksia, päiväkoti oli homeessa ja henkilökunta sairaita. Lastenkasvatuksessa eroteltiin sanontoja "et ole tyhmä, vaan käyttäydyt tyhmästi". Kun tällaisia lauseita yritettiin opettaa pienille lapsille, oli todellisuus aika kivulias. Sillä ei aikuisetkaan näitä osannut. Tilastot kertoivat hyvinvoinnin kasvusta, omasta kokemuksestani hyvinvointi oli kaikkea muuta kuin kasvua. Mutta pyrin uskomaan ruusuiseen mielikuvaan, en olisi jaksanut muuten. Jokainen tuore äiti tai uuden kynnyksellä oleva haluaa uskoa hyvään. 

Palatessani työelämään, tykkäsin ihan kaikista. Mieleni kertoi minulle näin. Se oli keinoni selvitä siitä valtavasta taakasta, jota kannoin. Samalla hartiani olivat kipeät ja henkiset kivut kolottivat. Kun aloitin työelämän - sain rajut opit sen raadollisuudesta. Ei se välttämättä muille ole raadollista, mutta siinä hetkessä niillä pilvilinnoilla ja ruusunpunaisilla mielen luomilla kuvilla, sitä se oli. Olin lokeroinut asioita vääriin lokeroihin. Vai olinko?

Työelämä on kenttänä ihmisyydessä haastava oppi, sillä tämän päivän työelämä on erittäin mielenkiintoinen kiireineen ja vaatimuksineen. Työ on loistava kenttä omaan kasvuun. Kun olin nuorempi, en osannut erotella työminää ja kotiminää toisistaan, ne olivat kaksi samaa asiaa. Nyt näin aikuisena ymmärrän, että ne on osattava erotella toisistaan, jotta jaksaa. Kun tulemme eri lähtökohdista, joudumme sovittamaan erilaisia asuja yllemme. Oma työni on tällä hetkellä ehkä parhain paikka oppia erottelukykyä. 

Vaikka ihmisiä ei saa lokeroida, olen opetellut ymmärtämään miksi toiset käyttäytyvät eri tavalla kuin toiset. Toisilla on kaksi eri persoonaa: töissä ja kotona. Toisinaan ne ovat todella rajuja eroja. Se hämmensi nuorena, sillä nuorena pyrin olemaan aina yksi ja sama henkilö. Nyt olen oppinut, että ehkä siinä piilee viisaus. Töissä saa ja pitääkin olla työrooli. Mutta työrooli olisi parempi olla muita kunnioittava, ei selkään puukottava tai käskyttävä. "Ei kukko käskemällä laula.'"

Luulin olevani pienen talon ihminen, mutta kokemus on osoittanut olevani täysin päinvastainen. Elän vauhdista ja kiireestä, vaikka se syökin voimiani paljon. Ja on oikeastaan vienyt kirjoittamiset eli tarinankerronnat ja pohdinnat jäähylle. Tai siltä se tuntuu. Mutta sehän ei ole totta, sillä tekstiä syntyy joka tapauksessa.

Kun olen herkkä, palautuminen ei toteudu kiireessä. Olen myös äiti kolmelle, en voi antaa aikaani vain täysin työlle. Olen myös vaimo, ystävä, tytär, sisko ja nainen. Minulla on muitakin velvollisuuksia. Se on asia jonka kanssa kipuilen. Sekä oma jaksaminen on tärkeintä. En jaksa mitään näistä, jos en huolehdi itsestäni. (Inhoan lokeroimista, mutta oman itseni kannalta se on nähtävästi tervettä).

Tunne mielesi

Mieli on taitava pulputtamaan kaikenlaista. Mitä olen ja mitä en ole. Se joko kannustaa tai latistaa, riippuen mihin se on tottunut. Se vastustaa ja kontrolloi, mutta kun sen joutuu työntää täysin syrjään, pääsee tekeminen astumaan kuvioihin. Kun mieli on hiljaa, keho on ohjaksissa. Kun mieli osoittaa negatiivisuuteen, keho alkaa vastustaa tekemistä, alkaa valitus ja ruikutus. Kun mieli osoittaa positiivisuuteen, energiat ovat valtavat ja tekeminen tuntuisi olevan huipussaan. Mutta voiko ihminen olla kone, joka on aina liekeissä? On sallittava itselleen myös huonot päivät, mutta silti kannattaa pyrkiä pysymään tasapainossa. 

Silloin kun on todella rankkaa, on mielestäni vain hyvä asia luoda oma kupla ja siirtyä sinne. 

Olethan sinä

Älä ole mitään muuta kuin oma itsesi. Ei tarvitse esittää. Jos joutuu, silloin ei ole omanlaisessa seurassa. Oma syvin ydin, se joka ihan aidosti ja syvästi on, on oltava niin riittävä, että kelpaat siellä missä liikut. Viihdy siis omassa nahkassasi. Harmillista on, ettei kaikki tykkää meidän nahkasta. Mutta eihän se ole tarkoitus elää vain miellyttääkseen muita. 

