Mikä saa sinut kirjoittamaan?

Kuva Pexels Pixabaystä 

Aika ajoin pysähdyn miettimään –  mikä saa minut kirjoittamaan? Kirjoittamiseen vaaditaan hiljaisuutta. Hiljaisuudella tarkoitan myös elämäntilannetta, tylsääkin ajanjaksoa. Kun elämä on vauhdikasta ja paljon kaikkea prosessoitavaa, voi kirjoittaminen olla haaste. Elämä aika ajoin tuo meille ns. "puhdistus ajanjaksoja". Se tuo meidän eteen vaikeuksia, jotta saamme kohdattavaksemme elämän varjoja. Pieniä, keskikokoisia, suuriakin. Ihan kuin nämä varjot kiertäisivät kehää ja tulisivat aina uudestaan ja uudestaan kohdattavaksemme, eri intensiteetilllä. Miten sitten kohtaamme varjomme, se jää meidän omiin käsiin. Sen olen oppinut, että mitä suurempi varjo, sen kirkkaampi valo. Kun työstää omia varjojaan, saa kirjoittaja pakkiinsa paljon tunteita ja sanoja käytettäväksi. Kirjoittaminen onkin yksi itselleni tärkeimmistä tunteiden purkamis keinoista. 

Aika ajoin törmään muiden kanssa keskustellessa samoihin teemoihin. "Eikö muilla ole vaikeuksia, he kun ovat niin onnea täynnä". 

Sosiaalinen media on opettanut, että harva näyttää ns. "rumaa" puoltaan itsestään. Miksi ei edes kannata näyttää? Koska tunteet moninkertaistuu helposti. Jos ei ole kohdannut varjojaan, voi muiden varjot kuormittaa, siksi hyvää on helpompaa seurata. Se on kevyttä ja iloista ja siitä saa voimia jaksaa. Mutta. Jos emme koskaan näkisi mitään nurjaa elämästä. Ei se olisi silloin elämää. Kaikkien murheet eivät tunnu yhtä voimakkaalta. Kaksi eri ihmistä voi puhua samasta asiasta, mutta toisen ongelma on raskaampi kuin toisen. Se on hämmentävää miksi on näin. Ehkä kyse on resilienssistä. 

Kun omia tunteitaan työstää kirjoittamisen kautta, mieli voi piiskuroida. Kertoa virheistämme. Vääristä sanamuodoista. Olen itsekseni opetellut tätä kirjoittamista nyt vuosia ja edelleen lauserakenteet ovat pielessä. En tunnista päälausetta ja sivulausetta. Se turhauttaa, sillä en ymmärrä niitä. 

Koen välillä itseni huijariksi. Miten voin vieläkin kirjoitella, vaikken opi millään oikein kirjoitusta? En yhdyssanoja, en lauseita. Kirjoitan silti, vaikka en osaa. 

Kirjoittamista voi pitää yllä monin tavoin. Päiväkirjat, kirjeet, runot, työtekstit, sosiaalinen media jne. 

Itselleen kannattaa antaa lupa kirjoittaa kaikkea hassua. Lapsellisia tunteita, vihaisia tunteita, onnellisia tunteita, väritettyjä sanoja, epäuskottavia lauseita. Ja kaikenlaisia mitä mieleen juolahtaa. Kirjoittamisessa pätee se ihanuus, että omaan mielikuvitukseen tutustuessa, sieltä voi syntyä vaikka minkälaisia Harry Potter maailmoja. 

Elämä on siitä jännä, että vaikka se antaisi meille suurta onnea isolla kauhalla, niin se pitää kyllä huolen nöyryydestä meissä. Jos mopo alkaa liikaa keulimaan, se muistaa kaataa hiukan suuremman kauhallisen mutaa päälle. Kun mudan on itsestään puhdistanut, onnikin tuntuu paremmalta ja valo kirkkaammalta. Sitä voisi kutsua myös sielun puhdistumiseksi. Ja siinä jos jossain on aiheita kirjoittaa.

