Pohdiskelua ja rönsyilyä

Olen kirjoittanut muistiinpanoihini näin: 

    –Kirjoittamisessa vaikeinta on saada lukija kiinnostumaan sinusta. 

Jos haluat, että lukija kiinnostuu sinusta –  et voi suorittaa yksinpuhelua, missä ei tiedä mitä asialla tarkoitetaan. Tänä aikakautena, kun ylitarjontaa on kaikesta liikaa, ei voi leikkiä pelejä ja jättää lukijaa arvailemaan, että mistähän mahtaa olla kyse. Hän ei osaa lukea sinun ajatuksia, ole siis selkeä. Mitä tarkoitan tällä? 

Joskus kun luen vaikka facebookissa kirjoitusta, joka johtaa blogiin – väsyn, jos kohtaan arvausleikkejä. Sellaisia, joissa ei ole avattu kirjoitusta, vaan kirjoittaja ikäänkuin olettaa, että lukija tietää mistä hän puhuu. Miksi? Koska oma elämäni on ruuhkavuosiani elävä suurperheen äiti, joka haluaa olla perillä asioista. Jos lähden lukemaan tekstiä joka johtaa siihen, että minun pitää osata lukea kirjoittajan ajatuksia ja jään hämmentyneenä lukemaan, lopetan. Tässä kohdassa minulle voisi sanoa, että voit ohjata häntä kertomalla mielipiteesi. Minä kohtasin kirjoittajan, hän hyökkäsi –  enkä sanonut juuri mitään ihmeellistä. Edes palautetta. Mutta arvaa miksi juuri tämän aiheen nostin esiin? Koska olen ollut itse aivan samanlainen. Oletin muiden tietävän mistä puhun. Ja taidan tehdä sitä vieläkin. 

Älä siis ole ylimielinen lukijaasi kohtaan. Innosta. Kuvittele ikäänkuin silmänne olisi samalla korkeudella eli katso lukijaa silmiin ja tarkenna. Mielikuvaleikkiä. 

Älä ole lukijan alapuolellakaan. Älä uhriudu ja syyllistä, älä myöskään syyllisty. 

Olen empaatikko, joskus aistin asioita mitä ei ole nähtävissä selkeästi ja kaikessa tekemisessäni, vaikka en aina edes jaksaisi tai tahtoisi –  parannan ympäristöäni. Tänä päivänä, vaihdan suuntaa aika nopeasti jos koen väsymistä. 

Miksi maailmasta on tullut sellainen paikka, että väsymme helposti? Onko se ylitarjonta? Kaikkea on niin paljon. Sisällämme on vaatimuksia paremmasta ja paremmasta?

Minulla on omia kiinnostuksen kohteita paljon. Rakastan aivoja. Kaikkia kirjoja ja kirjoituksia aivoista ja niiden toiminnasta. Älykkyydestä, herkkyydestä, taiteesta, sosiaalisuudesta. Lopulta moni kiinnostuksen kohteeni liittyy lopulta työhöni. Olen kosmetologi. En ole kuitenkaan tieteellisesti ja matemaattisesti lahjakas. Mutta hahmotan oman alueeni hyvin. Minulle ei riitä pelkkä pintapuolen ihon hoitaminen, vaan syvälliset keskustelut ja vuoropuhelut. Minua kiinnostaa ihminen, kommunikointi ja mikä saa meidät kohtaamaan ihmisen niin kuin kohtaamme. Mutta heti kun täytyy selittää asia tutkimusten kautta, ikäänkuin sammun. Älä käsitä väärin, rakastan tiedettä, mutta puhekieleen tiede tuo tunteettomuuden. Ihmiset ikäänkuin tarvitsee faktaa, jotta uskovat ja se on joskus mielestäni.. Tylsää. Ehkä se johtuu luovasta persoonastani. Olen siinä mielessä erilainen kauneusalalla, etten ole kiinnostunut pikatrendeistä vaan siitä, että ihminen kiinnostuu itsestään. Hoitaa itseään pysyvästi, eikä osta miljoonaa purkkia kylpyhuoneeseen siksi, että ne oli alessa. Mutta harva meistä kosmetologeista sitä ajattelee. Lähes kaikilla tuntemillani kosmetologilla on samanlainen ajatusmaailma kuin minulla. Se on aika ihanaa. 