Tunnistatko itsessäsi olevat varjopuolet?

Oppi jonka joskus opin kantapään kautta –  kenenkään ei tarvitse kestää oikkujasi. Oma itse, hankala ja vaativa, joka asiasta valittamassa –  on kuorma muille. 

Ei ole itsestäänselvää, että saat olla oma itsesi seurassa kuin seurassa. Jos kerrot ääneen pelkosi, syvimmät inhosi, kipusi ja vastassa on joku, joka heittää tunteesi takasin itsellesi –  on luonnollista, että käperryt omaan kuoreen. Löydä itsesi ja seiso sen takana mitä edustat. Toiset tuntuisivat löytävän sen jo nuorempana, toiset hakevat vielä itseään vanhempana. Mutta ei kukaan ole sen arvokkaampi toistaan, vaikka egot joskus muuta väittäisivät. Ei tittelit tee ihmisistä parempia tai huonompia, vain titteliä kantava ego tai titteliä välttelevä ego (titteliä ihaileva ego myös) saattaa näin ajatella. 

Mutta on tärkeää tiedostaa, että asiat ovat omissa lokeroissaan. Jos olet alainen, on silloin esimies joka päättää asioista. Jos olet esimies, on tärkeää tuntea oma auktoriteetti. Meillä on syystä oikeat sanat ja tarkoitukset sanoille. Kun tulee uutena uuteen paikkaan, on tärkeää kunnioittaa heitä jotka ovat pidempään paikassa olleet. Jos tulet riitasoinnuilla, voi odottaa edessäsi stressiä ja kipua. Keskity omaan tekemiseesi ja kuuntele mikä on tärkein oppi, joka tällä hetkellä tulee oppia. Se tuntuu kyllä kehossa voimakkaana, joskus ajatukset eli mielen pölpötys, sekä muiden puheet voivat häiritä sisäistä sensoria. Mutta tämä ei ole vain työhön liittyvää –  myös kaveriporukat, suvut ja seurat ym. ovat paikkoja, johon tullaan hiljaa ja nöyränä. Kovaäänisenä tulleet, saattavat saada huomionsa jonkin aikaa, mutta onko se kannattavaa pidemmän päälle? Joskus se on tarpeen, mutta onko se aina? Kovaäänisellä tarkoitan "kyllä minä tiedän paremmin kuin te muut" – asennetta. Pikemminkin etsi hänet, joka tekee kaiken oikein ja kunnolla - opi häneltä. Seuraa mitä hän tekee ja pyri itse tekemään yhtä hyvin. Jos tulee asenteella, tiedän miten teet tämän paremmin, astut helposti varpaille.

Opettele hiljaa tavat ja keskity omaan tekemiseesi. Tee parhaasi. Älä suurentele itseäsi, mutta myöskään älä pienennä. Sillä et ole pieni, vaan olet todellakin riittävän suuri täyttämään omat saappaasi, ne joihin sinä kuulut ja joiden vuoksi olet tänne syntynyt. 

Myös vanhemmuudessa pätee positiivisen auktoriteetin säännöt. Äiti ja isä on se joka päättää, vaikka kuinka olisi voimakastahtoiset lapset. Minulla on niitä kolme, huh ja taisin itsekin olla lapsena aika kovapäinen. Itsepäinen todellakin. Auktoriteetti tuo turvaa lapselle. Silloin kun hän lähtee kokeilemaan rajojaan, silloin vanhemman on oltava auktoriteetti - vaikka kuinka vanhempi pelkäisi mitä tulee tapahtumaan. Se on ollut itselleni kaikkein rankinta. 

 Luin hienon tekstin joskus, muistamatta lähdettä. "Kuriton koira on vaaraksi itselleen". Jos koira saa käyttäytyä vapaasti, hän ottaa paikan johtajana. Samoin lapsi, tai samoin alainen. Mutta ei ole vain aikuisen tai esimiehen vastuulla täyttää lapsensa ja alaisiensa tarpeita. Kyllä siihen osallistuu ihan kaikki. Vaikka tänä päivänä puhutaan yksilöllisyydestä, se ei tarkoita että kaikki pyörii yksilön ympärillä, vaan se pyörii meidän kaikkien ympärillä. Kun yksilö tekee itsestään liian ison numeron, silloin egot kolisee. Yhdessä, mutta yksilöinä. Kaikessa rakkaudessaan. 

 Nämähän ovat vain hienoja esimerkkejä, jotka harvoin pätevät tosielämässä. Mutta ne ovat suuntaviivoja joita itse olen ottanut itselleni. Mutta on hyvä oppia mitä kuri on. Se ei ole kovia sanoja ja raipan iskuja. Et saa koiraa tai lasta tottelemaan remmillä tai pelottelulla. Etkä varsinkaan kieroilulla. Vaan auktoriteetilla. Ja rakkaudella. Jos auktoriteetin takana on valtaa haluava/välttelevä, keskeneräisyys - se voi näkyä kiukkuisina käskyinä ja raipan iskuina, sekä valheellisuutena ja kieroutuneisuutena. Pestään kädet. Muissa on syy. 

