Kyseenalaistaminen on päivän sana

                                                 Mitä haluat siirtää perinnöksi maailmalle?

Kyseenalaistaminen on tervettä, kaiken uskominen ei ole

Minkälaisia tarinoita haluan eteenpäin kertoa? Minkälaisia tarinoita maailmaan jättää? Kirjoitanko myötätunnosta, empatiasta vaiko katkeruuden täyttämistä kirotuista kiukuista? Haluanko olla valheellinen vai rehellinen? Oman persoonallisen äänen löytäminen on haastavaa. Huvittaa, että olen aina puhunut aitouden puolesta. Mitä vain kunhan on aito. Mutta, en aivan täysin allekirjoita tätä enää. Sillä joissain hetkissä pieni kameleonttimaisuus on vain hyvästä. Mutta läpinäkyvyys taitaa olla tulevaisuuden juttu. Uskon, että valheellisuuteen ja tietojen pimittämiseen ollaan jo aika kyllästyneitä. Ristiriitaisuuksiin ja sekavuuteen. Minä ainakin olen. Olen sitä itse silti. Sekava siis, aina välillä. Joten voinko vaatia selkeyttä kaikilta muilta? Voin muokata kyllä itseäni selkeämmäksi. Vai voinko? Elämä kun on elämää, se tuntuisi aina olevan sekavaa.

Kirjoita niin, että voit seistä itsesi takana. Puhu niin, että voit tulevaisuudessa kertoa kasvaneesi. Mikään mielipide ei välttämättä ole sama 10 vuoden päästä kuin nyt, sillä silloin olet 10 vuotta kasvanut ja oppinut. Ehdottomuus ja jyrkkyys, kun tuntuisi vain pysäyttävän virran paikoilleen. Uskallanko itse myöntää virheeni ja uskallanko antaa itselleni tai muille anteeksi? Miksi pysyn paikoillani, enkä mene eteenpäin? Mikä estelee kulkuani? Nämä ovat kysymyksiä, joita silloin tällöin kannattaa itseltään kysyä.

En tarkoita vain fyysisesti eteenpäin menemistä, mutta henkisesti myös. Tulee kasvaa tasapainossa. Voit aina vaihtaa paikkaa, mutta jos henkisesti ei ole kasvanut, odottavat samat asiat uudessa paikassa. Ehkä eri muodoissa, mutta ydin tuntuisi olevan sama. 

Kuulin aikanani lauseen, joka aiheutti kipua: "Ainoa pysyvä asia elämässä on muutos". Miksi se aiheutti kipua? Koska yritin pitää kiinni jostain joka liikkui ja meni eteenpäin. Jäin menneeseen kiinni. Suomalaisuuteen myös soveltuu ajatus "ennen oli kaikki paremmin". Se on ikävää, että näin oli, mutta se on jo mennyt, eikä sinne enää pääse. 

Perinnöksi maailmalle, vai perinnöksi lapsilleni?

Elämä on muovannut aika paljonkin ajatteluani. Digimaailma on saanut miettimään paljon kuvankäsittelyä. Kuvien manipuloiminen, sekä videoiden muokkaus –  eli ns. markkinointimaailma on saanut miettimään, kuinka illuusiomaista silminnähtävä todellisuutemme on. Tämä ilmiöhän on ollut jo vuosia, mutta olen sen antanut nyt tulla omaan elämään käsiteltäväksi. 

Näin videon, jossa Tom Cruise ei ollutkaan itse Tomppa, vaan se oli illuusio. Mitä enemmän digimaailma kehittyy, sen illuusiommaksi maailmamme muuttuu. Keneen voit luottaa, jos joka puolella on illuusioita? Silloin omasta elämästään voi luoda pienehkön oman kuplan, jossa itse olet pääroolissa ja sinä uskot itseesi ja katsot vain siihen lähipiiriin jossa elät ja jos sen saat aidoksi, silloin ei ole väliä mitä muut maailmassa tekevät. 

Sosiaalisen median maailma on saanut epäilemään kirjoitettuja tekstejä valheellisiksi, sillä niitä kirjoitettiin provosoivassa mielessä. Niin paljon illuusioita on ympärillämme, ettemme oikein tiedä mihin uskoa. Puhelimeen ei uskalla enää juuri vastata, sillä et voi tietää huijaako siellä joku. Maailma ei ole enää yhtä luotettava, kuin se oli omassa lapsuudessani. Eikä se ollut sitä silloinkaan. Maailmassamme on nykypäivänä tietoa enemmän kuin koskaan kaikkien saatavilla, eikä tiedä mikä tieto on luotettavaa, siksi peräänkuulutetaan kyseenalaistamista ja lähteitä. Ethän usko ihan kaikkea. Puhutaan lähdekritiikistä ja medialukutaidosta, joka oli itselleni täysin vieras aihe muutama vuosi sitten. Eettisyys nousee myös arvoon arvaamattomaan. Ainakin omassa elinpiirissä. Mikä on eettistä?

Mitä olen lapsilleni opettanut, on olla kiltti. Vaikka yleisesti vallitseva näkemys on, että kiltit jäävät jalkoihin. Se ei ole todella niin. Siinä vaiheessa kun ihminen on kohdannut valtavat määrät kiukkuisia, kipua aiheuttavia tilanteita ja ihmisiä ja hän lopulta saa kohdattavakseen kiltin. Tuo kiltti voi olla hänen pelastuksensa. Maailmanparantajaksi ei tarvitse alkaa, mutta jokaista ihmistä kohdellaan kunnioittavasti, sekä jokaiselta odotetaan sitä takaisin päin. Kiusaajia emme katsele. 

