Vuosi loppuu

 

Kuva Dariusz Sankowski Pixabaystä

Uutena vuotena käydään aina läpi edellinen vuosi, mitä on tehnyt ja mitä jätetään taakse. Olen jo vuosia jättänyt lupaukset tekemättä, sillä ne ovat kaatuneet mahdottomuuksiinsa. Kuitenkin tavoitteet ovat menneet lähelle. Kun olin lapsi, äitini piti meille uudenvuoden juhlat, jossa pienien posliinikuppien alle piilotettiin esineitä ja niistä valittiin muistaakseni kolme, jotka ennustivat tulevan vuoden. Harmittaa etten muista kyseistä leikkiä enää, mutta olen tehnyt jo jokusen vuoden oman tyylisen taian. Olen kirjoittanut paperille haasteitani, ikäviä asioita ja sellaisia joita haluan unohtaa –  laittanut takan päälle ja polttanut paperin takassa. Sen jälkeen kirjoittanut uuden, mitä toivon tilalle. Jos ei ole takkaa tai tulta, paperin voi silputa vaikka saksilla. 

Tuntuu, että joka vuosi olen kertonut kuinka vaikea vuosi oli, mutta nyt vaikka se on ollut vaikea –  en silti koe että on vaikeaa. Ensimmäiset puoli vuotta oli kyllä minulle erittäin vaikeaa tänä vuonna työni puolesta. Sinnittelin rahattomana ja aloin pikku hiljaa luovuttaa, tietämättä yhtään mitä alan tekemään. Sain oppia kantapään kautta taas jälleen asioita, työskentelin lakimiehen ja viranomaisten kanssa pyytäen apua. Sain tuntea miltä tuntuu, kun haukutaan selän takana ja piikitellään kasvotusten. Jopa kostin räjähtämällä oikein olan takaa. Se ei ollut kivaa. Mutta, joskus sellainen on vaan pakko itsensä kannalta tehdä. Ei se ilmaa puhdistanut, kuin vasta myöhemmin. 

Suunnittelin ajatuksissani uudelleen koulutusta. Minulla kävi paljon asiakkaita joilta kysellä aloista joita ajattelin tehdä. Hain työtä josta olin varma, että pääsen haastatteluun, mutta en päässyt. Siitä tuleva pettymys sai minut vajoamaan hetkellisesti. Työn haku on muuten todella vaikeaa. Joidenkin kohdalla se onnistuu täydellisesti, mutta minun kohdallani.. En ymmärrä, mitä epäonnea. Minulla oli siitä huolimatta, että koin todella vaikeita tunteita –  paljon tukea. Sekä päätös sisälläni, joka auttoi minua. Olin päättänyt tehdä ison muutoksen huhtikuussa. En todella tiennyt mitä tulen huhtikuussa tekemään, mutta niin se sieltä tuli maaliskuun lopussa. Työpaikan sijainnin vaihto. Oloni lähti helpottamaan pikku hiljaa, mutta vain hetkellisesti. Sillä paikka mihin menin sulki kesällä ovensa. Silti sinne siirtyminen toi olooni muutosta. Hyvää muutosta. Olin vihainen siitä mitä olin kokenut. Negatiivisia energioita oikein kattilakaupalla. Minussa on sellainen hölmö ja naiivi puoli, joka uskoo ihmisistä tai työelämästä hyvää. Mutta aina kun on kyse rahasta ja työstä, on oltava varovainen. Raha saa aikaan erilaisia vallankäytön elementtejä. Kuitenkin kompastun tähän kuoppaan joka kerta. Kukaan ei halua maksaa, jos ei tarvi. Ei työnantaja, ei yhteistyökumppani, ei asiakas. Kaikki haluaisivat halvemmalla. Mutta jos lähtee siihen että itseään antaa polkea, sinne kengän alle jää. 

Liian hyvää ollakseen totta, usein on liian hyvää ollakseen totta. Ehkä jonain päivänä sen opin. 

Kesällä tein hyvin väkevän päätöksen, ettei ala anna minulle enää mitään. Lopetan. Sieltä pilkahtikin uusi ovi vanhaan työhön. Uudella asenteella. Ja se on tuntunut tässä hetkessä oikealta. Nautin siitä niin kauan kuin voin.