Rajat ovat rakkautta. 

Tämä on vain ympäripyöreää puhetta, joka ei milloinkaan ole vain mustavalkoisesti tulkittavissa. Sillä elämä ei koskaan ole. Olen oppinut kuuntelemaan rauhan tunnetta. Missä on hyvä olla, siellä olen kotonani. Mutta ei kaikkialla tarvitse olla kotonaan. Ei työn ole tarkoitus olla koti. Se on työ. Siellä ollaan eri ihmisiä kuin kotona. Mutta työ on se jota tehdään puolet vuorokaudesta, sen on hyvä olla paikka jossa on hyvä olla. Sillä, jos työssään ei viihdy, saattavat magneetin vastakohdat aktivoitua, työ hylkiä tekijäänsä. Ja työ on aina paikka, jossa pyritään parhaaseen. Sen voi ottaa oman kasvun kannalta ponnahduslautana parempaan. Mitä hyvää tämä työ tuo esille itsestäni? Missä voisin kehittyä?

Olen huomannut, että arvokkaimmat opit, tulevat kivun kautta. Oli aikakausi, kun olin aivan varma, etten selviä tästä elämästä. Kannoin valtavia taakkoja. Mutta, jotain se toi esiin, että sain tunteen selviäväni. Muutun jatkuvasti. Työelämä toi minulle minut takaisin, olin eksynyt surullisuuteen ja yksinäisyyteen. Työelämä täytti sosiaaliset tarpeeni, joita elämästäni puuttui vuosia. Olin pitkään eksyksissä itseni kanssa. 

En ole sama ihminen kuin eilen. 3 vuotta sitten sain ahdistustykytyksiä kirjoittamisesta julkisesti. Nyt sitä teen. Vaikka välillä edelleen ahdistaa. En kerro asioitani siksi, että minua voisi arvioida. Kirjoitan niistä siksi, että sinä et tuntisi oloasi yksinäiseksi. En pyydä sinua kuuntelemaan mitä minä sanon, vaan pyydän sinua kuuntelemaan sitä kuka sinä olet. Mieti, mitä hyvää sinä voit antaa maailmalle. Mutta älä kanna muita hartioillasi. Kanna itseäsi, olet silloin paljon vapaampi. Ei ylennetä, eikä alenneta itseämme eikä toisia, vaan kuljetaan rinnakkain. Silloin syntyy sopusointu. 

Maiju

Miten kuulemme, sen ymmärrämme. Onko näin?

Sanat, ne tarkentavat

Kuva on otettu sammaleisen kallion päältä alaviistosta. Se näyttää jopa eksoottiselta ja lehdet suurilta. Mutta lehdet olivat pieniä, noin 15 cm korkeita. 

Oletteko koskaan kiinnittänyt huomiota sanoihin ja siihen miten sanojen ymmärtäminen voi muuttua ja muuntua kommunikoinnin ja äänen painojen myötä? En ehkä osaa hakea täysin sanoilla mitä tarkoitan, mutta yritän. Minulla on ollut monia "opettajia" jotka ovat sanoittaneet minulle paljon. Nämä eivät olleet pelkästään titteliä kantavia opettajia. Vaan ihan kaikenlaisien ammattikuntien edustajia. Se on mielestäni uteliaan mielen rikkaus, löytää opettajia vähän joka puolelta: koiralenkiltä, bussista, sosiaalisesta piiristä, perheestä, lapsista, työstä. Myös muiden kirjoituksista –  kirjoista, instagramista jne. 

Jos kuulijalla on näkemys, vahva sellainen –  voi olla ihan turhaa vääntää rautalangasta asioita, sillä hän on jo päättänyt kuulla asiansa omalla tavallaan. Siinä ei sanat, eikä äänenpainot auta. Joskus, vaikka kuinka yrität olla sanoissasi selkeä ja ymmärrettävä, et silti saa sanomaasi menemään perille. Tai ainakin siltä se tuntuu. Se on vaikea oppitunti kommunikoinnista. Olen opetellut kirjoittamista, kommunikoimista ja ymmärtämistä jo jokusen vuoden. Samoin lukemisen ymmärtämistä, tai kuuntelemista. Jos omassa kuulossa on blokki, sitä saattaa kuulla juuri sen minkä haluaa kuulla tai jos tunteissa on blokki, tekstistä poimii juuri sen minkä haluaa lukea. Tulee valikoivaksi. Myös henkilökemiat voivat estää ymmärtämistä. 

