Automaatio

 

Kuva: Daniel Hannah Pixabay

Asioille on aikansa ja mietin –  kuinka kauan tulee jatkaa, ilman vastakaikua? Kuinka kauan kannattaa puurtaa näkymättömänä? Sain kuulla eilen ikävän lauseen henkilöltä joka oli niin pahasti uupunut, että hänellä oli tajunta mennyt ja kuume noussut. Kun hän palasi päivystyksestä, muut hänen ympärillään olivat ihmeissään. "Emme ymmärtäneet, että tilanteesi on noin paha". Uupumus oli kestänyt vuosia. 

Me emme näe ympärillemme, mutta emme näe myöskään meitä itseämme. 

Me ihmiset totumme helposti vaikeuksiin ja meille on opetettu pärjäämisen olevan kunnian asia. Kun väsyttää, se sivuutetaan ja huiskautetaan olan kohahduksella ja hyppäämme kiireeseen, joka lopulta voi olla jopa hallitsematonta. Meille sanotaan vitsillä tai tosissaan kuinka laiskoja olemme tai kuinka teimme jotain viallista, ulkonäöstä huomautellaan tai käytöksestämme. Alamme ottaa ikäänkuin henkisiä iskuja vastaan. 

Joskus on vain häkellyttävää miten ihmiset puhuvat toisilleen tai mitä saamme kuulla omasta itsestämme, ettei edes tiedä miten ajatella koko asiasta. 

Me saatamme suorittaa elämää automaatiolla, emmekä edes tunne ja näe mitä ympärillämme tapahtuu. 

Kun tulee tunne, että nyt riittää –  alkaa tunteet virtaamaan, aistit avautumaan ja maailma näyttää erilaisen puolensa. Se voi olla kivuliastakin avautumista, jos aiemmin on kulkenut laput silmillä. 

Mutta silmät kannattaa avata, pikku hiljaa. Maailmasta tulee syvempi, värit ovat kauniimpia, kokemukset ovat voimakaampia ja ilokin on suurempaa, kunhan on ensin kohdannut heikkouksiaan. 

Kun elää automaatiossa, ei kohtaa hyvää eikä huonoa –  suorittaa vain elämää. 

Kun täällä pallolla elää –  kannattaa elää. Mutta pakotettu tappaa inspiraation. Pakko täytyy aina tulla itsestä, intohimon tunteesta –  ei muiden sanelemasta pakosta. Tee, tee, tee. 

Kun pääsee omaan intohimoonsa käsiksi, pääsee omalle luovuuden tasolleen, polulle joka vie kohti itseä. 

Joudun jatkuvasti muistutella itseäni, että elän niin, etten kadu. Teen valinnat niin, että katumus on helposti käsiteltävissä. Irti automaatiosta. Pois puolikuolleesta elämästä, jossa elämä on vain tasainen juna, joka ei pysähdy kuin pysäkeille. 

Tommy Hellsten sanoo "se ei riitä, että selviytyy hengissä. Nyt on aika elää"

Maiju

Mistä keksit ideasi?

 Kuva Stefan Keller Pixabaystä 

Minulla on ollut kirjoittajan unelmia ja olen tehnyt mielestäni paljon työtä niiden eteen. Olen tutustunut kirjoittajiin, viestinnän ammattilaisiin ja muihinkin kirjoittamisen parissa työskenteleviin, sekä harrastajiin. Yritän itsekin hakea ammattimaisuutta kirjoittamisessa ja samalla huomaan pohtivani usein. "Onkohan tämä ja tämä yhdyssana" Enkä tiedä. Jätän julkaisematta joskus tekstejä vain siksi etten tiedä jotain. Hölmöä.

Kun on pienten lasten kanssa tekemisissä on ikäänkuin lähellä satumaailmaa, jolta aikuiset ovat jo sulkeneet silmänsä. Kun lapsi leikkii, aikuisen on mahdollista päästä samasta tietoisuuden portista satumaailmaan sisään. Se on aika mykistävä kokemus, jos sen sallii itselleen. Olen opetellut tuntemaan omia värähtelyn taajuuksia ja kipu ja tuska, avaa itselläni kanavat. Se on epämiellyttävä olemisen ja kärsimyksen tila, joka avautuu, mutta sieltä lähtee kummallisia tarinoita syntymään. 

Mistä ihmeestä tällainen johtuu? En osaa vastata. Olen toisinaan kuin jakomielitautinen (anteeksi kaikki) hullujen huoneen oven avannut haaveilija, joka lähtee lentoon. Väsynyt ja uupunut, uneni ovat vauhdikkaita ja epämääräisiä. Mutta tarinoita tulee kuin sieniä sateella. Tukka on pystyssä ja onnellinen ilme kasvoilla. Kait taiteiljuuteen kuuluu pienehkö hulluus sekä mielenkiinto elämää kohtaan. Jos ei juttele ihmisten kanssa, ei pääse tarinoihin käsiksi. Mutta eipä ne kaikki tarinat tule kerrotuiksi, vaikka yrittäisikin. Se on vähän sellainen maailma tuo kirjoittaminen johon järki ei ylety. Mutta, järki luulee niin. Ymmärrä siitä sitten jotain. Jossain tuolla odottaa kirja kirjoittamistaan, ehkä löydän sille polulle tai sitten se jää. Sitä en voi pakottaa, vaikka haluaisin. Keskittyminen ei riitä. Omat ideani saattavat syntyä sammaleesta kannon päällä... Hah. Siitä lähtee lennokas fantasiatarina.. Mutta. Kun. Aika. 

