Täydellinen on tylsää

 Olen pohtinut ja harjoitellut kirjoittamista jo aika pitkään. Mutta olen tehnyt sitä yksin. Kun tekee asioita yksin saamatta vastakaikua, silloin ei voi tietää omaa tasoaan. Esimerkiksi kuinka kiinnostava kirjoittajana on. En ole kirjoittajana ja ihmisenä sama asia. Kirjoittaminen on kuin ns. taide, se en ole minä. 

Silloin kun lataa energiaa paljon asiaan kuin asiaan, herkkä on niin sanotusti altis kaikelle kritiikille. Kritiikki voi kääntyä itseään vastaan. Erottelukyky on siis hyvä asia, vaikkakin todella vaikeaa joskus. 

Mietin tällaisia pohdintoja tällä hetkellä suhteessa valokuvaamiseen tai kirjoittamiseen. Mihin pyrin niillä? Miksi teen niitä? 

Täydellisyys tuntuisi meidän maailmassa olevan vaatimustaso vähän kaikkeen tekemiseen. Mutta tosiasia on, ettei ole olemassa täydellistä. 

Kävin lyhyen keskustelun erään henkilön kanssa koruntekijöistä. Kerroin tekeväni tai harjoittelevani itsekin korujen tekoa, johon hän sanoi ettei tykkää yhtään epätäydellisistä koruista, eikä ymmärrä miten niitä voi myydä täydellä hinnalla. Lause oli ohimenevä heitto keskelle keskustelua, johon hän ei muuten osallistunut. Katsoi minun koruja korvissa joita joku toinen kehui. Ne olivat hyväntekeväisyysmyynnistä ostettu. Eikä virheettömät. Maksoin niistä 25 euroa. Eikä ne todella ollut kalliit. Mutta ne ovat super kauniit. 

Aina on olemassa tuo ajatus, että vain täydellinen kelpaa. Mutta onko henkilö itse täydellinen? Tekeekö hän täydellistä työtä? Onko hän virheetön. Jos koruntekijä tekee sitä työkseen ja hänet arvotetaan ettei ole täydellistä, eikä siksi osta. Se tuntuu minusta jopa julmalta. Maailma on hyvin vaativa ja kilpailunhenkinen. Enkä tarkoita, että tarvitsee ostaa, mutta voi jättää asioita sanomatta. Se on hienotunteista. On toki eri asia jos tyrkytetään, silloin täytyykin sanoa ei. Asioilla on monta eri puolta, niin monta kuin on silmiäkin. Mutta me olemme inhimillisiä ihmisiä suusta päästettyjen sammakoidemme kanssa. Siksi myös armoa siinäkin suhteessa kommentoijille. 

Tästä päästääkin siihen meidän ihmisten eroihin kuluttamisessa. Olen viime vuosina ostanut käsityötä. Osittain siksi, että tiedän mitä käsityö vaatii, tiedän miten paljon materiaalit maksaa ja tiedän miten paljon ne vie aikaa. Mutta pidän myös tunteesta jota myyjä minussa herättää. Olen arvo-ostaja. En kuitenkaan perusta merkeistä. Minulle brändi ei ole yhtä tärkeä kuin pienyrittäjä. Brändillä tarkoitan isoja yrityksiä, joilla ei enää ole juuri kasvoja, pelkkä nimi. Minä ostan ihmiseltä. Mutta tämä ei ole mikään ehdoton, en voi kaikessa kuluttamisessa olla arvo-ostaja, rahani loppuisivat muuten. 

Lisään tähän vielä esimerkin kurkuista kaupassa (joka ei liity aiheeseen kuin täydellisyydessä). Meidät on opetettu liian täydelliseen meidät ihmiset. Edes vinoja kurkkuja ei voitu laittaa kauppaan, koska ne eivät ole täydellisiä. Joten kun vinot kurkut tulivat myyntiin, ne myytiin halvemmalla. Ne ovat ilmeisesti sitä ennen heitetty roskiin. Kuinka sanotaanko.. ajattelematonta. Vain siksi, ettei ne ole täydellisiä. Meidät on opetettu siihen. Ulkonäköihanteen kanssa sama juttu. 

