Voiko mielikuvitus muuttua todeksi?
Voinko sanoa, että löysin oikean ja elävän sinisen norsun? Näinkö oikeasti sellaisen omin silmin, näiden fyysisien silmämunien kautta?
Voinko sanoa, että leikin äsken olevani lintu, mutta ihan oikeasti nousin ilmaan.
Tunsin kuinka jalkani irtosivat kevyesti maasta ja lähdin kohoamaan hiljalleen kohti taivasta. Kun kohosin, tunsin kuinka jokin pehmeä voima veti minua kevyesti ylöspäin. Siivet muodostuivat hiljalleen selkääni. Tunsin kuinka nenän päätäni kivisti, siihen alkoi muodostua linnun nokka. Apua, katsoin vartaloani, siihen ilmestyy höyheniä! Käteni alkavat hiljalleen kadota sulautuen siipieni sekaan. Voi ei, olen lintu. En vain leiki lintua, vaan olen lintu. Tekee mieli syödä matoja, oi niitä meheviä limaisen näköisiä mullalta tuoksuvia matoja. Jotka venyvät pituuttaan ja lyhenevät lyhenemistään muuttuen paksuiksi palleroiksi. Nami nami. Tekee niin mieli saalistaa tuo edessäni siintävä mehukas mato. Mutta ainiin, muistan yhtäkkiä ollessani ilmassa – olen oikeasti ihminen, ei ihminen syö matoja. Yök! Ällöttävää. Palaan takaisin ihmiseksi ja tipahdan täysillä maahan. Auts. Onneksi korkeutta oli niin vähän, se ei sattunut sen enempää. Takapuoleeni ilmestyy silti kipua kolottava mustelma.
En kyllä kerro tästä kenellekään, pitävät hulluna. Mitähän ne sanoisi, että olen muka lintu. Kvaak kvaak, ne nauraisi.
Kun annan mielikuvitukselleni luvan kirjoittaa ihan hullua tekstiä, se tulee helposti. Mutta siinä vaiheessa, kun kamppailen järkeni kanssa – kirjoitus pysähtyy. Kun taas alan miettiä sääntöjä miten saan kirjoittaa, kirjoitus pysähtyy. Kun alan miettiä tosissani mitä tästä ajatellaan, mielikuvitus katkeaa.
En ole vielä löytänyt sanoja miten kuvailisin mielikuvitustani, mutta sen olen jo huomannut, että antaessani luvan sille mistä se kirjoitus ikinä tuleekaan, sieltä tulee sellaista tekstiä mitä ihmettelen ja mille itsekin nauran. Ihan kuin yläpuolellani olisi jokin mielikuvituspankki. Josta sitten tarvittaessa nappaan mitä nyt käteen sattuu osumaan. Toiveeni olisi kirjoittaa soljuvaa tekstiä, mutta mistä tiedän onko vastassani soljuva lukija? Nauran itselleni ja ymmärtämättömyydelleni.
Hauskinta mielikuvituksessani on yllätyksellisyys. En tosiaan tiedä, mitä sieltä alitajunnastani tulee. Siksi tietokoneeni on täynnä monenlaisia tarinan alkuja. Vaikeita, helppoja, surullisia jne. Mielikuvitukseni on kuitenkin ollut aika surullinen, nyt kaipaan sinne iloa. Olen myös harjoittanut mielikuvitustani maalaamalla, piirtämällä ja valokuvaamalla. Nämä kaikki ovat saaneet väkevästi rationaalisen mieleni vaikenemaan ja kaivamaan mielikuvitukseni esiin. Mielikuvituksessani mikään ei ole loogista.
Tein instagramiin töilleni oman sivun @maiaholart, johon olen pyrkinyt lisäämään kaikkea joita mielikuvitukseni nyt sattuu keksimään.
Pyrin myös ottamaan kaiken vastaan mielikuvitukseltani, kun sisäinen paine käskee tehdä ja toteuttaa. Sitten otan sen joka ensimmäisenä käteen osuu, on se sitten maalisivellin tai vasara.
Maalaamisessa, olen joka kerta yllättynyt miten alitajuntani puhuu. Tällä hetkellä paine kohdistuu valokuvaukseen, erityisesti lintujen ja luonnon kuvaamiseen. Olen oppinut luottamaan itseeni, tiedän näillä paineilla olevan jokin tarkoitus. Opettelen siis vahvistamaan luontoyhteyttä lintujen kautta. Pesimäaikaan, linnut pitävät konserttiaan ja niiden paikallistaminen vaatii hiukan hidastamista ja kärsivällisyyttä. Se kehittää tarkkaavaisuutta, sekä kuuloaistin sanoittamista.
Yllä oleva mustarastas toimi mallinani pitkään. Sain ottaa hänestä paljon kuvia, samalla kun opettelin kamerani käyttöä. Vaikka kuva ei ole mestariteos, se oli itselleni hieno hetki. Jo se, ettei lintu pelännyt ja lähtenyt lentoon, oli kuvaamisen aloittamisessa aika onnistunut hetki. Ilmekin on hänellä aika satumainen.
En tiennyt että linnut ovat oikeasti aika ilmeikkäitä.