Sain joululahjaksi muutama vuosi sitten kameran mieheltäni ja se sai minut kuvaamaan. Oikeastaan olin jo kuvannut puhelimellani pitkään ja kamera oli tervetullut hyvän zoomin takia. Kamera sai minut innostumaan linnuista. Miksi? Linnut ovat todella vaikeita kuvattavia. Ne ovat nopeita ja sinun täytyy olla tarkka ja nopea, sekä rauhallinen saadaksesi hyvän kuvan. Et voi käskeä lintua kuvaan. Se kehittää omaa tarkkaavaisuutta ja aisteja. Kirjoittamisessa aistit ovat melkoisessa asemassa, jotta tekstiin saa syvyyttä.

Kun täytin 40 vuotta, ystäväni ja perheeni antoivat minulle lahjaksi järjestelmäkameran. Kiinnostuin macrokuvista ja nyt ihmisistä. Minun on luotava jatkuvasti jotain. Ihmisten kuvaamisessa on myös haasteensa. On saatava kuvattava luottamaan sinuun ja tuotava hänen parhaat puolensa esiin. 

En tiedä tulenko missään koskaan super hyväksi, mutta riittävä on hyvä minulle. Esimerkiksi valokuvaamiseen liittyy niin paljon teknisiä juttuja ja hifistelyjä, että niiden hahmottamiseen menee aikaa. Mutta. En silti luovuta. Annan itselleni vain aikaa. 

Kaadoimme pihaltamme jättituijan ja innostuin oksista leikkaamaan sirkkelillä puupaloja. Meiltä löytyi dremeli varastosta (sellainen jalkaporaa muistuttava työkalu, mutta järeämpi) ja yhtäkkiä huomasin hiovani puupaloja sileämmäksi. Yhtäkkiä olin jo puuilon poranterä osastolla etsimässä pienen pieniä teriä. Löysin, mutta ei ole porakonetta. Miehelläni oli pihdit ja tein 'tee se itse' porakoneen. Tarkoitukseni oli porata reikä korvakorukoukulle. Prosessi on vaiheessa. Hyödynsimme melkein koko puun. Teimme puiden varsista katokseemme tolpat, oksista pyörittelin suitsukkeita, sirkkelöin korvakoruja ja oksia on vielä jäljelläkin. Puu tietenkin tihkuu pihkaa ja on mietittävä miten saan niistä terveysturvalliset (onko se edes sana). 

On vain tehtävä koko ajan jotain luovaa ja omannäköistä. En voi sille mitään. En tiedä miksi tämän kerroin tähän väliin. Hah. Ehkä se kuvaa pyörremyrskyistä persoonaani. Ihmiset supisevat monesti selän takana, nähden jonkin heille tärkeän piirteen epäkohtana. Minussa on epäkohtia paljon, mutta jos kuuntelen supinoita –  lopetan tekemisen. Pysähdyn ja muutun katkeraksi. Pitää uskaltaa tehdä supinoista huolimatta. Antaa supista. 

Tällä yritän kuitenkin kertoa, että minulla on oltava projekteja. Olla aktiivinen. Vaikka painotan meditointia ja lepoa, olen käynyt myös vaiheen, jossa pysähdyin totaalisesti ja muutuin hitaaksi. Masentuneeksi, valittavaksi ja todella väsyneeksi keho täynnä kipuja. Elämänilo täytyy löytää omista jutuista. Inspiroitua elämästä. 

Lopulta melkein kaikki kiinnostuksen kohteeni nivoutuvat yhteen. Liittyvät jotenkin toisiinsa. Valokuvaamisella olen tutustunut luontoon ja me ihmiset olemme osa luontoa. Kaupunkilaisena ja nuorena en juuri ollut kiinnostunut luonnosta tai metsästä, ne olivat minulle itsestäänselviä asioita. Kun asiat ovat itsestäänselviä, niitä ei kunnioita. Myös ihmissuhteet kuuluvat tähän kategoriaan. 