Joskus mietin, että ihmiset puhuvat toisinaan liian paljon ja liian nopeasti ja ajattelemattomasti mielipiteitään – se voi taas saada aikaan melkoiset myllerrykset toisen ihmisen mielessä. Tiedän, että tuo lause osui minuun syvästi, koska minun äitini on ompelija. Häntä ei arvostettu rahallisesti, vaan hän raatoi kotona ompelukoneen edessä, hoiti meidät 4 lasta, erityishoitolapset ja kodin. Isä oli töissä iltaan asti. 

Tiedän soluissani kulkevan kiukkua ihmisiä kohtaan jotka arvottavat käsityötä ja vaativat täydellistä. Se on minun kipuni. Ostan "epätäydellisiä" koruja ja käsitöitä. Ehkä juuri siksi. Äitini osaa ommella hienoja juttuja. Ja hän oli itse täydellisyyden vaatija. Tavallaan käyn ristiriitaa sisälläni molemmista vanhemmistani. Toinen vaati täydellistä ja toinen teki siitä huolimatta. Äiti päällysti sohvia myöten kotimme. Isä rakensi meille ison veneen. Me nukuimme pienessä kerrostaloasunnossa, jossa he nukkuivat isäni kanssa parvella olohuoneessa ja ompeluhuone oli parven alla. Minä nukuin sängynaluslaatikossa – siskoni tai veljeni sai sängyn. Huoneita vaihdeltiin. Kun muutimme, sain sängyn vanhempieni huoneesta. 

Me emme saaneet rahaa juurikaan, mutta äiti saattoi piilottaa suklaapaloja olohuoneeseen meille löydettäväksi. Tilasimme pizzaa kaksi kertaa koko aikana, kun asuimme kotona. 

Ihmiset myös käyttivät äitini hyväntahtoisuutta hyväksi. Eivät maksaneet työstä rahalla, vaan äiti sai kankaiden jämät itselleen. 

Tuollaisen ajattelemattoman kommentin alta voi nousta valtavat tunteet. Joita en edes itse tunnista, kunnes istun kirjoittamaan tunnetta auki. Siksi siis kirjoitan. Se on yhteyteni alitajuntaani, omiin tunteisiin. En purkaa sitä ihmisiin, vaan purkaan sen itseni kautta kirjoittaen. Ehkei siksi blogiani kuulu lukea muut kuin minä. Nauran. Salaa toivoisin, että luetaan, mutta ei tätä enää kukaan löydä. 

Olen kiukkuinen äitini puolesta, se on minun soluissani kulkeva trauma. Siksi minun on jatkuvasti luotava jotain käsin. Minun on oltava onnellinen jotta voin luoda. Siksi myös arvostan käsityöläisiä. Ajattelen myös, että kun koneet tulevat viemään meiltä kaiken ja kaikki taidot, mitä me ihmiset sitten osaamme enää. Ehkä siksi olen onnellinen meidän kodista, että teemme täällä kaiken itse. Trimmaan koirankin itse. Minulle on monesti toitotettu, että voisin maksaa jostain palvelusta esimerkiksi koirani hoidosta, mutta siinä kohdassa asuu lukko, en kykene. Jos voin tehdä sen itse, teen sen. Mutta todellisuudessa –  minulla ei ole ollut tuloja. Siksi myös teen kaiken itse. 

Kun viime vuosi kadotti luovuuteni, mieleni oli lähdössä mukaan, se oli tekemässä minusta alavireistä. Nyt sain idean korujen teosta, kun kirjoittaminen ja valokuvaaminen ei ota tulta alleen. Tai ottaa ne, mutta odotan niiltä enemmän. 

En tuomitse kommentoijia, mutta tiedän että ihmiset jotka eivät arvosta muita, eivät arvosta myöskään itseään ja kierre jatkuu. On hyvä ymmärtää, että täydellistä ei ole. Ja kun jälkeenpäin arvostellaan, tiedetään etteivät arvostelijat osaa itsekään, mutta vaativat sitä muilta. 

Kun taas puhutaan rahasta. Raha nostetaan jonkinlaiseksi jumalaksi, jolla ihmisiä tai käsityöläisiä arvotetaan. Oli se palveluammatti tai käsityöammatti jossa henkilö tekee persoonallaan töitä. Rahan voi antaa kiitollisuudella käsityöläiselle tukeakseen hänen työtä. Palveluammatti on sama asia. 

