Oma ääni

Millainen on oma ääneni?

 

Minun kirjani 

Katso minua, 

seison tässä edessäsi,

 avoimena,

 kuin vanha kulunut kirja.

Täynnä koettua elämää, 

täynnä tunteiden virtaa, 

jokaisen soluni myötä syntynyttä

 uutta elämää.

Uskotko minua,

kun kirjani sinulle avaan.

Uskotko minua, 

kun kerron mitä tarinassani lukee, 

mitä sanoja sivuilleni olen liittänyt.

Pitääkö minun vakuuttaa sinut,

jotta uskot: 

että olen tuntenut kipua, 

että olen tuntenut surua.

Että elämäni ei ole ollut ruusun terälehdillä kävelyä. 

Ruusun piikit ovat raadelleet jalkapohjiani ja

 haavoista parantuminen on vienyt aikaa.

Kuitenkin hetkittäin,

 ruusujen terälehdet ovat ilostuttaneet minua

 ja pehmentäneet polkuani.

Tässä kirjani kuitenkin on, 

edessäsi. 

Sinun luettavissasi.

Katsotko sinä vain kirjani kansia

 ja luot sen perusteella mielikuvasi kirjastani.

Teetkö oletuksia, 

lukematta sen sivuja? 

Jos uskaltaisit kuitenkin lukea tarinani, 

uskaltaisitko jakaa minulle omasi?

-Maiju Ahola-

Millainen ääni minulle syntyy lukemalla?

Olen yrittänyt etsiä omaa ääntäni jo vuosikausia. Huomaan ääneni olevan joko todella tunteita herättävää, tai todella vihaista. 

Luin yhdestä kirjoittaja ryhmästä mielipiteitä. Voidakseen kirjoittaa –  pitäisi myös lukea, jotta sanavarasto kasvaa. Se on varmasti aivan oikein sanottu. Mutta, mietin myös –  jos haluan löytää oman ääneni, meneekö muiden kirjoja lukemalla oma ääneni? Tuleeko äänestäni muiden ääni?

En usko tähän enää, mutta joku aika sitten olisi voinut olla näin. 

Lukijana taidan tykätä rakkausromaaneista, mielellään historiallisista. On todella vähän kirjoja, joihin olen niin rakastunut, että voisin sanoa olevani innokas lukija. Mutta luen kyllä paljon, en vain saa päätettyä kirjoja. Luen ja ahmin ihmisten oikeita tarinoita –  elettyä elämää. Mistä kukakin on tullut. En niinkään romaaneja, joita itse haaveilen kirjoittavani. 

Nyt löysin alesta Jojo Moyesin kirjoja. Näin hänen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan "Kerro minulle jotain hyvää". Elokuva osui syvälle ytimiin ja nyt päätin ottaa hänen kirjat esikuviksi. En usko kuitenkaan pystyväni samaan. Löysin myös kiertoon annetun Elisabeth Adlerin kirjan, jonka ensimmäinen sivu houkutteli. Nappasin mukaani.

Viime vuosina olen kuitenkin huomannut lukemieni kirjojen olevan tietokirjoja. Faktaa, faktaa, faktaa. Erilaisia oppikirjoja. Myös muiden mielestä huuhaa kirjoja. Niitä, joita tieteen takana seisovat tyrmäävät. 

En ole edes ymmärtänyt, kuinka faktapohjaisia lukukokemuksia minulla on ollut. 

Mutta myös Self helpit ovat toimineet. Psykologia taitaa olla lempi aiheeni. 

Oli myös aika kun luettiin satukirjoja –  joka ilta istuimme jompi kumpi mieheni kanssa tyttärien vieressä lukemassa satua. Mauri Kunnas oli oma lempparini. Hänen sadut olivat kiinnostavia, juurikin Herra Hakkaraisen takia. Oli prinsessa kirjat. Disney sadut. Barbiet. Mitä yllättävimpiä kirjoja oli, sitä useammin niitä luettiin. Satu cd:t pyöri joka ilta cd-soittimessa. Edelleen nuorin tyttö kuuntelee lukemisen päätteeksi satua, ennen nukahtamista. Kaksosilla ei ollut unileluja, vaan nippu kirjoja unileluina. Nuorimmalla on hiukan pehmeämmät unilelut. Nyt olemme luopuneet suurimmasta osasta satukirjoja, mutta Mauri Kunnakset jäävät hyllyyn. 