"Jos on hiljaa, voi kuulla" – Tuntematon

Jos on liikaa sanoja, joita käyttää, puhuu kaikkea turhaa ja tarpeetonta. Tekee olettamuksia asioista kommunikoimatta – voi edessä odottaa paljonkin kipua. Tunteet aiheuttavat kipua, mutta tunteita ei milloinkaan kannata pelätä. Sillä vain tuntemalla, voi oppia itsestään. Ainakin tällaiset herkkikset kuin minä. Mielessä voi olla paljon hälinää ja osittain voimme kuulla muiden puheissa tuttuutta ja saada ymmärrystä itsellemme, juurikin heidän sanojensa kautta. Joskus voimme lukea kirjoituksen, joka on kirjoitettu täysin eri painotuksella, minkä itse luemme ja siitä voi syntyä väärinkäsityksiä. Joskus kommunikointi on aivan täyttä sillisalaattia.

Sinne he menevät kohti etelää. Kuvaa muokkaamalla näyttää että menevät kohti aurinkoista etelää. Valoa kohti. Aurinko ei tässä kuvassa paistanut näin paljoa, vaan illuusio tehtiin käsittelemällä kuvaa. 

Siksi kirjoittaminen on omasta mielestäni vaikeaa, sillä jos jätät tarkentamatta asioita, se voi lukijalle mennä täysin eri tavalla perille, miten alunperin tarkoitti. Mutta - toisaalta täytyy osata olla ytimekäs ja saada mahtumaan selkeää ja sujuvaa tekstiä muutamalla sanalla. Joskus toki voidaan ihan tahallaan käsittää väärin. Se on kurjaa. 

 Kun hakee itsestään kirjoituksia ja tunteita, voi tehdä ihan hyvääkin kirjoittaa itselleen jonkin aikaa ja ottaa omaan tekstiin etäisyyttä ja palata siihen uusin silmin. Olen oppinut ihan hiukan kirjoittamaan, mutta en kuitenkaan täysin oikeaoppisesti. Virheitä on paljon. Enkä osaa hienoja sanoja. Enkä oikeastaan halua käyttää niitä, vaikka osaisin. 

Jos virheitä tulee sellaisiin paikkoihin, joissa ymmärrys tekstistä muuttuu –  se häiritsee lukemista. Mutta, jos ei ole turhan tarkka ja yksityiskohtainen, sitä osaa kyllä lukea kokonaiskuvaa. Toisinaan mieli haluaa saivarrella tarttumalla yksityiskohtiin. Joskus lukija lukee tekstiä ja joskus henkeä tekstin takana. Joskus lukija sallii virheiden mennä sivu suun, joskus se nauttii takertua ja ehkä hyökätäkin. Joskus 'hyökkäys' ei ole hyökkäys, mutta kirjoittajasta se voi tuntua siltä. Riippuu niin tunnetiloista. Siinä päästään taas kommunikoinnin vaikeuksiin. Jos ei ymmärrä, voi kohteliaasti kysyä esimerkiksi näin: "anteeksi, en ymmärtänyt. Voisitko tarkentaa tätä".  

Paras tapa mielestäni ymmärtää asioita, on pyrkiä olemaan neutraali. Jos itsessä herää tuntemuksia, on hyvä selvittää miksi. Joskus toiset ihmiset laukaisevat meissä tunnereaktioita, jotka eivät ole itse laukaisijan 'syy'. Kyse voi joskus olla triggeri joka laukeaa. Siksi kommunikoinnissa on niin tärkeää olla hienotunteinen. Silti on hyvä päästää irti liiasta yrittämisestä, sillä on melkein jopa mahdottomuus olla täysin selkeä ja osata aina tehdä oikein. Vaikka sitä sinulta vaaditaankin. Hah.

Instagramissa on aivan mainio sivu: yhdyssanansaattaja. Häntä voi verrata fingerporiin. Fingerporin ymmärtäminen on itselleni avannut todella paljon ymmärtämistä kommunikoinnista. Se on älykästä huumoria. Ainakin omasta mielestäni. 

Eipä nämäkään kuvassa alunperin olleet näin punaisen oransseja, mutta siinäpä ne törröttää sen värisenä. Illuusio, illuusio. 

Maailma ei ole sitä mitä me luulemme. Mielessämme on valtava määrä ennakkoluuloja, kuulopuheita, uskomuksia ja omaa epävarmuuttamme –  joilla luemme, kuuntelemme tai kommunikoimme. 

Kun nämä karsii mielestään pois, äänen hiljentää mielestään. Silloin voi todella kuulla ja nähdä. Oletko samaa mieltä? Saat olla eri mieltäkin. 

Maiju

Seiso itsesi takana

Itseäni etsimässä

Tämän kerron sinulle, joka ehkä mahdollisesti stressaat joskus asioista, joihin itse et kykene tai koet riittämättömyyttä. Sä riität kyllä!

 Joskus maailma tuntuu kovalta, erittäin kovalta. Joskus maailma tuntuu tylsältä ja joskus vähän liiankin hauskalta. Kaikki ajat palvelee meitä ihmisiä. Joskus joutuu kamppailla kovien aikojen lävitse, tuntea surua ja kipua ja taas joskus saa aivan hämmentävältä tuntuvaa iloa ja kiitollisuutta. 

Sanat eivät kuitenkaan kerro yhtä paljon kuin eletty elämä. 

