Oletko omien puheidesi orja?

 

Kuva Peggy und Marco Lachmann-Anke Pixabaystä 

Tai vedätkö puoleesi ihmistyyppejä jotka ovat. Mitä tarkoitan tällä? Otsikko on hiukan negatiivinen, mutta  suuntaa antava. 

Epävarmuus huokuu erilaisin tavoin meidän suusta ja käytöksestä. 

Miten linjautua itsensä kanssa niin, että puhuu omaa totuutta, omaa selkeää totuuttaan? 

Ja puhuisi vain asioista joista tietää. 

Toisinaan puhutaan vain, jauhetaan ja puhutaan, mutta ei tehdä tekoja toteuttaakseen puheensa. Monesti tällaiseen puhumiseen ja jauhamiseen voi mennä vuosia. Ihmiset joiden kanssa aiheista puhuu vaihtuu ympärillä, mutta itsellä soi sama levy. Kuulostaa jotenkin kipeältä puheelta. Puheet vaatii tekoja ympärilleen, jotta energiat ovat linjassa. Jotta puheet vastaa tekoja ja ihmisestä huokuu vahva selkäranka / luotettavuus. 

Olenko minä tällainen? Joskus olen. Joskus tarvitsen aikaa sulattaakseni asioita. 

Kuulostaako heprealta?

Joskus, me puhumme kuinka joku on tehnyt väärin meitä kohtaan. Puhumme, mutta emme puhdista/paranna tilannetta. Tilanteen ympärille kerääntyy harhaa, se kerääntyy kuin lankakeräksi tilanteen ympärille. Lopulta sokeudumme kivulle ja se alkaa vääristyä mielessämme. Lopulta kipu on piilotettu hyvin lankakerän ytimeen ja meidän on vaikeaa enää tunnistaa kipua. Unohdamme sen. Joku puhuu aiheesta, emme tunnista sitä enää itsessämme. Kunnes joku päivä, joku tilanne aktivoi kivun. Alamme ärsyyntyä ja reagoida. Olemme hämmentyneitä ja vihaisiakin. Se on helppoa kohdistaa häneen, joka sen on laukaissut. Syy löytyy kuitenkin omasta kivustamme, jonka piilotimme aikanaan. Kun kipu aktivoituu, saatamme jumiutua tilanteeseen niin pitkäksi aikaa, kunnes kipu on poistettu. 

Kävin aikanaan rosen terapiassa käynnistämässä oman etsimiseni. Löysin sen myötä ehdottoman anteeksiannon. Löysin paljon kipua sisältäni ja uhrimentaliteetin.

Vielä on kuitenkin työtä. 

Vanha Hawaijilainen rukous ho'o'pono'pono tuli eteeni vuosia sitten, ehkä vuonna 2013

Olen pahoillani

Anna anteeksi

Kiitos

Rakastan sinua

Rukous puhdistaa. 

Olen käyttänyt tätä omaan kasvuuni.

Puhuminen on kuitenkin tärkeää, jakaa omia tunteitaan muille ja varsinkin sellaiselle joka jaksaa niitä kuulla. Joskus heitä ei ole, läheiset väsyvät ympärillä, ystävät väsyvät. Omaa taakkaa ei saa purettua, sillä vastassa on seinä joka ei halua kuunnella tai tyrmää ajatuksesi. Siksi suosittelen taas lempiaihettani: päiväkirjaa. Kun kirjoittaa itselleen alitajunnan pulputusta ja vaikka lukee ne vielä ääneen, se voi avata vaikka mitä lukkoja. Alitajunta kuulee puhetta. 

Puhu positiivisessa muodossa itsellesi. Joskus pohjalta voi ponnistaa oman mielenhallinnan avulla. Silloin on tärkeää puhua itselleen positiivisesti vaikka välillä onkin vaikeaa. 

Vinkkini: Puhu asioista joista tiedät, jätä puhumatta asioita joita oletat. Jos haluat saada intuition toimimaan ja vahvan selkärangan, opi olemaan sanojesi mittainen. 

Jätä lupaamatta asioita, joita et voi pitää. Ja samalla ymmärrä, että siitä huolimatta vaikka lupaat jotain –  tiedosta myös toisen osapuolen vastuu. Opettelen tätä. Ja kasvan tähän suuntaan.

Sanotaan näin: Vastuu on kuulijalla. Mutta.. Noh vaikea lause. 

Maiju

Koti

 Missä on kotini? 

Koti

Missä on kotini?

Onko se siellä missä nukun yöni?

Onko se siellä missä vietän aikaani?

Onko se siellä missä on perheeni?

Onko kotini turvapaikkani?

Onko minulla sellaista?

Löytyykö minulle paikkaa;

 missä saan tuntea olevani turvassa?

Kenet päästän kotiini? Omaan tilaani.

Siellä missä minun voimani,

 on minun voimaani.

Siellä missä kultaiset kengät jalassa astutaan alueelleni.

Kohdellaan kunnioittavasti.

Onko kotini siellä missä minulla on hyvä olla?

Missä saan olla oma itseni.

Kotini on mielentilani, siellä missä liikun – saan olla kotonani.

Siellä missä minun on hyvä olla, on paikka kodilleni.

Siellä missä on sydämeni – on myös kotini.

Kotini kulkee mukanani,

varjelen sitä sisälläni.

Minun satamani, turvapaikkani – sydämeni.

Kirjoitin yllä olevan tekstin, pohdittuani kotia pitkään ja lopulta annoin "runon" asiakkaalleni läksiäiskortin muodossa.