En ole se henkilö, joka lukee 100– 200 kirjaa vuodessa, ellei teksti ole isoa ja sanoja sivuilla on neljä. 

Omat kirjat joita luen ovat olleet tietokirjoja enimmäkseen. Jopa ajattelin joskus, mitäs jos alkaisin iltasaduiksi lukemaan lapsillekin jotain astronomiaa –  opittaisiko me kaikki aiheesta? Minua itseäni kiinnostaa aihe. Oikeastaan kiinnostaa monikin aihe. 

Lapset opettivat sanoittamaan asioita 

He kysyivät yksinkertaisia kysymyksiä, joihin en osannut vastata. "Miksi käteni liikkuu?" Tuntui kamalalta tuntea itsensä vähän hölmöksi, en osannut antaa vastauksia, enkä halunnut sanoa "Lopeta kysyminen". Sillä tyhmiä kysymyksiä ei ole, vai mitä?

Itseltäni varmasti jäi kesken "minä itse ja miksi" vaihe. Siitä on tullut nyt kirjoittajana ihan hyvä työkalu. Kuuntelen paljon. Tutustun ihmisiin ja heidän tarinoihin. Maailma pursuaa hienoja tarinoita. 

Fysiikka ei kiinnostanut koulussa, sillä en ymmärtänyt sitä yhtään. Kun tyttäret aloittivat yläasteen ja fysiikassa käsiteltiin äänimaljoja ja äänen muodostusta –  aihe tuntui hyvinkin kiinnostavalta. Kaivoin omat äänimaljani esiin ja pohdimme ääntä. Miten ääni syntyy, miltä se tuntuu. Miten koemme äänen. Ei se silti tietona jäänyt mieleen. Kutonen siitä taisi tulla, molemmille. Joka on heille oikein hyvä numero.

Sydämelliset tarinat, oikeudenmukaiset tarinat, sankari tarinat. Niistä haluaisin muodostaa ääneni. Pahuus ei kiinnosta. En halua ymmärtää pahuutta. Mielestäni sitä on maailmassa jo liikaa. Hyvät ihmiset, heille tulisi antaa ääni, jotta jokainen sisältään hyvä saisi rohkeutta vahvistaa omaa hyvyyttään. Se olisi yksi tavoiteltava unelma. Miten hyvät jaksavat, kun pahuus myllää tai vaikeudet meinaa kaataa? Se on tavoiteltava sanoma. 

Toivottavasti sieltä löydän jostain ääneni. 

Luin tällaisen lauseen pinterestistä "Ajattele, että moni lukee kirjojasi sairaalassa tai ollessaan jumissa jossain, ajattele miten kirjoittaisit heille." Tätä olen pohtinut.

Aamusivut –  Julia Cameronin metodi on kulkenut mukanani jo muutaman vuoden, siitä on hyvä lähteä pohtimaan omaa ääntä. 

Siinä tulisi kirjoittaa kolme A4- kokoista sivua tajunnanvirtaa aamuisin. Myös 15 minuutin sääntö on hyvä. Ota 15 minuuttia aikaa ja kirjoita niin paljon kuin ehdit. 

En saa läheskään joka kerta niin paljoa tekstiä aikaiseksi, mutta aika paljon sitä tulee kuitenkin. Sieltä voi löytää hyviä helmiä joukosta. Kokeile!

Maiju

Oma teksti ja sille sokeutuminen

 

Näetkö itseäsi muiden silmin?

Koska kirjoittaminen on aikalailla yksinäistä puuhaa, jos kursseja ja vertaistukia ei lasketa - niin kirjoittajana ainakin itse sokeudun tekstille helpostikin. Hymiöiden, somen, sekä älylaitteiden aikakausi on huonontanut kirjoittamisen taitoani paljonkin. 

Jotta voin kirjoittaa omasta mielestä hyvin –  tarvitsen tietokoneen ja näppäimistön, sekä rauhallisen mielen. Älylaitteella en saa aikaiseksi kuin harmia itselleni. Sormi nappaa usein viereisen kirjaimen ja kun palaan lukemaan kirjoitusta, siitä ei välttämättä saa mitään selvää. Onneksi viestitellessä watsapissa ystävät ymmärtää, mitä haen takaa. 

