Rajat

 

Henkinen ryöpytys. Mistä tiedän milloin rajani on ylitetty? Kun minun asioitani puhutaan selkäni takana ja painostetaan tekemään jotain. 

Kun minussa on jokin näkymätön pelko, mitä en ymmärrä ja sitä pusketaan ulkopuolelta –  menen lukkoon. Se kuka puskee, joutuu perääntyä. (Jos hänellä on oma lehmä ojassa odottaessa minusta jotain.) Sillä lopetan toimimasta täysin. Minulle on haitallista olla ihmisten lähellä, joilla on taipumusta muiden tuomitsemiseen. Ja mikä pahinta – minun tuomitsemiseen. Minun tekemiä virheitä ei saa puhua ääneen jälkikäteen minulle, sillä minäkään en tee sitä muille. Me tehdään virheitä meinaan jatkuvasti. Jos ei tehtäisi, ei opittaisi. Ja jos elämässäni on ihminen joka korostaa "Voivoi kun sä teit sen virheen silloin vuonna nakki ja perunankuori, niin nyt sulla on tällaista. " Se on tuhoavaa ja suorastaan vittumaista. En haluaisi kiroilla, mutta joskus on vaan pakko. 

Ystäväni Susanna Aarnikallio on kirjoittanut kirjan: Tunteiden mestariksi –  kohti sisäistä tasapainoa. 

Hän on puhunut minulle aiemmin dissosioitumisesta, mutta en ihan ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. 

Kun avasin kirjan äsken, huomasin hänen puhuvan suullani. "Dissosioituminen tarkoittaa, että on osittain irrallaan itsestään. Mielen rakenteiden välille syntyy haitallisia katkoksia eli yhteys tunteiden, muistin, ajattelun, toiminnan ja identiteetin välillä katkeaa tilapäisesti tai pitkäaikaisesti. Dissosioitumisen syynä ovat käsittelemättömät traumat lapsuudesta"

Olen puhunut tässä blogissa, että lapsuuteni oli turvallinen, huolimatta vaikeista jutuista. Ei se ollut. Meillä ei puhuttu tunteista, pelkäsin huutoa, minun piti opetella lukemaan isäni reaktioita. Hän ei ollut väkivaltainen, mutta hän oli epätasapainoinen. Jos hänelle sanoi jostain, hän suuttui. Meillä ei vallinnut puhumisen kulttuuri ja minä en saanut olla oma itseni. Minua ei nähty. Minä selviydyin koko elämäni. Kun muutin pois kotoa 18 vuotiaana, jätettiin yksin selviytymään siitäkin. Se on ehkä normaalia monille, mutta omille lapsilleni se ei saa olla normaalia. 

Tällainen toimintamalli ruokkii kiusaamista. Meidän perheen sisällä kiusattiin. Tätä myös vähäteltiin.  

Kun minusta tuli äiti, jätettiin yksin selviytymään. Annettiin epämääräisiä neuvoja, mutta yksin piti pärjätä. Masennuin. Mieheni paransi minut, sen jälkeen koirani. Sain lepoaikaa, että pääsin ulos päänsisäisestä kaaoksesta. Kun aloin kasvamaan ja kasvattamaan lapsiani sisältäni nousi raivoa. Olisin tarvinut paljon apua, enemmän mitä sain. 

Olen yrittänyt luoda lapsilleni turvallista lapsuutta –  puhumisen kulttuuria, mutta en tiedä olenko toiminut oikein. Luulin, että olen. En kuitenkaan tiedä. Minä en tarvi keneltäkään neuvoja perheeni suhteen, keneltä en sitä pyydä. Itse asiassa jos saisin –  pinna palaisi. 

Olimme I love me – messuilla tyttärieni kanssa ja siellä oli ihana Afrikkalainen nainen kojussaan myymässä saippuoita. Olin törmännyt häneen jo hengen ja tiedon messuilla. Esittelin tyttäreni hänelle ja hän haastatteli lapsiani englanniksi. Kysyi kuka on lapsista pisimpään suihkussa. Nauroimme kaikki, tyttärieni osoitellessa sormia toisiaan kohtaan hänen kysessä kysymyksiä. Sitten hän kysyi "which one of you is the angry one, who yells a lot?" Kaikki tytöt osoitti minua ja nauroimme. Minusta on tullut kuin isäni. Huudan. Kun kasvatin lapsiani, olin niin epävarma ja sulkeutunut, en kestänyt ojennusta, enkä äitiyteni arvostelua, joten suljin ihmiset ulkopuolelleni. Minulta puuttui työ, joka piti minut sosiaalisuudessa kiinni. Se stressasi, sillä olen erittäin sosiaalinen. Kun palasin töihin lasteni ollessa pieniä, hajosin, sillä elämäämme tuli ongelmia. Työ ja lasten kasvatus – pitää heidät erossa ongelmista oli vaativaa ja täyttä työtä. Ymmärrystä en saanut. Ympärilläni on aina vähätelty. Oma mielenterveyteni on ollut koetuksella jo vuosia, sillä kannan ihmisiä. 

Olen pohjimmiltani ollut lapsi, joka ei uskaltanut rakastaa –  uskoin, että satutetaan jos rakastan. Ja tämä haava on avattu taas. 

Mieheni opetti minulle rakkauden, että voin rakastaa ilman pelkoa. En mene enää rikki. Kannan kuitenkin häntä harteillani. Kun mieheni pelkää, huolehtii raha-asioita tai töissä tulee ongelmia, alan parantaa häntä. Samalla menetän voimani. Kun minä repeän – mieheni ei kestä sitä. Joudun kannatella itseäni, ettei perheeni repeä. Näin koen. 

