Kun sanat satuttaa

Tämä on vaikea aihe kirjoittaa, sillä sanat voivat olla kuin veitsiä. Niillä voi iskeä ja lujaa, eikä haava  välttämättä koskaan tule paranemaan tai ainakin se siltä tuntuu. On tehty tutkimuksiakin, että satuttavat sanat osuvat aivoissa samaan osioon kuin oikea fyysinen kipu. Valitettavasti ei ole antaa tähän linkkiä tutkimukseen, niinkuin kuuluisi. Siksi se olkoon nyt disinformaatiota. Toiset satuttavat tahattomasti, he eivät edes ymmärrä satuttavansa. Toiset tekevät sitä täysin tietoisesti. 

Oma mielipiteeni on, että aina ei tarvitse neuvoa, aina ei tarvitse antaa vinkkejä miten elää omaa elämää paremmin. Ellei sitä kysytä.

Tämä olkoon lyhyt postaus. Joskus sanoja on vaikea kaivaa alitajunnan syövereistä. Tavallaan sitä tietäisi mitä ja miten jonkin asian haluaa ilmaista –  ei vain löydä niitä oikeita sanoja. Mutta. Jos haluaa jonkin asian sanoa, on otettava omista sanoistaan vastuu. Eikö? Jos ne satuttaa vastapuolta, eikö olekin vain reilua pyytää anteeksi. Ei kierrellä ja kaarrella, vähätellä ja syytellä vastaanottaja. 

Rehellisesti vain pyytää anteeksi. Simple is that! Piste. Anteeksipyyntö toki voi jäädä sanahelinäksi, jos sama käytös jatkuu. Silloin merkitys koko sanasta leijuu taivaan tuuliin. 

Mutta, jos ei olekaan sanonut pahasti vaan vastaanottaja on ottanut sanan ns. väärin vastaan, pitääkö silloin pyytää anteeksi? Nämä on vaikeita ja tiukkoja aiheita, niin lasten kasvatuksessa kuin työelämässä / harrastemaailmassa ta vapaa-ajallakin. Mitä enemmän ihmisiä, voi olla myös isompi soppa. 

Kun olemme ihmisten kanssa tekemisissä,  jotka sanovat vihaisia satuttavia sanoja. Loukkaavia. Arvostelevia. Hyökkääviä. Mitä ne tekevät ihmisen sielulle? Kun olet ympäristössä, jossa on vain rumaa, likaista ja inhottavaa puhetta, se on kuin aivopesua. Jos kuuntelet mollaamista, joko itsesi tai muiden –  se on kuin joku heittäisi roskia sieluusi. Mätäneviä roskia. Jos et saa torjuttua niitä, alat muuttua samanlaiseksi. Kuka meistä haluaa sitä?

Miksi alunperin aloin kirjoittaa? Siksi, että halusin muuntaa sisäisen puheeni kauniimmaksi, että tulisin näkyvemmäksi itselleni. Tiedostaisin mikä on oikein ja mikä väärin. Lapsi joka kasvaa ympäristössä, jossa   puhe on negatiivista ja tunteet tukahdutetaan, palaute omasta käytöksestä on vain negatiivista ilman positiivista tai rakentavaa palautetta, kasvattaa lapsen epävarmuuteen. Se millainen minä olin, avoin ja suora oli aikanani halveksittavaa. Opin kuitenkin miellyttämään. Nyt opettelen siitä pois, mutta samalla haluan siitä kertoa. 

Maiju

Löysin tarinan arkistoistani

(Tämä on täysin fiktiivinen tarina)

 Valo

Mistä se kaikki valo meihin tulee? Mistä me ammennamme valoisuutta? Miksi toiset ovat pimeämpiä kuin mustin yö ja toiset valoisampia kuin kirkkain lamppu. Kuka oman valoni on sytyttänyt? Miksi toisille jaetaan empatiaa kauhalla, toiset taas saavat kylmyyttä ja kykenemättömyyttä ymmärtää?

Ruuhkainen Metroasema Sörnäisissä. Ihmisiä enemmän kuin sisälle mahtuisi, siltä se ainakin tuntui – kykenin haistamaan jopa vieressä olevan hengityksen. Se ei ollut omani, sillä olin juuri kysynyt haiseeko hengitykseni ennen kotoa lähtöä. Harjasin hampaani ja käytin hammaslankaa, sen päälle kurlasin suuvedellä. Ah niin raikasta, ajattelin. 

Silmäni vaeltelivat ihmisten läpi, huomioin rikkinäisiä vaatteita, likaisia ja löysiä farkkuja, puhdasta, likaista. Vieressäni on mies, jolla puku päällä, mahdollisesti Dressmannilta. Katson hänen sukkiaan, ovatko nuo ne tarjoustalossa näkemäni sukat. Halvat. Eurolla sai kahdet.

Silmäni jatkavat kulkuaan. Näen edessäni äidin ja pienen kiukuttelevan lapsen. Äidin kasvoista paistaa väsymys, katson hänen hiuksia – koskahan ne ovat viimeksi pesty? – Kysyn itseltäni. 

Mikä näiden ihmisten tarina on? Häiritseekö näiden ihmiset ulkonäkö minua, sillä tunnun kiinnittävän niihin aika paljon huomiota – ajattelen. 

Sisälleni asettuu ymmärrys. 

He kaikki elävät elämäänsä. Minä tarkkailen. En arvota, en tuomitse -vain tarkkailen. 