En tiedä olenko milloinkaan ollut kovin hyvä kirjoittaja, mutta sen olen huomannut että mitä suuremmaksi elämäni on muuttunut - iso perhe ja isot elämänmuutokset, sitä hankalammaksi toisinaan kirjoittamiseni on muuttunut. Kirjoittaminen on eräänlainen prosessi.

Hymiöitä käytetään pisteinä, niillä ilmaistaan tunteita jne. Se on saanut itseni melkein unohtamaan mihin pisteet ja pilkut tulevat. Älylaitteet taas korjaavat sanoja ja ne aiheuttavat turhautumista paljonkin. Silloin joskus vuonna nakki ja facebookin alku, pyytelin paljon anteeksi kirjoitusvirheitäni huomattuani ne. Nykyään niitä tulee niin paljon, etten enää jaksa huomioida. Mutta huomasin itsessäni yhden piirteen. Seison omien virheiden takana, en muiden. 

En koskaan ollut äidinkielessä kympin oppilas, vaan numeroni taisi olla kasi. 

Olin pitkään pois työelämästä. Kaikenlainen asiateksti jäi myös pois kirjoittamisesta pitkäksi aikaa, se huononsi myös kirjoittamista, mutta onneksi sen saa kaivettua esiin halutessaan. 

Työelämästä pois hyppääminen äitiysvapaille ja siitä koulun penkille – antoi luvan hypätä täysin vaistojen varaan. Sain sukeltaa alitajunnastani sanoja, jotka ovat jopa kiellettyjä yleisessä mielipiteessä. Mutta mikä on yleinen mielipide? Onko se oma kokemuskenttäni? Ihmiset joiden seassa elän, joiden kirjoituksia luen. Ymmärsin, että ne sanat jotka olivat itselleni normaaleja, aiheutti muille päänvaivaa. Olin liian lennokas. Sanoihin takerruttiin. Kun sanoihin takerrutaan, se aiheuttaa ärsyyntymistä. Itsessäni – myös muissa. 

Kun elämään tulee paljon niin sanottuja hankaluuksia, sitä helposti väsyy ja antaa olla. Sehän taitaa olla epäeettisten yrityksen tarkoitus. "Lähetä skeidaa, ei ne kuitenkaan jaksa valittaa. Kääritään me rahat." Nonniin, sitten mentiinkin jo ihan eri aiheeseen ja palataan takaisin siihen mistä piti kirjoittaa.

Vaikka joka puolelta olen lukenut somen haitoista, niin some on oikeastaan aikaansaanut ajatuksen, että minusta tulee vielä kirjailija. En tiedä tuleeko minusta omakustanne -kirjailija vai tuleeko kirjani julkaistua kustantamossa, mutta tulen vielä olemaan kirjailija. Jostain syystä se ajatus, että kirja on kädessäni on vaan niin hieno juttu. Se on tavoite, eli unelma. Olen myös lukenut näistä "Kirjailija nimitystä saa käyttää jos kuuluu kirjailijaliittoon –  sinne päästäksesi, pitää julkaista 2 kirjaa kustantajan kautta. " 

En tiedä, en usko ottavani liittoon kuulumista tavoitteekseni. Se kuulostaa rankalta työltä. Olen vapaa kirjoittaja, katsotaan mihin se johtaa. Mutta. Jos kirjailija nimitys on suojattu ja ehto sen käyttämiseen on kuulua liittoon, johon on tiukat vaatimukset. Olen sitten kirjoittaja. Oikeasti minua vaan pelottaa ettei sinne hyväksytä. Kosmetologeilla on vähän tämä sama juttu. Kuka tahansa voi sanoa olevansa kosmetologi, mutta ammattilainen kuuluu SKY–  liittoon. Siitä asiakas tunnistaa koulutetun kosmetologin. Kaikki kosmetologit eivät kuitenkaan liity liittoon. Eli ei se ole niin justiinsa, voi olla silti kosmetologi. Liitto taas tuo turvaa, varsinkin yrittäjälle. Mutta myös työntekijälle eli kirjoittamisessa puhutaan työn tekijälle. 