Mutta kun minulta vaaditaan jotain tai minua pyydetään olemaan jotain mitä en ole, pakotetaan tekemään jotain mitä en kykene, menen tilaan missä menetän muistini. 

Työelämä avaa haavani. 

Minulla on oma rytmi, oma tapani toimia. Mutta se ei riitä. Täytyy olla enemmän ja parempi. Täytyy tehdä sitä ja tätä, hyödyntää sitä ja tätä ja tuota. Olla sitä ja tätä ja miksi en pyydä apua? Pelkäänkö muita, olenko jotain. Onko rahat loppu. Olet ahne. Onko se ahne, miksi se ei tee jotain. Oletko tehnyt sitä ja tätä ja tuota. Miksi teet sitä ja tätä ja tuota. Tee näin, miksi teet näin? Älä ole niin täydellinen, oletko sinäkin sellainen kuin toi, miksi olet sellainen, no kun sekin on sellainen ja tällainen. 

Tee ja kun teen, miksi teet. Sama epäselvä kaava kuin lapsena. Turva puuttui, koska epätasapaino. Epämääräiset ohjeet, muuttuvat mielipiteet.. Hohhoijaa. 

Rajojani on nyt sörkitty, liian moneen otteeseen liian pienen ajan sisällä ja en tiedä miten toimia. Levitän kädet. 

Luin aivan mahtavan hyvän kirjoituksen, jonka lähteen unohdin: Muista aina pettää muiden odotukset, ettei sinun tarvitse pettää omia lupauksiasi!

Mitä rahaan ja työelämään tulee, sekä varmaan myös ihmissuhteisiin. Yksin me täällä ollaan. Pidä oma tilasi puhtaana ja pysy uskollisena itsellesi! 

Maiju

Kuinka paljon uskallat rakastaa?

 

Rakkaus on voima, joka parantaa, puhdistaa ja eheyttää. Rakkaus myös pelottaa. 

Ihminen naamioi rakkauden myös kipuun ja hyväksikäyttöön. Käyttää toisia hyväkseen rakkauden sanoin.

 Mutta kuinka paljon itseään on valmis rakastamaan, tekemään niin kuin oma sydän sanoo. Kuinka uskaltaa antaa itselleen hyvää, siitä huolimatta vaikka maailma ei sitä ulkopuolelta antaisi. 

Oletko kuullut vanhasta Hawaijilaisesta rukouksesta Ho'o'pono'ponosta?

Olen pahoillani

Anna minulle anteeksi

Rakastan sinua 

Kiitos

Tätä voi käyttää puhdistusrukouksena. Se on valtavan kaunis ja kohottava mantra, jonka voi kohdistaa mihin vain. Ihmissuhteisiin, omaan kehoon, verisuoniin, vatsaan, kaverisuhteisiin, menneisyyteen jne. 

Esimerkiksi: "Minulla on riitaa kaverini kanssa, enkä voi antaa hänelle anteeksi." Kohdista rukous teidän väleihin ja hoe mantraa. 

Sinulla on negatiivisia muistoja lapsuudesta –  kohdista tämä lapsuuteesi. Monia, monia kertoja. Käytä tätä mihin tahansa tilanteeseen, missä vain –  Sinun intuitio ohjaa. Luota siihen. 

Rakkaus ei ole meille kaikille samanlaista. Se muuttaa muotoaan ihmisen kasvun mukana, sen sekaan sekoittuu ripaus egoa, ihmisyyttä ja ulkopuolelta tulevaa ohjausta. Joskus rakkaus on himmeänä taustalla oleva, ohjaava valo kävellessämme mudassa ja roskassa. Kun tuntuu, ettei voimia löydy selviytyä ja kun tuntuu ettei kukaan auta –  rakkaus on mukana. Se on taustalla oleva voima, joka on väkevämpi kuin yksikään ego. Kun tuntuu, että maailma on palasina, pirstaleina –  rakkaus on opas. Se heijastaa pimeään huoneeseen valon heikoimmalla hetkellä. Kun ihmettelet miksi? Rakkaus vastaa. Se on ihmeellinen voima, joka löytyy meistä jokaisesta. 

Rakkauden täyteistä päivää sinulle!

Uskalla rakastaa.. Sinua! Sen myötä tulet rakastamaan ympäristöäsi. Kun et rakasta ympäristöäsi, rakasta silloin sinua. Kohdista rakkaus itseesi. Rakasta kipujasi, jotta käsityksesi ympäristöstä muuttuu. 

Maiju

Toivo

 

Mistä saa toivoa ja lohtua suurimman hädän keskellä? Jos tukiverkosto puuttuu? 

Itsestäsi. 

Tee sinusta itsestäsi paras kaverisi. Kirjoita itsellesi kirje. Kirjoita itsellesi viestejä. Kanavoi alitajuntaasi. Istu alas lempipaikallesi, ota kynä ja paperia. Vedä syvään henkeen pari kolme kertaa ja kirjoita sinulle. Mitä haluaisit sanoa sinulle. Entä pienelle sisäiselle lapselle. Sinulle lapsena. Kirjoita hänelle. Lohduta. 

Kun alat tuottaa tekstiä itsellesi, piilottele viestejäsi pitkin kotiasi. Jonain päivänä kun tarvitset viestiä –  löydät sen oikealla hetkellä. Sinä, itsesi paras ystävä kertoo sinulle viestillään mitä tulee tehdä. 