Jos kuulisin heidän ajatukset, mitähän he ajattelisivat. Katson äitiä ja mietin. Hänen ajatuksensa vilisevät sinkkuajoissa, niissä vapaissa ja railakkaissa hetkissä. Hänen haikeutensa - kavereiden jäädessä taa, hänen uupumuksensa pilaa kaikkien ilon. Hän ajattelee. 

Rikkinäisissä vaatteissa kulkevat –  ajattelevat olevansa cool, sillä mitä rikkinäisemmät housut, sitä muodikkaampia he ovat. Edessä istuu hyvin pukeutunut vanha rouva –  hänen ajatukset osuu nuorison epäsiistiin pukeutumiseen. Toista se oli hänen nuoruudessaan, muoti oli vielä kulta-aikaa. Mummo ajattelee muodin kulta-ajan olleen 1920-luvulla, aikana jona hänen äiti oli nuori. 

Nämä nuoret jauhavat purkkaa ja räkivät lattialle. Katsovat vanhempia kieroon. Se oli sen 80-luvun vaikutusta. Silloin tuli punkkarit. Pyh, mummo pyörittää silmiään. 

Katselen kuinka metrovaunu tyhjenee Itäkeskuksen kohdalla. Muutama matkustaja tulee kyytiin. Jatkan matkaani kohti kontulaa. Viereinen mies nousee ylös, suoristaa pukuaan ja ravistelee lahkeensa. Hän vetää syvään henkeen ja kävelee metron ovien eteen. Kontula Gårdsbacka, metron naisääni sanoo. Pim. Ovet aukeaa. Kävelemme ihmisrypäleessä metrosta ulos. Pummi ojentaa käden - ”anna rahaa!” Kävelen hänen ohi kuulematta häntä. ”haista vittu, rikas paska” Pummi huutaa perääni. Jatkan rullaportaat ylös –  portaiden päässä nuorisolauma on ryhmittynyt tien tukkeeksi ulko-ovien eteen. Näen vartijan lähestyvät heitä. Ryhmä leviää, jakaantuu ovien sivuille, yksi lähtee juoksemaan karkuun. Katselen tupakoita korvien takana. Nuorin on varmaan 8-vuotias. 

Käännyn vasemmalle ovista ja jatkan matkaani kohti Vesalan koulua. Läpi ostarin kulkiessani huomaan iäkkään naisen, joka työntää rollaattoria selkä kyyryssä. Näen hänen luokse juoksevan naisen, joka auttaa naista. Vanhan rouvan katse näyttää kiitolliselta. 

Edessäni seisoo juopunut mies - ihan hyvin pukeutunutkin. Hän ottaa minua kädestä ja sanoo ”Hei beibe, meille vai teille?”

”Kiitos kohteliaisuudesta, ei kumpaankaan”. Katson kelloa, se on 12:09. On vielä aikaa. 

Jaahas, että sellainen tarina. Tällaisia lyhyitä tarinoita löytyy koneeltani.

Maiju

Arkistoista löydettyjä

Nyt kun olen vuosia piilotellut itseäni ja kirjoituksiani, niin tänne sitten vaan. Eikö? Tulkita voi miten vain, en muista enää alkuperäistä ajatusta kirjoitukselle. Luen sitä yhtä vieraana kuin sinäkin :

Seison edessäsi,

katsot minua silmilläsi - omalla maailmankuvallasi.

Pienessä hetkessä

 ajatukset vilisee mielessäsi - tehdessäsi oletuksia.

Sinäkin pelkäät.

Mitä jos minua lukiessa teet valinnan väärän ja joudut tilille.

Päätät olla päättämättä - minut jättäen hirteen löysään.

Päättäen silti puolestani, silmäsi sulkien huoleltani.

Jätät näkemättä. Et näe, vaikka katsot. 

Uskoudut huolistasi - huudat, halveksit, pyyhit suupielesi.

Tietämättä minun tunteistani.

Kova kuoresi edessäsi - jätän kaiken sanomatta,

sillä hyökkäykseltä itseäni suojelen.

Minä hiljaa vetäytyen. 

Hämmentyen,

kera omien oletuksieni, 

vetäydyn hiljaa pois luotasi.

Sinä suljet silmäsi, 

nähden vain virheeni.

Korostat niitä itsellesi, 

jotta sinun helpompi on edetä.

Olisinkin ollut taakkasi. 

Hyvä että menit.

Jättäen tyhjyyden sisimpääsi.

Et näe,

että hiljaa tein kaiken minkä pyysit, 

minä opin sen kaiken.

Mut et voi nähdä arvoani, 

sillä kalvo on sun silmissäsi.

Ja seuraava:

Elämä on, 

iloja, suruja, vahvoja tunteita. 

Yhteenkuuluvaisuutta ja erillisyyttä. 

Kamppailua onnesta ja menestyksestä. 

Kulta-arkusta, 

joka lopulta tuo lohdutuksen, 

vai tuoko? 

Tuoko mikään lopulta lohdutusta,

 jos jatkuvasti etsii jotain parempaa?

Elämä on monimutkaista; 

se arpoo satunnaisesti onnen rippeet;

 antaa toisille ja ottaa toisilta. 

Se vie turvan ja 

potkaisee perseelle yksin jaksamaan, 

taakkaansa kantamaan. 

Kuka meistä selviää, 

vailla iskuja ja kolhuja? 