Yritän pitää flown päällä, mutta kun yritän raamittaa itseäni – silloin sulkeutuu kirjoittajan hanat. En tosin voi tietää mitä maailma tuo eteen. Mutta en halua lokeroida tai arvottaa itseäni, jonkun ulkopuolisen tahon kautta. Olen riittävä vasta kun... loputon uupumisen taakka. Ei kiitos. 

En tiedä miksi, mutta toisina päivinä olen selkeämpi kuin toisina päivinä. Joka päivä pyrin kuitenkin kirjoittamaan vähän. 

Asiatekstiä on helppo kirjoittaa virheettömänä. Jo pelkästään aikomus kirjoittaa asiatekstiä suoristaa jonkinlaisen näkymättömän ryhdin ja sitä vaan kirjoittaa. 

Mutta kun kirjoittaa rennosti päiväkirjamaista tekstiä ja palaa lukemaan kirjoittamaansa, niin sitä katsoo jälkeenpäin, että "Whaaaaat? " Mitähän tuossa nyt sitten taas lukee. Saman huomasin kirjoittaessa satua. Mielikuvituksestani tulevaa keksittyä tarinaa. Kun palaan lukemaan tarinaa, sieltä puuttuu pilkut ja sanat ovat kummallisesti vinksin vonksin ja sanojen uudelleen järjestely tuottaa päänvaivaa. Miten ihmeessä sanon tämän toisella tavalla? Tulee mietittyä useastikin. Miksi asiateksti tulee kerralla ulos, kun taas tarina pitää kirjoittaa vähintään 5 kertaa läpi? Tai kirjoittaessani elämänkertaa, oli sanottavaa niin paljon, että tiivistäminen oli mahdottomuus. Lopulta uuvuin siihen. Tässä blogissa tuo terapia kirjoittamisen osio oli itselleni raskain aihe ja vaikein kirjoittaa, tekee edelleen mieli palata siihen uudelleen ja uudelleen. Päästä jo irti! Sanon itselleni. 

Kieli ei ole koskaan kaikille täysin ymmärrettävä. En voi kirjoittaa kaikille, sillä vaikka meillä on samat sopimukset sanoille, mitä ne tarkoittaa –  meillä on silti eri tunteet ja eri voimakkuudet sanoille. Vaikka itse kertoisin kevyesti kuopatusta ruumiista nauraen, joku on saattanut juuri haudata läheisensä, johon liittyy painava suru. Hän saattaa jopa loukkaantua, miten voin kirjoittaa noin, vaikka hän kärsii. Yksi saattaa vain sulkea silmänsä ja korvansa, "läälällääää en halua tietää, älä puhu tollasia!" –  hän huutaa. 

Miten kirjoitan niin etten väitä asioita? Enkä tosiaan voi ottaa vastuulleni kenenkään surua. 

Flowssa kirjoittaminen on vähän kuin lupa antaa sanojen virrata itsestään ulos. Eri asia on tietenkin, miten muut ymmärtää ne. Sitten täytyy vaan editoida jälkeenpäin teksti ymmärrettäväksi.

Koiralenkillä törmäsin naapuriin, joka sanoitti minulle mitä ajattelen. 

En olisi osannut kertoa joitain edellisiä lauseita, ellen olisi häntä tavannut. Mutta tiesin ne sisimmässäni. Onneksi on saanut kohdata samalla tavalla ajattelevia, joiden kanssa löytyy yhteys. 

Sanat resonoi, tai sitten ei.

Maiju

Kirjoittajan rytmi ja aikataulu

 

Milloin on aikaa kirjoittaa?

Kirjoittaminen on kovaa työtä. 

Itse kirjoittaminen on aihe, jota lähes kuka tahansa osaa. Mutta kirjoittamisen ylläpitäminen on hiukan vaikeampaa. Elämä kun tulee eteen, monestikin. Kirjoittamista oppii ilmeisesti vain kirjoittamalla ja muiden kirjoituksia lukemalla. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä selkeämmäksi kirjoittaminen itselle muodostuu. 