Maiju

Mikä saa sinut tekemään sitä mitä teet mielelläsi?

 Kysy itseltäsi kysymyksiä

Kun kysytään "mikä sinusta tulee isona", moni vastaa "en tiedä. Vieläkään"

Tämä kysymys ei tuntuisi olevan sidoksissa ikään. Toiset eivät ajattele kysymystä koskaan, he tietävät mitä tekevät ja mistä pitävät, toiset taas eivät tai he tyytyvät siihen missä ovat. On ikää sitten 15, 25- tai jopa 60 vuotta. Jos jättäisimme kaikenlaiset ikäkriisit ja missä vaiheessa 'pitää' mitäkin tehdä tai saavuttaa, voisimme päästä lähelle ydin kysymystä: Mitä sinä haluat tai mistä sinä tykkäät? Elämä on kasvua ja haastavia tilanteita ja jos näitä ei koskaan itseltään kysy, saattaa elää tunteen kanssa, että jotain puuttuu. 

En tiennyt mistä tykkään vielä päälle 10 vuotta sitten. Olin lähemmäs kolmekymmentä, enkä tiennyt itsestäni juuri mitään. Kuulostaa hassulta. En tiennyt onko minulla taitoja, osaanko juuri mitään. Uskoin, että selviän näistä elämän jutuista koska niin kuuluu. 

Mutta vasta, kun aloin kohtaamaan todellisia vaikeuksia ja voittamaan vaikeudet – elämääni astui intohimo. Intohimo voi olla seksuaalista, mutta se on myös intohimoa tekemistä kohtaan. Se on jokin asia joka saa sinut tekemään, ilman että edes välttämättä ymmärrät asiaa. Omaksi intohimokseni nousi ensin lapselliset käsityöt. Kohtasin minut pienenä ja sallin itseni tehdä lapsellisia asioita. Kirjoittaminen toimi kanavanani ruikuttaa. Valitin ja käsittelin tunteita. Tunteiden tuominen alitajunnasta ulos oli rankkaa, mutta tein sen. Kun pikku hiljaa aloin olla valmis tunteideni kanssa, aloin haastamaan itseäni. Haastoin itseäni erilaisilla itseäni kiinnostavilla asioilla ja toiset asiat tulivat yllätyksinä. En todella uskonut löytäväni itseäni kauneudenhoitoalalta, enkä todella uskonut kuvaavani luontoa tai ylipäänsä valokuvia tai tehdä taidetta. Tosin en uskonut löytäväni parisuhdetta, tai saavani lapsia. Elämä todella yllätti. 

Elämä toi myös käsiteltäväksi nurjan puolen, sen synkän syyllisyyden puolen, jossa omaa onneaan ei saa näyttää, koska joku voi olla kateellinen. 

Yksi suurimmista oivalluksista on ollut "olemme yksin tässä maailmassa".  Siitä huolimatta, vaikka olisi iso perhe ja paljon ystäviä, voi ystävät tuntua kaukaisilta ja perhe ei ymmärrä. Omassa alitajunnassa voi olla tunteita, joita ei kehtaa tuoda esiin. Kokee olevansa väärässä paikassa, eikä kuulu joukkoon ja se oli tällaiselle ekstrovertille rankka tunnekokemus, joka kesti vuosia. Aloin kysymään itseltäni: kuka olen ja mistä tykkään. Ensin lähes kaikesta mitä tein, kuulin naputtavan äänen mielessäni, joka kertoi tekeväni väärin. Tai naurua, kuinka en osaa. Ne oli lapsen ja alemman minäni tunteita. Miksi yrittää kun en kuitenkaan osaa. 

Aloitin kauneudenhoitoalalla toiminimiyrittäjänä, mutta haasteet kaatoivat minut. Kuulin mielessäni lauseita "yrittäjyys vaatii intohimoa tekemistä kohtaan". Minulta puuttui intohimo. 