Onko toinen toista parempi, 

vaiko kohtalon ivan polkemia jätöksiä,

kaikki me? 

Oli menneessä menestystä, 

tulevassako siis köyhyyttä?

Saisiko vielä kerran kokea jotain joka tuo onnea?

Vai oliko se tilaisuus jo menetetty?

En tuo elämään tähän sanoja kauniita, 

vaan rumaa ja tuskaa, 

joka maailmaani hallitsee. 

Kauniiksi muutan elämääni

askel askeleelta,

mutta ponnistelun tulokset

näyttää sirpaleilta.

Ethän kerro surujasi ja tuplaa niitä muille, 

sanotaan hiljaa mielessäin.

Miksen, 

onhan heilläkin valinta, 

poistaa minut sitten tieltä. 

Ja niinhän he tuntuisi tekevän. 

Höh, aika surullista. Vaikka itse sanonkin.

Maiju

 

Mikä saa minut kirjoittamaan? Haluan kirjoittaa -palo on kova!

 

Kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista. En meinaa enää kunnolla muistaa blogin aloitusta, mutta jotain koronan alkua se oli. Siinä ajassa jaksoin vielä tsempata positiivisilla voimalauseilla ja onnistumisilla itseäni. Edelleen elämän asenteeni on hyvä - mieli on pysynyt positiivisen puolella, vaikka elämässä on ehtinyt olla jos jonkinlaista draamaa ja vaikeutta. 

Kun eräs ihana kirjailija sanoi minulle; "sinut täytyy saada onnelliseksi, että voit kirjoittaa", jäin todella miettimään mitä se tarkoittaa. Osaan hyvin reflektoida itseäni, mielestäni. Mutta osaanko torjua elämän nurjaa puolta? Onko elämäni koskaan tasaista ja helppoa? Ei. Olen nyt kuukauden ajan kirjoittanut käsin. Joku päivä enemmän ja toisena vähemmän, mutta se on aktivoinut taas kirjoittaja minääni. Kun joku on kiinnostunut kirjoittamisestani, kirjoittaminen käynnistyy. Kun kukaan ei ole, en kirjoita. Aika vaikeaa. Olen käyttänyt kirjoittamista terapiatyökaluna jo vuosia. Sanoittanut tunteitani. Mutta, edelleen haaveilen lukijoista. Lukijoita ei saa, jos kukaan ei löydä kirjoitusteni pariin. 

Toissapäiväisen asiakkaani myötä innostuin taas. Olen nyt lueskellut ahkerasti omia kirjoituksiani ja löysin niistä tällaisen, se on kirjoitettu ehkä 3 vuotta sitten. Ainakin jossain luki, että olen 38 vuotias. Nyt jo 41, hah:

29. 12

"Hän tietää että oikeudenmukaisuudella saavutetaan enemmän kuin epärehellisyydellä. Oikeudenmukaisuus on hitaampaa ja kestävempää, sillä rakennetaan kokonaisia kaupunkeja ja pidempiaikaista turvaa. Epärehellisyys on taas suora putki kohti nopeaa menestystä ja suurta kasvua. Tässä voi pää olla pyörällä ja luonne muuttua. On oltava varovainen. 

Miksi pitäisi kärsiä hitaasti?

Koska näkymättömyydessä tapahtuvat asiat ovat hitaita, ne integroituvat meihin ihmisiin taustalla, siellä johon ihmissilmä ei uloitu. Mutta nopea kasvu, jota on nähtävissä silmillä antaa silmille ruokaa ja egolle vallanhalua, tämä ruokkii heikkoa kasvua. Nopeasti ylös, mutta yhtä nopeasti voi tulla alaskin. Kärsivällisyyden hyve on asia jota ei voi saavuttaa kuin jokainen mieli erikseen. Ja siihen tarvitaan luottamusta, kärsivällisyyttä ja aikaa. Odottelua, pitkää odottelua. 

Ihminen, jokainen inhimillinen ihminen voi menettää itsestään palan egolleen, demoneilleen. Mitä kovempi on pyrkimys ja mitä suurempi on pelko, tuo elämä eteen valtavia myrskyjä, valtavia vastustavia voimia, joita ei voi hallita muuta kuin elämällä. Kuoleeko siihen, mitä jos kuolee ja menettääkin? 

Mitä jos ei kuole ja mitä jos ei menetä, uskallatko silloin elää?

Ihminen elää pelkonsa vankina ja unohtaa elää, unohtaa nauttia elämästään, sillä pelko voi olla hyvin hallitseva manipuloiva voima. Jos olet kasvanut pelossa, voi olla vaikeaa löytää luottamusta rakkauteen. Jos on valinnut pelon rakkauden sijasta… Se voi… Se voi tehdä hyvin paljon kipua. "

Tähän se tyssäsi. Aamuisin tai hyvinä hetkinä voi tulla palasia kirjoitusta, ihan jostain alitajunnan uumenista, joskus ne ehtii tallentaa, joskus ne jatkaa matkaansa ajatusavaruuteen. 

Nyt sain tämän talteen, enkä tiedä mitä sillä teen. Ehkä se tulee kirjaan, tai ehkä se vain jää tähän. En tiedä. Ei niillä kaikilla tuntuisi olevan kohtaloa. 