Maailma on siitä nurja ja kurja, että se voi heitellä meitä. Meiltä voi kadota tukiverkosto, yhteys muihin yllättäen. Silloin, me voimme turvautua vain itseemme. Kun kohtaa yksinäisyyden tunteita, joita ei kykene selittää muille –  sillä niitä ei itsekään tunne, voit olla itse itsesi tuki. 

Kun kohtaa surun, käsittämättömän ja pohjattoman surun, voi olla vaikeaa löytää toivoa. Voi olla vaikeaa ottaa vastaan hyvää. Vaikka muut kuinka lohduttaisi, voi kipu olla kovuudessa niin suuri, ettei pysty ottaa vastaan muilta lohtua. Tämä voi viedä yksinäisyyteen. Silloin paras kaverisi on sinä itse, sinulle. 

Kun kirjoitan tätä, minulla herää kipu. Minussa herää yksinäisyyden kipu, sillä olin yksin vuosia. Tarkoitan tällä, etten löytänyt yhteyttä muihin. Halusin ihmisiä lähelleni ja koin, että minut työnnettiin pois. Se teki minuun pienen kuoren. Selviytymisen keinoni on suojella sydäntäni kivulta. 

En ole nyt yksin. Minulla on paljon ympärilläni. Olen päässyt surussani pitkälle ja se on muuttunut haikeudeksi. 

Taustastani hiukan: menetin rytinällä läheisiä ja sukulaisia kuolemalle, myös kavereita kymmenen vuoden jaksossa. Kaverit katosivat, heille tuli omia juttuja elämässään, niinkuin tuli minullekin. Perhe. 

Iso ystäväpiirini kutistui hyvin pieneksi. Tämä jakso laittoi minut kohtaamaan omat varjoni, yksinäisyyteni ja kauhuni. Hain pala palalta itselleni valoa, rakkautta ja lohtua. (On minulla edelleen ystäviä ja paljon, mutta näin heitä liian harvoin)

Lopulta löysin nämä kauniit tunteet minusta itsestäni. Rakkauden. Toivon. Hyväksynnän ja aidon sisimpäni. Kuka minä olen. 

Nyt, kun olen nämä tunteet kohdannut, (en kuitenkaan selättänyt) –  voin kirjoittaa sinulle. Aiemmin kirjoitin vain ja ainoastaan itselleni. Jos sinä olet löytänyt tekstini, kiitän. Ja sanon, sinä tiedät sisimmässäsi mikä sinulle on parhaaksi. Kun kuorit sipulin kerroksia pinnalta pois, löydät sisältäsi sen oikean sinut, aidon ja upean tyypin. 

En sano, ettet nyt olisi hyvä tyyppi. Elämä vain tuntuu tekevän niin, että satuttamalla meitä keräämme ympärillemme suojamuureja, joista käytökseemme tulee satuttavaa, egoisistista ja uhoakin omaavaa persoonan piirrettä. Ehkä. Mistä minä mitään tietäisin. 

Olisi epäinhimillistä olla täydellinen ihminen tässä maailmassa. 

Maiju

Pelot

 

Kuva: Stefan Keller pixabaysta

Pelko on tunne, joka voi salpaa hengen. Se voi olla pieni tai iso tunne. Se voi olla huomaamaton, alitajuinenkin. Rohkeus ei ole sitä ettei pelkää –  vaan sitä, että tekee jotain pelosta huolimatta. Päänsisäiset möröt voivat lukkia mielen. Jalat. Kädet. Ei tee, eikä toimi, koska jonkinlainen pelko asettaa lukon sisimpään. 

Kohtaa pelkosi. 

Kun ollaan isoimpien pelkojen äärellä, voi olla vaikeaa selittää niitä muille. Muut saattavat nähdä sinut aina samalla tavalla, riippumatta siitä mitä itse olet asiasta mieltä. Kun jokin oma voimakas pelko lähestyy, se voi käynnistää itse-epäilijän, mieli selittelee ja työntää tuon pintaan nousevan tunteen takaisin piiloon, jos sitä ei ole valmis kohtaamaan. 

Hakeudu itsesi hyväksyvään seuraan, kun alat kipuja kohtaamaan. Pelot on helpompaa kohdata ymmärtäväisessä ilmapiirissä. 

Herkkyyteen kuuluu vastapuoli. Täysi tunteettomuus. Aika ajoin nämä kulkevat rinnakkain, mutta toisinaan vaaka kallistuu toiseen suuntaan. Sitten mylvitään taas voimakkaiden tunteiden äärellä hetki, kunnes taas elämä menee tasapainoisemmaksi. 

Peloista puhutaan, että niiden ollessa voimakkaimmilaan –  ihminen ei ole jalat maassa. 

Jos uskallat mennä kohti sitä mitä pelkäät, saat sen voiman itsellesi. Tämä on niin iso lause, että sitä on syytä kokeilla käytännössä.

Niin kauan kun pelot ovat päällä, ne hallitsevat meitä ja ympäristöä. On hyvä myös ymmärtää, etteivät kaikki ole valmiita peloistaan luopua. 

Kirjoittamisessa opetetaan kirjoittamaan siitä mitä pelkää. Kirjoita pahimmasta pelostasi. Kirjoita kuolemastasi. Hui. Moni sanoo. "Miksi altistaa itseään tunteelle?" 

Mutta, jos uskallat tuijottaa tuota inhottavaa tunnetta, saat sen voiman itsellesi. Se on vain tunne. Kaikki mikä on iljettävää, ällöttävää, pelottavaa tai kauhua aiheuttavaa –  on hyvä kohdata tunteena. Hakea oma voima sieltä takaisin. Pienin askelin. Ei haukata turhan suurta palaa, vaan pilkkoa se pieniin osiin. 