Maailma voi olla raskas. Ihmiset eivät jaksa kantaa toisiaan mukana. Sydämessään. Se kuluttaa. Jos lukee provosoivaa tekstiä totuuden nimiin kerrottuna ja se paljastuukin valheeksi, se voi osua johonkin todella syvälle aiheuttaen aika hämmentävääkin pettymystä, josta voi olla vaikeaa päästä yli. Siksi tarinointi, fantasiamaailmaan uppoaminen –  tietäen ettei se ole totta, on ihan mukavaa viihdettä. Itse rakastan sankaritarinoita. Jostain syystä Norjan mytologia on alkanut vetää puoleensa. Ehkä Thor on vaan niin.. Hot.  

Jos hyviin tarinoihin uppoaa niin, että niihin alkaa uskoa, voi löytää omasta mielikuvituksestaan aika kummallisiakin asioita. Jos uskaltaa heittää järjen syrjään ja rajat pois, oi että –  tiedä mitä kaikkea omasta alitajunnasta alkaa pulputa. Mieli rajoittaa jatkuvasti mielikuvituksen pääsyä esiin. Mieli on uskomaton kertomaan tarinoita vastustaen, miksi mikään ei onnistu. Mielikuvitus taas puolestaan voi luoda ihan kokonaisen maailman, jossa kaikki on mahdollista. Joskus pieni satumainen ajattelu tässä arkisessa uutisten (joskus valheellistenkin) täyttämässä maailmassa tekee ihan todella hyvää. 

Kuka tahansa voi kirjoittaa. Sanotaan. Kuka tahansa voi kirjoittaa kirjan. Voiko? Kirjoittaminen kuulostaa todella helpolta, mutta se ei ole. 

Jos etsii, niin joka puolella on ohjeita mitä ja miten kirjoittaa. Yhden ohjeen luin jostain: "herätä kirjoittamisessa positiivisia tunteita: innostusta, jännitystä, empatiaa, onnellisuutta. Sillä kukaan ei halua tuntea häpeää, katumusta tai surua. "

En ole täysin samaa mieltä. Sillä suru, jonkun toisen kirjoittamana voi nostaa esiin oman käsittelemättömän surun. Tai häpeä, joku sanoo ääneen sen, mitä olen aina miettinyt, mutten ikinä ole uskaltanut myöntää. Se voi vapauttaa kahleista, joista en ollut tietoinen. Joskus kipu, joka herää sisuksissa voi olla iso henkinen oppiläksy joka täytyy kokea. Joskus on vain tunnettava kipua ja häpeää ja suruakin, tullakseen täydemmäksi itselleen. 

Näiden tunteiden kanssa ei ehkä kannata kovin pitkään viettää aikaa, mutta joskus niistä on vaikeampi päästä yli ja sekin on ihan ok. Maailma ei ole vain positiivinen. Jos ei tunne surun ja häpeän myötä nousseita tunnereaktioita, ei osaisi katsoa sinne suuntaan elämässä, josta voi löytää jotain todella kaunista. 

"Kaikki ne kokemukset, jotka olet elämässäsi läpikäynyt, ovat henkistä aarteistoasi, jotka ovat käytettävissäsi heti kun oivallat niiden kantamat viisaudet." – Nina-Matilda Kuusisto

Voi Nina-Matilda, tietäisipä hän kuinka paljon hänen kirjoituksensa ovat auttaneet minua.

Aina välillä on niitä huonoja päiviä, kun mikään ei liiku. Ei vaan huvita. Esimerkiksi työssäni, vaikka ei huvita –  saan voimaa ihmisistä ja jaksan taas. Mutta kirjoittamisessa, ei ole ihmisiä. On vain minä ja kone. Yritän olla kirjoittamatta väkisin. Sillä kun kirjoitan väkisin, huomaan alitajunnasta nousevan vanhoja kiukkuja. 

Raja fiktion ja todellisuuden välillä on eri, mutta joskus se raja voi olla hiuksenhieno. Eli jos kirjoitan omista kiukuista, saatan saada ihmiset vihaiseksi, jos kirjoitan sen fiktiossa –  saanko silloin? Lietsominen on pelottavaa, sillä ihmiset kuulevat asiat aina oman suodattimen kautta. Tarinat vääristyvät suusta suuhun kerrottuna. Taito kertoa ja taito kirjoittaa niin, ettei saa pahaa aikaseksi on hyvä suunta. Maailmamme kun on jo aika täynnä pahaa. Isoin juttu on löytää se hyvä kaiken joukosta. Mutta osata erotella asiat oikeisiin lokeroihin. Siksi me ihmiset tuntuisimme tarvitsevamme vain lisää sanoja työkalupakkiimme. 

Kaikken vaikeinta on, kun ei saa minkäänlaista palautetta. Kirjailijoilla kun tuntuisi olevan sellainen kohtalo, mitä olen kokemuksia lukenut.

 En tiedä tulenko koskaan saamaan sellaista titteliä, tai haluanko edes - tittelit kun aina korostaa asioita ehkä hiukan väärin. Niitä tarvitaan, mutta sitten ei kuitenkaan. Isoäitini korosti titteleitä, halusin olla vastarannan kiiski ja olla hankkimatta sellaista, mutta elämä tekee meille niitä joka tapauksessa. Ehkä väärin sanottu lause. Kaikenlaisia titteleitä on olemassa, joita sitten katsellaan kaikenlaisien maailmankuvien kautta. Joskus halveksuen ja joskus ylistäen, mutta todellisuudessa ne ovat vain titteleitä. Tämän kun vain aina ymmärtäisi itsekin. 

Maiju

Erottele, laita lokeroihin omat asiasi – älä silti lokeroi ihmisiä

 

Työminä ja kotiminä

Onko meidän ihmisten tarkoitus tykätä kaikista kohtaamistamme ihmisistä? 