Välillä inspiraatio tulee saunassa, välillä se tulee autoa ajaessa, usein kuitenkin paikoissa joissa ei ole kirjoitusvälineitä tai kännykän sanelijaa. Lapseni loi minulle watsapp ryhmän, josta poistui itse. Siitä tuli oma kirjoituskanavani, aina kun en muista lehtiötä kantaa mukana. Onko se lehtiötä vai lehtiöö.. Hmm.. Näitä pohdin. Koska kouluaikojen äikän tunneista on ikuisuus, todellakin ikuisuus, en muista kaikkia oikeinkirjoituksia. Yli kaksikymmentä vuotta koulusta.

Joudun pohtimaan näitä yksin. Aivan varmasti omaan jonkinlaisen lukihäiriön ja keskittymisvaikeuden ja hitauden, mutta näitä piirteitä olen oppinut jo aika kivasti hallitsemaan. Joitain virheitä en vain kykene muistaa, kieliopin kannalta. Joskus en muista edes lapseni nimeä, kun syntyy ajatuslukko. 

Opin kuopukseni luokanopettajalta uuden sanan pari vuotta sitten - itsereflektointi. Siinä taidan olla aika hyvä ja oli muuten aika kiva huomata että pikku filosofi hoitaa meillä kuopuksen virkaa. Hän sai inspiraation hakata foliosta vasaralla palloa ja koska hän ei onnistunut, siihen jäi aina ”naarmu” joka halkaisee pallon, hän lopulta totesi: ” Täytyy myöntää oma häviö, etten voi saada siitä täydellistä. Toisaalta tämä muistuttaa vähän ihmisiä, ei täydellisiä, mutta silti heidät voi hyväksyä” 10 vee.

Haluan kirjoittaa -palo on kova! 

Mutta, pitääkö osata, opiskella -jotta voi kirjoittaa? Jotta voi ymmärtää kirjoittamista. Jotta osaa lauserakenteita. Jotta ei tekisi yhtään virheitä, jotta kukaan ei ärsyyntyisi. 

Koen tunteita, paljonkin. Aiemmin en niitä suostunut tuntea ja niiden esiinnousun jälkeen on kirjoittaja minussa herännyt ja lujaa. Juttu on kuitenkin se, etten kestä kaikenlaista kirjallisuutta. En ole oikein keksinyt mikä on se oma genreni, mikä on se mistä olen kiinnostunut. En tiedä. ehkei romaanini koskaan tule ulos, vaikka kovasti haluan. Voih kunpa löytäisin kustantajan. Mutta teenkö asian eteen mitään.. EN.. Sillä sen osalta olen ehkä vain lamaantunut. 

Tästä on aikaa ehkä 3 vuotta. Voi olla, että tämän jälkeen kirja lähti raakileena Otavalle ja tuli hylkynä takaisin, automaattiviestin kera.

Maiju

Tunteet

 Toisinaan tulee mietittyä, onko tunteet näin voimakkaita kaikilla? Vai onko se vain minulla. Sisälläni on valtava määrä tekstiä ja sanoja, mutta en saa purettua niitä ulos. Haluaisin kyllä. 

Innostuin asiakkaastani eilen niin paljon, että tänään kaivoin google drive kansiot auki, latasin kaikki kirjoittamani kirjan alut koneelleni ja aloin lukea niitä. Näin vuosien jälkeen. 

Minulla olisi ilmeisesti paljon asiaa ja varmasti kykyjäkin, mutta mikään ovi kirjoittamisen suhteen ei ole ollut auki. Nyt ihan kuin ovi olisi vähän raottunut. Samalla sieltä nousi vastareaktiona hirveä määrä tuskaa ja huolia, oman perheen ongelmia ja tunteita, pahaa mieltä. 

Minun elämässäni kun tuntuu aina olevan elämän ja kuoleman rajamailla olevia kysymyksiä. Isoja tunteita, suuria. Hätää ja pelkoa. En uskalla olla aina täysin aito, sillä se on myös hyvin kivuliasta. Minulle. 

Jotain on kuitenkin nyt tapahduttava, jotain hyvää täytyy tulla. On tultava. Opettajalta tuli viesti, että on tyttärestäni huolissaan, koska on apaattinen. Ihanaa, että on huolissaan, mutta silloin myös minun huoli kasvaa. Minulla on sisälläni jokin hirveä tunteiden linko, jokin iso trombi tai jopa hurrikaani, jossa pyörii erilaisia tunteita. Kun jokin jonkun sanominen aktivoi tuon hurrikkaanin, minun keho alkaa oireilla. Tänään oireeksi muodostui lähes astmakohtaus, jollaisia minulla ei ole ollut aikoihin. 

Samaan aikaan on monta asiaa, jotka sekoittavat tuota hurrikaania puoleen ja toiseen. Se pyyhkäisee kuin raivo sisuksistani. Kun minä synnyttelen tunteilleni sanoja, jotta voin kirjoittaa niitä –  tunteet tekevät sillä aikaa tuhojaan kehossani. Tunnen itseni ihan mielipuoleksi. Ulospäin se ei vain näy. Muut näkevät minut kilttinä ja herttaisena, voi kun se on niin kiva ja ihana. Sisälläni asuu vain pieni piru tai tulta syöksevä lohikäärme, jonka muut ihmiset saavat esiin. Sitten sammutan tulen ja hus pois, sellainen pieni tulenlieska taas sieltä ilmestyi ja minä painan sen piiloon. Pufff tuli sammui. 

Pullantuoksuinen äiti en ole, ehei. Olen äiti, jota nuorin lapseni ojentaa ja ehkä nolaakin luokassa, koska ei se saa mitään aikaiseksi. Nytkin se unohti kertoa, että on hammaslääkäri ja jalkapallopeli samaan aikaan.

