Kuka olen kirjoittajana?
Ihmisenä olen herkkä, sympaattinen ja varmaankin ihan mukava. Joskus ihan hauska.
Mutta kirjoittajana en aina sitä ole. Kirjoittaja minä päästää useinkin pirun irti.
Kirjoittaja minä on joskus pieni lapsi, vihainen teini, satumaailmassa vaelteleva keiju jne.
Haluaisin olla kirjoittajana hauska.
Ihminenhän on paljon enemmän kuin yksi lause, mutta kaikkea ei kannata alleviivata.
Sen olen oppinut, että olet sitä mitä kerrot olevasi ja muut tulkitsevat sinut miten he näkevät. Aina nämä kaksi eivät kohtaa. Tärkeintä on siksi löytää se oma ääni. Ja seistä sen äänen takana.
Kirjoittamiseni ensi askeleet lähtivät liikkeelle 9–vuotiaana.
Sain joulupukilta päiväkirjan, johon kirjoitin yksityiskohtaisesti jokaikisen joululahjani.
"Sain sukat, joissa oli raita ja raidan vieressä kukka".
Olin hyvin yksityiskohtainen. Raportoin kenen kanssa joulun vietin ja mihin menimme seuraavana päivänä ja keitä oli mukana. Rakastin sitä. Olen luonteeltani tallentaja.
En koskaan ajatellut tätä piirrettäni hyvänä. Lempinimeni oli meinaan lapsena: "STT:n Tietotoimisto".
Tallentaja minussa ottaa valokuvia, videoita, pitää päiväkirjaa, tarinoi instagramiin jne.
Päiväkirjamerkinnät ovat "the secret files", niitä voi käyttää omanlaisina lähdetiedostoina tarinoille. Omat vihaiset ja katkeran suloiset päiväkirjamerkinnät, ne saavat luvan pysyä piilossa. Oijoi.
Kuitenkaan en muista tarinoita keksineeni koskaan.
Tarinat ovat olleet vieraita. "Puhut ihan satuja" tyyppinen huomauttelu osui ylpeyteeni, ja olen yrittänyt pysyä totuudessa. Ainakin siinä omassa totuudessa.
Mutta nykyään pyrin päiväkirjojeni pohjalta luomaan tarinoita.
Päiväkirjat ovat olleet pelastukseni.
Aikaa ennen koneita, ostin erilaisia kauniita vihkoja ja kirjoja päiväkirjoiksi. Oli teemoja kirjoille. "Tänne kirjoitan siitä ja siitä aiheesta, tänne taas siitä ja siitä. "
Kirjat vievät tilaa ja kun perhekoko kasvaa, oma tila pienenee. Moni päiväkirjani paloi iltanuotiolla juuri siitä syystä. Ajattelin sen myös olevan paras sensuuri. Silloin. Samalla se toimi oivana tapana päästää irti menneestä. "Antaa tulen polttaa vanhat tunteet"
Päiväkirjojen lisäksi kirjepaperit, sekä runokirjat olivat juttuni. Olin kova raportoimaan kirjeissä kavereille tekemisiäni. Muistan, että kirjekavereita haettiin jopa Englannista asti.
"Hi, my name is Maiju. What's your name"
Runokirjat olivat muiden runoja täynnä. En edes uskonut itse osaavani. Enkä kyllä osaakaan. Riimitellä joo, ehkä. Kirjallisuuden sanastot ovat vielä hakusessa.
Mutta, sitten tosiaan kun tuli tietokoneet ja älylaitteet, runokirjat ja kirjepaperit sai kyytiä. Taisin viimeisen kirjeeni kirjoittaa noin vuonna 2007.
Tämä ihana ja rakas koneeni, joka vielä istuu sylissäni - on kestänyt enemmän kuin kukaan ihminen.
Kun kävin suurinta suruani läpi, kerroin hänelle kaiken.
Sillä hän, armas läppärini toimitti ystävän virkaa. Mieheni aina huomasi mielialojeni muuttumisen siitä, kun sormeni hakkasivat näppäimistöä painokkaasti ja vauhdilla "rätätätätätättätäätättäätää"!
"Jaahas nyt se taitaa olla vihainen." Hän sanoi.
Kirjoittamalla opettelin sanoittamaan tunteeni. Tunteiden ääneen sanominen ei ole lainkaan yhtä helppo tapa ilmaista itseäni, kuin kirjoittaa ne paperille. Tai koneelle.
Muistaisinpa sanatarkasti mitä eräs ystäväni antoi ohjeeksi vuosikausia sitten,
se meni jotenkin näin:
"kirjoita vihasta ja surusta vain itsellesi, jaa hyvät asiat muille"
Nyt olen siinä pisteessä elämääni, että voin kirjoittaa hyvistä asioista. Eli olen valmis kirjoittamaan. Viha on hyvä polttomoottori, mutta viha myös lietsoo liikaa, siksi pidän vihan tunteet omalla läppärilläni.
Uskon, että hyvä kirjoittaja osaa välittää tunteita. Ja hyvän kirjoittajan tulee tuntea myös itsensä.
Mutta ihminen kuitenkin muuttuu elämisen myötä ja samoin kirjoittaminen. Siksi kaikki turha vaatiminen siitä millainen pitää olla, pysäyttää kirjoittamisen – ainakin minun kohdalla.
Veikkaisin että yhtä monta estettä kirjoittamiselle on, kuin on monta mielipidettä – mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Ehkä ylitän vielä ne esteet, jotka estävät ja vain kirjoitan.
Minä ihmisenä ja minä kirjoittajana eivät ole kaksi samaa ihmistä ja juuri siksi uskallan kirjoittaa. Se täytyy kuitenkin kunnolla sisäistää.
Et ole ajatuksesi, sanoi joku viisas joskus. Et ole myöskään kirjoituksesi.
Maiju