Rohkeutta matkallesi. Tulet vahvemmaksi henkisesti, viisaammaksi ja valoisammaksi, kohdatessasi pelkosi. 

Maiju

Roolit

 Kuva Gerd Altmann Pixabaystä 

Tiedätkö ja tunnistatko miten puhut erilaisessa seurassa? 

Muuttuuko persoonasi, kun paikalla on joku muu. 

Huomaatko, että joskus kuuntelet puhetta, josta ymmärrät hänen laittaneen maskin kasvoilleen. 

Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota mistä johtuu se, että meille tulee paha olo jonkun ihmisen seurassa. Ensin todella hyvä olo, sitten todella paha olo. 

Samalla voin katsoa peiliin ja miettiä toiminko itse samoin. En voi tunnistaa itsessäni olevia piirteitä ja muokata niitä, jos en ymmärrä niitä. 

"Maailman" muuttaminen lähtee aina oman itsensä muuttamisesta. 

Meidän käytökseen vaikuttaa hyvin vahvasti :

💛Kasvatus

💛Perheen status

💛Onko sinulla sisaruksia 

💛Mihin sisaruskatraassa kuulut (kuopus, keskimmäinen, esikoinen)

💛 Sosiaalinen kenttä, ympäristö mihin olemme kasvanut

💛Oman perheen tuki

💛Traumat

💛Onko rakkauden tarpeemme täytetty

💛Kuinka rehellinen on itselleen

💛Herkkyys

Tässä vain osa. 

Meissä voi aktivoitua eri ihmisten seurassa eri triggereitä. Jokin käsittelemätön kipu aktivoituu vahvan tapahtuman seurauksena, jossa on joku henkilö osallisena. Voimme työntää tuon tunteen laukaisevan ihmisen pois elämästämme, mutta jos kipua ei ole hoidettu – tilanne odottaa edessämme jonkun toisen henkilön nahkapukuun verhoutuneena oppiläksynä. Auts. Tähän auttaa ainakin  terapeuttinen energiahoito. Esimerkiksi www.oivallustenolohuone.fi

Minun taustani on, ettei lapsena sanoitettu kuin yksipuolisesti asioita. Vain negatiiviset tunteet sanoitettiin. Se oli kollektiivin tapa. Ihminen haluaa olla pohjimmiltaan hyvä, mutta se on vaikeaa jos saat kuulla olevasi jotain huonoa. 

 Äitini oli kotiäiti, hän hoiti erityislapsia ja samalla me olimme kotona. Hän oli kotona, mutta ei kotona minua varten. Minun kasvattaminen jäi. Olin näkymätön neljäs lapsi ja ikäerot olivat niin suuria, että ehkä kohdallani ei jaksettu enää. Minun roolini oli miellyttää. Kun aikanaan lähdin purkamaan tätä tunnetta, mitä miellyttäminen kohdallani tarkoittaa –  siihen meni neljä päivää. Neljä päivää meni myöntää olevani miellyttäjä. Niin kipeää se tällaiselle kovanaamalle oli. En ollut kovanaama, luulin vain.

Minulla oli valtava rakkauden nälkä, rakkauden vajaus, enkä osannut sanoittaa sitä. Mutta tämä sanoitettiin huomionkipeäksi, en kestänyt sitä sanaa –  turrutin nälkäni. Meidän aikana lapsuudessa kehu tarkoitti, että meistä tulee itserakkaita. Siksi ei kehuttu. Takerruin tavaraan. Koin, että ihminen joka osoitti minulle tavaran, rakastaa minua. Koska uskomus oli niin vahva, menin vielä aikuisena tästä sekaisin. 

Isäni oli duunari, kova tekemään työtä. Mutta lapsilleen hän ei ollut läsnä. Hän ei osannut. Tuijotti kirjoja  ja rakensi venettä. Teki pitkiä päiviä töissä. Nämä kaikki kuulostaa normaalilta elämiseltä. Lopulta isäni sairastui aivoinfarktiin ja jäi sairaseläkkeelle. Se sai hänet vihaiseksi, hänen persoona muuttui. 10 vuotta myöhemmin hän kuoli syöpään. Vanhempani kuitenkin tekivät parhaansa, sen ajan tapojen mukaan. Ei heitä voi syyttää mistään. Vaikka sitä kyllä yritin marttyyrin tunteissani. Syyttäminen tekee vain uhriksi. Ei kannata. 

Koska koin, ettei minua kohtaan oltu aitoja lapsena, olen kyllästynyt rooleihin aikuisena. Olen väsynyt siihen, että ihminen jonka kanssa olen tekemisissä –  piiloutuu jonkinlaisen maskin taakse. Varsinkin niissä tilanteissa missä satutetaan toista. Minua ei haittaa positiivinen maski, mutta sellainen maski, joka nolaa, mollaa, juoruaa, valehtelee, huutaa, käskyttää, nakittaa jne. En halua aktivoida itsessäni näitä piirteitä. Joten rajat on tehtävä tällaisessa seurassa.  

Milloin ihminen sitten on aito mielestäni? Silloin, kun hänen ääni on rento. Silloin kun hän on kodin omaisessa ympäristössä. Hän ei nosta ääntään kun puhuu, hän ei säti. Hän ei mollaa, ei kiusaa.  Hän pyytää, ei käskytä. On ystävällinen. Ihminen on kotona oma itsensä, mutta kodin ulkopuolella hän voi asettaa naamarin ylle. Hän piiloutuu kännykän taakse. Hän on oma itsensä kahden kesken, mutta kolmas henkilö kun on paikalla, alkaa roolisuoritus. Mutta jos ihminen saa olla kotona miten haluaa, puhua miten haluaa. Se on huolestuttavaa. Silloin hän on rajaton myös muualla. Satuttaa ja todennäköisesti tietämättä. 