Mitä pelkäät? Joskus pelko, tiedostamatonkin voi rajoittaa meitä elämästä täyttä elämää. Mutta mitä se on se täysinäinen elämä? 

Oli aikakausi, kun itselleni täysinäinen elämä oli aikaa kavereiden kanssa, bileet ja vauhti. Seuraavaksi täysi elämä oli lapsien itkut ja kiukut, jotka veivät huomioni täysin pois kavereilta. Ahdisti, sillä en löytänyt enää yhteyttä muihin. Tulin yksinäiseksi. En löytänyt itseäni äitikerhoista, sillä en vain sopinut niihin. Työpaikalla äitiyden jälkeen, en löytänyt enää itseäni –  vaikeudet kaatuivat kuin saavista päälleni. Minua ei helpottanut tieto, että isäni sairastui ja sen myötä perheeni alkoi kutistua –  henkisesti ja fyysisesti. Elämään tuli usvaa. Aloin menettämään läheisiä aika kovalla tahdilla ja jouduin tutustua menettämiseen. Se teki minusta lopulta turta hetkellisesti. Tilalle tuli kiitollisuusharjoitukset. Kun pimeä täyttää elämän, on turvauduttava johonkin. Opettelin näkemään hyvää siellä mihin en ennen kiinnittänyt mitään huomiota. Luontoon. Sekä ihmisyyteen. Käytöksen takana olevaan kipuun.

Henkisyys

Kun alkaa katsoa sisimpäänsä. Miettiä kuka oikeasti olen ja mitä elämääni haluan, saattavat ympärillä olevat räjähdellä. Kiukutella ja kertoa kuinka olet muuttunut. Mutta he ovat tottuneet tietynlaiseen sinuun, heitä pelottaa myös. Että he menettävät sinut. Joskus he vain saavat sinusta sen mitä he tarvitsevat. Toisinaan taas kommunikointimme ei enää toimi. Katsomme eri suuntiin –  olemme kasvaneet erillemme. 

Sinun sisälläsi on kipinä. Mutta joskus kipinä on painunut syvälle alitajunnan uumeniin. Kun sitä kipinää alkaa kaivaa itsestään esiin, se tarvitsee suojaa ympärilleen. Sillä se on niin vierasta. Voi olla, että elämänpiiri muuttuu –  ihmiset vaihtuvat ympärilläsi. Mutta siltoja ei kannata polttaa täysin. Vaikka sekin on joskus tarpeellista. Oikeat ihmiset jäävät. Jyvät karsitaan akanoista. Jos joku haluaa sinua kontrolloida, se ei ole puhdasta kommunikointia –  vaan ehkä sinä palvelet hänen tarpeitaan. Olet sellainen kuin hän haluaa sinun olevan –  ei sellainen, joka sinä oikeasti olet. 

Opettelin hyväksymään tosiasioita. Ymmärsin, että olin miellyttänyt lähes koko elämäni. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että herkkyys ja aistiherkkyys voi tehdä ihan fyysistä kipua, tämä siis suojeli. Oli helpompaa mennä virran mukana, kuin virtaa vastaan. Kunnes jouduin luoda suojan ympärilleni. Karsin elämästäni kuormittavia asioita pois. Ne olivat mielipiteitä, kovuutta, angstia ja muita väsyttäviä tunteita. Olin kerännyt panssarin ympärilleni. Kun loin suojan, sain kaivaa esiin lapsellisimmat ajatukseni ja sen millaista oli olla lapsi. Omat lapset auttoivat tässä. Sillä jouduin kasvaa lapsieni mukana. Uudestaan. 

Aiemmassa elämässäni kaiken tuli olla kaunista, suoraa ja täydellistä. Heti. Siksi lopetin tekemisen ennen kuin edes aloitin. Toisinaan jos puhuin aloittavani jotain, sain kuulla jo ennen aloittamista, miksi en tule onnistumaan tai miten vaikeaa tulee olemaan. Mutta. Miten ihmeessä joku edes voi kuvitella, että vain täydellinen kelpaa. Sain kuulla vaatimuksia tietämättömiltä. Heiltä jotka eivät tiennyt mistään. Mutta heidän suu puhui ja kertoi olettamuksia. Luulin heidän tietävän ja tämän myötä aloin sättimään itseäni. Samalla kiinnitin huomion omiin sanoihini. Teinkö turhia olettamuksia, annoinko ennakkoluulojen määritellä? Se oli puhdistavaa.  

Jos katsoo luontoa, siellä ei mikään ole täydellistä ja suoraa, lähinnä siellä on risut pitkin poikin ja kukat suurin osa kuihtuneita. Osittain luonnon omaa kiertokulkua ja joskus ihmisen tallomaa ja repimää. Koivun lehdet voivat olla reikäsiä ja kylkeen on kasvanut valtava pakuri. Ja silti se on kaunis. 

Tekemiseen tulee kasvaa. Ja kaikkien äänet hiljentää mielestään, jotka latistavat. 