Se äiti yrittää pitää itsensä hengissä, yrittää selvitä työvuoroista jotka ovat epäselviä, hoitaa lukuista sometilit (josta olen aivan varma, että algoritmi piilottaa osan), joukkueen valokuvaamiset, mihin selvästikään tytöt eivät halua osallistua. Ja kaikki tämä muu sekavuus. Miten saan nämä kaikki tallennettua... Huoh. Noh tällainen aivopieru. Ainakin sain vähän helpotusta olooni tällä kirjoituksella. 

Ja kuvani, rakastan valokuvien ottamista, mutta en tiedä mitä huomiota niilläkin haen. En jaksa uskoa, että ne kiinnostavat ihmisiä. Enkä minä tee kirjoittamista tai valokuvaamista vain itseni takia. Vaan muiden. Herranjestas. Kiittämätöntä puuhaa. hah. 

Maiju

Kirjoittaminen on vaikeaa? Onko se?

Kuulun siihen porukkaan, joka ei tunne sanastoja, sääntöjä eikä faktoja kirjoittamisesta, vaan kirjoittelen omaksi ilokseni. Kuitenkin tässä vuosien aikana olen harjoittanut kirjoittamista, niin oikein kuin väärinkin kirjoittamista. Samalla kuitenkin erilaisia sieltä täältä sääntöjä on jäänyt mieleen, jotka tarvittaessa nousevat alitajunnan lokeroista.

Kirjoittaja sokeutuu helposti omalle tekstilleen. Vaikka tänä päivänä puhutaan, että kirjoittaminen ja lukeminen on tilastojen mukaan katoavaa, niin se ei aina tarkoita sitä, että tämä olisi täysin totta. Ainakaan minun maailmassani. Mutta kaunokirjoituksen jäädessä pois opetussuunnitelmasta, on tullut ympäristöstäni huolta lasten kirjoittamisen kehitykselle. 

Muistan ala-asteella lukeneeni vain yhden kirjan ja se taisi olla kolmannella luokalla. Jotenkin sain luistettua lukemisesta. Inhosin sitä. Kirjoitin kuitenkin päiväkirjaani lähes päivittäin ja harjoittelin kirjoittamista. Olin kova raportoimaan ja pidin siitä kun työpaikoilla oli kirjoitettuja viestejä päivän tapahtumista seuraaville. 

Siihen aikaan olin tarkka oikeinkirjoituksesta ja huomasin heti, jos oli virheitä. 

Omat tyttäreni aloittivat kolmannella luokalla lukemaan lukudiplomeita, joita ei lopulta saatu kesälomallakaan luettua. Se oli meille rankkaa aikaa. Samaan aikaan luin ja kuulin vaatimuksia mitä pitäisi jo siinä ja tässä elämänvaiheessa osata, mutta me hakkasimme päätämme seinään lukemattomista kirjoista, joita lopulta me vanhemmat luimme. (Huom. emme oikeasti hakanneet).

 Lapset toki ovat eritasoisia, mutta kerropa se koulumaailmassa, jossa suoritetaan. Ristiriitaista oli se, että luimme heille joka ilta satuja ja he nukkuivat kirjapinot unileluinaan. Ei pehmoleluja vaan kirjoja, isot pinot. Saimme kuukausi sitten neurologilta selvityksen, että tyttärelläni on tarkkaavaisuushäiriö, lukihäiriö ja matematiikkavaikeus. Seuraavaksi ad/hd testeihin, kunhan on täyttänyt 18 vuotta. Tämä selvitys antaa selityksen vuosien taisteluihin koulumaailmassa. Hauskaa, että saimme vasta apua kun olimme päässeet pois peruskoulusta. (huom. siinä ei ole mitään hauskaa, yritin vain lisätä sanan huumorilla höystettynä).

Minulla on varmasti myös lukihäiriö, sillä  äidillänikin on ja varmasti on toisella tyttärelläni myös, he kun ovat mahdollisesti identtisiä. Se tuo oman vaikeutensa asioihin. 

Viimeisen lapsen kohdalla lukudiplomit alkoivat jo ensimmäisellä luokalla, mutta hän pärjäsi niissä hyvin. Olemme saaneet lukea myös hienoja tarinoita hänen kirjoittamanaan. Myös muutkin tyttäreni kirjoittavat hienoja tarinoita. Kuitenkin joka puolella toitotetaan, ettei voi kirjoittaa jos ei lue. Me luemme aika vähän romaaneja. Minä luen lähinnä tietokirjoja. Väsyin jopa iltasatujen lukemiseen. Sitten tuli satu cd:t. Onneksi. 

Se häiritsee minua, että lukemisesta ja kirjoittamisesta ajatellaan niin, sillä minäkin koen lukevani vähän, mutta kirjoitan erittäin paljon. Se häiritsee minua siksi, että kynnys on minulla suurempi ja se voi pitää oveni suljettuina. 

Voiko tässä maailman ajassa välttyä enää lukemiselta, sillä maailma on rakennettu tekstien päälle. Somen myötä. 