                                    Maiju

Pitkä- vai lyhyt kirjoitus?

Asia mihin törmään ihan jatkuvasti, on kirjoitusteni pituuteen.

– Liian paljon tekstiä.

– Tiivistä.

– Et voi aloittaa lausetta sivulauseella. 

Toinen mikä voi vaikuttaa luettavuuteen on kirjoitukseen sopimaton kuva. Eihän perhonen sovi tällaiseen tekstiin.

Haluan käyttää omia kuviani, olla alusta loppuun tehnyt prosessin. Kuulun kategoriaan: teen itse. 

Taustaa minusta. (Näitä taustoja voi lukea blogistani, mutta tunnen ihmiset –  he eivät tässä ajassa enää ole ihan niin tarkkasilmäisiä. Toisin oli ennen. )

Itselläni on jonkinasteinen lukihäiriö ja keskittyminen on ollut vaikeaa lukemisen ymmärtämisessä. Keskusteluissa muiden kanssa sosiaalisessa kentässäni, moni muu kokee samaa. Olen aikanaan opetellut lukemaan ja oikeastaan jaksamaan pysyä kirjainten perässä ensin sosiaalisessa mediassa lukemalla muiden tarinoita. Ihmisten elämäntarinat ovat kiehtovia. Niissä on ollut aina jotain annettavaa itselleni. 

Some on paikka, jossa ihmiset viettävät vain hetken. He eivät ilmeisesti jaksa lukea pitkiä tekstejä. Ristiriitaa aiheuttaa se, että suuri osa on jatkuvasti puhelin kädessä ja somessa. Vaikeutta tekee se, että ne joita itse seuraan – kirjoittavat täysinäisiä kirjoituksia, niin että tilaa ei jää tekstikenttään ja he jakavat sen kommenttiriville instagramissa ja taas he joiden kanssa työskentelen eivät jaksa lukea pitkiä kirjoituksia. En tiedä mikä on järkevää. Tiedän etteivät työkaverini ole se kohderyhmä ja tiedän somessa monien rakastavan myös pitkiä kirjoituksia, mutta olen häkeltynyt. 

Tiivistä, tiivistä, tiivistä. Ota kaikki lisäsanat pois. 

Jos teksti on monimutkaista itsensä toistoa, silloin se voi olla väsyttävää. 

Olen itse se tyyppi, joka lukee sen minkä jaksaa. En pakota itseäni lukemaan koko tekstiä ja ymmärtämään kokonaisuutta. Jos minun on ymmärrettävä siitä, luotan tiedon saavuttavan minut kyllä. Myöhemminkin. Olihan tuo nyt vähän hassusti ilmaistu, mutta näin olen pärjännyt. 

Liityin ammattikorkeakoulun viestinnän kurssille vähän kuin randomina viime keväänä –  vailla pohjaa itse ammattikorkeasta. Muilla oli puolitoista vuotta jo opiskelua takana, eli hyppäsin suoraan keskelle. Kurssia mainostettiin facebookissa ja tartuin siihen. 

Opettaja oli aika kultainen sanoessaan: "Sinulla on oppijan mieli, osoita itsellesi armollisuutta." 

Huomasin etten pysy perässä ja jännitin kurssin jäävän kesken. "Älä luovuta, tee edes jonkilainen versio" "Tämä ei nyt mennyt ihan annettujen ohjeiden mukaan" Sain palautetta, mutta pisteitä seuratessa ei ne ihan täysin ala-arvoisia ollut. Ehkä voin taputtaa itseäni olalle. 

Sain kurssin suoritettua. Opettaja vastasi "heittämällä läpi"

Jos ei jaksa yrittää, ei opi. Ja jos kaikki täytyy tulla helpolla –  alisuorittaa. Näin olen itselleni hokenut.

Jos haluaa nousta rappusia ylöspäin itsensä kanssa, silloin täytyy ymmärtää ensimmäisten rappusten olevan ne vaikeimmat. Kun on jaksanut toistoja, tämä helpottuu. Niin kirjoittamisessa kuin elämässäkin. 

                                                             Kuva Gerd Altmann Pixabaystä  

Maiju

Henkinen kasvu osa 2.

Mielestäni kukaan meistä ei pääse helpolla elämässä. Meistä muovautuu nuoruuden, kavereiden, uskomusten, perheen ja kasvatuksen myötä tietynlaisia persoonia, omanlaisilla selviytymiskeinoilla. Kun pääsemme tiettyyn pisteeseen elämässä, että kohtaamme jonkinlaisen vaikean tunteen –  saattaa käynnistyä kiinnostus henkiseen etsimiseen. Hyvän etsimiseen.

Henkinen kasvu kun käynnistyy tai aktivoituu, on se sisimmässä tapahtuva kokemus. Sitä voi olla vaikeaa selittää muille. Jos on kiltti, alkaa löytää yhteyttä omaan voimaan. Muut kipuilevat jos kiltti ottaa aikaa itselle. "Olet muuttunut, et ole niin kiva kuin ennen". Kiltti kun ei enää tee kuin muut haluaa. 