Ihminen elää ikäänkuin unessa, eläen vaikeaa ja sekavaa elämäänsä olematta kiinnostunut juuri mistään. Ikäänkuin automaattipilotti ohjaisi junaa lineaarisesti eteenpäin, istut kyydissä näkemättä edes ikkunasta ulos. No joo. Hassu vertaus. 

Mutta kirjoittajana, en tiedä olenko kiinnostava. Olen opetellut erilaisista ihmisistä paljon ja haluaisin osata sanoittaa niitä tarinoiden muotoon –  osata kertoa erilaisista persoonista, yhteentörmäyksistä. Ihmiset kun tuppaavat käskyttämään toisiaan ja siitä syntyy tulinoro ja patam! Miten niistä sitten selvitään. Terapeuttinen lähestyminen on juttuni, ilman sitä terapeutin pätevyyttä. Ympärilläni on vain nykyään paljon terapeuttisia ihmisiä ja tilanteita. Ei tällaiseen pieneen tilaan voi kaikkea kirjoittaa –  laittaa väsyttämän lukijaa. Mutta joo. Seuraavaan kirjoitukseen sitten. Joka tulee, kun inspiraatio iskee. 

Kiitos jos luit. 

Maiju

Taide on tärkeä voimavara

 Viime aikoina elämäni on ollut melkoisen muutoksen pyörteissä. Viime vuosi toukokuusta 2022 kesäkuuhun 2023 on ollut aikamoinen, sanotaanko omien haitallisten tunteiden kohtaamisen vuosi. Ajauduin sellaisiin mielentiloihin, että ilo katosi sisältäni. Samalla kun ilo katosi, katosi myös ilo valokuvaamisesta ja ilo työskentelystä. Koska elämä on tällaista heittelevää ja arvaamatonta, on hyvä elää elämänsä niin, että ilo on mukana. Sillä elämä on todella lyhyt siihen, että on vihainen. Miksi käyttää aikaansa vihaisuuteen ja turhautumiseen.

Eilen minulla oli nuori asiakas, joka haaveili taiteilijuudesta. Hänen kauttaan ja hänelle kertoessa muistin miten meidän taiteilija elämä alkoi. Kun kaksoset olivat vauvoja, aloin askartelemaan. Lähdin löytämään yhteyttä omaan luovuuteeni. Tein käsin kortteja joita lähettelin sukulaisille ystävänpäivänä ja jouluna. Kun kaksoset olivat noin puolitoista tai ehkä 2 vuotiaita, ostin sormivärit ja taulupohjat tiimarista ja laitoin heidät kylpyhuoneen lattialle pelkät vaipat päällä maalaamaan ensimmäiset taulunsa. Taulut ripustettiin seinälle.

En tiennyt taiteesta mitään. En tiennyt askartelustakaan juuri mitään. Keksin kaiken inspiraatioiden avulla. En juuri nuorena ollut tietoinen omista luovista kyvyistä tai en juuri tuntenut itseäni, kukaan ei ollut koskaan sanonut "sinulle voisi sopia tällainen ja tällainen". 

Kun sain inspiraationi tehdä ensimmäisen tauluni, muistan kuinka työkaverini soitti ja kysyi mitä teen. Vastasin ylpeänä maalaavani taulua. Taulusta tuli mielestäni ruma, suutuin sille lopulta niin, että revin taulun. Jälkeenpäin tunsin syyllisyyttä, sillä rahaa meni hukkaan, sekä maaleja. Taulusta olisi pitänyt tulla kerralla hyvä ja täydellinen. Koska siitä ei tullut, tunteet olivat melkoisia. Hah. Niinkuin ikinä ensimmäinen kokeilu olisi täydellinen. 

Ostin massaa ja rakensin hassut nuket vanhemmilleni, ne olivat rosoiset kasvoiltaan ja ompelin vaatteet huopakankaasta käsin, hiukset tein paperinarusta. Äiti asetti nuket kaappikellon päälle ja kutsuin niitä ajan hengeksi. Isäni oli sairastunut ja kello pysähtyi. Eikä enää toiminut. Nuket eivät painaneet juuri mitään, että ne olisi voineet rikkoa kellon. Ajattelimme, että ajan kuului pysähtyä viimeisiksi hetkiksi. 