Ei ole tarvis olla täydellinen, mutta satuttaa ei saa. 

Miten minä kasvoin: Koska näin ja tunsin naamioiden läpi, ymmärsin ettei minulle olla selkeitä ja rehellisiä. Minulle ei puhuttu asioiden oikeilla nimillä –  peläten tunteitani. He suojelivat itseään minun tunteilta –  kääntäen sen tietenkin minulle, että he suojelivat minua minun tunteiltani. Ja vielä jos mennään syvemmälle –  he suojelivat itseään omilta tunteiltaan. Tunteet meinaan sattuu. Minusta kasvoi valehtelija. Valehtelin itselleni. Minulla on kaikki hyvin sanoin ja hymyilin. Vaikka olin juuri kohdannut henkistä väkivaltaa. 

Roolien taakse kätkeytyy hymyilevä, naurava, surullinen, vihainen, voimakas, egoistinen jne. persoona. 

Roolien purkaminen on täyttä työtä. Olla oma itsensä on vaikeinta mitä maailmassamme on. Sillä massa sanelee mikä on hyvä, ei yksilö. Lopulta kuitenkin yksilö voi saada paljon aikaan. Ilman rooleja. Siinä vaiheessa kun rooli/naamari on ollut liian kauan päällä ja uuvut, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tutustua siihen kuka olet. 

En tiedä voiko millään muulla tavalla tutustua itseensä, kuin ottamalla oman naamion pois. Surullista, mutta yleistä –  meidän on vaikeaa nähdä itseämme. 

Mutta, on mielestäni väärin huomauttaa toisen henkilön persoonasta negatiivisesti. Sillä siitä vasta rooleja syntyy. 

Maiju

Itsekriittisyys – sisäisen sensorin vastustus

 

Kuva S. Hermann / F. Richter Pixabaystä 

Tiedättekö sen tunteen, kun oma kriitisyys estää sinua tekemästä asioita joista pidät? Sinulla on suunnitelmia mielessäsi ja tiedät miten asiat kuuluisi olla. Saat ehkä kuulla valtavan määrän mielipiteitä, mitkä ovat oikeinkirjoitus säännöt tai miten somea pitää tehdä. Tai mihin tahansa muuhun asiaan jota hoidat. Saat monesta paikasta kuulla ehkä jopa liikaa kommentointia omasta tekemisestäsi. 

Sensorisi on vähän niinkuin häiriintynyt. 

Kieltoa, ehkä mollaamista. "Mitä oikein ajattelit" – kommentointia

Itselläni on kasvanut melko vahva itsetunto vuosien kirjoittamisesta ja tunteiden kohtaamisesta, mutta silti koen näitä alemmuuden tunteita. 

Aloitin toukokuussa yrittäjänä ja olen kirjoittanut tähän blogiin maaliskuussa haaveilevani markkinoinnista. Aika nopeasti toiveeni toteutui, en vain arvannut sen menevän niin vauhdilla. Nyt olen siinä tilanteessa, jossa en saa ns. palkkaa jos en osaa markkinoida. Se aiheuttaa pienen paineen. Itseäni ei helpota se, että sain ihan ensimmäisestä julkaisusta kommentin "Ihan hirveä, mitä oikein ajattelit?Kamala postaus" Säikähdin kommenttia niin, että poistin sen julkaisun. Ja valahdin veteläksi. Toisessa suunnassa taas sanotaan, älä ota sitä niin vakavasti. 

Minullahan ei ole markkinointi koulutusta, eikä kokemusta. Vain tuo viestinnän kurssi, joka ei ollut markkinointia. 

Minun oma taustani on erittäin vaativa. Olen sisältäni, ehkä jopa lapsesta asti ollut erittäin ankara itselleni kaikessa minkä teen. Ja havahduin tähän vasta aikuisena. Yritin olla täydellinen äiti kokemattomana kaksosille, vailla minkäänlaista vertaistukea. Minulla oli vain kasa kommentointia jotka olivat hyvin painostavia, syyttäviä ja suorastaan mollaavia. Olen persoonana aina syvään päähän hyppäävä ja jonkin aikaa hörpin vettä keuhkot täyteen kunnes opin uimaan. 

En kirjoita mitään hakeakseni minkäänlaista säälin tunnetta, vaan kirjoitan vertaistuki mielessä. Kuinka muuttaa oma elämä. Yes you can!

Nyt olen ottanut tavoitteekseni olla aito markkinoinnissa. Läpinäkyvä. Mutta vanhempien ihmisten vaativat puheet estävät minua. Edelleen. Et voi puhua noin, et voi olla sitä, etkä tätä. Tiedän niin monien käyvän samoja tunteita läpi, mutta en osaa tuoda itseäni esiin. Se on vaikeaa. Tiedän maailman käyvän nyt melkoista myllerrystä, voimattomuutta ja väsymystä läpi. Ego ei enää voi hallita. Ihmiset repeävät. 

Maailma ei tarvitse enää yhtään mollajia, se ei tarvitse enää yhtään arvostelua, mustamaalaavia ihmisiä. Eikä valehtelijoita. Eikä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tätä tekevänsä. Sillä niin moni tekee tätä, mutta he eivät edes itse sitä ymmärrä. 