Kasvaminen on aina sinun ja sielusi, sekä korkeamman itsen välinen asia. Ei muiden. 

Henkisyyteen liitetään henkisiä ulottuvuuksia, yksi niistä on näkymätön. 

Kun näkymätön alkaa näyttäytyä, mieli saattaa hiukan kierrähdellä, näin kauniisti ilmaistuna. Näkymättömästä puhutaan mystiikkana ja huuhailuna, mutta näkymättömässä asuu ikäänkuin langat ja linkit muihin ihmisiin ja tunnetiloihin.

Henkinen etsiminen käynnistää erilaisia epämääräisiä tuttuuden tunteita, joita muut meissä herättävät. Ne voivat olla myös vaikeita tunteita. Kun vaikeita tunteita alkaa kohdata tai joku niitä meissä nostaa pintaan –  on siinä tilaisuus valtavaan kasvuun itsensä kanssa. 

Meidän kuuluu kasvaa myös henkisesti aikuistuessa, mutta joskus saattaa käydä niin, että keho aikuistuu, henkinen puoli ei. 

Jokin voimakas tapahtuma voi aktivoida meissä etsijän. Me emme voi ulkopuolelta määritellä kuka milloinkin avautuu, se on ikäänkuin sielun sopimus. Kun sielu päättää herättää, se tekee sen valitettavasti usein rytinällä. Tunteiden voimakkuus usein on aika hyvä merkki siitä. 

Kasvu alkaa. 

Kun elää päässään, eli ajatuksillaan –  Voi olla vaikeaa löytää yhteyttä muihin. Riitelee.

Kun elää sydämessään: muut otetaan huomioon ja eletään sovussa. 

Henkiseen kasvuun kuuluu näiden erottaminen toisistaan, jotta ne löytävät meissä tasapainon. 

Molempia tarvitaan. 

Opettaja saapuu, kun oppilas on valmis –  on reiki kurssilta jäänyt lause vuosikausia sitten. 

Kun on valmis kasvamaan, saa luokseen opettajan joka opastaa. Itse joutuu tunteet kuitenkin käydä. Opettaja sanaa on hyvä katsoa sisäisin silmin, ei näkyvän ja opitun maailman silmin. Opettaja tuntuu sydämessä. Sisäinen ohjaus käynnistyy.  

Saat käydä kaikki tunteet joita et suostunut lapsena käydä. Ne inhottavimmat ja kivuliaimmat tunteet. Kun on rämpinyt näiden läpi, hyväksynyt nämä puolet itsessään – saat helpompia vaiheita. Ilo pilkistää, naurat vaikeuksille, kipeille tunteille. Sinun sisimpäsi täyttyy ilosta. 

Heräämistapoja ja selviytymiskeinoja on monia, eikä ole minkäänlaista kaavaa miten kukakin kokee.  Omat reagointitavat tulee itselle näkyväksi. On hyvä hakea tukea ja apua omaan kasvuun, siihen rinnalle. 

Vastuu omasta itsestä on ollut kyllä aikamoinen teema rajattomalle lapselle. 

Rakkaus on rajoja. Mutta joskus sitä ei ymmärrä. 

Maiju

Konfliktit

 

Kuva Gerd Altmann Pixabaystä 

Kuva kertoo paljon riitelystä perheissä, kuinka lapsiin siirretään omia kipuja. Lasten kanssa on tärkeää osata reflektoida myös itseään, nähdä lapsi ja nähdä oma käytös.

 Tämä on vaikea aihe. Sillä vanhempi saattaa joutua kohtaamaan omia kipuja lasten kautta, joita ei ole kyennyt käsittelemään. Lapsi nostaa ne esiin. 

Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen ollut mukana erilaisissa konfliktitilanteissa, joissa ei kaikki ole mennyt kuin alussa ajattelin. Tai oikeastaan en osannut ajatella. 

Mistähän aihetta lähtisin purkamaan. 

Tämän olen oppinut. Sanonta: riitaan vaaditaan aina kaksi, on tavallaan oikein ja tavallaan ei. 

Otetaan esille esimerkiksi kiusaamistilanne, jossa kiusaaja nimittelee toista, se ei ole kahden välinen asia –  siinä on yksipuolista se, että kiusaaja aloittaa. Kun kiusaaja laitetaan tilille teosta, on tällöin tärkeää anteeksi pyyntö. Kiusattu voi parantua haavoistaan. Ja kiusaaja saa mahdollisuuden hoitaa tilanteen kunniakkaasti. Tämähän on nyt aika yksinkertaisesti ilmaistu ja usein laajemmin kuvailtavissa, mutta anteeksipyyntö ja sen jälkeen teot, eli seisoo sanojensa takana on väkevämpää kuin kuin egojen kolistelu. Tyhjä anteeksipyyntö, jossa teot jatkuu voi vesittää koko anteeksipyynnön. 

Moni tilanne selviää sillä, ettei molemmat vastapuolet nosta egoaan esille. Miksi? Kun egot ja loukkaantumisen tunteet ovat päällä, eli hyökkäys valmiudet –  siitä toki voi saada selkeyttä aikaan, mutta lopulta tässä voi tulla satuttaneeksi vain lisää vastapuolta ja riita jatkuu. Molemmat saavat ehkä huutaa sielunsa puhtaaksi, mutta nämä huudot saattavat aiheuttaa uuden kierteen. Jos kuitenkin tähän pisteeseen mennään, itselleen on hyvä antaa armollisuutta ja pyrkiä rauhalliseen lopputulokseen ja jatkaa selvittelyä. Jos on voimia. Ikävä tosiasia on se, ettei kaikki riidat selviä. 