Koti on paikka, mihin haluaa luoda omannäköisen pesän. Oman tilan, jossa voi olla kuin itse haluaa ja kokee olevansa turvassa. Mutta tämä maailma. Tämä fyysinen näkyvä todellisuus ei aina tarjoa turvaa oikeasta kodista. Kaikkien koti ei ole turvallinen. Siksi pohdin paljon omaa kotiani. Kuka saa tulla kotiini? Kun kaikki ovet ovat auki, koin että minun kunnioittaminen puuttui. Kotiini tuotiin silmien pyörittelyä, ojentamista, arvostelua. Syy, miksi ovet menevät kiinni, on ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Joskus kaaottisena, joskus siistinä. Kaikki ei ole sävysävyä ja harmonista, niinkuin ei ole luonteenikaan, eikä elämäni. Mutta miksi taistella? Miksi ..

Maiju

Ihmisyyden hienosäätöä

 

Oletteko kuulleet manifestoinnista ja unelmapuheesta? Vedät puoleesi sitä mitä ajattelet. Vaikka et uskoisi sitä, niin siinä on silti perää. Kun ajattelet kaikkea ikävää. Luet uutisia ja lietsot kauhua. On vain luonnollista, että kiinnität omassakin elämässä sellaisiin asioihin huomiosi. Ihminen on monimuotoinen ja monimutkainen olento. 

Sillä on monta eri roolia. On työrooli, kotirooli, harrastusrooli, hauskuuttajan rooli. Me laitamme erilaisia maskeja kasvoillemme tiedostamattamme.

Osa maskeista on syntynyt jo pienenä lapsena. Selviytymismaski. Manipuloimismaski. Minä saan mitä haluan, keinolla millä hyvänsä maski. Toiset manifestoivat rahaa ja ovat julmia ihmisyydessä. Raha on tärkeämpi kuin ihminen. Toiset taas luovat rahaa, mutta ihmissuhteet voivat olla tyhjiä. Mutta raha ei ole se paha vaan uskomus rahasta. Tunteet rahapuheen takana. Ajatukset mitä on kuullut rahasta. Ja hassua kyllä, raha on tärkeä asia meidän elämässä, sillä se toimii vaihdon välineenä. Mutta jos osaa muokata uskomuksiaan rahasta huomaa sen toimivan myös eri tavalla kuin aiemmin. 

Toiset taas manifestoivat onnellisia ihmissuhteita, mutta rahaa ei välttämättä juuri ole. Tämä on ainakin itselleni eräänlainen uskomus. 

Näin aikuisena tämä manifestointi saattaa helpostikin käynnistyä. Manifestoin aiemmin itselleni lopulta työn joka on ihanaa, mutta alipalkattua. Tällaisen uskomuksen joka on syntynyt jo lapsuudessa, on hyväkin muokata tähän hetkeen sopivaksi. minä manifestoin nyt työn, josta saan riittävän elannon. Koska ansaitsen sen. 

Manifestointi on kuitenkin asia joka kannattaa ymmärtää ja sisäistää. Ei minun maailman kautta vaan sinun maailman kautta. Kun itselleen alkaa luomaan elämää, matkasta voi tulla jännittävä. 

Tämäkin kirjoitus on ollut arkistoissani jo pari vuotta. 

Näin jälkihuomiona, manifestointi tuo meille uusia asioita elämään ja positiivisia muutoksia. Se voi tuoda myös huonoja asioita elämään, joista me opimme. Alitajuntamme on ihmeellinen –  se tuo asioita joita meillä on sisuksissa. Jotta kohtaamme ne. Ja meidän on opittava uusia uskomuksia. Jotta voi luoda uutta. 

Itselläni tämä ei ole vielä hallussa, vaikka erittäin itselleni isoja juttuja olen saavuttanutkin. Matkasta olen kyllä nauttinut. Vaikka välillä ottaa päähän ihan toden teolla. Mutta sitä tämä elämäkin on. Välillä on tosi ihanaa ja välillä taas ei. Hah ja pah. 

Maiju

Visuaalisuus

 Noin 10 vuotta sitten, kun meditointi oli enemmänkin hörhöilyä, eikä yleisesti hyväksyttyä –  kävin meditoinnin kurssin. Se oli vaikuttava kokemus ja sai itseni ymmärtämään, että visualisoinnin taipumukseni on hiukan eri luokkaa kuin muiden. Kun teimme ryhmässä harjoituksia, jaoimme kokemukset jälkeenpäin. 

"Mitä sinä koit?" Kysyttiin. Toiset kuvailivat mitä näkivät ja tunsivat. Kun minulta kysyttiin mitä minä koin - hävetti. Meni överiksi. Näin sateenkaaria, tunsin kuinka menin koko kehollani pyörremyrskyn sekaan. Tunsin kuinka joku työnsi jalkapalloa takaraivostani läpi. Pidättelin päätä paikallaan, se epämukava tunne oli hurja. Selkääni särki ja istuminen oli epämukavaa. Tähtisadetta ja yksisarvisia. Ihan kaikenlaista. Muut hiljeni. Opettajat naureskeli. Niinpä niin. Koin ivaa ympäriltäni. Eivät he olleet ivallisia, mutta he eivät ymmärtäneet lennokkuuttani. Enkä kyllä minäkään ymmärtänyt. Mitä ihmettä just tapahtui? Kysyin.

Myöhemmin ymmärsin tuon jalkapallo-tunteen olevan pelko. Ennen lapsia en osannut pelätä. Elin raadollisessa maailmassa, väkivaltaisessa ympäristössä jossa olin oppinut selviytymään. En osannut pelätä. Mutta, kun tulin äidiksi –  kaikki pelko vyöryi päälleni kuin hyökyaalto. Pelkojen purkaminen oli täyttä työtä. Lamaannuin, ahdistuin, sain paniikkikohtauksia ym ja ym. 

Kävin energiahoidossa. Makasin sängyssä paikallani, mutta tunsin kuinka pyörin lautasella. Ihan kuin olisin ollut onnenpyörässä tai ruletissa. Huh, mitkä kokemukset ja aivan selvinpäin. Hullua. Päätin opetella lisää energiasta. Se on aikamoinen maailma. Sen avulla otin käyttööni luovuuden. Mitä enemmän sallin lennokkuuteni nousta esiin, sitä enemmän uskoin energiaan ja siihen, että ihminen eläessään vain jalat fyysisessä maailmassa, ei saa täyttä potentiaaliaan käyttöönsä. Aloin uskomaan siihen, että pieni pala näkymätöntä edesauttaa luovaa kanavaa vapautumaan. Polkuni oli mielestäni vaikea, sillä olin estänyt omilla peloillani ja rajoituksillani itseäni heittäytymään. 