Kun nämä sisäiset sensorit aktivoituvat, olisi vain tehtävä siitä huolimatta. Mennä tulta päin, eikä antaa ajatelulle valtaa. Eikä missään nimessä muiden puheille. He kun katsovat ihan eri suunnasta elämää kuin sinä. Ja se ei ole sinun suunta vaan heidän. 

Ole parhain versio itsestäsi. Mutta älä ole kenenkään toisen versio hänestä. 

Lopeta siis vertailu ja kilpailu! 

Olinpa minä sekava.

Maiju

Mikä on lukkinut minut?

 Kuva Michaela Pixabaystä 

Olen ollut lukossa. Enkä ymmärrä miksi. En lepää, en meditoi. En tee mitään niitä ihania ja hyviä asioita, joita tein aiemmin. Nyt olen yrittäjänä, eikä ole asiakkaita. Minulla olisi aikaa kirjoittaa, aikaa tehdä vaikka mitä. Mutta en saa tehtyä. Mieheni kysyi eilen illalla, mikä minulla on. Olen kuin en olisi enää paikalla. Istut siihen nojatuoliin ja katoat johonkin. Et kuule enää meitä, tuijotat vain puhelinta. Se on merkki uupumuksesta. 

Eilen olin niin väsynyt, että teki jopa pahaa mennä töihin. Enkä ole kipeä. 

Mutta tunteita on niin paljon ilmassa, etten kykene. Olen saanut uusia ihmisiä elämääni ja he eivät tunne minua. Nyt ymmärrän, etten ehkä annakaan heidän tuntea. Olen meinaan ehtinyt aika pienessä ajassa kokea vanhojen jo käsiteltyjen asioiden palaamisen. Olen saanut ihmistyyppejä menneisyydestäni takas elämääni. Paljon. Mutta nämä ihmiset eivät ole syypäitä näihin tunteisiin, vaan se mikä minussa aktivoituu. Jokin vanha trauma. Minussa on usein käynnistynyt dissosiaatiohäiriö. Menetän muistini. Koko viime vuosi meni niin, että kärsin muistinmenetyksestä. Nyt pieni tilanne saa sen aktivoitumaan.

Mikä lukki aikanaan kirjoittamisen, romaanin suhteen? Liityin kirjoittajien ryhmään, jossa mielipiteitä jaettiin. Kuka saa olla ja mitä. "Kirjailijaksi saa nimittää itseään vasta kun on julkaissut kaksi kirjaa kustantajan kautta". Eteeni ilmestyi korkea muuri. Luovutin. Sillä koin olevani yksin kirjani kanssa ja sitä se kirjoittaminen on –  yksinäistä ja hidasta ja todella vaikeaa. 

Kun tein ensimmäisen markkinointitekstini ja kysyin mielipidettä, sain vahvan mielipiteen : Ihan hirveä! Kehoni tärisi ja sen seurauksena, menin lukkoon. Seuraava mielipide oli "Olit niin laiska, ettet tehnyt sitä markkinointia, siksi on nyt näin" (Tämä olisi pitänyt kohdistaa sanojalle itselleen) .Yksin näitäkin tein. 

Tässä on syitä omalle lukkiutumiselleni. Olen ankara itseäni kohtaan ja jos ympärillä on ankaria lauseita, käynnistyy oma ruoskani ja menen lukkoon. Enkä voi joka ihmistä opettaa, miten minulle puhutaan. En ole vihainen heille, vaan olen vihainen itselleni, että sallin tämän tapahtua. 

Toivon itselleni lempeyttä ja toivon ympäristöni muuttuvan lempeäksi myös. En jaksaisi enää olla ihmisten roskaämpäri, johon saa työntää sielunsa pimeimmät kivut olettaen, että kannan ne. Olen kyllästynyt siihen, ettei ihmiset tunne omia käytösmallejaan, vaan sallivat itselleen luvan olla ilkeitä ja sallivat itselleen luvan haukkua minulle muita. Tai minua. 

Miksi tällainen puhe lukkii minut? Olen yrittänyt selvittää tätä. Olen koko elämäni kuljettanut asioita sisälläni, enkä ilmaissut itseäni. Vaikka olin turvassa, en silti kokenut että minua kuunnellaan. Pidin itseni turvassa, en ilmaissut negatiivisia tunteita –  sillä koin uhkaa. Uhka oli mielestäni aika raakaa. Minua ei kehuttu, mutta toruttiin kyllä. Kasvatin siis suojamekanismin ylleni. 

En ole kaivanut vihaa itsestäni, sillä viha ja muiden roskat ovat laukaisseet minussa migreenin. Aina kun saan jonkun henkisen ryöpytyksen, minussa aktivoituu migreeni.  Haluaisin kirjoittaa pimeydestä ihmisissä. Pimeyttä on jokaisessa ihmisessä. Joka ikinen terve ihminen osaa olla julma, ajattelematon ja hän saattaa luottaa sokeasti, että saa kaataa toisen päälle huolensa. Kaataa, paino sanalla. Tunteiden purkaminen on eri asia. 

Itselläni on sellainen eriskummallinen piirre. Kannan ja kuuntelen huolia, otan vastaan ja tuen, mutta. Kun tämä henkilö jota olen tukenut, seuraavaksi kohdistaa vihansa minuun –  hämmennyn ensin, sitten nostan muurin eteeni. Tämä vastapuoli tämän seurauksena syyttää minua väärin kohtelusta, kiusaamisesta ja mitä näitä nyt on. Ja näitä on paljon. Olen vain väsynyt siihen, että heille täytyy jokaiselle selittää nämä piirteet. Kasvattaa heitä. Ei tarvitse, sanon minulle. 