Kritiikkiä omasta käytöksestä on vaikeaa ottaa vastaan, se aiheuttaa kipua niin lapsille kuin aikuisillekin. Useinkaan kritiikki ei tule niin kuin me itse osaisimme ottaa sen vastaan. Se saattaa tulla huutona, töksäyttelynä, kiertelynä. Elämässä harvoin asiat menevät kuin oppikirjoissa. 

Tärkeää ja ihanteellista olisi, että riidoissa olisi kolmas osapuoli joka ei olisi kummankaan puolella vaan katsoisi yhteiseen ja sopuisaan lopputulokseen. Pohjimmiltaan kukaan ei halua varmastikaan olla paha, mutta moni tekee hölmöyksissään ns. "pahoja" ja tunteet sen jälkeen ovat vaikeita kohdata. 

Jos tilanne on edennyt niin pitkälle, että anteeksi antaminen on vaikeaa –  on silloin sallittua erottautua henkilöstä joka satuttaa. Oman mielenrauhan vuoksi on tärkeää sallia itselleen parantua. Sillä satuttaja voi sohia vain lisää haavoja, jos tilanne ei ratkea. 

Joskus satuttaja voi pyydellä anteeksi, mutta tilanne on saattanut mennä jo niin pitkälle, ettei tämä enää riitä. Siksi onkin tärkeää hoitaa asiat heti pois, eikä jättää odottamaan. 

Jos tällaisia tilanteita tunnistaa, on turhaa syyllistyä. Voi hoitaa seuraavan tilanteen ehkä paremmin. Me olemme kuitenkin ihmisiä täällä maan päällä, emmekä mitään psykologisia Jumalia, joiden pitää osata kerralla asiat. Itselleen kannattaa antaa armoa vaikka muut eivät sitä antaisi. 

Pelko siitä, että huudetaan tai rankaistaan aiheuttaa usein sen, että moni sulkee suunsa, eikä kerro. Sillä huutaminen on tavallaan kuin nöyryyttämistä. Huutaja asettaa itsensä tilanteen yläpuolelle tiedostamattaan, eikä siitä aina synny hedelmällistä lopputulosta, vaikka sillä ei sitä tarkoiteta. Samalla saattaa pelätä myös kasvojen menetystä kaveriporukassa jos tilanteen haluaa selvittää. Jos kertoo itseään kohtaan tehdystä vääryydestä ja muut eivät suostu kantaa vastuuta, voi tästä seurata lisää kiusaamista. Huutelua vaikka nyt esimerkiksi. Jos siitä huolimatta uskaltaa selvittää tällaisen tilanteen, voi kutsua itseään erittäin rohkeaksi. Harvinaisen rohkeaksi. 

Kaikkein paras kaikkien kannalta välien selvittelyyn on mielestäni rauhallinen tilanne, jossa kaikki osapuolet saavat sanoa kantansa ilman manipulointia. Jos on pienikin mahdollisuus, että riitelijät ovat ns. eriarvoisessa asemassa, toinen on hyökkäämässä ja toinen puolustautumassa, siitä saattaa lähteä uusi kierre. Kaikki eivät ole tempperamentiltaan samanlaisia. Jos toinen kokee, ettei uskalla kertoa ja toinen kokee, että vastapuoli on kaksinaamainen –  ei synny tästä yleensä rauhaa. Se laukaisee yleensä magneetin vastakappaleet energiatasolla eli henkisellä tasolla. Tunteet kun ovat ikäänkuin näkymättömiä. Me emme näe toisen sisään keskusteluissa, mutta voimme tuntea hyvinkin erilaisia ja voimakkaitakin tunteita. Kun toisella kiehahtaa tai ei saa kertoa tunteita niin kuin hän sisällään kokee, ne voi vääristyä ja muuttaa muotoaan. Rauhallinen tila ja neutraali lähestyminen on siksi hedelmällisempää. 

Toisinaan kuitenkin huutamiselle on paikkansa, jos ei muulla tavalla saa tilannetta ojennukseen.

Mutta rauha on tavoiteltava piirre. Annathan armoa itsellesi konflikteissa. Sillä kipua kohdatessa saattaa kokea alitajunnastaan ja menneisyydestään nousevia tunteita myös, jotka ovat jääneet kesken. Selvittely saattaa olla isompi asia kuin arvaammekaan. Saatamme saada valtavan hienon henkisen oppiläksyn selvitettyä ja pääsemme omassa kehityksessämme eteenpäin. 

Tähän loppuun haluan vielä sanoa itselleni tärkeän lauseen, jonka Jari Sarasvuo on sanonut aamulenkillään: "Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä jyrkemmin ja varmemmin hän puhuu". Kiitos Jari, et voi uskoakaan kuinka monessa tilanteessa olen tästä saanut apua, mutta myös reflektoinut tällä itseäni. Jarin viisauksia on ollut hienoa kuunnella. 

Tämä on minulle vaikea aihe, siksi kirjoitus on myös hyvin sekava. Pahoittelut. 