Seiso itsesi takana, sillä kukaan ei tiedä kuka sinä olet, saattaa olla ettet itsekään tiedä. Sillä elämä opettaa meille. Joskus luulemme tietävämme, mutta kun kohtaa jotain sellaista mitä ei tunne ja saa katsoa omia varjopuoliaan suoraan silmiin. Sieltä alkaa tulla se todellinen itse esiin. 

Tällaisen neuvon löysin itselleni tallennettuna: Lopeta kirjoittaminen, kun se on vielä mukavaa. Pidä se kivana. 

Tuska voi olla myös kivaa, vaikka se voi sattua. Tuska on kaunista. Sillä mitä se sellainen elämä olisi –  jossa ei tuntisi yhtään kipua? Kivun jälkeen aurinko on aina kauniimpi. Siinä on enemmän sävyjä. Olipas hassusti sanottu. Kipu ei mielestäni ole kivaa, mutten siltä ole välttynyt koskaan. Se on ollut kova ja ankara opettaja. Kivusta syntyy hienoja tarinoita. 

En minä tiedä loppuuko kirjoittaminen koskaan. Ei lopu kuvaaminenkaan. Nämä ovat kulkeneet molemmat mukanani lapsesta asti, muuttaen vain muotoaan. 

En tiedä kerronko juuri mitään kenellekään, olenko ymmärrettävä vai mitä, mutta täältä tulee silti tekstiä. Olkoot se epätäydellistä suttua. Ja kuvatkin amatöörimäisiä ja vinoja. Mutta sellainenhan minäkin olen. Hah. 

Maiju

Huijari

Tiedätkö mistään mitään, vai luuletko vain tietäväsi?

Kysyn itseltäni.

En tiedä. Vastaan. Joskus luulen tietäväni. Joskus oletan tietäväni. Joskus tiedän, mutta sitä en tiedä –  onko se totta. Kuulin joskus lauseen "olla tietämättä mistään mitään on suurta viisautta". Kyseessä ei ole vastuun pakoilua, sitä en usko tällä tarkoitettavan. Mutta se voi tiputtaa valtavan määrän turhaa taakkaa selkärangasta. Vääränlainen vastuu tulee tiputtaa selkärangasta pois ja ottaa vastuuta vain sellaisista asioista, jotka kuuluu itselle. 

Mitäs kun ei ole mitään asiaa? Mutta silti tekee mieli kertoa jotain. 

Mitäs kun elämä tuntuu niin täydeltä, että sisällä on vain täydestä tunteesta tulevaa tyhjyyden tunnetta? Voiko noin edes muotoilla lausetta? Miten löytää sanaa tunteelle, kun on ruuhkaa ja pää kihisee ja kuhisee ja korvissa sirisee. Srrrrr. Keho on väsynyt, suorastaan uupunut.

Öisin ei meinaa levätä ja aamulla herää kellosirkukseen, eikä edes ymmärrä niiden soivan. Perus syksy. Valo vähenee, silmät sumenee ja aivot pysähtyy. Vai pysähtyykö? 

Mitä jos itse ei ymmärrä elämän olevan niin täyttä? Kaipuu johonkin muuhun, kuin suorittavaan monimutkaiseen arkeen - tuntuu pelastukselta. Se on jännää miten elämässä on aika ajoin aikoja, kun on niin hemmetin tylsää, että on pakko saada luova kanava purettua johonkin. Seuraavaksi on taas niin täyttä, ettei saa omaa elämää kontrolliin. Tämä on uusi vaihe, jota elän tällä hetkellä. Ikävöin perhettäni. Tuntuu, että käyn kotona vain sanomassa moikka, ja taas tiet eroaa. 

En tiedä oletko huomannut, mutta olen vaihtanut kuvat omiini. Olen siirtynyt siihen pikku hiljaa. 

Tästä eteenpäin yritän käyttää vain omia kuvia tässä blogissa, ellen tarvitse jotain erityiskuvaa pixabaystä. Yritän pitää tämän kuva-asian selkeänä. Mutta selkeys on heikkouteni. Voisin sanoa, että rönsyily on erityistaitoni. Ja kun käytän sanaa yritän, se ei ole niin ehdoton sana. On tärkeää tunnistaa sanat joita itselleen käyttää, jotta ei stresssaannu liikaa. Ihan vain omista sanoistaan. Hah. 

Omissa kuvissa on kuitenkin oma nimeni, pixabayn kuvissa ei ole merkintää. 

Luova kirjoittaminen ja luova toiminta on ollut itselleni voimaantumisen kanava jo pitkään. Nyt se on ollut ehkä jo työntekoa, eli se ei ole enää voimaantumista - vaan tavoite työnä. Mutta miten se voi olla työtä, kun siitä ei tule mitään tuloja? Eli tuo ajatus on täysin harhainen. Ja vain omassa päässäni. 