Kuoleman myötä taide tuli entistä lähemmäksi minua. Maalasin tunteitani. Ystäväni järjesti meille vedic art kurssin ja siitä maalaaminen käynnistyi. Maalasin vuosia. Aina kun surun aalto lähestyi, kaivoin taulupohjan esiin ja aloitin. Otin tyttäreni mukaan ja ostin heille aina silloin tällöin taulupohjia myös. Tänä päivänä meillä ei seinällä taida olla ostettuja tauluja, kaikki on meidän maalaamia. Kaikkien muiden paitsi mieheni. Hän ei maalaile kuin lautoja tai aitoja. Hänen taiteensa näkyy takapihan aidassa ja terassissa ja katoksessa. Hän on kyllä super taitava niissä jutuissa. Olemme molemmat käsityöläisperheestä. 

Kun maalaamiseni oli ohi, siirryin kameraan. Tyttäreni taas jatkaa työskentelyä. 

Alla kuvia maalauksistamme. Kuvat on otettu kännykällä huonossa valossa :

Yllä olevat taulut ovat minun maalaukset.

Nuorimman tyttäreni maalaus. Jossa ideana oli värit. Pouring tekniikalla tehty. Värit tylsästi vääristyy ja kuvakin vino. Mutta ei se minua haittaa. Kaiken julkaistun kun aina pitäisi olla täydellistä. 

Nämä ovat keskimmäisen tyttäreni maalaamia, myös alla oleva, jonka hän teki minulle 40-vuotis lahjaksi.

Kuva on otettu hassusti ylhäältä päin. Tyttäreni töitä löytyy instagram tililtä @artworkbymonaa ja tiktokista @moalis2 

Tässä meidän koira hänen maalaamanaan. Olisin voinut rajata kuvan siistimmin, mutta olkoon. 

Tässä siskosten yhteinen yläasteen päättötyö. Kuvaamataidon numero painettiin päättötodistukseen 6 ja 7, suutuin. Numero oli sitten vahinko ja muutettiin 8, molemmilla. 

Tämä on ainoa kuvani jonka olen laittanut tauluksi seinälle. Tekstitkin tulostui liian alas, mutta ei minua haittaa, koska se on meidän koti. Meidän koti on meidän koti, jossa on meidän näköistä taidetta. Kriitikoita en päästä kotiini vaikka nämä nyt täällä jostain syystä on täällä kriitikoitavana (en tiedä mikä minulle tuli, että näitä jaan täällä). 

Alla vielä pari kuvaa rummuistani. Niitäkin ehdin tehdä noin 7. 

Kaikenlaista olemme tehneet perheeni kanssa. Nämä ovat tuoneet meille hyvää, mutta myös muille. Rummuilla voi tehdä energiahoitoja. Taulut ja taide tuo tunteita esiin. Taide parantaa. Se on todella harmi, miten vähän taidetta arvostetaan rahallisesti. Sillä taide on myös yhtä lailla kovaa työtä, niinkuin mikä tahansa työ. Siksi teemmekin taidetta sydämestä ja meille kotiin. 

Minulle on kaikessa tekemisessä aina lähtökohtana parantaminen ja auttaminen. Kuitenkin olen tässä 13 vuoden aikana oppinut, että kaikkia ei voi auttaa eikä parantaa. En voi luovuttaa voimiani muille, en ota vastaan ihmisiltä p.tä, enkä todellakaan kuuntele selän takana mollaajia. Elämä on liian lyhyt epäaitoihin teeskentelijöihin, eikä kaikkia tarvitse ymmärtää. Tämä vuosi opetti sen, että jos minulta katoaa kaikki ilo ja luovuus tekemisestä, olen silloin täysin väärässä paikassa. Kun luovuus ja inspiraatio iskee, olen taas back! 

Hiukan erilainen postaus tällä kertaa, mutta ehkä se oli ihan ok. 

Maiju

Onko sinulle sanottu ei?

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä 

 On jopa suositeltavaa yleisessä keskustelussa sanoa ei. Sano ei asioille jotka eivät ole sinulle, lopeta miellyttäminen. Lopeta asioille sanominen kyllä, jotka eivät tee sinulle hyvää. 