Kun ymmärsin visuaalisuuteni olevan näin vahva, aloin luomaan. Pyrin työntämään luovuuttani ihan jokaiseen asiaan mikä mieleeni tuli. Se ei ollut selitettävissä. Aloin askarella, tein erittäin lapsellisiakin juttuja. Kaikenlaisia töitä, joita aikuinen naureskelisi. Olin kasvanut hyvin naureskelevassa ympäristössä. Ympäristössä jossa en voinut onnistua. Kohtasin tämän taiteessani. Maalasimme tauluja ryhmässä. Intuitiivisia maalauksia, joita muut tulkitsivat. Tutustuimme ryhmässä omiin alitajunnan kykyihimme. 

Kun pääsin käsiksi omaan sisäiseen lapseeni – alkoi tapahtua. Itkin ja häpesin. Häpesin omaa huonommuutani ja muutuin itselleni turvalliseksi aikuiseksi. Ymmärsin, että minun on itseni tehtävä tuo työ. Tuo turvallisen aikuisen työ. Vaikka tekisi mieli nauraa itselleni –  se oli lopetettava, jos halusin parantua. Olikin aikakausi jossa lopetin nauramisen. Kielsin myös muiden nauramisen minulle. 

Kun tämä jakso oli päättynyt, löysin porukan joka sai minut nauramaan. He rikkoivat sen pingottuneisuuden minussa, joka piti kontrollia yllä. Kontrolli suojasi minua muiden satuttamiselta, niin luulin. Mutta se ei ollut täysin totta. Se luuli suojaavan. Vasta kun opin nauramaan itselleni, olin suojattu. En enää ottanut asioita vakavasti. Minusta tuli rennompi ja hauskempi ja luottavaisempi. Elämä on sinänsä melkoisen jännä juttu. Se on vaikeaa ymmärtää täysin rationaalisesti. Sillä vain päässään eläminen tekee yksitoikkoiseksi ja raskaaksi. Mutta pää yhdistettynä sydämeen –  Avot! 

Visuaalisuuden esiin kaivaminen on ensin hiukan jännittävää, sillä se vie erikoisiin maailmoihin, mutta. Se kannattaa. Omasta kyvystä visualisoida, voi löytää ihan uuden maailman ja uuden maailmankuvan. Ennen negatiivisesta maailmasta muuttuukin rakastettava maailma säröillä. Säröt tekee meistä ihmisistä kauniita ja rakastettavia. Ilman tunteita, meidän maailma olisi kolkko. Mutta nyt täytyy koko maailman visualisoida rauhaa. Ei tästä muuten mitään tule. 

Maiju

Löysin kätköistä oman kirjoituksen vuosien takaa

 

Kirjoittaminen on aina ollut terapia keinoni. Samat sanat ovat saattaneet saada minut pois tolaltani, sillä en ole sallinut itselleni lupaa tuoda syvimpiä ajatuksiani esiin. Nyt kuitenkin olen valmiimpi ja voin jo jakaa. Mitä enemmän teen työtä ihmisten kanssa, sitä enemmän huomaan meidän olevan pohjimmiltamme samankaltaisia. Erityisesti meidän naisten tai feminiinisten henkilöiden. Ihmisillä on kipuja, joita ei kerrota ääneen. Kipujen päälle kerääntyy kuoria. Kuori kasvaa kasvamistaan ja lopulta ydinolemus on jo niin syvällä, että sitä on vaikeaa enää hahmottaa ja tunnistaa. 

Löysin tällaisen kirjoituksen omista kätköistäni, joka auttaa minua nyt tässä hetkessä ja tulevissa hetkissäkin. Toivon sinun saavan näistä kirjoituksistani myös apua. Koska olen kopioinut tekstin omista arkistoistani, tämän kirjoituksen fontit ovat mitä sattuu. Noh aina ei voi voittaa. Vakuutan kuitenkin, että teksti on täysin minun kirjoittama.

"Minussa on tuo kameleontin muuntautumiskyky, tuo kirous joka tunnistaa muissa samankaltaisuuden. Tämä on muuntajan ominaisuuteni, jota vain toinen muuntaja voi ymmärtää. Tunnistatko muuntajan ominaisuutesi kirjoituksestani? Me tunnistamme oikeudenmukaisuuden, me tunnistamme kunnioituksen, me tunnistamme toisemme. Hiljainen joukko, ehkä äänekäskin, arka, vihainen, herkkä, voimakastunteinen. Näyttää muiden silmissä ehkä säälittävältä, liian vilkkaalta, liian hitaalta. Voih näitä riittää. Liian herkältä. Näytämme ehkä siltä että menemme rikki. Jos emme mene, halu nujertaa tulee ulkopuoleltamme. Mutta ei, kuinka paljon tällainen herkkä ihmisriekale sisällään pystyykään kantamaan muiden sitä näkemättä.

Ulospäin näytämme siltä, miltä vastapuoli ajattelee meidän näyttävän. Jos hänen motiivi on negatiivinen, hän voi nähdä meidät luuserina, heikkona, autettavana, säälittävänä. Jos motiivi on positiivinen hän näkee meidät kauniina, rohkeana, herkkänä ja erittäin vahvana. Riippuen hänen silmälaseistaan, niin hän heijastaa sitä meihin ja me tunnistamme sen. Sen myötä meillä on joko jännittynyt tai turvallinen olo hänen seurassaan. Herkkä vaistoaa ja herkkä kyllä haistaa ilmapiirin. Hän tuntee sen nahoissaan. Monesti me olemme lapsena olleet kohteena henkisille hyökkäyksille. Olemme ehkä itsekin olleet voimakkaasti reagoivia lapsia, ärsyttäviä ja hankalia. Riippuen meidän valmiuksistamme, olemme luusereita tai vahvoja, omasta tai muiden mielestä. Mikä nyt olisikaan luuserille hyvä vasta-sana.