Syksyllä elämääni astui huoli läheisestä. Suljin huolen pois, sillä mitä olen menettämisestä oppinut, en voi vaikuttaa siihen. Jos jonkun menettää, sen menettää. Kuolema tuli aika nopeasti. Pidin instagramissa joulukalenteria kavereille. Kuvasin joka päivä videoita päivästäni. Kuolema tuli keskellä kalenterin tekoa. Pysyin silti aitona ja näytin elämääni. Se teki hyvää. Samaan aikaan toinen läheinen joutui äkillisesti sairaalaan ja leikkaukseen, silloin mietin että nyt alkaa tämä tyttö vajoamaan. Mutta kalenteri piti minut liikkeessä. Ja elämäni ihmiset osallistuivat siihen, heittäytyivät mitä hauskempiin juttuihin. Minulla oli tunne, etten ole yksin. Menin syömään ja ravintolassa eteeni tuli istumaan pappi, jolla oli saappaan kuva selässä. Hän vihelteli onnellisena koko ajan, kun istui edessäni. Saapas muistutti minua nuoruudesta. En tiennyt että saapas-työtä tehdään enää. He olivat iso juttu nuorille 90-luvulla, poimivat kyytiin nuoria pakkasilla ja veivät kirkon kahvilaan. Kun näin papin, tiesin että läheiseni selviää leikkauksesta ja niin hän selvisi. 

En voi tietää mitä tuleva tuo, enkä voi siihen kovinkaan isosti vaikuttaa, mutta voin yrittää nyt nauttia siitä mitä on. Ihmissuhteet voivat olla todella satuttavia ja riipiviä. Mutta ne voivat olla myös todella ihania ja onnistuneita. Uskon, että voimme siihen vaikuttaa päästämällä ihmiset lähellemme, mutta myös sulkemalla niitä ovia, jotka meitä satuttavat. 

Linkkari varmaankin pitäisi opetella. Työelämän some. Siellä olen ollut jo vuosikausia, mutta en ole nähnyt vaivaa oppia sitä. 

Valokuvaaminen on seuraava askeleeni. Oppia käsittelemään kuvia myös tekoälyn avulla. Siihen toivottavasti löydän apukeinoja. Mietin jopa koulua. Kuvaaminen meni tänä syksynä ihan eri leveleille. Kun näin sen valtavan mainoksen, jossa oli ottamani kuva –  olin lähinnä turta. Se oli iso ja hieno ja en oikein ymmärtänyt sen olevan omani, mutta silti se jollain tavalla oli hämmentävä hetki minulle. Se täytyy laittaa portfoliooni. Jos vain osaan sellaisen tehdä. Elämä opettaa. 

Maiju

Tilinpäätös

 

Et milloinkaan voi tietää milloin toinen katoaa, siks muista rakastaa ja kunnioittaa. 

Kun menettää ihmisen, menettää toisen –  suru väistämättä laittaa pohtimaan elämän tärkeitä asioita. 

Niitä joille ei ole ollut mitään tarvetta. 

Niitä, joista ei itse ole ollut edes tietoinen. 

Ei kuolemaa pelätä kannata - siitä kannattaa kirjoittaa, käsitellä ja kohdata tunteet, joita kuolema meissä saa aikaan. Aika ajoin kuolema korjaa, eri muodoissa vain. 

Kuolema korjaa syksyllä luonnon, puista putoavat lehdet, jotka maatuvat mullaksi vuosien aikana. Seuraavana keväänä puut synnyttävät täysin uudenlaisen luonnon. Muutos tapahtuu aina, väistämättä. 

Muutos on kuin kuolema, joskus todella lopullista. Jos olet kääntänyt sivun, voit käsitellä tunteet ja mennä vain eteenpäin. Aina meihin jää jonkinlainen jälki tekemistämme asioista, mutta turha mennyttä on täysin tulevaan siirtää, sillä se on harhaa. Se sekoittaa vaan pelolla päätä. Helppo sanoa, vai mitä. Kun näitä tunteita me kannetaan ja mielemme pyörittää erilaisia teemoja päämme sisällä. 