Kun sanoo työyhteisössä ei, tiimityöstä voi tulla hankalaa. Kun sanoo kyllä vaikeillekin asioille, huomaa sopeutuvan ja oppivan. Aina kannattaa toki olla erottelukykyä, mihin haluaa sopeutua. 

Kun olin nuori, minulle sanottiin usein kyllä kavereiden puolesta. Kun kuulet kyllä sanan se voi nostaa sinut eloon, lentoon ja siitä saa voimaa. Kun sinulle sanotaan ei, miten silloin reagoit? 

Minulle sanottiin yhteen aikaan ei jatkuvasti, se lamaannutti, söi innostustani ja aiheutti kipuja. Isoja kipuja sisälläni. Huomasin olevani jollain tavalla riippuvainen siitä, että minun takana seistiin isossa maailmassa. Kun huomasin tukiverkkoni olevan erittäin rikkinäinen, en jaksanut aina yrittää. 

Kävin hyvin, hyvin pitkän jakson läpi, kun minulle sanottiin jatkuvalla syötöllä ei. Huomasin itse sanovani silti kyllä. Äitini sanoi aina ensimmäisenä EI moniin hänelle ehdottamiini asioihin. Kun menin ensimmäiseen "unelmatyöhöni" ja sain kuulla jatkuvalla toistolla "ei" aloin nahistua. Kun hain työpaikkoja, sain lukemattomia kirjeitä "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun tällä kertaa".

Jäin monesti miettimään, että mitä tämä tarkoittaa. Pitääkö vain vahvistaa itseäni. Olen ollut erittäin arka. Ja kun sisältäni puuttui kannustava ääni, jota olisin tarvinut ihan pienestä asti (herkkyyteni takia), muutuin ankaraksi itseäni kohtaan ja lopetin yrittämisen. Alisuoritin kaikkea. En mennyt juuri sille kuuluisalle epämukavuusalueelle, sillä olin ollut siellä jo liian kauan. 

Kun tiivistän lapsuuteni pariin sanaan tai lauseeseen, sanoisin, että minulle naurettiin ja naureskeltiin 90% ajasta. Mutta, osasin hakeutua suojaan. Seuraavaksi minua suojeltiin. En koskaan uskaltanut miettiä kuka Maiju todella on. Kun aloin miettiä, kuulin valtavaa vastustusta ajatuksissani. Paine oli kova, tein mitä vain –  kuulin toistuvasti ajatuksissani "et onnistu". Joskus uskoin, joskus en. Se ei ollut pelkkä ajatus, vaan se oli valtava tunteiden vyöry. Olen meinaan hyvin kehollinen. Siksi ajatusta oli helpompaa uskoa. 

Kun kirjoitin itselleni voimakortit ja kerroin niistä ääneen näyttämättä niitä . Sain kuulla "jos haluat ne julkaista, tekstin täytyy olla sitten isoa, muuten kukaan ei osta." Mitä olisin toivonut kuulevani: "Oi hienoa, saanko lukea"

Kun olin kirjoittanut ensimmäiset runoni kirjan muotoon, kuulin ennen kuin niitä oli edes katsottu / luettu : "Muista sitten, että kustantajaa on vaikea löytää". 

Nämä tarkoittivat minulle, ettet kuitenkaan onnistu. Sillä olin aina kuullut tällaista puhetta. Kyllähän minä nyt tiedän heidän egonsa latistamisen, mutta silloin se sattui. Ja sai minut luovuttamaan heti. 

Kirjoitin romaania ja kirjailija lähetti sen puolestani Otavalle, sain automaattivastauksen 4 kuukauden päästä "valitettavasti ...". Lopetin yrittämisen. 

Mutta, en ole silti lopettanut kirjoittamista. 😅 (yritän välttää blogissani hymiöitä, nyt haluan lisätä ironisen naurun itseäni kohtaan)

    On myös sanontoja, "jos sinulle sanotaan ei, se ei ole sinun ovi vaan tilalle tulee jotain vielä parempaa". Jeah right. Nyt on rynkytetty liikaa vääriä ovia. 