Herkkä masentuu helposti, jos hän joutuu liian pitkään olla pommituksen kohteena. Tämä maailma voi olla todella kova. Ja mitä kovempi on itselleen, sitä kovempana maailma näyttäytyy. Jännää on että herkkä aistii paljon ilmapiiriä, hän tuntee sellaista jota ääneen ei sanota. Se voi tehdä hänestä vainoharhaisen. Ja taas vainoharhaisuus voi kääntyä häntä itseään vastaan. Voi olla vaikeaa löytää itselleen oikeaa paikkaa jossa on hyvä olla. Epäilee kaikkia, eikä luota keneenkään. Tai sitten luottaa kaikkiin ja tulee hyväksikäytetyksi. "

Maiju

Mielikuvamatkailu

Zen

Kuva RENE RAUSCHENBERGER Pixabaystä 

Kirjoitus on kirjoitettu vuonna 2021, en ollut sitä valmis jostain syystä julkaisemaan. Siksi aikajanat eivät täsmää:

Tiesitkö että mielikuvaharjoittelulla voi muuttaa menneisyyttä sinussa? Esimerkiksi ikävät muistot voi korvata uusilla mukavilla muistoilla. On mielenkiintoista kuinka maailmalla puhutaan universaalia yhteistä kieltä. Esimerkiksi terveyden alan ihmiset puhuvat nykyään myös mielikuvaharjoitteluiden hyödyistä. Minulla ei ole linkata tähän tutkimuksia, mutta somessa ja tämän 10 vuoden ajan olen tutustunut moniinkin eri tekniikoihin, myös kursseilla. Toiset ovat kiisteltyjä, toiset taas eivät. Jos taustalla on oikea alan ammattilainen, se on hyväksyttävää käyttää samoja tekniikoita, kuin ei ammattilainen. Mutta kuka on tämä hyväksyvä taho? Yhteiskunta? Yhteiskunta kun kuitenkin jakaantuu moniin eri ihmistyyppeihin ja kohtaloihin. 

Ihmisyys tai tämä maailman kansalaisen rakenne kun tuntuisi toimivan vain titteleiden välityksellä. Mitä enemmän saat tilastoja taustalle, sitä uskottavampi olet. Tämä ei kuitenkaan ole tämän postauksen tarkoitus. Olen vain huomannut tällaisen ilmiön. Ei ole uskottava, ilman ammatillista pohjaa. Pöh. Se on asia mitä joutuu todistella. 

Olen mieleltäni pyörremyrsky. 

Oli vaikeaa keskittyä vain yhteen kiinnostuksen kohteeseen, joten opettelin monista asioista vähän ja muodostin kokonaiskuvan. (Tällainen tosin antaa pinnallisen kuvan, eikä silloin voi ymmärtää kokonaisuutta täysin.)

Mielikuvamatkailun avulla pääsin käsiksi omaan luovuuteeni, sekä tarkkuuteen. 

Ihminen kiinnittää huomiota niihin asioihin, joihin hänellä liittyy vahvoja tunteita. Rosen terapiassa puhuttiin tunnelukoista. Kun tunne tuli esiin, se vapautui usein itkun avulla. Kehoon kiinnittyy valtavasti lukkoja elämän myötä. On toisinaan ihan mahdottomuus elää maailman kansalaisena, olla imemättä erilaisia traumoja puoleensa. Jos traumoja syntyy jo pienelle lapselle, aikuisena ne ovat laimentuneet, mutta ovat silti siellä taustalla, ovat vain luoneet ympärilleen muureja ja selviytymiskeinoja. Yksi universaali kieli, johon ei tarvitse sanoja on rakkaus. Olen saanut jo jonkin verran kokemusta tässä elämässä eri kulttureista ja kun meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta meitä yhdistää rakkaus –  puhumme samaa kieltä, samalla taajuudella. Kun me taas emme ole samalla taajuudella, meistä voi tulla magneettien vastapuolet. Toisiamme hylkivät.

Yksi lääkäri, jota suosittelen seuraamaan on Emilia Vuorisalmi, rakkauslääkäri. Instagramissa @docemilia. Hänellä on tieteellistä pohjaa Dopamiinista, oksitosiinista ja serotoniinista. Hän kirjoittaa kirjassaan rakkaus haltuun hormoneista näin. 

Serotoniini: Turva, järjestys ja arvostus

Dopamiini: merkitys, luovuus ja unelmat

Oksitosiini: Kosketus, läsnäolo ja Kiitollisuus

Jos nämät hormonit ovat hallussa, elämän pitäisi olla hyvin. Vai mitä? Mutta armoa, elämä on muuttuvaa jatkuvasti. 

Meditointi

Olin noin 10 vuotta sitten kurssilla opettelemassa meditointia. Tästä vastareaktiona sain kuulla, ettei sitä tarvitse kurssilla opetella. Mutta nimenomaan ryhmän tuoma energia ja paine sai minussa erittäin vahvoja tunteita liikkeelle. Opin itsestäni paljon monissa meditaatio illoissa. Kokemuksien jakaminen oli jännittävää, sillä toiset näkivät pieniä juttuja ja yksityiskohtia. Minä lensin yksisarvisilla. Huh. Mietin silloin. Onko mielikuvitukseni näin lennokasta. Pyrin työntämään sitä välillä piiloon, välillä toin esiin. MEditointi ei vaadi mitään erikoistekniikoita, mutta niiden opettelu toi itselleni järjestystä. Se teki todella hyvää. 