Kun olin pitkään kotona lasten kanssa, sekä kävin koulua –  työelämä oli kaukana ajatuksistani. Kuulin silloin muiden työelämäkokemuksia, mitä tänä päivänä vaaditaan. "Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen". Voimakkain lause joka on jäänyt mieleen. 

Lapsien kasvatuksessa tämä oli erittäin haastava oppi, sillä olin kengissä jotka eivät tuntuneet omiltani. Lapset löivät toisiaan lapioilla päähän ja aikuiset tuntivat pahaa mieltä. Aikuiset vaativat luomua, ja erityiskohtelua omia lapsiaan kohtaan, tarhatäti vaati minulta mahdottomuuksia, päiväkoti oli homeessa ja henkilökunta sairaita. Lastenkasvatuksessa eroteltiin sanontoja "et ole tyhmä, vaan käyttäydyt tyhmästi". Kun tällaisia lauseita yritettiin opettaa pienille lapsille, oli todellisuus aika kivulias. Sillä ei aikuisetkaan näitä osannut. Tilastot kertoivat hyvinvoinnin kasvusta, omasta kokemuksestani hyvinvointi oli kaikkea muuta kuin kasvua. Mutta pyrin uskomaan ruusuiseen mielikuvaan, en olisi jaksanut muuten. Jokainen tuore äiti tai uuden kynnyksellä oleva haluaa uskoa hyvään. 

Palatessani työelämään, tykkäsin ihan kaikista. Mieleni kertoi minulle näin. Se oli keinoni selvitä siitä valtavasta taakasta, jota kannoin. Samalla hartiani olivat kipeät ja henkiset kivut kolottivat. Kun aloitin työelämän - sain rajut opit sen raadollisuudesta. Ei se välttämättä muille ole raadollista, mutta siinä hetkessä niillä pilvilinnoilla ja ruusunpunaisilla mielen luomilla kuvilla, sitä se oli. Olin lokeroinut asioita vääriin lokeroihin. Vai olinko?

Työelämä on kenttänä ihmisyydessä haastava oppi, sillä tämän päivän työelämä on erittäin mielenkiintoinen kiireineen ja vaatimuksineen. Työ on loistava kenttä omaan kasvuun. Kun olin nuorempi, en osannut erotella työminää ja kotiminää toisistaan, ne olivat kaksi samaa asiaa. Nyt näin aikuisena ymmärrän, että ne on osattava erotella toisistaan, jotta jaksaa. Kun tulemme eri lähtökohdista, joudumme sovittamaan erilaisia asuja yllemme. Oma työni on tällä hetkellä ehkä parhain paikka oppia erottelukykyä. 

Vaikka ihmisiä ei saa lokeroida, olen opetellut ymmärtämään miksi toiset käyttäytyvät eri tavalla kuin toiset. Toisilla on kaksi eri persoonaa: töissä ja kotona. Toisinaan ne ovat todella rajuja eroja. Se hämmensi nuorena, sillä nuorena pyrin olemaan aina yksi ja sama henkilö. Nyt olen oppinut, että ehkä siinä piilee viisaus. Töissä saa ja pitääkin olla työrooli. Mutta työrooli olisi parempi olla muita kunnioittava, ei selkään puukottava tai käskyttävä. "Ei kukko käskemällä laula.'"

Luulin olevani pienen talon ihminen, mutta kokemus on osoittanut olevani täysin päinvastainen. Elän vauhdista ja kiireestä, vaikka se syökin voimiani paljon. Ja on oikeastaan vienyt kirjoittamiset eli tarinankerronnat ja pohdinnat jäähylle. Tai siltä se tuntuu. Mutta sehän ei ole totta, sillä tekstiä syntyy joka tapauksessa.

Kun olen herkkä, palautuminen ei toteudu kiireessä. Olen myös äiti kolmelle, en voi antaa aikaani vain täysin työlle. Olen myös vaimo, ystävä, tytär, sisko ja nainen. Minulla on muitakin velvollisuuksia. Se on asia jonka kanssa kipuilen. Sekä oma jaksaminen on tärkeintä. En jaksa mitään näistä, jos en huolehdi itsestäni. (Inhoan lokeroimista, mutta oman itseni kannalta se on nähtävästi tervettä).

Tunne mielesi

Mieli on taitava pulputtamaan kaikenlaista. Mitä olen ja mitä en ole. Se joko kannustaa tai latistaa, riippuen mihin se on tottunut. Se vastustaa ja kontrolloi, mutta kun sen joutuu työntää täysin syrjään, pääsee tekeminen astumaan kuvioihin. Kun mieli on hiljaa, keho on ohjaksissa. Kun mieli osoittaa negatiivisuuteen, keho alkaa vastustaa tekemistä, alkaa valitus ja ruikutus. Kun mieli osoittaa positiivisuuteen, energiat ovat valtavat ja tekeminen tuntuisi olevan huipussaan. Mutta voiko ihminen olla kone, joka on aina liekeissä? On sallittava itselleen myös huonot päivät, mutta silti kannattaa pyrkiä pysymään tasapainossa. 

Silloin kun on todella rankkaa, on mielestäni vain hyvä asia luoda oma kupla ja siirtyä sinne. 

Olethan sinä

Älä ole mitään muuta kuin oma itsesi. Ei tarvitse esittää. Jos joutuu, silloin ei ole omanlaisessa seurassa. Oma syvin ydin, se joka ihan aidosti ja syvästi on, on oltava niin riittävä, että kelpaat siellä missä liikut. Viihdy siis omassa nahkassasi. Harmillista on, ettei kaikki tykkää meidän nahkasta. Mutta eihän se ole tarkoitus elää vain miellyttääkseen muita. 

Tunnistatko itsessäsi olevat varjopuolet?