Maiju 

Kaikki eivät ymmärrä tarkoitustasi, ei tarvitsekaan

 Tiedättekö sellaista sisältä, syvältä alitajunnasta pulppuavaa ajatusten virtaa, joka saa sinut itsesikin ihmettelemään ja kummastelemaan mitä oikein kirjoitat tai ajattelet? Oletko kokenut? 

Tänään päätin pitkästä aikaa ottaa kynän ja paperia ja aloin kirjoittamaan tajunnan virtaa käsin. Idea on kirjoittaa kaikki sanat joita mielestä nousee yhtään miettimättä. Kirjoitin. Kummastelin. Kun luin, mietin ettei sanoissani ollut mitään järkeä. Ei sitten yhtään mitään. Heräsin tänään myöhään, kello 8. (Minulle ihanteellinen aika herätä on 6-7. )

Silmäni olivat ummessa ja ihan kuin en olisi saanut aivojani heräteltyä. Aivosumu. Se on kuvannut minua jo jonkin aikaa. Olen kuormitettuna. Mutta samalla en ole. Erikoista. Kun kirjoitin kaiken moskan ulos aivoistani, sain oivalluksia:

–  Kirjoittaakseni tarvitsen hiukan pimeyttä ja kurjia tunteita, sillä voimakkaimmat ja kauneimmat tarinat lähtevät siitä, että pimeys on mukana. 

– Tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Vaikka kirjoittaminen on yksinäistä ja sitä tarvitsee tehdä yksin, ovat ihmiset ympärilläni elämäni tärkein suola. 

– Jatkan edelleen muiden kohtelemista hyvin ja kun joku kohtelee minua niin, mikä sattuu –  hion itsessäni niitä piirteitä, jotta en toimisi samoin muita kohtaan. 

– Annan itselleni luvan myös lepoon. 

–  Päästän irti heistä, jotka eivät ole kiinnostuneita minusta. Olen roikkunut ihmisissä, joista olen luullut heidän ns. "rakastavan" minua. Niinhän he ehkä rakastavatkin jollain tasolla, mutta eri tavalla miten minä tarvitsen. Päästän siis heistä irti. Annan mennä. 

– Huolehdin minusta ja hyvinvoinnistani pakottamatta. 

– En edelleenkään tee turhia lupauksia. En lupaa tehdä jotain, jos en sitä voi pitää. Voin luvata yrittää.

– Kirjoitan itselleni. Ja kirjoitan sinulle. 

– Kannan vastuun minusta ja otan vastuun sanoistani. Ymmärrän, että on turha enää vaatia muita olemaan jonkinlaisia tai odottaa heidän olevan suorapuheisia. En saa sitä mitä muilta odotan. 

– Minun on luotettava omaan ääneeni, minuun aina ensisijaisesti.

–  Meillä on kaikilla omat pimeytemme, siksi olen varovainen muiden pimeyden edessä. Kunnioittava. 

– Uskon enemmän tekoihin kuin sanoihin. Moni puhuu lakkaamatta, mutta teot eivät vastaa sanoja. Annan kuitenkin armoa kohdatessani heitä, he eivät vielä ole löytäneet tekojen äärelle.

Perjantai iltana istuin yksin koneen ääressä ja muistelin menneitä. Edelleen koen haikeutta isäni pois menosta, vaikka siitä on jo yli 11 vuotta. Hänellä oli kaunis käsiala ja hän raportoi jokaisella vene matkalla sään ja keitä oli kyydissä. Isä oli romantikko, hän kirjoitti äidilleni rakkauskirjeitä. Kun isä kuoli, yksinäisyys valtasi minut. Se iski valtavalla voimalla päin kasvojani. Mutta nyt ymmärrän jo yksinäisyydestäni ja ymmärrän myös pimeydestäni. Tiedän kykeneväni niin hyvään kuin pahaan, mutta olen päättänyt jalostaa hyvyyttä. Hyvyys ja pahuus lähtee aina itsestäni. Kun olen seurassa, jossa pahuus villitsee –  voinko silloin valita hyvyyttä? Kysyn siis itseltäni. Kun omalle pimeydelleen lietsoo pelkoa ja mustia ajatuksia, se voi tehdä aikaan isompaa kipua kuin mistä on edes lähdetty. En osaa sanoittaa tätä nyt oikein. Ihmisyys on joskus iso sillisalaatti pelkojen ja muiden ikävien tunteiden suhteen. Eli peace! 

 Kun pahuus tekee työtään minussa, valitsen hyvän. JA huom, tällä ei ole mitään tekemistä uskonnollisten puheiden kanssa, vaan se on silkkaa ihmisyyttä. 

Ihmisyys tulisi osata irrottaa rakenteista ja uskomuksista, valtiosta ja kirkosta. Kuka minä olen kun rakenteet ja yhteiskunta ei sanele sitä. Siinäpä onkin työtä kerrakseen. 

Kun työstän minussa olevia kipuja ja vapaudun niistä. Ympäristöni muuntuu myös. Sillä en kiinnitä enää asioihin samalla tavalla huomiota. Olen kasvanut. Muut eivät näe minun ajatuksiini, he eivät tiedä minkälaisia oivalluksia koen sisälläni. He luovat aina oman tietoisuuden tasonsa kautta mielikuvan minusta. Me olemme täällä yksin, mutta me tarvitsemme muita peilaamaan meille meitä ja minä ainakin tarvitsen muita ihmisiä kulkemaan rinnallani. En olisi onnellinen yksin. Enkä koe sitä riippuvuudeksi, niinkuin joskus henkisissä piireissä korostetaan. 