Lähdin työntekijäksi. Korona-aika toi erilaisia ihmeellisiäkin haasteita, joka teki tunteisiini melkoisia hyppyreitä ja mielessäni luovutin. Luovuttaminen teki minusta aidon. Aiemmin, koin esittäväni. Esitin olevani sellainen jollainen kuuluu olla. En sellainen joka olen. Kun asiakas sanoi minulle "seurassasi saa olla oma itsensä" –  ymmärsin, että minun on oltava myös, sekä hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Jos en ole, väsyn. 

Esteettisyys on osa minua, se kuuluu osaksi persoonaani. Rakastan kauneutta ja rakastan hyvinvointia. Mutta hypetys ja fanaattisuus näiden asioiden ympärillä on mielestäni väärin. Se aiheuttaa taka-kireyttä, perfektionismia ja luuloa tietävänsä paremmin kuin muut. Se on pilvilinna, joka romahtaa. Kun itseltään alkaa näitä kysymyksiä kysymään, elämä alkaa opettamaan. Ei aina ihan helpoilla tavoilla, mutta intohimo ei koskaan synnykään helposta ja valmiista. Se tulee taistelutahdosta. Taistelutahto on väkevä sisäinen tuli, jota hyvin voisi kuvata kukkaseksi, joka kasvaa asfaltin läpi. Eli ei ihan helppo tehtävä. Älä siis lopeta itseltäsi tuon kysymyksen kysymistä: Kuka minä olen? 

Maiju

Ramppikuume

Muistatko lapsuudesta sen hetken, kun koulun pihalla hypittiin hyppynarulla. Sitä odotettiin jonossa vuoroaan ja lopulta kun vuoro koitti, oli hypättävä hyppimään. Stibluja jännitettiin. 

Entäs kun pyöritettiin kahta hyppynarua samaan aikaan, siinä oli jo enemmän haastetta. Omalla kohdallani koin, että helpompi oli luovuttaa, ettei vain nolaa itseään. Se tunne, että tulee stiblu ja sinulle hörähdetään. Toiset lapset nauroivat räkäisesti, toiset mukana. Kukaan ei halunnut kohdalleen nauramista, varsinkaan minä. 

Moni meistä kasari/ysäri lapsista ja varmasti myös aiemmin syntyneistä on kokenut ramppikuumeen hirveänä. En väitä ettei muut ikäpolvet kokisi sitä. Meidän aikana harva vanhempi oli elämässä mukana. Auttamassa ja tukemassa, kuuntelemassa. Tunteet tuli kätkettyä sisuksiin. Kun ei hallinnut tunteitaan, vaan pidätteli ja tukahdutti –  tunteet ikäänkuin ohjasi ja tilalle tuli automaatio. Omalle kohdalleni automaatio oli täyskieltäminen. En tehnyt mitään, joka aiheutti voimakkaita tunteita. 

Ja kun ei kestä tunteita, niille kääntää selkänsä ja on vaikeaa niitä oppia tunnistamaan. 

Ei tiedä onko onnellinen vai ei. 

Aikuisena saattaa lapsuuden tunteet aktivoitua. Sisäinen lapsi nousta esiin. Tunteet joita menneessä piilotti, voi nousta aikuisena käsittelyyn. Joka on mielestäni ihan hyvä asia, jos kyse on viattomasta väärinkäsityksestä. Monilla kuitenkaan kyse ei ole ihan viattomasta tunteesta eli niitä ei tule väheksyä. Ramppikuume kohdallani on lamauttanut kehoni ja aika ajoin tunteet ottaneet vallan. Siksi niitä kannattaa työstää lempeydellä. Minulla on esiintymiskammo ollut lapsesta asti ja vaikka kuinka työstän asiaa, se nousee edelleen tietyissä hetkissä kummittelemaan. 

Ramppikuume tuntuisi laimenevan, jos antaa itselleen luvan kohdata sen lempeydellä ja hyväksyä sen myötä tulevat tunteet. "Ei se mitään, kaikki on hyvin. Teet parhaasi ja se riittää". 