Oppi jonka joskus opin kantapään kautta –  kenenkään ei tarvitse kestää oikkujasi. Oma itse, hankala ja vaativa, joka asiasta valittamassa –  on kuorma muille. 

Ei ole itsestäänselvää, että saat olla oma itsesi seurassa kuin seurassa. Jos kerrot ääneen pelkosi, syvimmät inhosi, kipusi ja vastassa on joku, joka heittää tunteesi takasin itsellesi –  on luonnollista, että käperryt omaan kuoreen. Löydä itsesi ja seiso sen takana mitä edustat. Toiset tuntuisivat löytävän sen jo nuorempana, toiset hakevat vielä itseään vanhempana. Mutta ei kukaan ole sen arvokkaampi toistaan, vaikka egot joskus muuta väittäisivät. Ei tittelit tee ihmisistä parempia tai huonompia, vain titteliä kantava ego tai titteliä välttelevä ego (titteliä ihaileva ego myös) saattaa näin ajatella. 

Mutta on tärkeää tiedostaa, että asiat ovat omissa lokeroissaan. Jos olet alainen, on silloin esimies joka päättää asioista. Jos olet esimies, on tärkeää tuntea oma auktoriteetti. Meillä on syystä oikeat sanat ja tarkoitukset sanoille. Kun tulee uutena uuteen paikkaan, on tärkeää kunnioittaa heitä jotka ovat pidempään paikassa olleet. Jos tulet riitasoinnuilla, voi odottaa edessäsi stressiä ja kipua. Keskity omaan tekemiseesi ja kuuntele mikä on tärkein oppi, joka tällä hetkellä tulee oppia. Se tuntuu kyllä kehossa voimakkaana, joskus ajatukset eli mielen pölpötys, sekä muiden puheet voivat häiritä sisäistä sensoria. Mutta tämä ei ole vain työhön liittyvää –  myös kaveriporukat, suvut ja seurat ym. ovat paikkoja, johon tullaan hiljaa ja nöyränä. Kovaäänisenä tulleet, saattavat saada huomionsa jonkin aikaa, mutta onko se kannattavaa pidemmän päälle? Joskus se on tarpeen, mutta onko se aina? Kovaäänisellä tarkoitan "kyllä minä tiedän paremmin kuin te muut" – asennetta. Pikemminkin etsi hänet, joka tekee kaiken oikein ja kunnolla - opi häneltä. Seuraa mitä hän tekee ja pyri itse tekemään yhtä hyvin. Jos tulee asenteella, tiedän miten teet tämän paremmin, astut helposti varpaille.

Opettele hiljaa tavat ja keskity omaan tekemiseesi. Tee parhaasi. Älä suurentele itseäsi, mutta myöskään älä pienennä. Sillä et ole pieni, vaan olet todellakin riittävän suuri täyttämään omat saappaasi, ne joihin sinä kuulut ja joiden vuoksi olet tänne syntynyt. 

Myös vanhemmuudessa pätee positiivisen auktoriteetin säännöt. Äiti ja isä on se joka päättää, vaikka kuinka olisi voimakastahtoiset lapset. Minulla on niitä kolme, huh ja taisin itsekin olla lapsena aika kovapäinen. Itsepäinen todellakin. Auktoriteetti tuo turvaa lapselle. Silloin kun hän lähtee kokeilemaan rajojaan, silloin vanhemman on oltava auktoriteetti - vaikka kuinka vanhempi pelkäisi mitä tulee tapahtumaan. Se on ollut itselleni kaikkein rankinta. 

 Luin hienon tekstin joskus, muistamatta lähdettä. "Kuriton koira on vaaraksi itselleen". Jos koira saa käyttäytyä vapaasti, hän ottaa paikan johtajana. Samoin lapsi, tai samoin alainen. Mutta ei ole vain aikuisen tai esimiehen vastuulla täyttää lapsensa ja alaisiensa tarpeita. Kyllä siihen osallistuu ihan kaikki. Vaikka tänä päivänä puhutaan yksilöllisyydestä, se ei tarkoita että kaikki pyörii yksilön ympärillä, vaan se pyörii meidän kaikkien ympärillä. Kun yksilö tekee itsestään liian ison numeron, silloin egot kolisee. Yhdessä, mutta yksilöinä. Kaikessa rakkaudessaan. 

 Nämähän ovat vain hienoja esimerkkejä, jotka harvoin pätevät tosielämässä. Mutta ne ovat suuntaviivoja joita itse olen ottanut itselleni. Mutta on hyvä oppia mitä kuri on. Se ei ole kovia sanoja ja raipan iskuja. Et saa koiraa tai lasta tottelemaan remmillä tai pelottelulla. Etkä varsinkaan kieroilulla. Vaan auktoriteetilla. Ja rakkaudella. Jos auktoriteetin takana on valtaa haluava/välttelevä, keskeneräisyys - se voi näkyä kiukkuisina käskyinä ja raipan iskuina, sekä valheellisuutena ja kieroutuneisuutena. Pestään kädet. Muissa on syy. 

Rajat ovat rakkautta. 

Tämä on vain ympäripyöreää puhetta, joka ei milloinkaan ole vain mustavalkoisesti tulkittavissa. Sillä elämä ei koskaan ole. Olen oppinut kuuntelemaan rauhan tunnetta. Missä on hyvä olla, siellä olen kotonani. Mutta ei kaikkialla tarvitse olla kotonaan. Ei työn ole tarkoitus olla koti. Se on työ. Siellä ollaan eri ihmisiä kuin kotona. Mutta työ on se jota tehdään puolet vuorokaudesta, sen on hyvä olla paikka jossa on hyvä olla. Sillä, jos työssään ei viihdy, saattavat magneetin vastakohdat aktivoitua, työ hylkiä tekijäänsä. Ja työ on aina paikka, jossa pyritään parhaaseen. Sen voi ottaa oman kasvun kannalta ponnahduslautana parempaan. Mitä hyvää tämä työ tuo esille itsestäni? Missä voisin kehittyä?