Tarvitsen ympärilleni herkkiä, nauravaisia ja itsensä tuntevia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tuovat hyvää tasaisesti. Onko se liikaa pyydetty? Vai onko se toisiaan niin, että täytyy itse kaivaa oma pimeys esiin, jotta saa hyviä ihmisiä lähelleen. En tarvitse ihmisiä, en minkään ikäpolven edustajia, jotka oksentavat omat roskansa toisten päälle. On aivan sama kuinka kurjaa heillä on, jokaisella meillä on kurjaa. 

Maiju

Pimeys vs. valo

 

Olen utelias tutkiskelija luonne. Olen pienestä tytöstä asti ollut empaattisuuteni kanssa parantamassa ympäristöäni. Kun muutimme lähiöstä toiseen lähiöön – sain koettavaksi melkoisen rankkoja teemoja käsiteltäväksi. Tiedostan näiden tunteiden ja kokemusten edelleen kulkevan pienen itseni mukana. Olen tutustunut tuhansiin ihmisiin elämässäni. Nyt työni kautta määrä on kasvanut. Erilaisia tarinoita, erilaisia kohtaloita. Ihmisten pimeys on erilaista kaikilla. Sellainen, joka ei ole kohdannut rankkoja asioita lapsuudessaan, ei ehkä ole kasvattanut paksua nahkaa. Mutta hänen ei ehkä tarvitse olla niin rajuissa kuvioissa aikuisenakaan. Tämä ei ole ilmaistu vertaillaakseen pahalla. Kun omasta lapsuudesta on kivut käymättä, mutta ne ovat aktivoitunut –  on myös vaikeaa kohdata tässä hetkessä vaikeita, samankaltaisia tilanteita.

Nyt tämä korona ja Ukrainan sota on nostanut käsittelyyn asioita, joita ei ole tarvinnut kohdata aiemmin. Meillä näkyy nuorisossa häiriö käyttäytymistä. Rikotaan paikkoja, kiusataan, jengiydytään. Ihan kuin omassa nuoruudessani. Surullista. Tiesin, että korona aiheuttaa mielenterveydelle isot ongelmat – mutta minkä sille olisi voinut? 

Me koemme elämän eri tavalla. Sinä näet maailman eri tavalla kun minä, mutta me käytämme yhteisiä sanoja ymmärtääksemme elämää ja ymmärtääksemme toisiamme. Ei ole mitenkään sattumaa, että luet tätä kirjoitusta juuri nyt. Tekstini voivat olla vaikeita niellä, etkä ehkä halua ottaa vastaan minun sanojani, koska sinulla on oma sanapankki, omat arvot ja omat ajatukset. Se ei silti tarkoita, että emme voisi puhua ja kommunikoida ja pitää toisistamme. Kun tunnistamme meissä asuvia tunteita, meissä asuvia sanoja, kipuja ja kaunojakin –  me ymmärrämme omaa tunnemaailmaamme. Silloin meidän voi olla helpompi kommunikoida. Sinä olet minä ja minä olen sinä. Siinä vaiheessa kun sinä yrität vakuuttaa minut sinun maailman oikeellisuudesta, me emme ehkä kohtaa. Tai minä yritän vakuuttaa sinua. Mutta siinä vaiheessa kun hyväksyt minun maailman ja minä hyväksyn sinun –  silloin kuljemme samaa tietä ja samaan suuntaan. Me emme ole ketään meistä maailman kansalaisista samanlaisia. Me emme voi olla. Se on mahdottomuus, mutta me voimme silti ymmärtää toisiamme. Eikö olekin ihmeellistä? 

Jos pimeys vallitsee, miten nostaa omaa valoaan ylös? 

Nuorena, en nähnyt hyvää juurikaan. Hyvä oli pientä ja piilotettua. Ihmiset kohtelivat toisiaan törkeästi. Aloitin itsestäni. Pidin ovia auki takana kulkevalle, tein pieniä hyviä tekoja. Valo lisääntyy lisäämällä sitä itse. Vihaista nuorisojoukkoa ei saa kuriin vihalla ja huudolla. Se on sama asia kuin heittäisit bensaa liekkeihin. He ovat jo vihaisia. 

Hyvä on niin paljon väkevämpi voima kuin paha, jos sen vain todella jokainen ymmärtäisi. 

Choose love, hate is heavy

Maiju

Parantaja

 

Näkijä Nina-Matilda Kuusisto sanoo, että parantajan voimat ovat moninkertaiset parantajan näköisessä tilassa. Minulla on taipumus parantaa, vaikka se on joidenkin mielestä egoistinen sana. Kun minulta poistetaan vapaus, lakkaan toimimasta. 

Olen omaa tilaani puhdistellut, niin kotia kuin työpistettäni. Ymmärrän, että minulla on vielä tehtävää. 

Ymmärrän kuitenkin, etten voi toista ihmistä parantaa –  vain itseni. Kun parannan itsestäni osia, vedän uusia ihmisiä puoleeni tai vanhat suhteeni muuntuvat. 

Löysin mielenkiintoisen sivuston : https://www.reuel.name/2021/09/22/musta-ja-valko-pimeys-ja-valo/#comments

Kun yritän olla todella valoisa –  vedän pimeyttä puoleeni ja toisinpäin. Tämä oli hienosti kerrottu, sillä kun polkuni käynnistyi ja suruni nousi pintaan –  vedin puoleeni valoisia ihmisiä. Kun yritin olla valoa, vedin pimeitä puolia pintaan. 

