Hiljaisuus

 Hiljaisuuden sietäminen

Kirjoittamisessa yllättävää on hiljaisuuden sietäminen. Kun kirjoitat innolla tekstiäsi ja haluat sen jakaa muillekin, voi vastassa olla monenmoista seinää. 

"Oletko ottanut nämä ja nämä seikat huomioon kirjoituksessasi?"

Oma ensimmäinen seinäni oli "kehtaanko näitä kenellekään näyttää?" Veikkaan että se on isoin seinäni. 

Oman epävarmuuden sietäminen on kovin seinä, jonka koen nyt vihdoin toivottavasti selättäneeni. Olen sensuroinut itseäni kauan, aika monta vuotta. Ja kun vihdoin aloin miettiä kirjoituksien esille tuomista, olikin vaikeaa ylittää kynnys pyytää apua lukemiseen. 

Kustantamot saavat lukemani mukaan noin 1000 käsikirjoitusta vuodessa. Ajatella, 1000! Nyt korona aikana ilmeisesti vielä enemmän. Jos jokainen lähettää pitkän, yli 200 sivuisen kässärinsä, onhan se aika selvää että niiden lukemiseen kuluu paljon aikaa. Puhutaan vetävästä tarinasta - siinä täytyy olla jotain, jotta se kelpaa. 

Mielikuva, että olet pusertanut tekstiäsi monta vuotta ja saat hylkäyksen hylkäyksen perään –  lähettäessäsi sitä kustantajille. Tai et saa edes hylkäystä, vaan hiljaisuuden. 

Olen saanut vasta yhden hylkäyksen. Mutta sekin oli kirpaisu. Yli siitä täytyy päästä. Ja jatkaa vaan. Sain kuitenkin automaattiviestin. Kaikki eivät saa sitäkään.

Kun kirjoitat tarinaa sydämestä, kiukun tunteista tai mistä tahansa voimakkaasta tunteestä käsin - saa kohdata mitä erilaisempia tunteita jo pelkästään itse tekstistä. Se tunteiden kirjo on valtava, ainakin minulla. Teksti tuntuu omalta, henkilökohtaiselta ja tulee ajateltua –  mitä jos se tuomitaan, sitä kriitikoidaan rajusti? 

Mutta mitä jos taas ei, mitä jos se onkin puhutteleva ja koskettaa muita? Jos se vaikka auttaisi, toisi lohtua ja turvaa toiselle henkilölle. Jossain joku saisi tunteilleen selvennystä. 

Mitä jos vastassa onkin täysi hiljaisuus, sitä ei ymmärretä.. Reagoimattomuus. Se voi olla vielä pahempaa. Pohtiminen auttaa minua valmistautumaan kaikenlaiseen. Sillä sen olen oppinut tästä ihanasta elämästä, että jos ihan hiukan pelkään ja jännitän –  on helpompaa ottaa asioita vastaan. Pelko ja jännitys ovat sanoina sellaisia, että ne kun tarkoittavat eri ihmisille eri asioita. Oma kokemukseni pelkäämisen ilmaisusta ja vastauksen saamisesta "Mitä sä tollasia jännität, hölmö". Tekee mieli sanoa, että kokeile itse, hölmö.

Miltä hiljaisuus tuntuu?

Olet juuri tehnyt ison työn. Kirjoittanut kirjaa pitkään. Jossain vaiheessa kirjoittamistasi ajattelet, että hitsin vie, tästä tulee sitten hyvä tarina. Aivan varmasti kiinnostava. Kirjoitat, kirjoitat, kirjoitat. Huomaat aikaa menevän –  sitä menee, menee, menee. Huomaat olevasi jo aika pitkällä tarinassasi. Katsot taaksepäin, olet kirjoittanut puoli vuotta. Eihän se ole vielä mitään, mutta siinä vaiheessa ajattelet sen olevan pitkä aika. Et keksi enää kirjoitettavaa. Tarina elää päässäsi, tiedät tarkalleen henkilöt, heidän iät ja luonteenpiirteet. Käyt dialogia mielessäsi. Valtavia tunnevirtoja kulkee lävitsesi. Et malta olla kirjoittamatta tätä ja tätä kokonaisuutta, joka tulee mieleesi kesken kauppareissun. Mietit mihin menet kesken kauppareissun kirjoittamaan sen, sanelet kännykkään epäselvää puhetta kiireessä ja aikomuksesi on lisätä nämä myöhemmin tarinaan. Fiilis on mahtava. 