Mikään ei pahenna oloa niin kuin vähättely, sättiminen ja mollaaminen. 

Lempeys itseään kohtaan on avain. Sekä hyväksyminen. "Minulla nyt on tällainen tunne, ei se mitään. kaikki on hyvin. Katsotaan mihin me pystytään. Yhdessä. "

Maiju

Ajoitus

 Asioilla on oikeat ajoituksensa

Hengitä. 

Rauhoitu. 

Odota. 

Kun haluat jotain, mieli pakottaa kiirehtimään. Se painaa, painaa ja painaa päälle. Toisinaan asioita tapahtuu vauhdilla, toisinaan tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi. Asioilla on tapana järjestyä. Se on totta. 

Asioilla on oikea aikansa, ajoituksensa. 

Ihminen luo itse kiireen. Se on tärinä, joka sisimmässä vaatii mahdottomia. Se elää menneessä ja tulevassa, eikä ymmärrä, että nykyhetki on ratkaiseva. 

Hiljenny. 

Pysähdy, anna kehollesi aikaa sopeutua. 

Saat kyllä sen minkä tarvitset, mutta ajoitukset ovat merkittäviä. Jos se ei tule heti, vaan vasta vuoden päästä –  saat vuoden aikaa kasvaa haluamaasi suuntaan. Ehkä huomiosi viedään toisaalle siksi aikaa, että alitajunnassasi kehittyy uusia ideoita. Älä luovuta lopullisesti, ennen kuin olet täysin varma. 

Mutta joskus, vasta luovuttaminen saa asioita tapahtumaan. 

Muista hymyillä läpi matkan, vaikka ikäviäkin sattumia osuu kohdalle. Elämä järjestelee asiasi. Sillä on tapana tehdä niin. 

Luota.

Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita.

Sinä ansaitset hyvää.

Maiju

  

Kuoleman koulu

 Uudelleensyntymisen koulu

Kirjoittajille tekee hyvää käydä läpi kuoleman koulu ja uudelleensyntymisen koulu. Monet kirjoittamisen opettajat puhuvat tästä. Kun kirjoittaa oman kuolemansa –  saa kohdattavakseen tunteita, joita ei ehkä haluaisi kohdata. Järki ymmärtää ettei oikeasti kuole, mutta tunne saattaa kertoa muuta. Shamanistit puhuvat uudelleen syntymästä.

 Olen lukenut joskus, että shamaanit tekevät rituaalin syntyäkseen uudelleen. He kaivavat maahan kuopan ja viettävät yönsä maan sylissä, jotta he voivat herätä uuteen aamuun uutena ihmisenä. 

Shamaanin on pystyttävä tällaiseen, jos haluaa toimia parantajana. 

Kirjoittajan on pystyttävä kirjoittamaan kuolemastaan, sillä se vapauttaa tunteita ja auttaa kirjoittamisessa. 

Eikö? Tämä on kuitenkin vaatimus, joka voi olla harhainen. Jokainen tietää pystyykö vai eikö pysty. Mutta, jos on pelkoja, niitä kohti kannattaa kulkea. 

Kohdallani, minun oli pystyttävä. Kuolemanpelko hallitsi minua liikaa. Se oli kohdattava, sillä se salpasi hengitykseni. Kohtasin kuoleman, näin sen omin silmin ja kävin musertavan suruni läpi. Ylleni laskeutui musta esirippu, jonka sisällä käsittelin pimeät puoleni ja synkimmät tunteeni. Se oli omanlainen maahan kaivautuminen. Mutta synnyin uudelleen. Kun kuoleman koulun käy läpi, vapautuu energiaa elää. Sillä se on jotain niin väkevää ja pelottavaakin. Kun siitä selviytyy –  ymmärtää kuka on ja mistä on tehty. 