Järki, ah tuo ihana järki
Mielikuvitus kasvaa, kun antaa järjen mennä nurkkaan. Järki kertoo ja supisee jatkuvasti korvaan kaikkea "et voi mitenkään, eihän se nyt noin mene" väitteitä. En tiedä onko se järki vai ego vai mikä.. Jokatapauksessa, se täytyy hiljentää. Muuten kadottaa yhteyden. Jos sille antaa liikaa valtaa, se kertoo loputtomasta riittämättömyydestä. "Et voi noin sanoa, tai kirjoittaa, etkä maalata. Eihän siinä ole mitään järkeä.. " Ah yksi inhokki lauseistani.
En tarkoita että järki olisi huono asia. Mutta järki minun mielessäni pyrkii kertomaan kaiken ns. näsäviisaasti.
Lapsen mielikuvitus on siksi niin aitoa, kun se ei ole vielä oppinut näitä aikuisten lakeja. Kun vanhemmat ihmiset toruvat helposti: "satuja puhut", niin lapsi alkaa käyttämään järkeään. Lapset siirtelevät tätä "naljailua" myös toisilleen. Järkeä pitääkin osata käyttää maailmassa, eihän siitä muuten tulisi yhtään mitään. Ihmiset huutelevat paljonkin maalaisjärjestä. Maalaisjärki onkin oiva työkalu elämässä.
Uskon näin: kun järki ja mielikuvitus kulkevat käsi kädessä, silloin syntyy tasapaino.
Mutta tämä – miten antaa itselleen luvan puhua satuja, jos lapsesta asti on hoettu ettei saa valehdella. Kuka lie sellaista minulle sanonut – ei varmaan kukaan, vaan itse olen itseni hiljentänyt. Pah. Satuilu on tavallaan valehtelua. Ei sinisiä norsuja ole, eikä ihminen voi muuttua linnuksi. Ne ovat totta mielikuvituksessa.
Omalla kohdallani piti antaa itselleni ensin lupa uskoa satuja. Se oli kuitenkin järjelleni ihan oikeasti hulluksi tulemisen paikka. Mutta pidin sitä mielikuvituksen sukeltamisena, hain sen sieltä mihin sen olin jättänyt. Muistan kuinka vielä parikymppisenä olin sitä mieltä, että mielikuvitus puuttuu minulta kokonaan.
Aikuisuus kun tuli minulle vähän liian aikaisin.
Yhdistän aikuisuuden ja mielikuvituksettomuuden toisiinsa. "Elä vanhaksi, mutta ei vanhana" Sanottiin minulle joskus. Aika ytimekästä. Tätä viisautta aion noudattaa, omalla tavallani.
Minun piti palata mielikuvissa lapseksi, jotta voin kasvaa taas aikuiseksi ja samalla otin mielikuvitukseni matkalta mukaani. Osaisinpa selittää sen niin että itsekin ymmärtäisin. Sillä en aina ihan oikeasti ymmärrä. Onneksi ei tarvitse. Eikä kaikkea tarvitse myöskään avata ja selittää. Siinä piilee myös kertomisen vaikeus. Mitä avata, mitä jättää kertomatta.
Lasten kasvattaminen antoi luvan mennä lapsen tasolle. Samalla kun ostaa nukkeja ja nukkekoteja ja kaikkea muuta, pääsee itsekin käsiksi omaan sisäiseen lapseen jos niin haluaa. Ei aikuisena täysin lapsen tasolle leikeissä päässyt, mutta kyllä se nosti muistoissa pintaan ne omat leikit omasta lapsuudesta. Mielikuvitusleikit saaristoissa.
Luovuus on mielikuvitusta, mielikuvitus on luovuutta.
Jos elämä on yksitoikkoista, aina tekee kaiken samalla tavalla rutiininomaisesti – mielikuvituksen käyttö voi olla työn takana. Jos turvautuu vain ulkoiseen maailmaan ja sen luomiin sääntöihin, mielikuvitukselle ei ole tilaa. Kun sukeltaa alitajunnan syvyyksiin, sieltä voi löytää kaikkea järjelle mahdotonta. Esimerkiksi olet tottunut että pöytä on neliö tai pyöreä. Mielikuvituksessa se voi olla tähden- tai sydämen muotoinen. Ihminen on tottunut neliön malliseen tai siihen pyöreään, eihän se silloin voi olla mitenkään tähden muotoinen. Eihän siitä syöminen onnistu, on ne terävät sakarat ja kaikkea. Tällaiset pienen pienet ristiriidat hyväksymällä mielikuvitus kehittyy.
Ihmiset puhuvat, eläimet ääntelevät omilla äänillään. Mielikuvituksessa ihmiset ääntelevät, eläimet puhuu.
Näin nyt esimerkiksi.
Mielikuvitukseen sukeltaminen on uskallusta mennä omien rajojen ulkopuolelle. Sinne, johon luulee että järki ei uloitu. Mutta järki voi löytyä myös sieltä. Mielikuvituksessa ikäänkuin heittää rajat pois ja toimii.
Mielikuvitus tuo myös elämään rentoutta, näin olen kokenut.
Maiju