Olen huomannut, että arvokkaimmat opit, tulevat kivun kautta. Oli aikakausi, kun olin aivan varma, etten selviä tästä elämästä. Kannoin valtavia taakkoja. Mutta, jotain se toi esiin, että sain tunteen selviäväni. Muutun jatkuvasti. Työelämä toi minulle minut takaisin, olin eksynyt surullisuuteen ja yksinäisyyteen. Työelämä täytti sosiaaliset tarpeeni, joita elämästäni puuttui vuosia. Olin pitkään eksyksissä itseni kanssa. 

En ole sama ihminen kuin eilen. 3 vuotta sitten sain ahdistustykytyksiä kirjoittamisesta julkisesti. Nyt sitä teen. Vaikka välillä edelleen ahdistaa. En kerro asioitani siksi, että minua voisi arvioida. Kirjoitan niistä siksi, että sinä et tuntisi oloasi yksinäiseksi. En pyydä sinua kuuntelemaan mitä minä sanon, vaan pyydän sinua kuuntelemaan sitä kuka sinä olet. Mieti, mitä hyvää sinä voit antaa maailmalle. Mutta älä kanna muita hartioillasi. Kanna itseäsi, olet silloin paljon vapaampi. Ei ylennetä, eikä alenneta itseämme eikä toisia, vaan kuljetaan rinnakkain. Silloin syntyy sopusointu. 

Maiju

Miten kuulemme, sen ymmärrämme. Onko näin?

Sanat, ne tarkentavat

Kuva on otettu sammaleisen kallion päältä alaviistosta. Se näyttää jopa eksoottiselta ja lehdet suurilta. Mutta lehdet olivat pieniä, noin 15 cm korkeita. 

Oletteko koskaan kiinnittänyt huomiota sanoihin ja siihen miten sanojen ymmärtäminen voi muuttua ja muuntua kommunikoinnin ja äänen painojen myötä? En ehkä osaa hakea täysin sanoilla mitä tarkoitan, mutta yritän. Minulla on ollut monia "opettajia" jotka ovat sanoittaneet minulle paljon. Nämä eivät olleet pelkästään titteliä kantavia opettajia. Vaan ihan kaikenlaisien ammattikuntien edustajia. Se on mielestäni uteliaan mielen rikkaus, löytää opettajia vähän joka puolelta: koiralenkiltä, bussista, sosiaalisesta piiristä, perheestä, lapsista, työstä. Myös muiden kirjoituksista –  kirjoista, instagramista jne. 

Jos kuulijalla on näkemys, vahva sellainen –  voi olla ihan turhaa vääntää rautalangasta asioita, sillä hän on jo päättänyt kuulla asiansa omalla tavallaan. Siinä ei sanat, eikä äänenpainot auta. Joskus, vaikka kuinka yrität olla sanoissasi selkeä ja ymmärrettävä, et silti saa sanomaasi menemään perille. Tai ainakin siltä se tuntuu. Se on vaikea oppitunti kommunikoinnista. Olen opetellut kirjoittamista, kommunikoimista ja ymmärtämistä jo jokusen vuoden. Samoin lukemisen ymmärtämistä, tai kuuntelemista. Jos omassa kuulossa on blokki, sitä saattaa kuulla juuri sen minkä haluaa kuulla tai jos tunteissa on blokki, tekstistä poimii juuri sen minkä haluaa lukea. Tulee valikoivaksi. Myös henkilökemiat voivat estää ymmärtämistä. 

"Jos on hiljaa, voi kuulla" – Tuntematon

Jos on liikaa sanoja, joita käyttää, puhuu kaikkea turhaa ja tarpeetonta. Tekee olettamuksia asioista kommunikoimatta – voi edessä odottaa paljonkin kipua. Tunteet aiheuttavat kipua, mutta tunteita ei milloinkaan kannata pelätä. Sillä vain tuntemalla, voi oppia itsestään. Ainakin tällaiset herkkikset kuin minä. Mielessä voi olla paljon hälinää ja osittain voimme kuulla muiden puheissa tuttuutta ja saada ymmärrystä itsellemme, juurikin heidän sanojensa kautta. Joskus voimme lukea kirjoituksen, joka on kirjoitettu täysin eri painotuksella, minkä itse luemme ja siitä voi syntyä väärinkäsityksiä. Joskus kommunikointi on aivan täyttä sillisalaattia.

Sinne he menevät kohti etelää. Kuvaa muokkaamalla näyttää että menevät kohti aurinkoista etelää. Valoa kohti. Aurinko ei tässä kuvassa paistanut näin paljoa, vaan illuusio tehtiin käsittelemällä kuvaa. 

Siksi kirjoittaminen on omasta mielestäni vaikeaa, sillä jos jätät tarkentamatta asioita, se voi lukijalle mennä täysin eri tavalla perille, miten alunperin tarkoitti. Mutta - toisaalta täytyy osata olla ytimekäs ja saada mahtumaan selkeää ja sujuvaa tekstiä muutamalla sanalla. Joskus toki voidaan ihan tahallaan käsittää väärin. Se on kurjaa. 

 Kun hakee itsestään kirjoituksia ja tunteita, voi tehdä ihan hyvääkin kirjoittaa itselleen jonkin aikaa ja ottaa omaan tekstiin etäisyyttä ja palata siihen uusin silmin. Olen oppinut ihan hiukan kirjoittamaan, mutta en kuitenkaan täysin oikeaoppisesti. Virheitä on paljon. Enkä osaa hienoja sanoja. Enkä oikeastaan halua käyttää niitä, vaikka osaisin. 