Aikanaan lähdin henkiselle polulle isäni sairastuttua. Hänellä todettiin valtava kasvain keuhkoissa. Se oli itselleni voimakas pysäytys. Odotin kuopustani ja tarvitsin kipeästi vanhempieni tukea. Kaksoset olivat pieniä ja heidän kanssaan oli omat vaikeudet. Kun ymmärsin tuen olevan mennyt, minussa heräsi valtava kriisi. Kuka minä olen. Aloin hakea itsestäni kipua esiin. Kipua kaivaessa, nousi paljon asioita alitajunnastani joita oli vaikeaa katsoa silmiin, mutta sen tiesin ettei vaihtoehtoa ollut. Minä en tarkoita, että syöpää sairastavan isän olisi minua tuettava, vaan että tarvitsin tukea jota en enää saanut. Isä oli minun pilarini. Isän silmät kertoivat hänen haluavan pois kehostaan. 

Tämä omien kipujen silmästä silmään katsominen opetti minua omasta asemasta elämässäni, rooleista missä olen ollut ja mitä vastaanottanut. Olen ollut onnekas miesrintamalla, mutta työrintamalla en. 

Tutustuin molempiin sukulinjoihini. Mietin mikä johtui mistäkin. Miksi kannan pimeyttä mukanani.

Kun havahduin omille vahvuuksilleni, mietin miksi ne oli ollut piilossa. Miksi en tiennyt näistä kyvyistäni. Lopulta ymmärsin sen johtuvan ympäristöstäni. Paskan jauhamisesta ympärilläni. Jatkuva negatiivinen puhe, selän takana juoruilu ja muiden mollaaminen minun kuullen –  sai minut häpeämään itseäni jo ennen kuin mitään olin edes yrittänyt. Syy miksi en yrittänyt oli muiden puheet. Paskan jauhamiseen on helppo osallistua. Siihen on helppo mennä mukaan, mutta vaikeaa irrottautua. Ja juuri siksi, siitä kannattaa irrottautua. 

Minulle on helppo puhua. Minuun luotetaan niin paljon, että minulle monesti haukutaan ihmisiä, mutta myös puretaan tunteita. Tunteiden purkauksen hyväksyn, haukkumista en. 

Minuun myös luotetaan niin, että päälleni saa kaataa muiden omat ongelmat tuputtaen ja syyllistäen, minua syyllistäen. Samoin minun kautta monesti peilataan omia kipuja olettaen minun olevan jotain. Siksi aina kun kuulen halveksintaa, pyrin vetäytymään tilanteesta pois. 

Meillä on monia olettamuksia ja uskomuksia ihmisistä ja ihmisyydestä. Niin kauan kun emme osaa katsoa ihmistä edessämme aitona ja uutena ihmisenä, avoimena ja ilman ennakkoluuloja, niin kauan pyöritämme samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan. Vedämme puoleemme myös samanlaisia ihmisiä. Lopulta emme ymmärrä, että uudet ihmiset saattavat juosta karkuun meitä, kun tuputamme kipumme heidän harteilleen. Aina löytyy empaatikko, joka on valmis kantamaan. 

Miten löysin oman ääneni?

Irrottauduin muista. Eristäydyin, jotta tutustuisin omiin käytösmalleihini. Opettelin erottelemaan omat asiani muiden asioista. Ja nyt ymmärrän ja paljon. 

Minua ei kasvatettu. Pidettiin vanhempana kuin olin, ei opetettu, mutta oletettin. Asioita ei milloinkaan kerrottu suoraan rauhallisella äänensävyllä –  vaan ne "oksennettiin" päälleni kun oli aika. Kun ei enää jaksettu käytöstäni. Ja kun sanoin "te aina huudatte" –  minulle naurettiin tai asiaa korostettiin, me ei todellakaan huudettu. Mutta herkkä tuntee kun asiaa ei sanota normaalisti. Koska reagoin, minulle ei kerrottu asioita. Minua "suojeltiin". Se ei valitettavasti ollut minun suojelua. 

Kun ns. johtaja ei ota johtajan roolia –  kasvattajan roolia, alaiset ja lapset ovat villejä. Rankkaa ymmärtää tämä. Mutta liian johtaja ei saa olla. Johtajalla ja kasvattajalla on aina toinen ääripää. Liian ankara ja ahdas tyyli. Niistä voi syntyä sama lopputulos. Rakkauden kautta, sanoi eräs viisas. 

Elämässä on opeteltava erottelukykyä. Kun omaa herkän kehon ja ympärillä on voimakkaita, sinusta asioita ulos kaivavia persoonia. Herkkyyteni voi mennä ajan kanssa ääritilaan aiheuttaen migreenin. 

Meidän maailmassa on kieroutta enemmän kuin arvaammekaan. Meidän jokaisen olisi kannettava vastuuta tietyistä asioista. Opeteltava sanomaan asioita rehellisesti ja rauhassa kun on sanottavaa. 

Parantajan rooli voi olla vaikea, mutta ketään ei tarvitse pelastaa. Ketään ei voi pelastaa, joka ei sitä halua. Se on ollut itselleni melkoinen oppi. Empaatikko minussa on ollut vuosia pelastus tehtävässä, joka on ollut ns. turha. En ole voinut ottaa toisen pelastamisesta vastuuta. 

Oma voima tulee ottaa takaisin itselle, kaikista tilanteista. Muuten tulee poltettua kynttilää molemmista päistä.

On hyvä hyväksyä omat pimeät puolet, sekä valoisat puolet. Kun näen toisen pimeää, kiitän. Sillä näin saan tutustua omaan pimeyteeni. Kun näen toisen valoa, kiitän –  näin näen valon itsessäni. 

Kiitos, kiitos, kiitos. 

Maiju