Siellä on oikea ihminen joka tekee sen. Ja jos vaaditaan aina täydellistä, me emme tule ikinä riittämään ja lopulta palamme loppuun. 

Ajatella kun tekoäly tulee valtaamaan maailmamme, epätäydellisyys väistyy, sekä uniikit yksilölliset jutut. Maailmasta tulee tylsä. 

Kuljetamme mieheni kanssa lausetta mukanamme: "Kun tekee itse, sitä tulee mitä sattuu tulemaan"

Ja on se tietynlainen ilon tunne, että osaa jotain. Sanoo tyttö, joka ei osannut keittää edes vettä mennessä ammattikouluun. 

Maiju

Elämän projekti

 

Olen sellainen luonne, että en voi vain olla. Haluan kyllä. On toisinaan ristiriitaista jopa, että pitäisi antaa itselleen luovia taukoja, istua vain ja olla. Oli myös aika kun kaipasin lepoa ja otin sitä, mutta muut eivät antaneet lupaa. 

Meditointi on hyvä tapa saada luovuus liikkeelle. Mutta kohdallani se ei aina riitä. Se on jokin kipinä, jonka purkaan ja sytytän. 

Oma luovuuteni, jota on hyvin vaikeaa sanoittaa oli nyt vuoden jäähyllä. Mutta joskus se saa olla jäähyllä. Kun on paljon kaikkea, on vaikeaa olla ja silloin mieli on kovilla, stressitasot tapissa. 

Olen nähtävästi luonne jonka täytyy tuottaa itsestäni. Oli kyse sitten kirjoittaminen, valokuvaus, maalaaminen, virkkaaminen, savityöt tai korvakorut. Myös remontit. 

Yllä oleva valokuva oli itselleni melkoisen iso hetki. Olin etsinyt hämähäkinseittejä vesipisaroilla pitkään, kunnes näin kuusen oksan alla kauniisti punotun seitin. Onneksi kamera oli mukana, eikä tehnyt myöskään minulle temppujaan. Sekin on mahdollista, että akku on loppu tai tarkennus ei toimi. Nyt toimi. Olen kuvasta ylpeä. 

Tyttäreni aloitti taidekoulun ja hän on onnellinen, olen itsekin. Huh se on ollut pitkä polku. Toinen aloitti ammattikoulun kolmosen ja hänkin tuntuisi kasvavan, vaikka joskus hirvittää. Viimeinen siirtyi yläasteelle ja koulu näyttää menevän hyvin ja jalkapallo tekee onnelliseksi. Minä sain työtä. Koira näyttää tällä hetkellä terveeltä ja mieheni selkä on pysynyt vahvana. Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Meidän kodin remontit jotka ovat kestäneet nyt jo monta vuotta alkaa näyttää pian siltä, että rauha laskeutuu taloon. Se tekee onnelliseksi. Työt ja asiat jotka ovat olleet tiellä, on estänyt luovuutta ja ne ovat väistyneet vihdoin. 

Kirjailijaystäväni sanoi aikanaan, 'sinut täytyy saada onnelliseksi jotta voit kirjoittaa.' Onnellisuus on erikoinen käsite, kun olen pohtinut tätä lausetta nyt monta vuotta. Onnellisuus ikäänkuin piilee tässä hetkessä. Olen oppinut olemaan onnellinen kaaoksen keskellä. En odota suuria, mutta annan elämälle luvan yllättää. Jos ajattelee jo ihan sitä miten ihminen kasvaa kivun kautta aikuiseksi. Kuinka oppii arvostamaan asioita joita ei osaa aina sanoittaa. Minulle on alkanut syntyä hiukan jo seuraavaa tarinaa, jota kirjoittaa. Mutta se on vasta alitajunnan tasolla muhimassa, en uskalla sitä hehkuttaa. Kun ensimmäinen pitkä tarinani syntyi minusta, synnytin ensin oivallusta alitajunnastani. Se oli kieltämättä henkinen kokemus, jota olen kuullut myös muilta jotka ovat kokeneet samoin oivalluksista. 