Somen myötä kirjoittamisen säännöt on kuitenkin alkanut rakoilla mielessä, sillä näppäily-virheitä tulee paljon, sekä tekstit muuntuu puhelimen/ laitteen asetusten mukaan. Tavallaan kaiken olisi pitänyt muuttua helpommaksi, mutta oletan kaiken muuttuneen vaikeammaksi. On tullut enemmän kilpailua. Haastavaksi on tullut myös kirjoittamisen harjoittamiseen tekoäly. Jos tekoäly oppii kirjoittamaan meidän puolesta ja ihmisiltä vähenee kirjoittaminen, mitä se tekee meidän aivoille?

Olen vanhanaikainen kirjoittaja. Tietokoneessani on oltava ihan normaali näppäimistö, jossa tunnen sormien alla milloin näppäin painuu pohjaan. Tykkään myös kirjoittaa käsin, sillä se rauhoittaa. 

 

Rakastan kirjoittaa ja miettiä miten asioita saa ilmaistua kirjoittamisen avulla. Olen todennut sen useimmiten hyvin vaikeaksi. Sillä kirjoituksille on paljon tulkitsijoita. 

Joskus koen äärimmäistä turhautumista elämää kohtaan. Vaikka kaiken tulisi mennä tietokone-aikana eteenpäin, ne ei silti mene. Tuntuu kuin maailma keikkuisi vaa'an päällä, kallistuen jompaan kumpaan ääripäähän. Mutta niin se kait on, sillä ihmisiä kun ollaan. Aina joku ohjaa kehitystä johonkin suuntaan, eikä voida tietää mitä kehitys tuo tullessaan. 

Olen miettinyt kirjoittajan haaveita työhön liittyen, mutta viekö tekoäly senkin mahdollisuuden? Kannattaako sitä lähteä tavoittelemaan? Olen käynyt pari viestinnän kurssia tämän vuoden aikana, mutta jos työtä lähden tavoittelemaan, niin kannattaako minun... ? Kävin ne kirjoittamisen kurssitkin, mutta joskus mietin, että oliko niistä iloa minulle.. 

Maiju

Pelottaako?

Kuva OpenClipart-Vectors Pixabaystä

 Oletko kohdannut pelkojasi, jotka ovat tuntuneet ylitsepääsemättömän vaikeilta? 

Joskus pelot ovat niin suuria, että niitä ei päästä edes tietoiseen mieleensä. Ne vain ohjaavat elämäämme meidän sitä tietämättä. 

Aloitin aikanaan henkisen kasvun todella rajujen koettelemusten myötä. Meille toki jokaiselle on omat mittarimme mikä on rankkaa ja mikä ei. 

Ei se, että vertailemme toisiimme omia kipujamme vaan se, että uskallamme kohdata omamme ja mennä eteenpäin. 

Minulla oli nuorena sosiaalisen paikan ahdistuksia, sekä esiintymispelko valtava. Pidin kotona verhot tiukasti kiinni, yritin liikkua vain pimeään aikaan ja välttelin massatapahtumia. 

Kun minusta tuli äiti, pelkäsin sosiaalisia tilanteita ja muita vanhempia. Lopulta elin melkoisessa negatiivisten tunteiden kierteessä, ja koska en voinut enää vältellä –  jouduin kohdata melkein kaikki tunteeni kerralla.

Kun katson taaksepäin elämääni mietin myös miten minulle puhuttiin. Koska olin epävarma, minulle puhuttiin hyökkäävästi, huutaen, käskyttäen, kiukutellen. Tämä muiden puhe sai minut entisestään epävarmaksi, en oikein tiennyt miten maailmassa pitää olla –  joten miellyttäminen astui kuvioihin. Aloin toimimaan päinvastoin. 

Opin paljon kommunikoinnista ja omista reagoinneistani. Ihmiset puhuvat meille eri tavoin. Ihmiset kohtelevat meitä eri tavoin ja vaikka kuinka yrittäisimme kohdella itsekin kaikkia samalla tavalla ja samanarvoisesti, se tuntuu silkalta mahdottomuudelta. Miksi? Koska ihmiset eivät ole koskaan samanlaisia. Aina kun on kyse ihmisistä, on kyse muuttujista. 

Siispä muuntautumiskykyisyys eli ns. kameleonttimaisuus ja neutraalius on melkoinen kyky, varsinkin jos joudut kohdata ns. mustavalkoisia ihmisiä. Mutta millainen sitten on mustavalkoinen ihminen? Onko se sellainen, jolle on olemassa vain yksi ainoa totuus? Onko se ihminen, jonka kanssa joutuu aina vääntää rautalangasta? Mitä jos sellainen ihminen ei ole oikeudenmukainen? 

Vaikka tuntuisi, että meitä ihmisiä voisi jaotella tiettyihin persoonallisuuspiirteisiin, ne ovat silti aina muuttuvia. 

Pelot ovat aina voimattomia, kun olemme ne kohdannut. Me emme voi verrata omia pelkojamme toisten pelkoihin, mutta joskus muiden peloista saa perspektiiviä omiinsa.

Joskus tuntuu, että on turta. Ei tunnu miltään ja sekään ei ole kiva tunne. Tuntuu kuin olisi liikaa ollut häsläystä ja härdelliä, ja on loputtoman väsynyt, ihan kaikkeen. Korona ja kaikenlainen muu on tuonut vaan oman mausteensa väsymykseen. 

Maiju

Suureellisuus vs. suuruus

 

Olen tehnyt nyt päätöksen ja meinaan lukea ihmeiden oppikurssin läpi. Odotan tämän tuovan ajatuksiini uusia näkökulmia ja se on jo tuonut. Paljon. Päätös, tuo suuren suuri sana. 