Siinä vaiheessa, kun pääset tietokoneelle, tuo into on saattanut mennä jo ohi. Otat sanelimen, kuuntelet sen - kirjoitat ylös ja mietit mihin kohtaan tämä ja tämä kohtaus sopisi. Siinä vaiheessa kun tekstiä on jo paljon, se muuttuu sekavemmaksi. On vaikeaa pitää tarinaa koossa. Miettiä mihin näitä lisäillä. Itselleni tarinan kulku on täysin selvä, lukija saattaisi olla eri mieltä. Hän kun ei pääni sisään pääse. 

Elämän esteet saattavat viedä intoni. On näitä arjen pyörittämishommia - lapset ja harrastukset ja omat työjutut, koiran lääkkeet, lääkärit, kiusaamiset, pahat mielet ja mitä näitä nyt on. Muista soittaa sinne ja tänne, selvitä sitä ja tätä. Innon kaivaminen esiin uudelleen ja uudelleen, voi olla hankalaa. Minä en ole kotonani kovin järjestelmällinen - vaan hyvinkin lennokas, vähän kaikessa. Olen enemmänkin sellainen flow – tyyppi, mitä se nyt kenellekin tarkoittaa. Minulle se tarkoittaa, että kun into tulee, sitä ei siirretä huomiselle, sillä huomenna sitä ei ole. Se otetaan vastaan nyt. Jos meillä sattuu olla pöytä sotkuinen tai muunlainen kaaos kotona, niin kaaos kyllä odottaa, niitä ehtii tulla vielä monia. Inspiraatio on taas vaikempi juttu. Niitä ei tule niin monia. Ne on otettava vastaan, kun ne on tulossa.

Siinä vaiheessa, kun kirjaan on käyttänyt 2 vuotta aikaa, alat olla itsekin jo pihalla, että mitähän siellä lukee? Alkaa tulla jo väsy. Muistanko tarinasta enää mitään, kulkeeko tämä tarina ja vetääkö se edes –  päätän hakea apua. Lähettelen kirjan raakiletta epätoivoisesti luettavaksi, sitä ei kuitenkaan enää jaksa muutkaan lukea. Oma teksti alkaa ällöttää. Ison kirjan lukemiseen menee pitkään. Ja jos tarina ei ole innostava, heti kerralla nieltävä, siinä voi mennä vielä pidempään. Jos sanajärjestykset tökkii ja virheet vilisee silmissä, sitä ei kannata vielä lähettää eteenpäin. 

Saanko ikinä tarinaani eteenpäin, vai ottaisinko koneeltani ne muut raakileet jotka ovat käynnistyneet tässä samalla. Laskin raakileet, niitä on kertynyt 10, mukaan lukien oma elämänkerta. En tiedä. Hiljaisuus painaa. Mutta annan itselleni armoa. Teen tätä sydämestäni, silloin jyrkkyys on pahasta. Se on nyt joutunut hiljaiselle jäähylle, tiedostamattomuuteen. Saanko koskaan olla niin onnekas, että tarina tulee julki, hiottuna. Mutta tässäkin saan valmistautua siihen, että vaikka se tulisikin –  se voi olla täysi floppi. Mutta siitäkin huolimatta, annan mennä. 

Ehkä. Vielä. Joskus. Joku kirjoitti 14 vuotta tarinaansa, minulla on siis vielä hyvin aikaa. Kohta on 3 vuotta täynnä aloituksesta. 

Olet juuri tehnyt ison työn. Niin ison että haluaisit huutaa maailmalle "katsokaa, katsokaa." 

Mutta kukaan ei kuule. He eivät ymmärrä, tai ei ole aikaa. Tältäkö pienestä lapsesta tuntuu? Ajattelen.

Maiju