Oivallus voi tuntua järjen mielestä jopa "tyhmältä". Minun alitajunnastani tuli vain sana: Sanat. Tämä sana pyöri mielessäni pitkään. Näin myös unen ja valveen rajamailla 'unta', kun kirjaimia sataisi päälleni. Se oli kuin kirjainsade. Sen jälkeen istuin koneelle ja tarina tuli todella kovaa tahtia ulos. Sitä tuli 99 sivua, enkä ymmärrä mistä se tuli. En tunne sellaisia henkilöitä, enkä tiedä miten se tarina eli mielessäni. Mutta siellä oli kuitenkin tuttuja asioita menneestäni. Ettei se nyt ihan täysin tuulesta ollut temmottu. Se oli vuonna 2017. Samaan aikaan tuli muitakin tarinoita. Niitä on paljon. Mutta kesken. Olin innoissani. 

Ei ole mitenkään helppoa tuo asioiden sanoitus, vaikka kirjoitankin todella paljon. Joskus jo ihan puhuessani asiakkaille, aivoni ikäänkuin tyhjenevät ja en tiedä miten sanoittaisin asiani. Sen jälkeen nauran. Tiedän se olevan vikani ja vaikeuteni, en jaksa enää sitäkään hävetä. 

Kun tyttärellä todettiin keväällä tarkkaavaisuushäiriö, lukihäiriö ja matematiikkavaikeus ja suositeltiin hakeutumaan add testeihin, -pohdin itseäni. Onko se periytynyt minulta?

Elämä on tällainen projekti. Ikuinen sellainen. Välillä tulee suunnatonta surua pitkän aikaa, sitten tulee iloa jota ei meinaa ymmärtää ja sitten tulee tasaisia jaksoja. Kuitenkin kaikkein onnellisin olen, kun saan olla ihmisten kanssa ja saan tehdä myös jotain omaa juttua. Mutta äitiminälle on silti tärkeintä, että lapset löytävät suunnan. Ei se, että he tuhlaavat rahaa taksiin ja lojuvat sängyssä, vaan se, että löytää kipinänsä.

Maiju 

Henkistä kasvua – menneisyyden näkemistä

 

Aikanaan, nuorena aikuisena elämä asetti minulle valtavia henkisiä haasteita, jotka pikku hiljaa kasaantuivat päälleni hyvin ahdistavasti. Sen seurauksena lähdin miettimään mistä löydän hyvää elämääni. 

Olin kasvanut aikuiseksi, mutta henkisesti en ollut siirtynyt aikuisen rooliin. Roikuin menneessä, teiniajoissa. Muistoissa. Vanhoissa kavereissa. 

Menneisyyteen oli jäänyt paljon selvittämättömiä tunteita ja kokemuksia. Olin ihan konkreettisesti jättänyt asioita kesken ja se esti minua etenemästä eteenpäin tässä hetkessä. Kaverisuhteet olivat ollut raastavia ja moni tunne oli jäänyt kesken. Kun minusta tuli äiti kaksosille, oli sisälleni tullut vahva vastuun tunne, jota en tunnistanut vastuuttomasta nuoruudesta johtuen. Oli opittava erottelukykyä ja oppia tekemään rajoja. En kasvanut pumpulissa, vaikka moni niin väittikin. Jopa moni joka oli itse kasvanut enemmän pumpulissa kuin minä, näki minut niin. Kunnes aloin avautumaan. Olin todella taitava "näyttelemään" onnellista. Se oli selviytymiskeinoni. Kehoni oli ns. suojamuurin sisällä.

Empatiakykyni on ollut turhankin suurta nuoruudessani. Sitä käytettiin myös hyväksi. Muistan kun ensimmäisessä työpaikassani oli nainen, joka kärsi vaikeasta isäsuhteesta, söi vahvoja mielialalääkkeitä ja minä tunsin häntä kohtaan empatiaa, mutta en voinut ymmärtää, että myös minä voisin syödä lääkkeitä omasta historiastani johtuen. Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, että nuoruuteni oli vaikea. En ole koskaan syönyt mielialalääkkeitä, vaikka todella olisin niitä tarvinut jossain vaiheessa. Olisin voinut päästää itseni hiukan helpommalla. 

