Kuka olen seassa muiden?
Harmaa maa
En tiedä miksi synnyin tänne,
maahan niin kovin harmaaseen.
Miksi annettu ei alkua kauniimpaa,
kasvaa seassa muiden.
Leikkiä kanssa onnellisten,
lasten ilosuiden.
Sen sijaan sain seurata katkeroituen,
ihmisraunioiden elämää.
En voinut iloita elämästäni,
sillä se naamioitiin itserakkaudeksi.
Piilotettua herkkyyttä,
rikkinäisyyttä, haavoitettuja sieluja,
varkauksia, väkivallan satoa.
Oli perheeni turvallinen,
mutta tienneet ei,
mitä jälkiä tää maa jättää minuun,
pienoiseen.
Herttainen,
voimakastahtoinen,
pelottavan tunteellinen.
Kun avasin vähän sisintäni,
se ärähtäen painui sisuksiinsa.
Oli hauska elämäni lopulta ja rellestävä,
mut äidiksi kun kasvoin alkoi pelko ja hätä.
Se vannotti ettei lapseni kasva pelossa siinä,
katkeroitumisen tiellä.
Missä minun maailmaani murjottiin.
Olin hauska kaikkien kaveri, sillä suojasin sisintäni.
Turpaan tuli kerran tai pari, sitten kasvatin kuoreni.
Vedin puoleeni kuorisia,
unohtaen sisimpäni.
Nyt seison vahvana kynnyksellä, miettien parasta meidän,
en kuuntele enää ohjauksia; halventavia muiden.
Nyt ymmärrän, et teen mielelläni hyvää,
mut velvollisuuteni ei ole kanneksia,
kenenkään syvää.
Haavoja on toki kaikilla,
mut minä hoidan minut.
Hoida sinä sinut.
Olen huutanut apua,
eikä sitä kuulla.
Ehkä tää on kohtaloni,
hiljaa sitten kuolla.
Kovin olet dramaattinen,
sanovat sitä halveksien.
Ehkä se on oltava,
ette muuten näe sitä.
Siks tuntuu välillä niin yksinäiseltä,
kun kukaan ei näe ajatuksieni sisään.
Maiju Ahola
Minussa virtaa Itä-Helsingin juurien voima. Dramaattisesti ilmaistuna. Aikanaan siellä asuessani, ei tarvinut kuin kertoa mistä olen ja minut lokeroitiin jo. Jos asui Helsingin keskustassa – ajatteli minut lähiö-ihmiseksi, räkäposkella seiniä potkivaksi alkoholistiksi. Kai minä sitäkin olin, silloin nuorena. Kontula, asuinalueena on tuonut sisälleni taiteen. Ponnistaisinko niin vahvoista tunteista ilman sitä. Kontula ei ole enää se, jossa itse kasvoin. Silloin siihen elämänaikaan – niin paljon näin ja koin elämää. Rajuja kohtaloita, en niinkään onnellisia perheitä, vaikka toki niitäkin oli. En oikeastaan oppinut mitä on onni, sillä kannoin kaikkien tunteita. Tunteista vapautuminen, niiden pois työntäminen jätti pitkäksi aikaa aukon sisimpääni. Tilalle tuli yksinäisyys. Kuka minä olen nyt? Kuka oikeasti olen? Pohdin.
Lapsieni kanssa kuljettiin läpi rankat tunteet. Oletan, että meidän juurien myötä oli tarttumapintaa kaltoinkohtelulle. Ehkä ihmisen sisällä oleva peto tarttui tunteisiin, jotka meistä huokui. Meidät on haluttu nujertaa. Usein. Lapseni on haluttu. Kaksosien väliin on tungettu nyrkein ja tukistaen, kiusaten, mollaten, manipuloiden, huijaten. Oli myös minulla tällaista vahvaa kokemusta kontulan ajoista. Mutta nämä eivät tapahtuneet kontulassa, vaan lintukodossa.
Kuka on ystäväsi? Millainen on hyvä ystävä?