Voimakorttini. Kirjoitin ne vuonna 2017. Tulostin niitä monet kappaleet ja leikkasin ne eri kokoisiksi paperilappusiksi ja jaoin niitä noin kymmenelle. Siskoni liimasi omansa pahville ja nostelee niitä edelleen.   Toisinaan häpeän niitä, toisinaan pidän niistä. Ne aiheuttavat valtavaa tunnetta itsessäni. Sillä odotan ensimmäisenä, että joku kertoo jonkinlaisen negatiivisen mielipiteen niistä. Saivartelee. Tiedän, tyhmää. Mutta niissä tosiaan on se pieni fontti. Ei niitä kukaan ostaisi. Hah.     

Olen siinä pisteessä elämää, että olen kuullut niin paljon ei:n sanomista, minun tyrmäämistä, hylkäämistä, manipuloimista ja mitä sanoja voisin vielä käyttää, että olen ikäänkuin turta. Ja silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa siivet alleen ja lähteä lentoon. Eikö? Jatkan edelleen koputtelemista vääriin oviin. Joku ovi silti aina aukeaa. Jos se on väärä ovi joka aukeaa, niinkuin usein on ollut – jatkan matkaani. 

Olen kuitenkin ehkä ollut itse isoin ei:n sanoja itselleni, sillä pelkäsin tuomitsemista, nöyryyttämistä ja naureskelua. Kun sain kohdata nitä aikuisena, huomasin ne hyvin naurettaviksi itsekin. Ei niillä ole voimaa, jos en anna niille voimaa. Opettelen itse sanomaan kyllä elämälle ja tilaisuuksille. Mutta vain niille jotka antavat minulle hyvää. Sillä voit hyvin sanoa kyllä asioille jotka vievät sinua alamäkeä kohti mutakuoppaa. 

Maiju

Miksi haluan kirjoittaa

 

Miksi haluan kirjoittaa? Koska haluan osaltani parantaa maailmaa. Minulla on omanlainen tapa nähdä maailma. Asiakastyössäni saan kuulla paljon erilaisia elämäntarinoita. Olen empaatikko ja erityisherkkyyttäkin löytyy. Huomasin myös, että kun elämäni oli todella raskasta – herkkyydet olivat tapissa. Mutta olin kasvanut jo hyvin raskaassa ilmapiirissä, joten en tiennyt sen olevan mitenkään epätavallista. 

Me ihmiset olemme erilaisia, eikä meitä voi verrata toisiimme. Ulkopuolinen ei voi sanoa, että kyllä sinä kestät kun minäkin. Mutta jos itse ajattelen itsestäni, että minun on kestettävä kun tuokin – voin voimaantua. Kun toinen sanoo –  voin lamaantua. 

 Olen lukenut paljonkin sanojen voimasta ja mitä ne aiheuttavat meidän hermostolle. Olen itse saanut tuta hyvin rumista sanoista ja kun sanon ääneen niitä minulle sanottuja sanoja ja yleisö tyrmää ne, tiedän mitä kehossani tapahtuu. Se menee hälyytystilaan. 

Kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat voimaantumisen keinoja. Tiedän, ettei monilla ole kykyä eläytyä toisen kipuun, mutta toiset taas kantavat muiden kipuja. Haaveeni olisi osata kirjoittaa näistä tarinoita. 

En haluaisi kirjoittaa mustista aiheista, mutta jostain syystä kuulen jatkuvasti ja koen sieltä suunnalta asioita. Pyrin aina parantamaan ympäristöäni, joten olisiko musta aihe sittenkin parantava aihe? valkoista sekoitettuna mustaan, tulee harmaata. Kun sekoittaa lisää valkoista, harmaa muuttuu vielä vaaleammaksi. Niin käy ihmiselle myös, kun hän parantuu. Voiko kirjoittaja parantaa? 

Samalla yritän irrottaa itseäni vastuusta, mitä kannoin pienestä asti. En voi ottaa vastuuta lukijan tunteista.  

 Lapsena otin kannettavaksi kavereiden huolet, vaikeudet ja traumat. En ymmärtänyt kerääväni niillä itselleni samoja juttuja. Aikuisena opin irrottautumaan. Ja se tarkoitti sitä, että itsensä pitää tuntea. 

Maiju