Se, että lähdin tekemään rajoja oli vuosien projekti. Se, että ymmärsin jotain asiaa, kesti tolkuttoman kauan. Lähdin purkamaan omaa elämääni atomeiksi. Mikä lopulta oli viimeinen piste minulle, oli isäni sairastuminen ja kuoleminen. Kun menettää vanhempansa, joka on erittäin läheinen –  se voi traumatisoida. En enää sure. Mutta suru puhdisti sieluani sen verran, että tutustuin omiin toimintamalleihin, minkälaisia ihmisiä vedän puoleeni ja minkälaisia uskomuksia minulla on. Kun kasvaa perheessä ja ympäristössä, eikä niin sanotusti tiedä muusta –  on syntynyt uskomus tietynlaisesta elämisen mallista. Kun perheeseen tulee särö, voi joutua kriisin keskelle miettimään mistä kaikessa on kysymys, kuka olen tämän kaiken keskellä. Uskonko näihin asioihin joita minulle on syötetty. 

Meihin kaikkiin vaikuttaa oma sukulinja, edellliset sukupolvetkin –  siihen keitä me ollaan. Myös ympäristö ja kaverit ja kiinnostuksen kohteet vaikuttaa meihin.  Siksi onkin hyvä tutkia itsensä lisäksi omaa sukuaan ja muita tekijöitä. Aina sieltä suvustakaan ei löydy pelkkää pumpulia. Harvoin siellä on vain pumpulia. 

Olen joutunut rajata läheisiä ihmissuhteita todella pieneen tilaan, jotta kukaan ns. pahantahtoinen tai ajattelematon ei pääse lähelleni. 

Olen silti edelleen todella avoin ihmisille. 

Ajattelematon kommentti toisen kivun edessä voi tehdä syvän viillon sellaiseen kohtaan, jota ei koskaan tulla kertomaan ääneen ja se elämässä onkin jännittävää kommunikoinnin suhteen, että hienotunteisena saat syvempiä ihmissuhteita. Töräyttelijänä, ihmiset kaikkoavat. Minun mielestäni maailmassa henkinen materia on arvokkaampaa kuin fyysinen. Vaikka rakastankin 'harakkana' kaikkea kaunista. 

Kun kipu on kovin, ei kestä ajattelemattomia huomautuksia, ajattelemattomia sanaoksennuksia. 

Henkiseen kasvuun kuuluu yhtenä osiona elämään luottaminen, go with the flow. Käsittelyyn tulee hyvin vahvasti myös ego. Egoismi. 

Se voi olla itselle vieras asia, sitä ei ehkä ole koskaan edes tiedostanut. Minä en tiennyt siitä mitään. Ja mitä olen vierestä seurannut, moni sitä kavahtaa. Sitä ajattelee egon kuuluvan vain voimakkaille egoisteille, tai narsismiin taipuvaisille. 

Kun alkaa tulla tietoisemmaksi ympäristöstään, voi alkaa analysoida paljon ympäristöään. Alkaa tietynlainen elämän kyseenalaistaminen. Oma ego tulee näkyväksi. Ego meinaan löytyy meiltä joka ikiseltä hengittävältä ihmiseltä. Henkisessä kasvussa puhutaan myös dualismista, joka tarkoittaa yhden kokonaisen osan kaksi eri puolta / vastakohtaa. Eli jing ja jang, musta ja valkoinen, surullinen ja iloinen ym. Egossa on myös nämä kaksi puolta, mutta ne ovat molemmat silti egoa ja molemmat samanarvoisia. 

Kukaan ei varmasti halua olla ilkeä tai paha, vaan moni on sitä tiedostamattaan. Joka kerta kun syyttää sormella toista, joku syyttää sormella sinua. Se on ikäänkuin oravanpyörä. Loputon oravanpyörä. Voisi myös sanoittaa tunteiden siirroksi. 

Energia on totta. Se ei valehtele. Sanat eivät ole aina totta ja sanat voivat valehdella. Intuitiota kehittämällä oppii tunnistamaan itselleen haitalliset asiat. 

Oma ego piilottaa hienosti omat viat ja näkee viat muissa, ei itsessä. Se juttu onkin tutkia omaa sisimpäänsä, jotta ei enää vetäisi puoleensa tietynlaisia juttuja. 