Olen kysynyt kysymystä monesti. Vanhempina joudumme kysyä kysymyksiä. Onko meillä arvoja? Ystävä ei ikinä käännä selkää, jätä sinua pulaan. Kerro tai korosta heikkouksiasi. Se oikea ystävä, jolle voit uskoutua. Sillä jos löydät ihmisen joka kuuntelee sinua, kun kerrot tarinaasi – voit löytää sisältäsi vahvuuksia, joista et edes tiennyt. Jos ystäväsi on petturi, kasvaa sydämen päälle kuori.
Oliko meillä sellaisia kun elämäämme itse vaelsimme? Kysyin. Seikkailijan luonteeseen kuuluu pelottomuus ja muiden pelottelun kuuntelu. Sinä haluat kokea elämää, muut haluavat nujertaa, kertoa kuinka hullu olet. Jos et usko, he varmasti kertovat kauheimmat tarinat, mitä tietävät. Toisaalta ihan hyvä, olenpahan sitten valmistautunut kun pahin tapahtuu. Vai tapahtuuko se pahin? Olisiko se illuusio? Ulkopuolisuuden tunne, se on itselleni tunteista vaikein.
Opettajan minulle sanomat sanat, kun sain syvän haavan sormeeni. "Jos et nyt lähde polille, siitä voi lähteä sininen viiva sydämeen ja sinä KUOLET! Sain kuoleman pelon jo ennen tätä. Siihen oli helppo tarttua. Mietin sormeni kanssa, kuolenko nyt? Miltä se kuoleminen sitten tuntuu? Vai olisiko kysymys: miltä eläminen tuntuu? Elätkö, vai oletko jo kuollut ennen kuin ehdit oikeasti kuolla?
Sain äitiyden myötä avukseni meditaation ja rakastavat ihmiset, rakastavat sanat. "Olet hyvä tuollaisena kuin olet, sinä riität".
Uskallatko rakastaa itseäsi ja antaa sinulle itsellesi hyvää
Jos ääni jolla sinulle puhutaan on aina uhkaava ja kova, voiko silloin oppia rakastamaan itseään? On herkkiä naisia ja herkkiä miehiä. Herkkyys ilmenee eri asteisena, eri muodoissa. Siksi siitä on tehty kirosana, ainakin minun mielessäni – muita kuunnellessani. Muiden vanhempien kanssa jaetut kokemukset, sekä oman kohtalon läpi käyminen toi kauhun. Mitä jos lapsilleni käy kuin minulle. Lapseni ovat vahvoja. Yllättävän vahvoja. He ovat kestäneet raivoni. He ovat kestäneet kurin ja kavereiden pois työntämisen. Kun päälle kaadetaan samaan aikaan kuolemista tulevaa luopumista ja irtipäästöä ja lapsien elämään tulee samaan aikaan kipua – on vaikeaa erotella manipuloivaa rakkaudesta puhuvaa, positiivista tyyppiä, jonka energiat ovat kaikkea muuta.
Kun lapset ovat kasvaneet isoiksi ja näet etäisyyden päästä elämän tapahtumat, ajattelet. Huh, selvittiin. Lapseni selvisivät, minä selvisin. Vaikka ranteita viilleltiin, itsemurhia pohdittiin – olemme silti hengissä. Vaikka saimme snapchat viestejä ja nyrkkiä. Jos lastani lyödään, minua lyödään. Jos kuulisin vielä yhdenkin vähättelyn, repisin tukat irti päästä. Kaikkien päästä.
Mutta tänä päivänä ei mennä oven taakse, vaan uhataan rikosilmoituksella. Äitinä tiedät poliisien watsapp numerot, eri sovellukset. Pelkäät, itket, karjut. Kysyt miksi minulle käy näin? Muut elävät omaa elämäänsä, eivätkä näe hätää jota käyn. Vaikenen. Vähättely on ihmisluonteen keino painaa tunteita alas, lepytellä. Joskus tuli laimenee, mutta se silti jää kytemään muistoihin, jos asiaa ei käsittele.