Kirjoittamiseen on hyvä luoda rytmi, sitä kannattaa tehdä säännöllisesti, jotta kirjoitus ei katkeaisi. Se on kuin työ, sitä on tehtävä –  jotta rutinoituu ja sen osaa unissaankin. Tämä ei ole kuitenkaan itselleni työ, vaan harrastus ja osa minua, niin se istuu elämään samalla tavalla kuin perhe istuu. Lapset kun lähtevät kouluun – on se itselleni kaikkein paras aika kirjoittaa. Kirjoitan kuitenkin silloin, kun jokin tunne käskee niin tehdä. 

Aikaa ja tilaa tarvitsee paljon, kun pohtii minkälaisia aiheita voisin itsestäni ulos tuoda. Kun kirjoittaminen on kovaa, lepo on todella tärkeää. Sillä aivot tarvitsevat lepoa, ettei nyöri pään ympärillä kiristy liian tiukaksi.

Olen lukenut jonkin verran kirjoittajan tuloista. Vain harva Suomessa tienaa kirjoillaan leipänsä. Joten tienaaminen ei ole tässä se juttu. Vaan itse kirjoittaminen. Kirjoittamista voi verrata kohdallani hengittämiseen tai syömiseen. Eipä niistäkään makseta. Tylysti sanottu, mutta tottahan se on. Kaikkea ei oikein voi mitata rahassa. 

Kirjoittajat puhuvatkin –  miten maksaa oma kirjoittaminen?

Kirjoittamisesta on tullut itselleni terapia-työkalu. Mutta. Aika. Mistä sen repii, kun käy töissä? Vaikka työ olisi osa-aikaista niinkuin minulla - on työn aikataulut ja lasten asioiden sovittamiset aina etusijalla.

Kolme lasta ja kaikki muu ympäröivä, joskus ihan todellinen härdelli. Mitä tästä elämästä on oppinut, niin omaa aikaa ei vaan voi hallita. Yllätyksiä tulee jatkuvasti ja sitten on sopeuduttava. Mutta tätä elämää kun katson taaksepäin, kaikenlaisia härdellejä kokeneena –  kirjoittaminen on vaan pysynyt. Se kertoo, että tosissani tässä olen. 

Sanotaan että aamuisin on paras aika kirjoittaa, sillä aivot ovat levänneet yön jäljiltä –  sitä itsekin harrastan. Kun työpäiväni ovat useimmiten 10– 14 välillä alkavia, jää aamuisin aikaa. 

Mutta työajat ja rytmit vuorotyössä sekoittavat arkea, joten rutiinia on hyvin hankalaa löytää. Silti kirjoittaminen voi olla tavoitteellista. Vai voiko?

Sain ihanan neuvon pari vuotta sitten – sinut tulee saada onnelliseksi, jotta voit kirjoittaa. Tosiaan, jos on katkera elämä, kirjoittaminen on katkeraa ja vihaista - silloin harjoittaa tunteen siirtoa? Meneekö se näin? Siirtää omaa tuskaa muiden harteille? Ei se varmaan kaikkia koske, itse olen vaan niin tunteilla eläjä, minua se siis koskee. 

Mutta on persoonia jotka osaavat ironian ja osaavat kirjoittaa niin ettei uhrius välity. Se on taito. Omasta mielestäni. Mutta kun oikein pohdin, eikö kirjoittaminen juuri ole tunteensiirtoa? Saada toinen tuntemaan vahvoja tunteita. Hmmmmm. 

Tein nyt keväällä päätöksen itseni kanssa, että katson tämän kirjoittajan kortin. Tämä on se oma juttuni, joten sen on sopeuduttava elämääni. Mieheni on jo tottunut kirjoittamiseeni. Työelämä on heitellyt minua miten sattuu jo jokusen vuoden ja se on jättänyt välillä tilaa, välillä tila täytyy ottaa. Se on kuitenkin mahdollistanut minulle kirjoittamisen. Ei ole väliä mitä kirjoittaa. Kun vain kirjoittaa. 