Jos virheitä tulee sellaisiin paikkoihin, joissa ymmärrys tekstistä muuttuu –  se häiritsee lukemista. Mutta, jos ei ole turhan tarkka ja yksityiskohtainen, sitä osaa kyllä lukea kokonaiskuvaa. Toisinaan mieli haluaa saivarrella tarttumalla yksityiskohtiin. Joskus lukija lukee tekstiä ja joskus henkeä tekstin takana. Joskus lukija sallii virheiden mennä sivu suun, joskus se nauttii takertua ja ehkä hyökätäkin. Joskus 'hyökkäys' ei ole hyökkäys, mutta kirjoittajasta se voi tuntua siltä. Riippuu niin tunnetiloista. Siinä päästään taas kommunikoinnin vaikeuksiin. Jos ei ymmärrä, voi kohteliaasti kysyä esimerkiksi näin: "anteeksi, en ymmärtänyt. Voisitko tarkentaa tätä".  

Paras tapa mielestäni ymmärtää asioita, on pyrkiä olemaan neutraali. Jos itsessä herää tuntemuksia, on hyvä selvittää miksi. Joskus toiset ihmiset laukaisevat meissä tunnereaktioita, jotka eivät ole itse laukaisijan 'syy'. Kyse voi joskus olla triggeri joka laukeaa. Siksi kommunikoinnissa on niin tärkeää olla hienotunteinen. Silti on hyvä päästää irti liiasta yrittämisestä, sillä on melkein jopa mahdottomuus olla täysin selkeä ja osata aina tehdä oikein. Vaikka sitä sinulta vaaditaankin. Hah.

Instagramissa on aivan mainio sivu: yhdyssanansaattaja. Häntä voi verrata fingerporiin. Fingerporin ymmärtäminen on itselleni avannut todella paljon ymmärtämistä kommunikoinnista. Se on älykästä huumoria. Ainakin omasta mielestäni. 

Eipä nämäkään kuvassa alunperin olleet näin punaisen oransseja, mutta siinäpä ne törröttää sen värisenä. Illuusio, illuusio. 

Maailma ei ole sitä mitä me luulemme. Mielessämme on valtava määrä ennakkoluuloja, kuulopuheita, uskomuksia ja omaa epävarmuuttamme –  joilla luemme, kuuntelemme tai kommunikoimme. 

Kun nämä karsii mielestään pois, äänen hiljentää mielestään. Silloin voi todella kuulla ja nähdä. Oletko samaa mieltä? Saat olla eri mieltäkin. 

Maiju

Seiso itsesi takana

Itseäni etsimässä

Tämän kerron sinulle, joka ehkä mahdollisesti stressaat joskus asioista, joihin itse et kykene tai koet riittämättömyyttä. Sä riität kyllä!

 Joskus maailma tuntuu kovalta, erittäin kovalta. Joskus maailma tuntuu tylsältä ja joskus vähän liiankin hauskalta. Kaikki ajat palvelee meitä ihmisiä. Joskus joutuu kamppailla kovien aikojen lävitse, tuntea surua ja kipua ja taas joskus saa aivan hämmentävältä tuntuvaa iloa ja kiitollisuutta. 

Sanat eivät kuitenkaan kerro yhtä paljon kuin eletty elämä. 

Mitä pelkäät? Joskus pelko, tiedostamatonkin voi rajoittaa meitä elämästä täyttä elämää. Mutta mitä se on se täysinäinen elämä? 

Oli aikakausi, kun itselleni täysinäinen elämä oli aikaa kavereiden kanssa, bileet ja vauhti. Seuraavaksi täysi elämä oli lapsien itkut ja kiukut, jotka veivät huomioni täysin pois kavereilta. Ahdisti, sillä en löytänyt enää yhteyttä muihin. Tulin yksinäiseksi. En löytänyt itseäni äitikerhoista, sillä en vain sopinut niihin. Työpaikalla äitiyden jälkeen, en löytänyt enää itseäni –  vaikeudet kaatuivat kuin saavista päälleni. Minua ei helpottanut tieto, että isäni sairastui ja sen myötä perheeni alkoi kutistua –  henkisesti ja fyysisesti. Elämään tuli usvaa. Aloin menettämään läheisiä aika kovalla tahdilla ja jouduin tutustua menettämiseen. Se teki minusta lopulta turta hetkellisesti. Tilalle tuli kiitollisuusharjoitukset. Kun pimeä täyttää elämän, on turvauduttava johonkin. Opettelin näkemään hyvää siellä mihin en ennen kiinnittänyt mitään huomiota. Luontoon. Sekä ihmisyyteen. Käytöksen takana olevaan kipuun.

Henkisyys

Kun alkaa katsoa sisimpäänsä. Miettiä kuka oikeasti olen ja mitä elämääni haluan, saattavat ympärillä olevat räjähdellä. Kiukutella ja kertoa kuinka olet muuttunut. Mutta he ovat tottuneet tietynlaiseen sinuun, heitä pelottaa myös. Että he menettävät sinut. Joskus he vain saavat sinusta sen mitä he tarvitsevat. Toisinaan taas kommunikointimme ei enää toimi. Katsomme eri suuntiin –  olemme kasvaneet erillemme. 