Maiju

Yksinäisyys

 

Suuriin tunteisiin ja niiden kokemiseen liittyy vahvasti yksinäisyyden tunteen kokeminen. Kun on sanoittamisen äärellä, tunteet virtaavat sisimmässä niin vahvasti, että niiden ulos tuominen on jopa pelottavaa. Kaiken kansan luettavaksi tuodut kivut ja haavat, jotka ovat juuri auenneet –  voi tulkitsijan pelkona olla tyrmääminen. Miksi tyrmäys sattuu niin paljon? 

Minun kokemuksena on, että tyrmääminen erottaa meidät muista. Tekee irrallisia. Kun joku tyrmää ajatukseni tai taiteeni. Se luo siihen välille seinämän. 

Ihailen taiteilijoita juurikin siksi, että he osaavat tulkita ja sanoittaa asioita. Monet sanat ja tunteet osuvat meihin muihinkin. Ilmeisesti monet lahjakkaat taiteilijatkin kokevat yksinäisyyttä. Se tuo tavallaan lohtua. Vaikka sitä tunnetta en soisi muille. 

Oma herkkyyteni lähinnä ärsyttää minua. Kun tuon kivuliaita tunteiden täyttämiä sanoja itsestäni ulos ääni täristen, on melkein sama millä tavalla se tulkitaan. Sillä niin raju armottomuus saattaa olla sisälläni vastaanottaessani viestiä. Vaikka palaute olisi hyväkin.

Minulla on erityisherkkyyttä. Olen oppinut jo sopeutumaan sen kanssa maailmaan jollain tasolla. Mutta se edelleen aika ajoin tekee hallaa. Esimerkiksi kuormittaa, kun ärsykkeitä ja painostusta tulee monesta eri suunnasta paljon. Ärsykkeitä, mitä en itse valitse. Esimerkiksi työelämässä.

Uupumus on pahin matkakaverini. Huomaan sellaista nyt, kun kehoni on alkanut mylvimään. En näe saavani aikaan juuri mitään. Samalla teen koko ajan. Mutta ympäristöni antaa signaalia, etten tee tarpeeksi. Samalla se käynnistää sisäisen ruoskani, joka osaa olla armoton.

Tällaisissa hetkissä minulle on vaarana loppuunpalaminen. Voin alkaa ymmärtää asioita väärin, en välttämättä osaa erottaa huumoria todesta. Alan tulkitsemaan mikroilmeitä. Jos elämässäni sattuu olemaan henkilö, joka antaa tulta liekkeihin lietsomalla – saattaa se olla menoa. Tämä on vaikeaa edelleen, vaikka luulenkin tehneeni jo itseni hyväksi paljon. 

Yksinäisyys on tunne, jota vastaan olen kamppaillut lapsesta asti. Olla yksin, mutta yhdessä. Kipu kovimmillaan saattaa tiputtaa yksinäisyyden ämpäriin. Siksi oma mielenterveys ja siitä huolehtiminen on tärkeää. Meillä on niin monia asioita joista pitää huolta tässä maailmassa. 

Kiitos, jos luit ja ymmärsit muruakaan, mitä yritin kertoa.

Maiju

Mitä etsit?

 

Tiedättekö mikä elämässä on hassua? Sinä luulet haluavasi jotain, mutta kun olet siellä haluamasi äärellä –  alat miettiä, ettei se ehkä tämä ollutkaan. En minä tätä halunnut. Ja jatkat etsimistä.

Olen luonteeltani etsijä. Pysyn kyllä paikallani pitkiä aikoja, mutta kaipaan vaihtelua ja jos jämähdän –  tulen levottomaksi. Olen kuitenkin sitoutujatyyppiä. En tykkää pikamuodista, pikasuhteista, pikatyöpaikoista. Suhteeni on kestänyt lähes kaksikymmentä vuotta ja kaipaan pysyvää olotilaa muissakin elämäni olosuhteissa. Mutta. Pysyvässä olotilassa on aina mutta. Pysyvää tulee kehittää ja inspiroida, pitää huolta –  muuten se menettää voimansa. Jos olettaa pysyvän olevan ikuista, voi yllättäen huomata säröt jotka ovat murentaneet pysyvää liian pitkälle. Esimerkiksi ihmissuhteet vaativat työtä. 

Kun suru tuli aikanaan elämääni, aloin etsiä hyvää. Valoa ja iloa. Mutta liika ilo ja valo ällötti. Opin erilaisia tapoja olla. Jossain vaiheessa huomasin olevani yksin, ei muut tällaisia ole, eikä ole helppoa samaistua juuri keneenkään. 

Jatkoin etsimistä. Sisälläni oli järjetön määrä ristiriitaa. Mikään ei tuntunut oikein sopivalta, kaikki oli liian vaikeaa ja kipua aiheuttavaa. Kun puhuttiin oman epämukavuusalueen ulkopuolelle menemisistä, ymmärsin olleeni siellä jo jonkin aikaa. Minun oli enemmänkin päästävä hengittämään. Ja latautumaan, jotta jaksan. 