Omista selviytymismekanismeistani olen oppinut paljon. Tunnistan ne, kun ovat päällä ja voin niitä lempeästi hoitaa. 

Taloudellinen ahdinko osuu suoraan perusturvallisuuden tunteeseen ja tämä on ollut kova koulu. Toivon kovasti, että pääsen jo tässä suhteessa eteenpäin. 

Vuosi lähenee loppuaan ja joulu on jo pian. Aina vuoden lopussa tulee tehtyä tilinpäätös menneestä. 

Tänä vuonna kiitän itseäni rohkeasta hypystä tuntemattomaan, sieltä löytyikin ne palaset jotka veivät minut takaisin tuttuun paikkaan paremmalla mielellä. 

Tänä vuonna olen saanut kokea niin pahansuopuuden, kuin äärettömän hyväntahtoisuuden. Valitsen aina hyvän, jos vain voin. En kykene kaikkeen ja opettelen jatkuvasti. 

Muistutan itselleni, että myös hyväntahtoiset ihmiset voivat olla pahansuopia –  käsittelen näitä tunteita itsessäni etten sellainen olisi itse. Ja vaihdan seuraa, jos tällaiseen ajaudun. Valinta on aina itselläni. 

Lopulta voin vaikuttaa vain itseeni ja omiin asenteisiin. Jos jokin todella ahdistaa – on hyvä osata myös päästää irti, eikä jäädä liian pitkäksi aikaa paikalleen. Tunnistaa oma tahto ja voima. 

Maiju

Kiitos lukijani

 

Kuva Dariusz Sankowski Pixabaystä

Kiitos sinä lukijani, kun olet nähnyt vaivaa ja lukenut tekstejäni. 

Toisinaan väitän kirjoittavani sinulle, mutta sitten sanon myös kirjoittavani itselleni. Saan itse omista teksteistäni lohtua, kun palaan lukemaan niitä uudelleen ja uudelleen. Mutta, saan siitä taas inspiraation, kun näen jonkun lukevan kirjoituksiani. En voi tietää kuka lukija siellä lukee, mutta minä inspiroidun. Ja se on aika ihanaa. Kiitos sinulle, jos olet jaksanut lukea. 

Voin olla vähän hassu ja erilainen ajatuksieni kanssa, mutta alan jo tässä iässä olla sinut sen piirteeni kanssa. 

Maiju

Hyvää matkaa täti

Elämääni astui syksyllä suru. Tieto tulevasta kuolemasta. Jätin toivon, sillä tiesin ettei tästä selvitä. Hän alkoi kärsiä kivuistaan ja piti itsensä piilossa. Tällä viikolla pääsin hyvästelemään ja eilen rukoilin hänen pääsevän taivaskotiin. Niin hän lähti. Jatkoi matkaansa yöllä. Sisälleni astui rauha. Illalla hermostoni oli kierroksilla, mietin miten saan itseni rauhoitettua. Aamulla heräsin viestiin poislähdöstä. Kiitos rakas ja rakkain tätini. Sinä olit aina minun tukena. Nuorena kun kohtasin vaikeuksia, olit ainoa aikuinen jolle niistä kerroin. Suru osuu minuun aika kovaa. Mutta tällä kertaa en halua pysähtyä. Isäni kohdalla pysähdyin ja sammuin, nyt aion elää ja ottaa kaiken minkä irti elämästä saan. Kiitos, että luit blogiani aina. Tuit minua aina, kun sitä pyysin. Sinä iloitsit, kun muut eivät iloinneet minun jutuistani. 

Minä rakastan sinua aina 💚 Aina kun näen vihreää tai tämän perhosen, ajattelen sinua. Kuva on otettu sinun mökin pihasta 

Hyvää taivasmatkaa rakas täti 

Maijusi

Elämä voi tehdä täyskäännöksen

 

Kun viime vuoteni oli henkilökohtaisesti yksi kovimmista vuosistani aikoihin, tämä puolivuotinen polku on ollut sen todellinen vastakohta. Kirjoittaminen ei koskaan ottanut tulta alleen, vaikka sitä tein todella paljon ja intensiivisesti. Yritin kehittää itseäni kirjoittajana, mutta en vaan siinä nähtävästi onnistunut. Tällä tarkoitan lähinnä tarinointia. Tiedän sen, että se voi palata ja säästän kyllä tekstini mitä olen jo tehnyt.