Sinun sisälläsi on kipinä. Mutta joskus kipinä on painunut syvälle alitajunnan uumeniin. Kun sitä kipinää alkaa kaivaa itsestään esiin, se tarvitsee suojaa ympärilleen. Sillä se on niin vierasta. Voi olla, että elämänpiiri muuttuu –  ihmiset vaihtuvat ympärilläsi. Mutta siltoja ei kannata polttaa täysin. Vaikka sekin on joskus tarpeellista. Oikeat ihmiset jäävät. Jyvät karsitaan akanoista. Jos joku haluaa sinua kontrolloida, se ei ole puhdasta kommunikointia –  vaan ehkä sinä palvelet hänen tarpeitaan. Olet sellainen kuin hän haluaa sinun olevan –  ei sellainen, joka sinä oikeasti olet. 

Opettelin hyväksymään tosiasioita. Ymmärsin, että olin miellyttänyt lähes koko elämäni. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että herkkyys ja aistiherkkyys voi tehdä ihan fyysistä kipua, tämä siis suojeli. Oli helpompaa mennä virran mukana, kuin virtaa vastaan. Kunnes jouduin luoda suojan ympärilleni. Karsin elämästäni kuormittavia asioita pois. Ne olivat mielipiteitä, kovuutta, angstia ja muita väsyttäviä tunteita. Olin kerännyt panssarin ympärilleni. Kun loin suojan, sain kaivaa esiin lapsellisimmat ajatukseni ja sen millaista oli olla lapsi. Omat lapset auttoivat tässä. Sillä jouduin kasvaa lapsieni mukana. Uudestaan. 

Aiemmassa elämässäni kaiken tuli olla kaunista, suoraa ja täydellistä. Heti. Siksi lopetin tekemisen ennen kuin edes aloitin. Toisinaan jos puhuin aloittavani jotain, sain kuulla jo ennen aloittamista, miksi en tule onnistumaan tai miten vaikeaa tulee olemaan. Mutta. Miten ihmeessä joku edes voi kuvitella, että vain täydellinen kelpaa. Sain kuulla vaatimuksia tietämättömiltä. Heiltä jotka eivät tiennyt mistään. Mutta heidän suu puhui ja kertoi olettamuksia. Luulin heidän tietävän ja tämän myötä aloin sättimään itseäni. Samalla kiinnitin huomion omiin sanoihini. Teinkö turhia olettamuksia, annoinko ennakkoluulojen määritellä? Se oli puhdistavaa.  

Jos katsoo luontoa, siellä ei mikään ole täydellistä ja suoraa, lähinnä siellä on risut pitkin poikin ja kukat suurin osa kuihtuneita. Osittain luonnon omaa kiertokulkua ja joskus ihmisen tallomaa ja repimää. Koivun lehdet voivat olla reikäsiä ja kylkeen on kasvanut valtava pakuri. Ja silti se on kaunis. 

Tekemiseen tulee kasvaa. Ja kaikkien äänet hiljentää mielestään, jotka latistavat. 

Seiso itsesi takana, sillä kukaan ei tiedä kuka sinä olet, saattaa olla ettet itsekään tiedä. Sillä elämä opettaa meille. Joskus luulemme tietävämme, mutta kun kohtaa jotain sellaista mitä ei tunne ja saa katsoa omia varjopuoliaan suoraan silmiin. Sieltä alkaa tulla se todellinen itse esiin. 

Tällaisen neuvon löysin itselleni tallennettuna: Lopeta kirjoittaminen, kun se on vielä mukavaa. Pidä se kivana. 

Tuska voi olla myös kivaa, vaikka se voi sattua. Tuska on kaunista. Sillä mitä se sellainen elämä olisi –  jossa ei tuntisi yhtään kipua? Kivun jälkeen aurinko on aina kauniimpi. Siinä on enemmän sävyjä. Olipas hassusti sanottu. Kipu ei mielestäni ole kivaa, mutten siltä ole välttynyt koskaan. Se on ollut kova ja ankara opettaja. Kivusta syntyy hienoja tarinoita. 

En minä tiedä loppuuko kirjoittaminen koskaan. Ei lopu kuvaaminenkaan. Nämä ovat kulkeneet molemmat mukanani lapsesta asti, muuttaen vain muotoaan. 

En tiedä kerronko juuri mitään kenellekään, olenko ymmärrettävä vai mitä, mutta täältä tulee silti tekstiä. Olkoot se epätäydellistä suttua. Ja kuvatkin amatöörimäisiä ja vinoja. Mutta sellainenhan minäkin olen. Hah. 

Maiju

Huijari

Tiedätkö mistään mitään, vai luuletko vain tietäväsi?

Kysyn itseltäni.

En tiedä. Vastaan. Joskus luulen tietäväni. Joskus oletan tietäväni. Joskus tiedän, mutta sitä en tiedä –  onko se totta. Kuulin joskus lauseen "olla tietämättä mistään mitään on suurta viisautta". Kyseessä ei ole vastuun pakoilua, sitä en usko tällä tarkoitettavan. Mutta se voi tiputtaa valtavan määrän turhaa taakkaa selkärangasta. Vääränlainen vastuu tulee tiputtaa selkärangasta pois ja ottaa vastuuta vain sellaisista asioista, jotka kuuluu itselle. 

Mitäs kun ei ole mitään asiaa? Mutta silti tekee mieli kertoa jotain. 

Mitäs kun elämä tuntuu niin täydeltä, että sisällä on vain täydestä tunteesta tulevaa tyhjyyden tunnetta? Voiko noin edes muotoilla lausetta? Miten löytää sanaa tunteelle, kun on ruuhkaa ja pää kihisee ja kuhisee ja korvissa sirisee. Srrrrr. Keho on väsynyt, suorastaan uupunut.

Öisin ei meinaa levätä ja aamulla herää kellosirkukseen, eikä edes ymmärrä niiden soivan. Perus syksy. Valo vähenee, silmät sumenee ja aivot pysähtyy. Vai pysähtyykö? 