Kärvistelyn jälkeen, joka kesti vuosia –  aloin pikku hiljaa tuntea oloni rauhalliseksi. Noin 10 vuotta kirjoitin tuskasta ja vihasta. Minussa asui pimeys. Ihailin pimeää taidetta, hakeuduin pimeään. Olin jatkuvasti lähellä kuolemaa ja sairautta. Jouduin kokea menetystä monta kertaa. Pettymystä. Minulle sanottiin ei, monia kertoja. Itkin. Surin. Huusin. Olin riekale. Olin kokenut, ettei kukaan juuri ymmärtänyt mitä olin käynyt läpi. Olin käynyt taisteluita jo vuosia, enkä tiennyt enää löytyykö minulle mitään hyvää. Olihan minulla hyvää ympärillä, mutta se oma hyväni. Se joka saa oman kipinäni esiin. Elämän kipinän.

Sitten saapui korona. Korona jylläsi suuren osan ihmisten pimeyttä esiin ja se osoittautui minulle käänteentekeväksi. Ymmärsin muiden käydessä taisteluita, etten tarvitse pimeyttä enää. En enää kuulu pimeyteen. Kävin lomautukset läpi kolme kertaa. Mutta se tunne, joka kaiken tämän ympärillä oli –  oli etten ole yksin. En tuntenut yksinäisyyttä. Ja ne hetket, kun aiemmin olin purskahtanut itkuun, nyt purskahdin nauruun. Nauru oli nuorena itselleni keino selvitä vaikeista tunteista, mutta sain jälkeenpäin siitä syyllisyyden kannettavaksi, että nauru on pahasta. On toki myös pahaa naurua, mutta ei mennä siihen. Kukaan meidän ulkopuolella ei voi sanoa mitä me tunnemme sisällämme. Ja kun me ei itsekään tiedetä, ei voi kukaan muukaan tietää. Siitä huolimatta, vaikka ulkopuolelta onkin helpompi katsoa ja sanoittaa. Maailman käydessä kuolemanpelkoa läpi, minä aloin löytää elämäni kipinän. Se löytyi valokuvaamisesta. 

Vasta silloin kun on kokenut pohjan, syvän viiltävän kipua aiheuttavan pohjan, voi ymmärtää mikä rikkaus on elää ja miten pienet oikeassa olemiset on energian kulutusta väärästä paikasta. Toki me joudumme ns. taistelemaan, mutta eri katkulla. Kaikki ei ole sitä mitä ulkopuolelta näyttää. Kun luulet pimeyden olevan pahaa, huomaatkin tumman puhuvassa kauneutta, herkkyyttä ja lempeyttä. Mutta valo. Se voi valehdella. Tai sanotaanko näin, että valo voikin tuoda esiin kaiken lian totuudellisesti ja kun kaikki lika tulee kerralla näkyväksi, se sattuu. Ja paljon. Jing ja jang symbolia katsoessa, huomaa valon ja pimeyden olevan tasapainossa. Meissä on molemmat puolet, vaikka niitä emme haluaisi nähdä. 

Katsoin kuitenkin koko ajan tunnelin päähän valoon, vaikka pimeys tuntui liian pitkältä.

Aito elämä on tavoittelemisen arvoinen elämä.

Toivotan sinulle onnea etsimiseen. Tiedä, ettet ole yksin vaikka siltä tuntuu. 

Maiju

Rauha

 "Mitä sydän tuntee, kun sielu on riekaleina? Mistä keho voimaa saa, kun mieli tuijottaa mustaan. Mikä mielen onnelliseksi saa, kun ympäristö hajoaa käsiin? Keneen luottaa, kun tukipilarit murenee?"

Kirjoittaminen parantaa. Kun jaksaa sinnikkäästi uskoa omiin kykyihin, vaikka epävarmuus tekee työtään pölpöttämällä mieleemme mustia ajatuksia – saa palkinnoksi henkisistä ponnisteluistaan palan mielenrauhaa. En milloinkaan usko isoihin saavutuksiin, sillä ne ovat pieniä ohikiitäviä hetkiä, jotka unohtuvat hyvin pian, kun ne ovat luonamme käyneet. Mutta mielenrauha jää. Kun on kohdannut isoimpia ja kivuliaimpia tunteita ja saanut niiden oppiläksyt itselleen talteen, niistä koostuu henkisten rikkauksien aarteisto. Tai noh, valehtelin. Minä uskoin kyllä isoihin saavutuksiin, mutta opin joistain saavutuksista, että ne ovat hetkellisiä. Niitä kohti on hyvä mennä ja kehittyä elämässä, mutta mitenhän ilmaisisin tämän. Ehkä näin: Älä ole liian ankara itsellesi. Kaikki menestys ei ole sinulle tarkoitettu, mutta se mikä on –  tunnet sen kyllä. Ja se on sinun elämäsi kannalta merkityksellistä. 

Jos siitä huolimatta jaksat uskoa itseesi, vaikka tunteesi kertovat sinun olevan täysi paska ja menet tunteen läpi –  olet jo hyvin lähellä rauhaa. 

Rauha on tavoittelemisen arvoinen tunne. Se on isompi kuin arvaatkaan. 

Maiju

Tunteet vaikuttavat luettuun tekstiin

Huomaatteko? 

Huom lukija. Julkaisin tekstin maanantaina, eli kuva ei ole ajankohtainen viikonlopulle.