Kun henkinen kasvu käynnistyy, useimmiten kriisin kautta : Sitä alkaa puhdistamaan mennyttä. Alkaa tutkimaan omaa sukuaan, vanhempiaan, kasvuympäristöään. Tulee katkeriakin tunteita, syyttämistä ja syyllisyyttä. Jos suinkin voi ja kykenee, niistä kannattaa nopeasti päästää irti, etsiä juurisyy ja lähettää tunteet taivaan tuuliin. Molemmat tunteista nakertaa ilon pikku hiljaa. Mutta tiedän omasta kokemuksesta, ettei elämä toimi nappia painamalla. Joskus asioiden käsittelyyn menee tolkuttoman paljon aikaa.

Tommy Hellsten sanoi hienosti parikin lausetta: "Sen sijaan, että tutkit muiden vikoja, tutki mielummin omia reaktioitasi muiden vikoihin. Itseä tutkimalla syntyy tietoisuutta. Muita tutkimalla ei."

"Kun ihmisen omanarvontunto on hauras, hän kokee muut helposti itselleen uhkana. Hän näkee ympärillään vain kilpailijoita jotka pitää kukistaa. Tällainen johtaa helposti pahantahtoisuuteen. Jopa siihen että aletaan toimia, jotta toinen ei onnistuisi. Juoruilu, selän takana puhuminen ja oman merkityksen korostaminen ovat juuri tätä pahantahtoisuuden kulttuuria. Hyväntahtoisuuden kulttuuri syntyy siitä, että on varaa tahtoa toiselle hyvää ja jopa toimia onnistumisen eteen. Hyväntahtoisuus synnyttää turvaa. Siellä missä on turvaa, ihminen vapautuu olemaan inhimillinen, keskeneräinen ja haavoittuva. Tämä puolestaan johtaa luovuuden lisääntymiseen sekä innovatiivisuuden elpymiseen. " 

Allekirjoitan. Niin hienoa tekstiä. 

Maiju

Unia ja tunteita

 Olen nähnyt todella erikoisia unia viime päivinä. Unet ovat joskus niin hämmentäviä etten edes tiedä miten niistä kertoa. Nyt kun olen pitkällä tai kaukana kirjoittamisesta, enkä ole enää saanut tulta alle romaani–  tai novellikirjoittamiseen, on jopa vaikeaa löytää sanoja oikeassa järjestyksessä. Kirjoittamista pitää todella pitää yllä jatkuvasti. Voisin kokeilla harjoitella ihan vain kirjoittaa tunteitani. 

Sain toissapäivänä melkoisen migreenikohtauksen.  Se aiheutti melkoisen vyöryn olossani. Oksetti ja pyörrytti. Olin lähdössä työkaverini läksiäisiin, mutta ennen junaa alkoi paniikinomainen pyörrytys valtaamaan päätäni. En vaan voinut nousta junaan. Istuin 20 minuuttia hengittelemässä ja käännyin kotiin. 

Seuraavana päivänä tunteeni olivat jotenkin erikoiset, teki mieli vetäytyä. Tiedostan minussa olevan erityisherkkää, joka aika ajoin haluaa vetäytyä piiloon. Sosiaalisessa työssä se taas ei ole mahdollista. Minussa aktivoitui eilen epävarmuus ja kun sellainen tunne tulee, voin tuntea kaikista ihmisistä outoja viboja. Miksi tuo katsoi minua noin tai miksi hän ei ollenkaan puhunut minulle tai katsonut silmiin. Mitä tein väärin? ajattelen. Minuun on sisäänrakennettu miellyttäjä. Olen kasvanut siihen, että tunnustelen ilmapiiriä, ettei kukaan vain ole vihainen. Jos on, teen asioita jotta heillä on parempi olla. Minulla on silloin parempi olla. Jostain syystä minun on luotava parantava ympäristö, jotta voin itse hengittää. 

 Eilen tapahtui paljon sellaisia pieniä vaikeita juttuja, tunteissa. Kun on eläväinen työ, toisinaan jopa todella haastava, jossa persoonani on työkalu –  on haastavaa antaa tunteiden viedä. On osattava pitää tietynlainen näytelmä ulospäin. Jos kohdalleni sattuu eri suunnasta oleva ihminen, eli joka käsittää minut omalla tavallaan, eikä meillä ole tietynlaista sielujen yhteyttä –  minusta voi saada jopa oudon kuvan. 