Kuolema on osa elämää. Luonnollista elämän kiertokulkua. Meillä on erilaisia kohtaloita jaettu osaksemme, eikä ne ole aina reiluja. Mutta, omalla polulla pysyminen helpottaa elämistä. Me joudumme luopumaan ihmisistä ympärillämme ja se sattuu. Me joudumme luopumaan myös osista itseämme, sekin sattuu. Mutta kivun läpi kahlattuaan, voi löytää timantteja. Ne oli piilotettu syvälle multaan, emmekä olisi edes kaivanut niitä ilman kipua. Ilman kuoleman ja luopumisen kipua. 

Maiju

Liian täydellinen

 Oletko törmännyt tällaiseen puheeseen: "Se on liian täydellinen, siinä on oltava jotain vikaa. En tykkää siitä siksi, koska se on liian täydellinen." 

Usein liian täydellinen voi saada meissä korostumaan heikkoutemme. Mutta täydellisyys on illuusio.

Kun mieli keskittyy heikkouksiin, se näkee ympärillään vain rumuutta ja pinnallisuutta. Kun mieli keskittyy vahvuuksiin, se näkee ympärillään kauneutta ja syvyyttä. Se näkee toisenlaisen todellisuuden. 

Heikkoudet ovat vain yksi näkökulma, vahvuudet toinen. Kun kiinnittää huomion heikkouksiin, ei anna itselleen lupaa olla vahva –  vaan epävarma ja muita / itseään alaspäin polkeva. Samalla kun haluaa nähdä muissa vikaa, näyttää omat vikansa. En näe henkisesti vahvana ihmistä, joka jyrää persoonallaan muut. Näen vahvana hänet, joka saa muut tuntemaan itsensä hyväksi hänen seurassaan. Se on oma näkökulmani. 

Meidän mieli osaa olla yksi piru, sillä maailma ympärillä kertoo sille erilaisia tarinoita, johon mieli joko tarttuu tai ei tartu. Me kaikki tuntuisimme pyrkivän jollain tavalla täydellisyyteen, varsinkin silloin kun haluamme jotain. Usein yritämme haalia liian nopeasti täydellistä. Silloin saatamme epäonnistua, koska harppaamme liian isoja askeleita. Emmekä välttämättä jaksa kantaa vastuuta askelistamme. Itselläni on usein tapana hypätä suoraan syvään päätyyn, sinnitellä uimataidottomana ja vaatia täydellistä. Pöh.

Oletko kuullut sanasta baby steps. 

Tavoitteeseen pääseminen on usein hidasta. Joskus elämä antaa sinun odottaa. Kutsun sitä myös universumiksi. Tullaksesi todelliseksi itseksesi, saatat joutua möyriä muutaman mutaisen ja mätäisen lätäkön läpi. Muta symboloi alitajuntasi likakerroksia. Haitallisia käytösmalleja ja uskomuksia, jotka estävät sinua elämästä sinulle hyvää elämää. Perfektionismi usein tuo lian pintaan, se voi tuoda myös kiukun ja kivun. Mitenkäs nyt suu pannaan, kysyy elämä ja kaataa kuraa lisää niskaan. Yritäs nyt olla täydellinen. Yrität ja yrität, mutta lopulta lika kaataa.

Kun lähdet kulkemaan kohti itseäsi, pääset kiinni iloon. Suunnattomaan iloon, joka saa sinut innostumaan ja hehkumaan. Kunnes tulee lätäkkö. Klomps. Kaadut. Lätäkkö on täynnä haitallisia käytösmalleja, joiden läpi sinun tulee kahlata. Muta tulee puhdistaa, korjata, kunnostaa, pyyhkiä.

Kuva on pixabaysta. Se kuvaa hyvin alitajuntamme roskakasaa. Ajattele mielikuvissa kuinka viet jokaisen roskan roskiin, lakaiset lopulta kadun ja ehkä maalaat vielä rikkoutuneet pinnat. Saman teet samalla alitajunnallesi, kun puhdistat mielesi roskia. 