Joskus saan idean ja se tulee esimerkiksi autolla ajaessa. Kun parkkeeraan auton, hups se upea idea katosi. Sinne meni. Joskus unimaailma tarjoilee mahtavia unia ja varsinkin aamuyöstä juuri ennen heräämistä näet unta: 

Valtavia tunnevirtoja kulkee lävitsesi, energia on pehmeää ja hehkut. Lävitsesi kulkee pumpulimaisia aaltoja jotka nousevat varpaista kohti rintakehää ja ajattelet koko sen unen ajan, tässä se on! Aivan sairaan hyvä idea, jihuu! Kun heräät ja kirjoitat sen ylös, huomaat lukevasi paperilta: "Maitotölkki kaatui, kun pyyhin sen, pöytä tuli puhtaaksi." Niinpä niin. Se on oikeasti romanttinen idea. Mutta ne tunneaallot tekivät siitä ihan oikeasti upean! Joo joo, niin teki. Unet ovat mahtavia! Jos oikeasti omat uneni olisivat todellisuutta, meillä olisi aika kummallinen maailma.

Muut eivät voi ymmärtää mielikuvitustamme, jos emme osaa selittää. Näin olen kokenut. Kun kirjoittaminen on elämäntapa, koko elämä ikäänkuin muodostuu sen ympärille. Silloinhan aikaa on koko ajan. Kun käy lenkillä, pohtii miten kuvailisi kyseisen puun. Mitä sanoja käyttäisi, jotta muutkin kokisivat sen? Kuuntelen ja pysähdyn. Hengitän ja haistelen. Joskus aivan arkisesta asiasta voi tulla oikeasti hieno oivallus. Siksi avoin mieli on mielestäni loistava työkalu. 

Vaikeutta ehkä eniten itselleni aiheuttaa lukemalla opittu pohjatyö. Olen enemmän kokemuksellinen oppija. Kaikessa. 

En tunne deadlineja tarpeeksi hyvin, jotta voisin niistä kirjoittaa, mutta sain hiukan kokea sitä kirjoituskurssilla – Lupa kirjoittaa. 

Meillä oli sovitut teemat ja aikataulu milloin on oltava valmista. Pusersin tekstin väkisin itsestäni ulos ja kuuntelin palautteen. Sain hyvää palautetta, mutta kehitettävää oli paljon. Se hermostuminen ja kiukku jota itsessäni kohtasin, sai kyllä ymmärtämään mitä kirjoittaminen on ja kysymään itseltäni miten ihmeessä istutan sen elämääni? Ja mitä tiukemmalla tahdilla kirjoitin – sitä sokeammaksi tulin virheilleni. Luulin tekstin olevan todella hyvä. Enkä tällä kommentilla tarkoita, että sain huonon palautteen. Sain kuulla vahvuuksistani ja kehitettävistä piirteistäni ja niitä on opeteltava ottamaan vastaan. Sillä kehitettävää on aina. 

Muuten ei tule mitään.

Mutta eipä mikään ole todella super hyvää elämässä, aina on parannettavaa. 

Jalat maassa asennetta vain. Koska kirjoittaja minussa joskus lähtee leijumaan pilviin, on pakko olla jalat tiukasti maassa.

Maiju

Hiljaisuus

 Hiljaisuuden sietäminen

Kirjoittamisessa yllättävää on hiljaisuuden sietäminen. Kun kirjoitat innolla tekstiäsi ja haluat sen jakaa muillekin, voi vastassa olla monenmoista seinää. 

"Oletko ottanut nämä ja nämä seikat huomioon kirjoituksessasi?"

Oma ensimmäinen seinäni oli "kehtaanko näitä kenellekään näyttää?" Veikkaan että se on isoin seinäni. 

Oman epävarmuuden sietäminen on kovin seinä, jonka koen nyt vihdoin toivottavasti selättäneeni. Olen sensuroinut itseäni kauan, aika monta vuotta. Ja kun vihdoin aloin miettiä kirjoituksien esille tuomista, olikin vaikeaa ylittää kynnys pyytää apua lukemiseen. 

Kustantamot saavat lukemani mukaan noin 1000 käsikirjoitusta vuodessa. Ajatella, 1000! Nyt korona aikana ilmeisesti vielä enemmän. Jos jokainen lähettää pitkän, yli 200 sivuisen kässärinsä, onhan se aika selvää että niiden lukemiseen kuluu paljon aikaa. Puhutaan vetävästä tarinasta - siinä täytyy olla jotain, jotta se kelpaa. 