Valokuvaaminen taas on lähtenyt itselläni lentoon aika sanotaanko upeasti. Saan kokea yhden varmasti tähän astisen työurani hienoimmista hetkistä pian, kun yksi ottamani valokuva tulee kauppakeskuksen valtavaan valomainokseen. En malta odottaa. Osa kuvistani pyörii jo mainoksissa ja ensi viikolla kuvataan lisää. 

Olen siitä hämilläni. Olen työstänyt omaa taiteilijaminääni vuosikausia. Pohtinut värejä ja miettinyt niiden vaikutuksia. Valoja ja varjoja olen miettinyt ymmärtämättä niitä. Muistan jo vuosia sitten kun eräs taiteilija sanoi minulle vinkin lyijykynästä, kuinka minun tulisi sitä katsoa ja pohtia mihin kohtiin valo osuu. Sitten piirtää kynä. 

Nyt kun saan tilaisuuden pohtia mihin sijoitan lamput ottaessani valokuvia, muistan näitä minulle kerrottuja vinkkejä (jotka tosin ovat lähinnä piirtämiseen tai maalaamiseen liittyviä). 

Lopulta kuitenkin kun mietin elämää, niin hyvinkin monet asiat puhuvat samaa kieltä. Oli kyseessä taide tai valokuvaus tai muu luova toiminta. 

Minulta on kysytty viime aikoina olenko kuvannut kauan. Mietin, että kyllä olen. Teini-iästä asti. Innostuin siitä ala-asteella viidennellä luokalla, kun meillä oli koulutehtävä jossa käytiin kuvan tarkoitusta läpi. Valokuva-albumeita on kaappi pullollaan. Sain jopa sukuni miehestä kuvan, en muista kuka hän oli, mutta muotokuva on 1800-luvulta. Rakastan vanhaa ja romanttista. Myös valokuvissa. Rakastan myös vanhoja kirjoja ja vanhoja huonekaluja. Olenkohan sen jo kertonut, että olohuoneessani on  puolen metrin pitkä rivi vanhoja kirjoja, vanhin on vuodelta 1870.

Olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, että ihmiset haluavat minun ottavan kuvan heistä. Tai pyytävät ottamaan kuvia. Olen kokenut jopa sen, että muistikorttini varastettiin ja tuhottiin, koska otin kuvia. Silloin ei vielä ollut somea ja tietoisuutta, että ihmiset suuttuvat kuvista.

Elämä teki siis kohdallani täysikäännöksen. Tasan vuosi sitten olin henkisesti vajoamassa niin sanotusti alamäkeen. Tuloni katosivat, tein hartiavoimin töitä, valokuvaus tyssäsi. Otin kuvia jakamatta niitä mihinkään. Tavallaan se oli opiskelua koko vuosi. Vielä alkuvuosi oli kamalaa henkisesti, sietokykyäni koeteltiin kovasti. Heitin hanskat tiskiin ja päätin lopettaa työni ja vaihtaa alaa. Syy oli etten siihen mennessä ollut elantoa työstäni saanut ja olin loputtoman kyllästynyt negatiiviseen ilmapiiriin. Nyt puoli vuotta myöhemmin saan elantoni hoitotyössä ja saan tehdä lisäksi kuvaamista työkseni. Koska kuvaamisessa on niin paljon nippelitietoa, on ihanaa päästä oppimaan työn kautta. Se on aika hieno mahdollisuus ja melkoinen luottamuksen osoitus.

Mutta melkoinen luottamuksen osoitus on myös saada ottaa kuvia ihmisistä. Minulle tällaiset asiat ovat aina jotenkin suuria hetkiä. Mutta kaikkein isoin juttu itselleni on, että löydän yhteyden ihmisiin ja elämään, varsinkin omaan elämään. Silloin voi löytää balanssin. 

Maiju