Ego on melkoinen syöpäläinen. Olen tämän viimeisen vuoden, ehkä ylikin ollut melkoisessa egon otteessa. Egoni on paljastanut minulle sinisilmäisyydestäni paljon. 

Jos mieli on egon pauloissa, se kuulee mitä se haluaa kuulla ja se kuulee miten se haluaa kuulla. Olen oppinut, että ihmiset puhuvat toisilleen miten sallitaan puhuvan. Rajattomuus on yhtä kuin ego. Mutta rajallisuus on myös yhtä kuin ego. 

Olen oppinut minusta, että painostus, sekoittaminen, epäselvät ohjeet ja tiukat kysymykset jotka tulevat epävarmalta kysyjältä saavat minun egon esiin. Koska epävarmuus näyttäytyy hyökkäämisenä. Ego aina hyökkää ja ego puhuu aina egolle. Kun minua kohtaan on hyökätty, se on käynnistänyt taistele ja pakene tilan, jota on ollut melkoinen työ selvitellä itseni kanssa. 

Minussa ja sinussa on molemmat, niin suuruus kuin suureellisuuskin, mutta ne eivät voi olla samanaikaisesti. Minä en voi olla suuri, jos olen suureellinen. Sillä suureellinen korostaa itseään. Se nostaa itseään ja muita jalustalle ja se laskeutuu myös hyvin pieneksi ja tekee muita satuttavia asioita. Sen puheen seasta kuuluu kateus, tuomitseminen, juoruilu jne.

Näistä puhutaan siis Ihmeiden oppikurssissa.

Mutta suuruus taas on nöyryyttä. Sillä ei ole mitään tarvetta korostaa itseään tai muita. 

Suureellisuuteen käsitän puheen, jossa kerrotaan mitä kaikkea olen ja mitä olen tehnyt tai saavuttanut. Olenko mitään jos en ole saavuttanut mitään? Ego tarvitsee titteleitä. Cv on ja työelämä on pelkkää egoa, nähtävästi. Siellä on ikäänkuin oltava egon pauloissa. Se kuka olet ei ehkä ole niin tärkeää, kuin se miten reipas ja aikaansaava olet. Mutta, on hyvä tietenkin ymmärtää, että työelämä on työtä, siellä osallistutaan työn tekemiseen. Mutta kuinka paljon siellä on kaikenlaista ylimääräistä ja ristiriitaista, tunteiden moskaa?

Muut ihmiset ikäänkuin määrittelevät myös sinut ja kertovat oletko tarpeellinen vai et. Sinun pitää oppia kehumaan itseäsi, todistamaan muille kuinka hyvä ja riittävä olet. Sinun on nojattava kehuihin ja tehtävä muille selväksi mitä kaikkea hyvää olet saanut aikaan. Sillä ilman niitä ego on pieni. Ego tarvitsee suureelliset puheet, jotta se on näkyvä. Pienenä sitä ei näe. 

Sen näkee esimerkiksi teinimäisestä käytöksestä. Sen puheessa korostuu minä, minä. Minä osaan ja muut satuttavat minua, muut eivät osaa kuin minä. 

Egon maailmaan uppoaa, koska sitä ei toisinaan edes ajattele, koska siihen kasvaa jo lapsuudesta. Se on täynnä uskomuksia ja tukahdutettuja tunteita. Ego pääsee näkyväksi vasta kun sen on ikäänkuin todistanut itselleen. Sitä ennen se elää omaa elämäänsä. Henkisessä kasvussa ihmiset jotka osuvat egoon tai nostavat oman egon esiin, ovat opettajia. Opettajat useimmiten saavat meidät raivon partaalle, voimattomaksi, kipumme pintaan. Meidän mieli joutuu melkoiseen kouluun. "Minä luulin olevani hyvä ihminen, mutta mitä tämä on?" Se kysyy itseltään. 

Työelämä tuntuisi olevan hyökkäyksiä hyökkäyksien perään, ego on työelämän valttikortti. Mutta miten löytäisin työn, jossa luovuus ja intohimo olisi vahvempi kuin hyökkäykset?

Olen ymmärtänyt omasta maailmastani paljon. Ja olen väsynyt egoon. Egoiluun, muiden tuomitsemiseen ja riittämättömyyden tunteeseen. Onko titteleillä oikeasti tässä elämässä mitään väliä? Olen yrittänyt niin kovasti päästä titteleiden luo, että olen jo uupunut. 

 Kärsivällisyys on hyve, mutta toisinaan mietin tämän maailman suljettuja ovia.

Isoin tunne minulla on oman empatiakykyni turtuminen. En tiedä enää mitä tuntea. Minun kohdalleni on kaadettu säkillinen elämän nurjaa puolta. Siitä voisi sanoa, että se on egoni joka tämän on tehnyt, mutta en oikeastaan enää tiedä. Elämä on aikamoinen sillisalaatti. Minä en tiedä mistään mitään. En tiedä miten työllistyä ja saada elanto. Minä olen nyt pieni ja haluan päästä tunteeseen, jossa egoni ei enää lyö minua. Egoni saa nyt luvan väistyä ja siihen otan avukseni ihmeiden oppikurssin. KKK. 