Huomasin itsessäni valtavaa vastustusta ja kipua, kehoni ei tahtonut katsoa itseäni silmiin. Se oli kuitenkin vapauttava matka. Mielikuvitukseni ei toimi kuin käskystä. Sillä on aivan omanlainen tapa ilmentyä ja sen tuominen esiin ymmärrettävästi on vaikeaa. Pyrin silti oppimaan sen tuomista ymmärrettävästi. 

Minulla oli aikakausi, 10 vuotta kestävä –  jolloin tutustuin minuun, omaan ääneeni ja kehooni. En usko että voin täysin tuntea itseäni, sillä informaatio jota ympärillämme pyörii, vaihtelee niin valtavaa vauhtia. Sen myötä tulee uusia haasteita ja uusia kykyjäkin saattaa ilmaantua. Mutta opin kuitenkin mielikuvien avulla, että traumat voivat vapautua. Niistä voi päästää irti ja niiden vastustava voima voi laimentua. Kirjoittaminen on siinä mielessä masokistista puuhaa, sillä sen avulla kivut voivat tulla esiin, mielikuvaharjoituksilla niiden voiman taas saa laimennettua. 

Energiahoidoissa ja meditaatioissa voi oppia itsestään paljon. Niissä tapahtuu asioita, joita ihmisen mieli ei pysty ohjailla. Joskus energiahoidoissa on saattanut tulla niin valtavia tunnetiloja, tunnevirtoja on lähtenyt liikkeelle ja taas joskus ei tapahdu yhtään mitään. Kun ei tapahdu mitään, mieli pettyy. Mutta alitajunnassa tapahtuu silti. Se on se juju. Kun lähtee kulkemaan kohti valoa, ilmentyy eteen kipua. Niin kovaa kipua, että vain valo kannattelee. Mielikuvaharjoitusten avulla oman pimeyden voi muuntaa valoksi, samalla voi löytää oman luovuuden ja oman voiman. Voima ei tarkoita sitä, että olisi kivikova ja uhmakas. Se on mielestäni sitä, että kestää enemmän, on vahvempi, eikä anna pienien vastoinkäymisten kaataa. Elämä kun tuntuisi aika ajoin asettavan melkoisia esteitä tielle. Niiden esteiden läpi meno kasvattaa sisäistä voimaa ja henkistä kestävyyttä. 

Mielikuvamatkojen avulla voi löytää sisältään maailmoja, joita ei ole tässä maailmassa nähnyt. Se se vasta on matkailua. Hämmentävää on myös, että mielikuvamatkoilla voi nähdä jotain tästä maailmasta, jota ei ole ennen nähnyt, eikä mieli voi mitenkään tätä ymmärtää. Silloin voi tuntea pientä hiljaista ja nöyrää kiitollisuutta, päästessään universumin tarjoamalle henkiselle matkalle, johon ei lentokoneita tarvita. Sitä on myöskään vaikeaa todistaa, sillä ihmisen mieli ei usko mitään muuta kuin todellista, silmin nähtävää ja käsin kosketeltavaa. Vain todellinen matkailu on ihmisen mielelle oikeaa matkailua. Mutta mielikuvamatkailu taas avaa sisällä henkisiä ulottuvuuksia, joihin ei oikea matkustelu yllä. ..

Maiju

Kirjoita, uskalla kirjoittaa

Kirjoittaminen vaatii rohkeutta

Olen poiminut näitä tekstejä luonnoksistani vuodelta 2021. Tämä kuuluu niihin myös, en ole muokannut sitä, joten aika ei täsmää tähän hetkeen vaan vuoteen 2021, jolloin aloitin tämän blogin. Vai oliko se 2020..  En muista. Tämän kirjoituksen voisi tiivistää ja ottaa lauseita ja turhukkeita pois, mutta jätän sen itseni takia. 

Olen kirjoittanut pöytälaatikkooni elämänkerran ja romaanin. Sekä paljon muuta. Elämänkerran kirjoittaminen oli pelottavaa, sillä omiin tunteisiin katsominen hiukan kirvelee, niin silmiä kuin mieltä. Kirjoitin tästä terapia kirjoittaminen-postauksessa. Joka löytyy ihan alusta, kun jaksaa skrollata. 

Minut on kasvatettu ylpeyteen, ei niinkään rajoihin tai tapoihin. Ylpeys on estänyt tuomasta itseäni esiin. Elämänkertaa oli raskasta kirjoittaa, sillä kyseessä oli minun elämäni ja minun tunteeni. Omat sukujuureni. Vaikka kuinka teksti vaikuttaisi kevyeltä toisen mielestä, omat tunteet voivat silti olla raskaat tekstin takana. Siksi se pysyy siellä pöytälaatikossa. Siinä on siis paljon raskasta asioiden toistoa, plaa, plaa, plaa. Mutta, ilman sen kirjoittamista en olisi löytänyt aarteita alitajunnastani. 

Mielestäni elämäntarinat ovat hienoja, varsinkin tavat miten ihmiset ovat kohdanneet elämän. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa ollut, että ihmiset jakavat elämäänsä kanssani. Aivan hämmästyttävän kiehtovia tarinoita. Aivan hämmentävän kiehtovia ihmisiä. Varsinkin ne, jotka ovat nöyriä elämälle. Ylimieliset, ne jotka vähättelevät muita –  he eivät kiinnosta, ei sitten yhtään. Eivät myöskään he, jotka puhuvat olevansa jotain, mutta teot paljastavat kaiken muun. Epäaidot tyypit. Mutta he – nöyrät ja voimakkaatkin tyypit. Oijoi! (En tiedä olenko näin jyrkkä. Olin tämän kirjoituksen tekohetkellä) 

Mutta, tosin ylimielinen ihminen voi olla myös aarre, varsinkin jos hän näkee oman ylimielisyytensä ja muuttaa käytöstään. Uskon, että jokaisella on sydän. Siellä jossain alla. 

Ylimieliset –  ne jotka arvottavat ihmisiä ulkonäön tai ammatin perusteella –  pois heidän tarinat minusta. Ei kiinnosta sitten pätkääkään. Toistinko jo liikaa itseäni? – He toimivat kyllä tarinan pahiksina. 