Minun olemuksessani, myös lasteni olemuksesssa on jotain sellaista, että ihminen haluaa nujertaa sen.
Siksi olen saanut monien sana-oksennukset päälleni. Monta kertaa. Aikuisena, työpaikoilla. Missä kuljenkin. Nostan kädet pystyyn. Oksentakaa sinne omiin kurkkuihinne takaisin. En vastaanota enää anteeksipyyntöjä, vaan haluan nähdä sen käytöksessä. Anteeksi on vain sana. Se on tärkeä sana, mutta sitä pitää osata käyttää oikein. Nöyrtyä sanan edessä. Tarkoittaa sitä oikeasti.
Kasvata lapsistasi rakastavia ihmisiä, hyviä ja oikeudenmukaisia. Kerro silti, ettei kaikki ole sellaisia.
Vanhassa ajassa asiat käsiteltiin nyrkein. Tässä ajassa sanoin. Niin moni lapsi lyö, kuristaa, potkii, puree. Aikuiset siinä sitten käyttää sanoja. Meidän pikku Pirkko nyt on tällainen. Me emme sano lapselle ei, jotta lapsi oppii sen itse. Tai vaihtoehtoisesti, meidän lasta saa kurittaa. Nämä ovat väärin ymmärrettyjä sanoja.
Toinen vanhempi kertoo minun olevan vapaan kasvatuksen vanhempi, koska annan lapseni kiivetä puuhun. Aikuisena luotan lapseni tasapainoon. Vapaasta kasvattajasta käytetään halventavia sanoja, eikä taideta ymmärtää yhtä viisautta: "Joka toista haukkuu, on ite!"
Vanhemmat ovat pulassa omien lapsiensa kanssa. Tässä ajassa, jos olet kylmä ja kova vanhempi, voi käydä huonosti. Varmasti meidän nuoruudessa on voitu lapsien kanssa puhua oikeilla sanoilla, meidän ajassa ei voi. Sillä maailma on auki lapsillemme eri tavalla kuin meille oli. Me leikimme niillä kuuluisilla käpylehmillä. He katsovat netistä, eri sovelluksista eri juttuja. Heillä on todelliset taistelupelit. Meillä oli He–Man ja figuurit.
Vanhempi on jotain mieltä, "Meidän lapset saavat tehdä vain sitä ja tätä, he kun ovat niin hyviä ja muita auttavia ja kunnioittavia – kunnon kansalaisia. Ei meillä vaan ole tuollaista, kuin teillä"
Ja kun selkä kääntyy, lapsi vetää eri vaihteen päälle. Alkaa kovanaaman elämä. Vedetään viinaa ja manipuloidaan aikuisia. "Mutta kun tilastot kertovat, että alkoholin käyttö on vähentynyt nuorison keskuudessa." sanotaan sinisilmäisinä. Juu, mutta huumeita ne nykyään saavat helposti. Kertoi poliisi. "Voi nuo meidän kullannuppuset ovat niin hyviä ihmisiä, he kun ovat valveutuneita kansalaisia – hälyttävät heti apua kun näkevät vaaran." Nuo kakarat ovat vain itse aiheuttaneet kyseisen vaaran. He sitten saavat aikuisilta kiitosta ja kunniaa, hymyilevät leveästi. Sankarilapset. Tulevaisuuden narsismi kukoistaa.
Voi että, tiedättekö kuinka olen pelännyt kasvattavani narsisteja. Huh. Maailmani on kuin iso tunteiden viidakko. Ja sitten tämä lasten keskuudessa, aikuisilta peritty arvopuhe. Kuka menee parhaimpaan kouluun, saa isoimman palkan.
Sitten, ymmärrät (sinisilmäisyydestä luopuessasi) – niin aikuiset kuin lapsetkin ovat omien lasteni elämässä hyviksiä ja pahiksia. Opettaja on hänkin ihminen. Niinkuin ovat lapsetkin, eri kohtaloiden muovaamia raakileita. Niinkuin mekin. Joka ikinen. Miten me hoitaisimme vääryydet kunniakkaasti, rakkauden täyttämänä. Sillä lietsominen on nähty, siitä seuraa vaan tulinoro ja räjähdys.