Kun alat puhdistamaan alitajuntaasi, se voi viedä sinut mielenkiintoisiin paikkoihin. Tavallaan olet eri paikoissa, mutta kaikissa paikoissa ja tilanteissa on jotain samaa kuin tutuissa vanhoissa tilanteissa. Jos saat kiinni itsesi tästä tilanteesta, mieti miten päätät asian. Miten voisit käsitellä asian niin, ettei tilanne toistuisi. Usein nämä tilanteet voivat olla itselle haitallisia. 

Esimerkki: sinulla on ilkeä työkaveri tässä hetkessä, mutta tämän tunteen voimakkuus viekin lapsuuteesi ilkeään kiusaajaan, lällätäjään. Voit hoitaa asian loppuun aikuisena. Rakkaudella tietenkin. Päästämällä tilanteesta ja hänestä irti. Korvaa se paremmalla muistolla. 

Alat tekemään uudenlaisia valintoja, mutta vanhat valintasi saattavat kummitella mielessäsi. Aiemmin elämäsi on pyörinyt aika pienissä kuvioissa, nyt huomaat sen laajenevan mitä enemmän kasvat ja mitä enemmän olet valmis ottamaan vastaan. Silmät saattavat sumentua

Vastuu tulee yhdeksi tärkeäksi piirteeksesi. Mietit mikä on minun ja mikä muiden vastuu, opettelet erottelukykyä. Siitä huolimatta vaikka muut ulkopuolellasi näkevät sinut edelleen samana henkilönä, sinä taas käyt sisälläsi valtavan muodonmuutoksen. 

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Kukaan ei kykene sellaiseen, ei silloin olisi ihminen.

Täydellinen peittää alleen aina illuusion. Luulet vain jonkun olevan täydellinen. 

Henkinen kasvu on ollut parasta mitä olen kokenut, se on ollut niin rajua, raastavaa, polvilleni ajavaa, etten vaihtaisi sitä mistään hinnasta pois. En kirjoittaisi tässä, jos en olisi sitä kokenut. Sillä en uskaltaisi. En uskaltaisi ajaa autoa, en kasvattaa lapsiani, en kantaa vastuuta, en kohdata tunteita, en kirjoittaa julkisesti, en tehdä juuri mitään. Olisin supussa, edelleen mieleni luomassa häkissä, mahdollisesti tuurijuoppo. Antaisin alkoholille luvan hallita minua. Mutta uskalsin. Uskalsin kohdata omat pimeät luurankoni, ne jotka hävettivät, ne jotka veivät minulta energiaa. Käänsin ne taiteeseen, käänsin ne lasteni kasvatukseen. Tein virheitä. Paljon virheitä. Mutta en tiedä olisinko osannut tehdä toisin, joten annan itselleni anteeksi. Alkoholi on edelleen aiheena kipeä. Se on syvällä suomalaisten juurissa. Mutta se on sama kuin minkä tahansa muun riippuvuutta aiheuttavan kanssa, jos se hallitsee sinua, etkä sinä sitä. Olet sen orja. En usko olevani sen orja, mutta elämä on opettanut minut varovaisuuteen. En voi milloinkaan tietää.

Opin myös sen, että kukaan ei voi lukea meidän ajatuksia. Kenelläkään ei ole sellaisia valtuuksia. Empaattisena voi tuntea syvästi mitä toinen käy läpi, mutta empaattinen ei voi kantaa toista ihmistä.

Sanat ovat  tärkeitä. Teot ovat tärkeitä. Syyllistäminen tai muiden päälle hyökkääminen ja sen jälkeen asian kieltäminen, vie erilaiseen laatikkoon. Kivun laatikkoon, joka johtaa satuttavaan perfektionismiin.

Henkisessä kasvussa opitaan kasvamaan parhaaksi versioksi itsestä. Nähdään omat haitalliset toimintamallit ja luodaan tilalle paremmat. Joskus ihmissuhteet menevät jäähylle, osa loppuu kokonaan –  mutta se on vain kasvun luonnollista siirtymää. 

On viisautta antaa itselleen armoa ja on viisautta olla olematta liian täydellinen. Liian täydellinen aiheuttaa särkyneitä sydämiä matkalla. 

Maiju