Lisään tähän väliin, että outo on ihanaa, mutta aina en sitä meinaa hyväksyä. Olen kuitenkin yrittänyt lapsesta asti istuttaa itseäni muottiin, jossa olisin kuin muut. Ja kun joku ärähtää (Tunnen sen ärähtelynä, jos herkkyyteni on huipussa)Voin alkaa sättiä itseäni. Nykyään vähemmän kuitenkin. 

Eilen oli hyvin hauska tilanne asiakkaan kanssa, jossa sanoin jonkun lauseen (unohdin jo minkä). Jonka voi käsittää niin positiivisesti kuin negatiivisesti. Hän käsitti sen positiivisesti, mutta minua alkoi naurattaa ja pyysin anteeksi. Hän ymmärsi minut täysin, eikä edes ajatellut asiaa. Näin kirjoittamisessa olen todennut tuollaisen haasteeksi. Muistan, että kirjoittaen kommunikoinnissa suurin tuskani ja päänvaivani oli se, että Suomessa ja suomalaisessa kulttuurissa samoja sanoja käytetään eri yhteyksissä. Toinen haasteeni on, kun mielestäni tavallisille asioille on erikoisia sanoja ja niitä pitäisi osata. 

Kun kirjoitan, lukija voi olla hyvin yksityiskohtainen ja hän ei näe ilmeitäni, kuule ääntäni ja ole läsnä. On helpompaa siksi kommunikoida kasvotusten. Kun taas kirjoittaa, se riippuu suurelta osilta lukijan olotilasta miten hän lukee. Koska hän ei näe minua, hän lukee tekstiä ja tuntee tunteita, jotka ovat häneen vahvasti sidoksissa. En tiedä osasinko tätä ilmaista niin kuin yritän. Siksi kirjoittaminen on vaikeaa ja toisinaan lukeminen voi olla tylsää, koska ei aina ymmärrä lukemaansa. Tietyntyyppinen jargoni on väsyttävää. 

Jos saisin nauhurin unilleni, ei varmasti olisi kenelläkään tylsää. Mutta ei kukaan sitä ymmärtäisikään. 

Uneni:

Olin toissayönä unessani tutustumassa hienoon vanhaan vaaleanpunaiseen taloon, jossa oli iso sauna ja siellä oli kolme kiuasta. Kylpyhuone oli niin iso, että siitä olisi saanut kolme kylppäriä. Viime yönä unessani oli juna, johon hypättiin kyytiin. Juna muuttui välillä hissiksi ja se juttu oli jatkuvaa tässä. Juna/hissi, juna/hissi. Seuraavaksi olimme tien päässä porukalla ja muut halusivat alkaa ilkeillä, tehdä tuhoja. Ahdistuin ja suutuin, poistuin paikalta. Poistuin niin, etten kertonut poistuvani. Tunteeni olivat unessa todellisia ja vihaisia. Jopa "minä hylkään nuo, enkä enää ikinä vietä aikaa heidän kanssaan" tunteita. Mitä enemmän kirjoitan unesta, uni palaa pienin pienin vivahtein mieleeni, en silti saa kokonaisuudesta kiinni. 

En ehkä ole kirjoittaja, jota ihmiset jaksavat lukea. Olen pomppiva ja sekava ja mieleni on kuin pyörremyrsky, sieltä tulee asiaa sekaisin ristiin rastiin. 

Ihminen tarvitsee toistoa, toistoa, toistoa ja toistoa. Jos joku hyppii sinne, tänne ja tuonne, on vaikeaa pysyä mukana. En ehkä siksi jaa blogiani missään yleisesti. Koska oletan, ettei kukaan jaksa lukea. Hah. Oma sisäinen latistava kriitikkoni huutelee siellä. 

Maiju

Ole aito sinä!

 

Viime aikoina olen käsitellyt erilaisuutta. Kuinka nuorena halusin kuulua joukkoon, olla kuin muut. Ne muut olivat koulun takapihalla tupakkaa polttavia teinejä. Kuuluakseen porukkaan piti opetella tupakoimaan. Kuinka tylsää. Niin se on tänäkin päivänä. 

Kukaan nuori ei haluaisi olla erilainen vaan kuulua joukkoon, olla pidetty ja saada kavereita. 