Mitä jos itse ei ymmärrä elämän olevan niin täyttä? Kaipuu johonkin muuhun, kuin suorittavaan monimutkaiseen arkeen - tuntuu pelastukselta. Se on jännää miten elämässä on aika ajoin aikoja, kun on niin hemmetin tylsää, että on pakko saada luova kanava purettua johonkin. Seuraavaksi on taas niin täyttä, ettei saa omaa elämää kontrolliin. Tämä on uusi vaihe, jota elän tällä hetkellä. Ikävöin perhettäni. Tuntuu, että käyn kotona vain sanomassa moikka, ja taas tiet eroaa. 

En tiedä oletko huomannut, mutta olen vaihtanut kuvat omiini. Olen siirtynyt siihen pikku hiljaa. 

Tästä eteenpäin yritän käyttää vain omia kuvia tässä blogissa, ellen tarvitse jotain erityiskuvaa pixabaystä. Yritän pitää tämän kuva-asian selkeänä. Mutta selkeys on heikkouteni. Voisin sanoa, että rönsyily on erityistaitoni. Ja kun käytän sanaa yritän, se ei ole niin ehdoton sana. On tärkeää tunnistaa sanat joita itselleen käyttää, jotta ei stresssaannu liikaa. Ihan vain omista sanoistaan. Hah. 

Omissa kuvissa on kuitenkin oma nimeni, pixabayn kuvissa ei ole merkintää. 

Luova kirjoittaminen ja luova toiminta on ollut itselleni voimaantumisen kanava jo pitkään. Nyt se on ollut ehkä jo työntekoa, eli se ei ole enää voimaantumista - vaan tavoite työnä. Mutta miten se voi olla työtä, kun siitä ei tule mitään tuloja? Eli tuo ajatus on täysin harhainen. Ja vain omassa päässäni. 

Odotan joka päivä, kuinka pääsen kuvaamaan luontoa ja muokkaamaan kuvia, jotta voin jakaa niitä. Odotan, että pääsen kirjoittamaan uusia tekstejä ja jakamaan niitä. Mutta. Molemmissa näissä tuntuu suorituspaineet. Valokuvaaminen on lähtenyt itselläni laukalle. Teen kaikenlaisia typeriä vertauksia, kuinka kuvani ovat typeriä, kuinka ihmiset vain säälistä niistä tykkää. Ajattelevat, että voisi tyttö paremminkin aikansa käyttää. No ajattelevatko? Vai keksinkö tuon täysin omasta päästäni vain mollatakseni itseäni? Entä kirjoitukseni? Luulee olevansa joku terapeutti ja tietävänsä muka asioista jotain. Mutta ei se tiedä. Mistään mitään. Tätä taidetaan kutsua huijarisyndroomaksi. Tästä löytyi heti kirja Huijarisyndrooma; Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) Tiina Ekman

Olenko siis kerännyt itselleni vain tarpeetonta taakkaa hartioille kannettavaksi? Intuitiivinen ja herkkä persoona kun tuntuisi nappaavan jos jonkinlaista taakkaa harteilleen, monista eri suunnista. Aion kasvaa kirjoittamiseen ja aion kasvaa valokuvaamiseen. Ja nämä ovat minun voimakanavani. Se on tehtävä selkeäksi itselleni. Suorittaja, joka asustaa alitajunnassa on vain saatava uskomaan, että on ihan ok höllätä ja levätä. 

Jossain vaiheessa jatkan taulujen maalausta, vaikka en mitään osaakaan ja aion vielä tehdä lopun elämääni kaikkea luovaa. Kunhan vain muistan oman jaksamiseni. 

Aloin tekemään instagramiin voimakuvia, mutta nyt sisällä jäytää jännitys. Mitä oikein kuvittelet? Kysyn itseltäni. Mutta hei, en kuvittele mitään. Ne ovat vain niitä oman sisimmän esteitä, lukkoja ja kiputiloja, riittämättömyyden tunteita, joita tuntuisi kuuluvan ihmisyyteen. 

Tiedätkö, olen huomannut tällaisen. Mikä tahansa asia, jota on ensin tehnyt täysin sydämestään, ilolla. Tuntuu, että sitä on napannut jostain taivaassa olevasta tietopankista, inspiraatiopankista tai mistä tahansa pankista runsaasti voimaa, luovaa virtaa, fiilistä ja innostusta. 

Kun kuvioihin astuu ammattimaisuus, tarve olla pätevä ja kelpaava, tehdä oikein ja kunnolla ja nostaa omaa tasoaan korkeammalle. Silloin astuu mukaan kontrollointi, suorittaminen ja jumit. Aina kun joku muu kertoo jollain kummallisella tavalla valituksiaan sinulle, sinun riittämättömyydestä – ilo väistyy ja kontrolli astuu kuvioihin. Jos sallii näiden ajatuksien tulla.

 Jos katsomme ympärillemme eri yrityksiä, eri taiteilijoita, eri kirjoittajia –  tai mitä vain ammattilaista. Jokainen heistä tekee virheitä, inhimillisiä sellaisia. Joskus vaatimukset ovat vain vaatijan mielessä, silloin tulee höllätä. Sillä joskus nuo vaatimustasot estävät näkemästä todellisuutta. Ei näe, että on oikeasti todella riittävä ja hyvä. Aina voi kehittyä paremmaksi, oppia enemmän. Ilon kautta. Mutta jos nämä ajatukset lävistävät raivolla ja kontrolloinnilla, negatiivisella katkulla, alkaa hartiat pikku hiljaa lysähtää alaspäin, henkiset kipuilut väsyttämään. Mieli valahtaa alaspäin. Kiukku astuu kehiin. 

Joten sanon itselleni: 

En ole huijari, yritän vain liian nopeasti edetä. Se tuo stressin ja tunteen olevani huijari. 

Maiju