Odotan joka päivä, kuinka pääsen kuvaamaan luontoa ja muokkaamaan kuvia, jotta voin jakaa niitä. Odotan, että pääsen kirjoittamaan uusia tekstejä ja jakamaan niitä. Mutta. Molemmissa näissä tuntuu suorituspaineet. Valokuvaaminen on lähtenyt itselläni laukalle. Teen kaikenlaisia typeriä vertauksia, kuinka kuvani ovat typeriä, kuinka ihmiset vain säälistä niistä tykkää. Ajattelevat, että voisi tyttö paremminkin aikansa käyttää. No ajattelevatko? Vai keksinkö tuon täysin omasta päästäni vain mollatakseni itseäni? Entä kirjoitukseni? Luulee olevansa joku terapeutti ja tietävänsä muka asioista jotain. Mutta ei se tiedä. Mistään mitään. Tätä taidetaan kutsua huijarisyndroomaksi. Tästä löytyi heti kirja Huijarisyndrooma; Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) Tiina Ekman

Olenko siis kerännyt itselleni vain tarpeetonta taakkaa hartioille kannettavaksi? Intuitiivinen ja herkkä persoona kun tuntuisi nappaavan jos jonkinlaista taakkaa harteilleen, monista eri suunnista. Aion kasvaa kirjoittamiseen ja aion kasvaa valokuvaamiseen. Ja nämä ovat minun voimakanavani. Se on tehtävä selkeäksi itselleni. Suorittaja, joka asustaa alitajunnassa on vain saatava uskomaan, että on ihan ok höllätä ja levätä. 

Jossain vaiheessa jatkan taulujen maalausta, vaikka en mitään osaakaan ja aion vielä tehdä lopun elämääni kaikkea luovaa. Kunhan vain muistan oman jaksamiseni. 

Aloin tekemään instagramiin voimakuvia, mutta nyt sisällä jäytää jännitys. Mitä oikein kuvittelet? Kysyn itseltäni. Mutta hei, en kuvittele mitään. Ne ovat vain niitä oman sisimmän esteitä, lukkoja ja kiputiloja, riittämättömyyden tunteita, joita tuntuisi kuuluvan ihmisyyteen. 

Tiedätkö, olen huomannut tällaisen. Mikä tahansa asia, jota on ensin tehnyt täysin sydämestään, ilolla. Tuntuu, että sitä on napannut jostain taivaassa olevasta tietopankista, inspiraatiopankista tai mistä tahansa pankista runsaasti voimaa, luovaa virtaa, fiilistä ja innostusta. 

Kun kuvioihin astuu ammattimaisuus, tarve olla pätevä ja kelpaava, tehdä oikein ja kunnolla ja nostaa omaa tasoaan korkeammalle. Silloin astuu mukaan kontrollointi, suorittaminen ja jumit. Aina kun joku muu kertoo jollain kummallisella tavalla valituksiaan sinulle, sinun riittämättömyydestä – ilo väistyy ja kontrolli astuu kuvioihin. Jos sallii näiden ajatuksien tulla.

 Jos katsomme ympärillemme eri yrityksiä, eri taiteilijoita, eri kirjoittajia –  tai mitä vain ammattilaista. Jokainen heistä tekee virheitä, inhimillisiä sellaisia. Joskus vaatimukset ovat vain vaatijan mielessä, silloin tulee höllätä. Sillä joskus nuo vaatimustasot estävät näkemästä todellisuutta. Ei näe, että on oikeasti todella riittävä ja hyvä. Aina voi kehittyä paremmaksi, oppia enemmän. Ilon kautta. Mutta jos nämä ajatukset lävistävät raivolla ja kontrolloinnilla, negatiivisella katkulla, alkaa hartiat pikku hiljaa lysähtää alaspäin, henkiset kipuilut väsyttämään. Mieli valahtaa alaspäin. Kiukku astuu kehiin. 

Joten sanon itselleni: 

En ole huijari, yritän vain liian nopeasti edetä. Se tuo stressin ja tunteen olevani huijari. 

Maiju

Kirje itselle

 Jos nyt kirjoittaisit itsellesi kirjeen menneisyyteen, esimerkiksi lapsuuteesi – millainen kirje olisi? Tai esimerkiksi nuorelle itsellesi. Kannustaisitko, opastaisitko vai varottaisitko kenties?

Pohdiskelin tänään mitä kertoisin itselleni. Palaisin 20 vuotta taaksepäin, aikaan kun olin muuttanut pois kotoa ja aloittanut työelämän. 

Kertoisin sille nuorelle naiselle, kuinka elämä repii, mutta siitä selviää kyllä.