Joskus tunteet vyöryvät hyökyaallon lailla yli, kun omat pelot ja lasten huolet tulevat kerralla käsittelyyn. 

Miksi me emme mahdu kaikki tähän maailmaan ihan vain tällaisina kuin olemme. Outoina ja vähemmän outoina. 

Koulumaailmassa jos olet outo, olet kiusattu. En edes lähde tähän miettimään syitä mistä se johtuu. 

Joskus vuosia sitten kun yritin kaivaa itsestäni outoja piirteitä esiin, läheisissäni heräsi kontrolloivaa energiaa –  häpeää. Älä nolaa itseäsi. Joskus jos laitan instagramiin heittäytyvän videon, saan viestin: "Kuinka paljon on mennyt viiniä? "

Jos poikkeaa normaalista, on heti kännissä tai jokin mielenterveyden häiriö. Kuinka tylsä ajattelutapa. Luovuus tarvitsee hiukan hulluutta ja rohkeutta kokeilla asioita jotka ovat noloja. Jos ei kokeile, sitä saattaa olla tylsässä laatikossa koko elämänsä. Ja mihin laatikkoon itsensä on laittanut, sitä laatikkoa myös muut katsovat ja ovat oppineet tuntemaan. Kun alkaa raottaa laatikon reunoja, muut voivat äräistä ja sanoa " olet muuttunut". Jos itsensä on ahdannut miellyttämisen laatikkoon, pitääkin reunoja raottaa. Ei voi tuntea itseään, jos sulloo itsensä liian ahtaisiin tai ahdasmielisiin raameihin. 

Kun muutimme omaan kotiimme, päätimme maalata seinät hyvin kirkkaiksi ja värikkäiksi. Tämä aiheutti heissä jotka eivät meillä asuneet voimakkaita reaktioita. Vasta kun jossain muualla oli samanlaiset seinät, meidän seinät olivat hyväksyttävät. 

Minulla on aina ollut tarve tulla hyväksytyksi. Jossain alitajunnassa se asuu vieläkin. 

Kehuja kun lapsena ei saatu, lähes mistään. Lähdin niitä kalastamaan aikuisena. 

Nuorena minua sanottiin aidoksi, enkä oikeastaan ymmärtänyt mitä sillä tarkoitettiin –  se kun oli minulle itsestäänselvää. En ole esittänyt muuta kuin olen, mutta olen kyllä ollut arka liiallisuuksiin asti ja hävennyt itseäni. Kun pääsin laatikon reunoja availemaan ja tunteeni vuolaasti vapauttamaan –  luovuus pintautui. 

Kuitenkin tämä luovuuteni pintautuminen sai muut varpailleen tai sanomaan minulle minua alaspäin sanovia sanoja. "No oletpa dramaattinen" jne. Sillä hetkellä kun minusta syntyi voimakkaita tunnevirtoja, tuollainen lause tuntui veitsen iskulta rintaan. Loukkaannuin ja käperryin. Kasvua ei kuitenkaan tapahdu ilman veitseniskuja. Kuitenkin ulkoiseen olemukseen puuttuminen on alhaista. Kaikilta jotka niin tekee. 

Mitä olen tässä lukenut ihmisten kirjoituksia, tänä päivänä kun moni mielipide on somessa: On kiellettyä olla sitä ja tätä. Minulle ehkä isoin uhka tässä elämässä on epäaito ihminen. Miksi? Koska epäaito on valheellinen ja lopulta kun kaikki on valheellista emme enää tiedä keitä me olemme, kierrämme kehää kuin oravanpyörässä. 

Muista myös se, että laatu korvaa määrän. Kaikessa. Niin ihmissuhteissa kuin asioissakin. Kun sinulla on vähän itseäsi kannustavia ihmisiä ympärilläsi versus tusina pahantahtoista, kannattaa valita se laatu ja kannustavat ihmiset. Pahantahtoisessa seurassa katoaa aitous ja muuttuu itseään suojelevaksi. 

Tai mieti omaa oloasi, kun olet seurassa jossa aina arvostellaan muita – tuletko onnelliseksi? Vai jääkö kierre päälle ja tekee valittaa vähän kaikista ja kaikesta. 

Jos olet löytänyt blogini ja jaksanut sitä lukea, kiitän sinua. 

Maiju