Jos kuuntelet maailmaa. Siitä on tullut positiivisuuden viidakko. Jopa he, jotka eivät tiedä mitä on positiivisuus, osaavat kyllä kopioida positiivisia sanoja – sanaa sanan perään. Ei, en ole katkera. No ehkä vähän. Mutta nyt on minun äänen aika tulla esiin. Nyt tässä ajassa on kuunneltava kemioita.
Yksinäisyys tulee siitä, kun kerrot hädästäsi – se tyrmätään. Sinua ei ymmärretä. Luulet vain. Tiedät olevasi oikeassa, kaikki vähättelevät. Kun sitten itseltäsi valuu voimat viemäriin. Saatat kuulla "Miksi et ilmoittanut, miksi et kertonut?Meille pitää kertoa, ei me muuten tiedetä" Juuri siksi, kasvatin oman näkemykseni maailmasta. Ja pysyin hiljaa. Kun tuli oikeat ihmiset elämääni, aloitin kertomisen ja asioiden ääneen puhumisen. Yhtäkkiä minua uskottiinkin. Enkä tiedä miksi.
"Hyvä ihminen puuttuu asioihin, mutta jos itseltä puuttuu auktoriteetti ja ihmiset eivät usko sinua. Voitko todellisuudessa tehdä yhtään mitään? Revi omat lapsesi pois huonosta seurasta ja kasvata heistä reiluja, kunnollisia ja hyvän itsetunnon omaavia kansalaisia. Kun maailmassa joutuu kohdata heitä, jotka eivät tunne valtaansa, olet sitten silmät auki ja tiedät miten toimia"
Yksinäisyys on valtavan hieno tunne, jos osaa ottaa sen positiivisen voiman käyttöönsä. Yksinäisyys voi masentaa, mutta se myös tekee sinusta uniikin, voit löytää voimia sisältäsi – kun kukaan ei häiritse kanavaasi. Siksi on hienoa olla omien ajatuksien kanssa ja kirjoittaa omia tunteitaan auki.
Rakastan itseäni, rakastan ajatuksiani. Jos vihaan, se on minun oma vihani, viha toimii moottorina. Jos satutan, satutan vain loukkaantunutta egoa. Jos nämä sanat aiheuttavat kipua. Älä lue.
Mutta käsittele tunteesi. Älä osoita muita syyllisiä sormella, vaan mieti mitä tunne aiheuttaa itsessäsi. Miten voit oman osuutesi kantaa, vastuusi. Miksi reagoin, mihin tämä minussa osui? Tätä kysyn itseltäni usein.
Tänä päivänä tarvitsemme reflektointia. Paljon! UGH! Ainakin minä tarvitsen.
Minussa heräsi kiukku opettajan vahinkonumeron takia. Erityistuen omaava lapsi loistaa taiteissa, hämmästyttävä lahjakkuus. Kuviksen numero oli päättötodistuksessa kutonen. Hups se oli vahinko, oli tarkoitus olla kasi. No kun lapsi arvioidaan muunkin kuin töiden perusteella. Koulussa kun on nämä arviointikriteerit.
Opettaja kertoo oppilaiden taide-suunnitelmaa paskaksi. Ja sitten kertoo numeron olevan vahinko. Kävi ilmi sitten, että muidenkin oppilaiden numerot olivat väärin. Myös toisen tyttäreni. Jos en olisi huomannut ja jos meillä ei olisi kaksosia, olisi monen oppilaan todistukseen painettu väärä numero. Ehkä opettaja oppii tästä jotain. Toivottavasti. En tiedä oliko tuo numero liian myöhään koululla, mihin lapseni haki. Mutta koulupaikka jäi saamatta. Arvaatte varmaankin, että tunnen nyt aikamoista pettymystä.
Päivitetty 18.6.21
Maiju