Romaanin kirjoittaminen oli mielestäni ensin helppoa, sillä yhtenä päivänä vaan istuin koneelle ja aloin kirjoittamaan. Kirjoitin päivittäin ja tarina vaan jatkui. Pystyin hallitsemaan tarinaa mielessäni, mutta sitten se loppui. Jäin jumiin. Pyysin apua, en saanut vastauksia. Odotin ja yritin löytää tukea, en kokenut saavani. Ymmärsin siinä kuinka hullun hommaa se oikeasti on, sillä olet siinä kuitenkin aika yksin. Kukaan muu ei sitä tee puolestasi, eikä välttämättä edes tue sen kirjoittamista. Tämä ei ole kuitenkaan mikään ruikutusvirsi – vaan se todellisuus mikä kirjoittajalla on tai voi olla. Mutta silti, loppuun se kirja täytyy viedä. Argh, aivoni kiehuu. (Siellä se odottelee ehkä lapsenlapsiani, jos sellaisia saan)

Tein kymmeniä versioita, kirjoitin uudelleen ja uudelleen. Editoin ja editoin. Silti olin jumissa. Minulla ei ole ollut minkäänlaisia tietoisia yhteyksiä kirjoittajien tai julkaisevien tahojen maailmaan (huijasin, oli yksi tai jopa kaksikin). Ehkä siksi tuo yksinäisyys hallitsee. Mieheni luki sitä ja tykkäsi, mutta jossain vaiheessa menin todella solmuun. Päätin kirjoittaa sen loppuun. Päästin irti ja työnsin syrjään. Viime syksynä lähdin ajatuksella eteenpäin, jos löytäisin kustantajan. Tiedän, että on omakustanteita, mutta haluaisin mennä perinteisesti kustantajan kautta, sillä silloin tietäisin kirjan olevan laadukas. Tai toivoisin ainakin näin. Itseä kun en näe. 

Olen kirjoittanut myös runon tyylisiä tekstejä ainakin sata ja aloittanut kirjoittamaan kymmentä kirjaa. Juurikin sinne pöytälaatikkoon. Siellä ne ovat visusti turvassa. Pois katseilta. Ettei tartte hävetä niitäkin. Pah. No niitä en kyllä häpeä, mutta en tarjoa luettavaksikaan. Eikö olekin hölmöä? Itsensä ja sydämensä avaaminen vereslihalle, omien haavojen paljastaminen asettaa niin alttiiksi lisähaavoille. Ensin on pitänyt umpeuttaa haavat. Sitten voi julkaista. Kirjoittaminenhan on ihan yhtä helvettiä. Silti se on oikeasti ihanaa ja voimauttavaa ja itselleni tärkeää. 

Jokainen tarinani on kuitenkin kesken. Miksi en pääse niiden kanssa eteenpäin? Mikä estää lähettämästä niitä eteenpäin?

Ensinnäkin, keskeneräistä työtä ei kannata lähettää kustantajalle. Voi joutua odottamaan palautetta lopun elämää. Heillä kun on siellä paljon luettavaa.

Mutta sitten on pelko. Etten ole riittävä. Pelko, että edessä on hiljaisuus. Oikeastaan se taitaa olla se yksinäisyyden tunne, joka siellä pelottaa. Minä kun saan voimaa muista ihmisistä. Mutta saatan menettää voimia myös muiden takia. Siksi siis arkailen. 

Kun haluaa kirjailijaksi, pitää olla niin valmis. Niin valmis. Ja silti ei tartte, mutta silti tarvitsee. Näin olen kuullut. Itsensä takia on hyvä olla valmis. Näin ajattelen. Kun ei tiedä, niin täytyy kuunnella itseään. Itselläni ei ole kirjailijoita geeneissä, eikä ympärillä –  lähellä. Saan kyllä somen kautta yhteyttä, mutta se on todella vaikeaa minulle. En halua vaivata, enkä käyttää hyväksi. Eikä ole rahaakaan maksaa isoja palkkioita. Sillä palkkani on pieni. 

Sama se oli meidän kaksosten kanssa, yksin sitä täytyi selvitä, eipä juuri ollut kokemusta ympärillä. Paitsi pari kaksosten äitiä parina ensimmäisenä vuotena. Toinen netissä, toinen 2 vuotiaaksi. Ehken siksi osaa pyytää apua. Vaikka olenkin kursseilla ollut. 

Luulin tosiaan ettei voi kirjoittaa, jos tekniikka ei ole kunnossa. Mutta kokeneet ovat sanoneet, että kyllä voi. Idea on tärkein. Ihana Eve Hietamies sanoi näin ja Ihana Stella, Tähtitekstistä lähetti kannustavan ääniviestin, jossa hän sanoi, että kyllä voi! Oi että, tulen kuuntelemaan sitä ääniviestiä vielä moneen kertaan. Tiesittekö että kannustava ja positiivinen palaute voi olla aivan valtavan suuri merkitys tekijälle. 

Liiallinen ylpeys ja uppiniskaisuus tulisi heittää tässä kirjoittaja-asiassa romukuoppaan. Ottaa siivet selkään ja lähteä vain lentoon. Fiuuuuu. Mutta angstit ne vaan huutaa tuolla alitajunnassa. Toinen jalka on vielä kiinni maassa. Toinen on jo ottanut askeleen. 

Yksi romaani minulla on melkein valmis. Mutta olen myös valmis melkein luovuttamaan. En saa itseäni lukemaan sitä, niin paljon se aiheuttaa nyt lukkoja. Juurikin virheiden takia. En uskalla uskoa, että muutkaan sitä jaksavat lukea. Koen epätoivon tunteita sen suhteen, enkä oikeastaan halua ajatella sitä. On olemassa arvostelupalveluita, joihin voi lähettää tekstin. Mutta. Sitten. 