Nyt kun some on ollut jo vuosia meille kalkkiksille ja boomereille lähinnä facebookkia ja instagramia, niin olemme oppineet tunteiden kuohunnasta paljon. Joku laittaa väärään paikkaan väärän päivityksen, valtakunta ärähtää. "Etkö sinä herranjestas osaa noudattaa sääntöjä. Et voi laittaa sinun mielestäsi hauskaa kuvaa ryhmään, mikä ei meidän sääntöjen mukaan ole hauskaa. Sinun tulee pysyä rajojen sisällä, eikä yhtään yrittää mennä niiden yli." Yllä oleva teksti muuttaakin muotoaan luetun tekstin jälkeen. 

Jos olisin kirjoittanut elämä on ihanaa, meillä on kaikilla kivaa. Yllä oleva kuvateksti olisi olisi ollut positiivisten tunteiden täyttämää ihanaa pumpulia. Ehkä. Sen sijaan siitä tulikin ristiriitainen ja hämmentävä. 

Markkinointi käyttää hyväkseen positiivisia tunteita. Mutta samalla ajattelen sen olevan ihan hyvä asia. Joskus markkinointi luo hyvää mieltä ja haluan hyvää mieltä.

Voit lukea saman tekstin ja käsittää sen täysin eri tavalla tunteidesi johdosta. Siksi kannattaa aina ottaa hiukan etäisyyttä lukemaasi ja lukea uudelleen ajatuksella. 

Et ole ajatuksesi. Vasta kun tuot pimeät ajatuksesi ulos suustasi, ne ovat silloin omaisuuttasi. Muuten ne ovat vain risteileviä aaltoja myrskyisällä säällä. Meissä on paljon pimeitä varjoja, joita emme itse näe. Mutta sen oppii tunnistamaan niin, että tiedostat milloin ärsyynnyt. Kun sanot ääneen negatiiviset ajatuksesi, ne ovat silloin sinun vastuullasi. Olet päästänyt ne vapaaksi. 

Vaikka luulet, että joku reagoi voimakkaasti –  suuttuu, se ei ehkä olekaan niin. Luulet vain niin itse. Sinä saatat jäädä miettimään pitkäksi aikaa toisen suuttumista, mutta hän on ns. leppynyt samalla hetkellä kun päästi tunteensa ulos. Mutta sinussa heräsi vahvat tunteet. Esimerkiksi kirjoittaessa. Kun et näe henkilön ilmeitä, eleitä, persoonaa –  joudut olettamaan ja turvautumaan omiin tunteisiin. Ja se jos jokin on pelottavaa. Me voimme pitkän aikaa miettiä tunteita, joita nappasimme matkallamme. 

Me ihmiset oletamme paljon asioita, mutta emme ehkä selvitä niiden oikeellisuutta. Me oletamme tietävämme mitä toinen ajattelee ja me oletamme, että muut tietävät mitä me ajattelemme. Ja kun me sanomme nämä ääneen, eivätkä ne menekään perille kuin ajattelimme, voi meitä odottaa mitä erilaisempia reaktioita. Omat tunteet vaikuttavat vahvasti kaikkeen, on siksi tärkeää tuntea omat reagointitavat. 

Samalla voi olla hassua, että luulee tuntevansa –  mutta jokin yllättävä tilanne voi pyörtää meidän pään. Emme enää tunnekaan omia reagointejamme. Tunteet ovat silti valtava rikkaus. Elämä ilman tunteita olisi mielestäni harmaata ja elotonta. Kuin marsissa. 

Maiju

Miltä inspiraatio tuntuu?

 Ne tulevat aaltoina, odottamatta. Innostumisen tuntemukset, joissa värit ovat kauniimmat ja syvemmät, ne tuntuvat syvällä sisimmässäni kauniilta. Ikäänkuin en olisi nähnyt niin aiemmin tai edes aikoihin. Yritän tarttua tunteeseen kiinni, mutta pysähdyn. Jos liikaa yritän - menetän tunteen. Hetken päästä olen jo unohtanut. Samoin on kirjoittamisessa. Olen suihkussa, missä ei ole kynää, eikä tietokonetta, jotta voisin sanat kirjoittaa ylös. Kauniita sanoja valuu mieleeni, samalla kun vesi pesee kehoni. Sanoja jotka kuulostavat uskomattomilta. Epätodellisilta. Kun tulen suihkusta ulos sanat ovat kadonneet johonkin minulta ulottumattomaan. En ymmärrä mihin. 

Aina kun inspiraatio iskee ja kirjoitan ne ylös, alkaa tekstiä tulla niin vauhdilla, etten pysy itsekään perässä. Minut täyttää valtava innostumisen tunne. Kun palaan lukemaan tekstiä jälkeenpäin, en saa siitä mitään selvää. Kirjaimet ovat vaihtaneet paikkoja, sanoista ei saa tolkkua. Ja koko tarina on työlästä siivota. Mutta tunne on mahtava. Se on kuin aalto, joka pyyhkäisee minun läpi. Siihen tulee tarkoituksen tunne syvästi mukaan. Ehkä se on se syy, miksi edelleen kirjoitan, vaikka en ole kokenut siitä vielä hyötyjä. Aina pitää olla jokin hyöty. Sanoo tämän ihmisen ego. Ego ja inspiraatio, ne kun eivät ole parhaita kavereita. 

Maiju