Miten toimit muiden kanssa

 

Jos haluat oppia tuntemaan itsesi, joka on edellytyksesi pärjätäksesi tässä maailmassa; Pohdi omaa käytöstäsi muiden seurassa. Jos olet vahvasti tunteva ja helposti ärsyyntyvä muista ihmisistä, ole tietoinen yhdestä kultaisesta perus säännöstä. Jos hyökkäät toista vastaan, et saa asiaasi menemään perille. 

Kommunikoinnissa on tärkeintä rauhallinen ja diplomaattinen neuvottelu. 

Joka kerran kun ärähdät, menetät ikäänkuin kasvojasi muiden seurassa. Koska me elämme ihmisinä ihmisten maailmassa, meidän täytyy mahtua tänne toistemme seuraan, vaikka muut meitä ärsyttäisikin. Ja niin ikävää kuin se onkin, emme voi muuttaa toisia ihmisiä. Voimme muuttaa vain omaa tapaamme reagoida ja omaa tapaamme kommunikoida. Jos olet kehollinen, eli reagoit vahvasti kehollasi, voit huomata kuinka hyökkäyksessä kehosi ikäänkuin jännittyy, niska ja hartiat jäykistyy ja sormet saattavat mennä nyrkkiin. Jos suututtaa, keskity hengitykseen, keuhkojen alueelle, rauhoita hengityksellä itsesi. Syvään sisään, vielä syvemmin ulos. Toista monta kertaa kunnes rauhotut. 

Mutta, tiedosta myös se, että jos et tunnista tapaasi hyökätä puheissasi –  kommunikointi puoleltasi on heikkoa ja ihmiset ympärilläsi eivät pysy seurassasi kovin pitkään. Tiedosta se, että jos hyökkäät sanoissasi edes vitsillä, se voi välittyä väärin, eikä sinulle kerrota sen jälkeen asioita. Hyökkääminen kääntyy siis itseään vastaan aina. 

Hyvässä kommunikoissa keskustelu lähentää, hyökkääminen erottaa. 

Asiakaspalvelussa, oli se asiakas tai asiakaspalvelija –  Kommunikointi on tärkeä yhdistäjä. Jos asiakas hyökkää, on asiakaspalvelijalla tärkeä rooli rauhoittaa. Mutta, ei saa asiakkaanakaan asettaa vastuuseen muita omista töppäyksistään. Eli jos asiakas syyttää omista mokistaan, ei silloin voi syntyä rauhaa. Hyvä kommunikaatio on aina väylä parantumiseen. 

Olin tilanteessa jossa istuin auton kyydissä hyvin haastavassa parkkeeraus tilanteessa. Aurinkoisena keväisenä päivänä parkkialueella oli muutamia kävelijöitä ja yhdellä seurueella oli iso koiran. Omistaja ei pitänyt koiraansa lähellään vaan antoi koiran pitkässä narussa vapaasti vaeltaa peruuttavan automme taakse. Kuskin silmät häiriintyi jo tästä. Koira oli onneksi iso. Pientä ei olisi nähnyt. Parkkipaikka oli muuttunut työmaa-alueeksi.

Seuraavaksi, auto peruutti poispäin sekavalta parkkialueelta, ja takaa tuli pyöräilijä yhtään katsomatta ympärilleen. Kun pyöräilijän tie ei ollut vapaa, hän näytti nyrkkiä ja raivosi. Kuski raivostui myös. Kuski oli hermostunut jo koirasta. Tässä oli niin monta tilannetta, jossa hyökkäys olisi vältetty. Jos jokainen olisi ollut nöyrä, koko tällaista sirkusta ei olisi tapahtunut. 

• Jos koiran ulkoiluttaja olisi ollut vastuullinen, hän olisi pitänyt koiran lähellään niin kauan, kun auto liikkuu.
•  Jos pyöräilijällä olisi ollut pelisilmää, hän ei olisi ajanut kahta sataa alueelle jossa on työmaakylttejä ja ruuhkaisan näköistä liikennettä. 
• Jos kuski olisi ollut rauhallinen jo valmiiksi (jota hän ei ollut), koko tilanne olisi mennyt hyvin vailla ärsyyntynyttä egoilua. 

Nämä ovat toki aina mielipidekysymyksiä, kun egot pörhöilee. Tästä toki voisi ajatella, että miksi se auto saa mennä ensin. 

Minä itse pidän autoa sen verran isona, että kävelijänä päästän sen menemään tuollaisessa tilanteessa. Pyöräilijänä taas, pitäisin omaa henkeäni arvokkaana, enkä ajaisi niin lujaa, jos näkisin että edessäni on työmaata. Mutta autoilijana tiedän, että isoa peltilaatikoa liikuttaessa missä on paljon erilaista huomioitavaa, mitä vain voi sattua, enkä ajaisi mielelläni minkään yli. 

Kenellekään ei sattunut mitään, mutta kaikille jäi varmasti ärsyyntynyt olo.

Ärsyyntynyt olo muista, kertoo ympäristölleen, että vain minä olen tärkeä ja asiat tehdään kuin minä haluan. Maailma pyörii minun ympärilläni. Mutta maailma ei pyöri koskaan yhden ihmisen ympärillä, vaikka ihminen näin luulisi. Tai ego näin luulee. 

Oma ego on hyvä tunnistaa. Jos haluaa hyvää kommunikointia ympäriltään. 

Ego on kuin vahva mielipide, johon sekoittuu ärtymystä. Minä, minä, minä. Jos kaikki ajattelevat vain itseään, on meillä hyvin itsekäs ja egoistinen maailma. Se on maailma, jossa minä en viihdy.

Maiju