Yllätäen vanha koulukaverini olikin lukenut sen. Hän ei ymmärtänyt kirjan koko kaarta, mutta ei se mitään. Lähden sitä hiomaan. Hänellä on tekniikka hallussa ja otan kyllä kaiken avun vastaan. 

Kirjailija Tuomas Lius, Tähtitekstin instalivessä sanoi että on laitettava itsensä likoon kirjoittaessa. 

Miksi halusin kirjoittaa tämän kyseisen romaanin? Koska aihe on läheinen. Ja se juuri tekee haavoittuvaksi.  

Höpö höpö, sanon kuitenkin itselleni. Miksi kaikesta pitäisi haavoittua.Yritän päästä uhripuheesta jo yli, täysin.  Jotain se tarina kuitenkin on halunnut kertoa, kun se niin vauhdilla sieltä tuli ulos. Ainakin se tarina opetti minua. Nyt viime päivinä, se on alkanut pyöriä taas mielessäni. Tarina on alkanut puhua ajatuksissani. Olen saanut kasvotkin yhdelle hahmolleni. Toivottavasti vielä saan sen tekstin kokonaisuudessaan luettua ja hiottua. Ehkä voisin käydä sen läpi, tätä blogia apuna käyttäen.. Se voi olla liian kauhukokemus. Mutta tekisi varmaan ihan hyvää itselleni. Jos senkin jälkeen olen valmis luovuttamaan, niin olkoon sitten niin. 

Kirjoitin romaanini isän muistolle. Käsittelen siinä hiukan syöpää ja kuolemaa. Siinä on myös auttamista ja hyvää tahtoa. Väkivaltaa ja mustasukkaisuutta. 

Veljeni on opettanut minulle tiivistämisen. Pitää entistä pienempään ja pienempään lokeroon saada tiiviimpi teksti, sillä ei muuten jaksa lukea eikä kuunnella. Olen jaarittelija. Kukaan ei jaksa lukea jaarittelua, ainakaan ne omat läheiset. Tulee palaute heti, jos on liikaa toistoa. Hitsit että on vaikeaa. 

Töissä naureskelevat, kun kirjoittelen muistiinpanoja itselleni "Romaaniako kirjoitat" heh. Kyllä, sitä juuri. Ihmiset muistuttelevat minua tietämättään. Jos kirjoittaminen on elämäntapa. Se näkyy silloin vähän joka puolella. Välillä tulee sitten päiviä, kun kaikki omat kirjoitukset ällöttää. Tekee mieli poistaa kaikki, mutta sitten taas huomaa jonain päivänä että hitsin vieköön, ihan hyviähän ne on. Muistuttelen itseäni, että ihminen kehittyy päivittäin. Jokainen päivä muovaa meitä, jokainen kohtaamani ihminen antaa jotain uutta opittavaa itsestäni. Joskus se on tosi hyvää, joskus se on ikävää. Mutta siitä voi aina kirjoittaa. En ole se sama ihminen kuin eilen, vaikka samat ajatukset päässäni pyörii. Eilen saatoin olla iloinen, tänään silmät eivät herää ja kiukuttaa –  eikä mitään käsitystä miksi. On hyvä ymmärtää, ettei muut näe oma tekstiä kuin minä näen, joka olen kriittinen kuin kirkonrotta. Enkä edes tiedä onko kirkonrotta kriittinen. Hah. 

Tee ensin pohjatyö, kirjoita sitten. Sanovat viisaammat. Mutta sitten kuulin tällaisen viisauden Kirjailija Tuomas Liuksen kertomana, Tähtitekstin instalivessä, että on kahdenlaisia kirjoittajia: löytömatkailijoita ja suunnitelmallisia kirjoittajia. Minä olen se löytömatkailija, sillä minulle tarina tulee sitä mukaan, kun istahdan kirjoittamaan. Joten.. Mistä minä mitään tiedän, eikun hommiin vaan. Ensin täytyy löytää vaan se oikea hetki. Nauran. Tuleeko sitä? uuuuh, miten turhauttavaa välillä. Hän sanoi että on laitettava itsensä likoon kirjoittaessa. Siinä täytyy heittää oma perhe ja mielenterveys menemään. Se on kyllä totta, ehkä se on yksi osa jota olen vähän jännittänyt. Mitäs jos kaikki kääntävät selän? No eipä sillä ole merkitystä, eipä ne kukaan muutenkaan pidä yhteyttä. Ihmiset suuttuvat ja loukkaantuvat vähän mistä vaan, jos jään siihen ajatukseen roikkumaan, en saa ikinä tehtyä mitään.

Minä olen aina ollut se tyyppi, joka tekee kaiken päin vastoin kuin muut.

Kirjoitin ensin tarinan, sitten aloin miettiä mitä tehdä. Aivan järjetön homma. Tukka irtoaa päästä. ...

Maiju

Itsetunto

                                                             Mitä on hyvä itsetunto?

Kiitos kuvantekijälle

Vaikka tämän blogin piti käsitellä lähinnä kustantajan etsimistä, tai romaanin kirjoittamista, niin nämä psykologiset jutut tuntuisivat nyt tulevan vain esiin. Itselläni oli vuosia huono itsetunto. Todella huono. Kun omaa erityisherkkyyttä, sitä poimii ympäristöstään kaikenlaisia sanoja ja tunnetiloja. Puhumattomuuden kupla, joka aivan varmasti on todella yleistä muillakin kuin vain minun sukulinjalla /elämisen ja kokemisen piirissä –  voi rasittaa jossain vaiheessa. 

Millaista on olla oma itsensä? Millaista on löytää itsestään jotain, josta ei ole tiennyt? Jokin uusi taito tai kyky. Rakkauden tunne tai vihan tunne. Jokin itselleen täysin vieras asia.

Puhumattomuus ja kokeilunhaluttomuus/sulkeutunut mieli tuntuisi purskauttavan erilaisia tunnetiloja muiden päälle. Reaktiot, joita vastapuoli ei ole kokenut voi laukaista tunteita, joita ei ole ennen kokenut.