Jos saisin mennä hänen vierelleen ja pitää häntä kädestä. Kertoisin kuinka hienosti hän tulee hoitamaan asioitaan, vaikka epäileekin kykyjään ja kokee epäonnistuneensa monessakin asiassa. Kertoisin hänelle, että hän löytää kyllä itsensä - vaikka tuntee epävarmuutta ja surua. Kertoisin ihmisistä joita hän kohtaa, vaikeuksista ja menetyksistä, jotka muokkaavat hänen persoonaansa. Siitä huolimatta hän säilyy herkkänä ja positiivisena elämälle. Myös siitä kuinka hienosti hän jaksoi kantaa vastuunsa, vaikka epäilikin mielenterveyttään. Monesti. Kuinka lopulta hän ei löydä itseään muista ihmisistä, vaikka elääkin vahvasti muiden kanssa tai muiden kautta. Kuinka siitä huolimatta, että hän epäilee rakkautta – on rakkaus jatkuvasti läsnä. Se näkyy ystävien kautta, puolison vierellä pysymisen kautta. Lapsien kautta. Vaikka kuinka epäilisi elämää ja sen turvallisuutta, silti ja siitä huolimatta hän tulee luottamaan elämään. Sillä hän löytää turvallisuuden itsestään. Omasta intuitiostaan. Ja erityisesti kertoisin hänelle, ettei koko maailman tuskaa tarvitse kantaa harteillaan. Eikä hän ole vastuussa muiden ihmisten onnesta, vain omastaan. Ja yksinäisyys ei kestä loputtomiin. Yksinäisyys palvelee aikansa, se luo ympärille kuin suojakuvun –  jonka alla voi kysellä itseltään kuka olen? Mistä tykkään? Mitä asiaa minulla on maailmalle? Vaikka se jakso kestäisikin kauemmin kuin itse haluaa, se silti opettaa ja kasvattaa ja hioo sinua vahvemmaksi. 

Olen kirjoittanut kirjeitä itselleni aiemminkin. Olen joutunut erittäin haastaviin tilanteisiin elämässäni. Monesti. Joskus luulin etten selviä kivuistani. Mutta selvisin. Tässä olen ja kirjoittelen. Opin, että on ihmistyyppejä, jotka torppaavat kipuni ja palauttavat takaisin itselleni, kun niitä ääneen kerron. Ne vihlaisi ja lujaa. Ja on heitä, jotka sallivat kipuni tulla pintaan, osoittavat lempeyttään olemalla läsnä ja osoittavat sillä, kuinka turvallista on tuntea tunteeni. Kasvoin vahvemmaksi. Sitä elämä on. Se on kasvamista kipujen läpi. Vaikka joku väittäisi muuta, niin tästä elämästä ei pääse läpi vailla vaikeuksia. Mutta jokainen vaikeus ja kipu auttaa löytämään itsestään erilaisia voimia. Jos niiden antaa nousta itselleen voimaksi. Kipuja ei kannata liian kauaa paeta, sillä elämää juoksee muuten alituiseen karkuun. Maailma on täynnä erilaisia "tee sitä ja tätä, ole sellainen ja tällainen" Ohjeita. Nyt on taas uusi muoti ja uusi asia. Mutta pysyvät asiat ovat jotain ihan muuta kuin nämä. Mieti mikä on arvokasta ja vaali sitä. Minkä haluat elämässäsi pysyvän?

Luottamus elämään ei rakennu työpaikasta ja siitä tulevasta rahan lähteestä. Sillä niinkuin maailma nyt opetti meille aika synkällä tavalla – työpaikan voi menettää, voi joutua yllättäen lomautetuksi. Tämä on opettanut varmasti monelle hyvin paljon. Ei aina hyvää, mutta uskon että kuitenkin hyvää. Minussa se toi hyvää sen, että uskalsin alkaa kirjoittamaan. Vaikka olinkin lomautettu kahteen kertaan täysin ja kerran osittain. Silti, sisälläni oli luottamuksen tunne. Vaikka tiedän, etten tiedä mitään mistään. Luotan. 

Elämän haasteet harvoin ovat opettaneet kirjaimellisesti asioita. Ne ovat tuoneet jotain ihan muuta, mitä en silmillä ja järjellä näe. Lomautus toi kävelyt metsässä ja luonnonpuistoissa vahvemmin esiin ja sen myötä valokuvaamisen ja lopulta kirjoittamisen. Sekä rohkeuden tuoda itseäni esiin. Vaikka tämä on paljon monisyisempää. Olin kaikkia näitä harjoittanut jo kauan, mutta oikeaa aikaa ei vain ollut. En ollut valmis. 

Elämässä tuntuisi olevan aikansa asioille. Joskus yritän ja pusken, mutta mitään ei tapahdu. Siksi olen tutustunut omaan rytmiin. Kysyn itseltäni: "mieti mihin taisteluihin haluat lähteä?" Sillä kaikki taistelut joita tässä maailmassa on, ei ole meille kuuluvia. Sitä vain herkkätunteisena saattaa mennä imuun mukaan.

Siksi tuo variksien kuva oli itselleni niin pysäyttävä. Kuvaan luontoa, koska luonto on oikeastaan aidompi kuin mikään muu. Se ei valehtele. Se elää täysin omaa elämäänsä rytmien kautta. Ja vaikka me sitä yrittäisimme hallita, emme sitä hallitse vaan elämme sen rytmissä. Ja kaiken lisäksi, luonto on ihan hämmästyttävän viisas, sekä kaunis ja pysyvä. Toivottavasti pysyvä. En meinaan elä ilman luontoa. 

Maiju