Joskus voi olla vaikeaa selittää sanoja heille, joilla ei ole kokemusta tai ymmärrystä..

Jos tunnemaasto jossa viettää aikaa on kylmä ja etäinen. Tai lähelle päästävä, mutta toksinen –  ei voi kasvaa hyvää itsetuntoa.

Epävarmuus onko hyvä vai ei, kukaan ei koskaan kehu tai sano mitään kaunista –  voiko silloin rakentua terve itsetunto, varsinkaan herkälle. On mielestäni väärin sanoa, ettei ihminen tarvitse kehua. 

Ihminen tarvitsee kasvattaakseen terveen ja hyvän itsetunnon rakkautta ja halauksia. Kun hän saa rakkauden vajeen täytettyä, hän haluaa antaa hyvää muille. Kun häntä mollataan ja saa kuulla kuinka huono hän on –  väsyy ja muuttuu minkälaiseksi omat suojamekanismit nyt onkaan. 

Itsetunto on minun isoin aihe, jota olen käsitellyt elämässäni. Aloitin sen pohtimisen 17 vuotta sitten, kun lapseni syntyivät. Ymmärsin, mitä se on toisille ja mitä se ei ole minulle. Minulle hyvä ja terve itsetunto ei ole muottiin ja massaan istumista. Vaan se on itsensä hyväksymistä vaikka ei kuuluisi massaan. 

Ihmisyys on vaikea kenttä. Huh. Tätä opettelen vielä ainakin toiset 17 vuotta.

Maiju

Elämäntarinat

 Kuuntele ihmistä

Erilaiset elämäntarinat ovat kiehtovia. Erilaiset persoonat myös. Jos ja kun saa olla onnellisessa asemassa että ihmiset kertovat tarinoitaan, oma mielikuvitus lisääntyy kun malttaa kuulla hiljaa. 

Se ei tarkoita että kertoisin muiden tarinoita eteenpäin, sillä tänä päivänä on tuo tietosuojalaki tiukka. Mutta saan ihmisten tarinoista voimaa käyttää omaa mielikuvitustani. Opin siinä omanlaisen tavan katsoa maailmaa ja tapani kirjoittaa voi näin löytyä helpommin. Joissain tarinoissa on käytetty oikean elämän ihmisiä, niinhän sitä opetetaankin. 

Tarinankerrontaa on monenlaista ja itselläni on tavoitteena olla loukkaamatta. Asioita kun voi kertoa loukkaamatta. Silti en voi tietää loukkaantuuko joku, sillä ihmiset yllättävät. Aina. Henkisen hyvinvoinnin laskeminen voi estää ymmärtämästä asioita. 

En pidä lauseesta: vastuu on kuulijalla, mutta siinä on silti jotain perää. Onhan se niin, että miten kuulee ja miten lukee kirjoituksen tai kuulee tarinan. Minkälainen on mielentilani nyt kun luen? Kysyn. Jos ärsyynnyn, tiedän omien muurien nousevan pintaan ja en sulata lukemaani. Se on puolustusmekanismi. 

Kun lasken puolustusmekanismit, tarinankerronta kasvaa.

Eniten rakastan parisuhteiden rakkaustarinoita kuunnella, ne osuvat itseäni johonkin syvällä olevaan romantikkoon, joka pyrkii pintaan. 

Viime aikoina, en ole kuullut tarinoita tuntemattomilta. Elämässäni on vallinnut hiljaisuus. 

Samalla ymmärrän elämän syklisyyden. Hetki meni jo. Se mikä oli vuosi sitten, ei ole enää tänään. Vaikka haluaisin. Se tuntuu toisinaan raadolliselta, sillä menneessä tapahtui jotain kaunista ja ihanaa, nyt se on muisto, jota ei voi saavuttaa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä nopeammin aika juoksee eteenpäin. 

Elämäntarinat joihin haluaisin nojata ja ottaa koppia, on selviytymistarinat. Positiiviset lopputulokset. Asiat järjestyy vaikka asiassa oli niin monia esteitä. Rakkaus kantaa vaikka riidat ja risut olivat poikittain tiellä. Mutta on hyvä ymmärtää mitä rakkaus ei ole ja milloin ei kannata taistella.

Sinnikkyys ja itsensä kunnioittaminen. Kuinka sinnnikkäästi uskoi, vaikka ympäristö näytti olevan täysin eri mieltä ja uskalsi kunnioittaa itseään, pitämällä puolensa ja oikeutensa. Nämä ovat oikeassa elämässä vaikeita asioita. Mutta nämä ovat niitä tarinoita, joita haluan kuulla ja jakaa. 

Minulla on haave olla osa jotain suurempaa tarinankerrontaa. Olla osana parantamassa ihmisten maailmankuvaa. Itsetuntoa. Niin paljon kipua kannamme sydämessä, joka laskee mielialaa ja itsetuntoakin. 

Niin paljon kasvua. Meille on jokaiselle annettu eväät kasvuun. Mutta miten me käytämme ne? 

Tällaista..

Kuva CANDICE CANDICE Pixabaystä 

Ps. Tämän kirjoituksen raakile on ollut luonnoksissa jo jonkin aikaa. Koin kuitenkin sen olevan tärkeä tähänkin aikaan. Romaani/tarinankerrontaa en ole harrastanut hetkeen. Tiedostan kuitenkin tämän olevan tärkeä kirjoitus itselleni myöhemmin. Vaikka kirjoitan näitä sinulle, kirjoitan näitä myös minulle. 

Uutena olen ottanut tavaksi kirjoittaa valokuvan alle tekijän vaikka se ei ole pakollista. Ylempi kuva on otettu pixabaysta ennen kuin olen näin päättänyt, siksi siinä ei ole nimeä. Harmi. Haluan toimia eettisesti. Tekijä ansaitsee aina maininnan, se on kunnioittamista ja eettistä. 

Maiju