Mielikuva, että olet pusertanut tekstiäsi monta vuotta ja saat hylkäyksen hylkäyksen perään –  lähettäessäsi sitä kustantajille. Tai et saa edes hylkäystä, vaan hiljaisuuden. 

Olen saanut vasta yhden hylkäyksen. Mutta sekin oli kirpaisu. Yli siitä täytyy päästä. Ja jatkaa vaan. Sain kuitenkin automaattiviestin. Kaikki eivät saa sitäkään.

Kun kirjoitat tarinaa sydämestä, kiukun tunteista tai mistä tahansa voimakkaasta tunteestä käsin - saa kohdata mitä erilaisempia tunteita jo pelkästään itse tekstistä. Se tunteiden kirjo on valtava, ainakin minulla. Teksti tuntuu omalta, henkilökohtaiselta ja tulee ajateltua –  mitä jos se tuomitaan, sitä kriitikoidaan rajusti? 

Mutta mitä jos taas ei, mitä jos se onkin puhutteleva ja koskettaa muita? Jos se vaikka auttaisi, toisi lohtua ja turvaa toiselle henkilölle. Jossain joku saisi tunteilleen selvennystä. 

Mitä jos vastassa onkin täysi hiljaisuus, sitä ei ymmärretä.. Reagoimattomuus. Se voi olla vielä pahempaa. Pohtiminen auttaa minua valmistautumaan kaikenlaiseen. Sillä sen olen oppinut tästä ihanasta elämästä, että jos ihan hiukan pelkään ja jännitän –  on helpompaa ottaa asioita vastaan. Pelko ja jännitys ovat sanoina sellaisia, että ne kun tarkoittavat eri ihmisille eri asioita. Oma kokemukseni pelkäämisen ilmaisusta ja vastauksen saamisesta "Mitä sä tollasia jännität, hölmö". Tekee mieli sanoa, että kokeile itse, hölmö.

Miltä hiljaisuus tuntuu?

Olet juuri tehnyt ison työn. Kirjoittanut kirjaa pitkään. Jossain vaiheessa kirjoittamistasi ajattelet, että hitsin vie, tästä tulee sitten hyvä tarina. Aivan varmasti kiinnostava. Kirjoitat, kirjoitat, kirjoitat. Huomaat aikaa menevän –  sitä menee, menee, menee. Huomaat olevasi jo aika pitkällä tarinassasi. Katsot taaksepäin, olet kirjoittanut puoli vuotta. Eihän se ole vielä mitään, mutta siinä vaiheessa ajattelet sen olevan pitkä aika. Et keksi enää kirjoitettavaa. Tarina elää päässäsi, tiedät tarkalleen henkilöt, heidän iät ja luonteenpiirteet. Käyt dialogia mielessäsi. Valtavia tunnevirtoja kulkee lävitsesi. Et malta olla kirjoittamatta tätä ja tätä kokonaisuutta, joka tulee mieleesi kesken kauppareissun. Mietit mihin menet kesken kauppareissun kirjoittamaan sen, sanelet kännykkään epäselvää puhetta kiireessä ja aikomuksesi on lisätä nämä myöhemmin tarinaan. Fiilis on mahtava. 

Siinä vaiheessa, kun pääset tietokoneelle, tuo into on saattanut mennä jo ohi. Otat sanelimen, kuuntelet sen - kirjoitat ylös ja mietit mihin kohtaan tämä ja tämä kohtaus sopisi. Siinä vaiheessa kun tekstiä on jo paljon, se muuttuu sekavemmaksi. On vaikeaa pitää tarinaa koossa. Miettiä mihin näitä lisäillä. Itselleni tarinan kulku on täysin selvä, lukija saattaisi olla eri mieltä. Hän kun ei pääni sisään pääse. 

Elämän esteet saattavat viedä intoni. On näitä arjen pyörittämishommia - lapset ja harrastukset ja omat työjutut, koiran lääkkeet, lääkärit, kiusaamiset, pahat mielet ja mitä näitä nyt on. Muista soittaa sinne ja tänne, selvitä sitä ja tätä. Innon kaivaminen esiin uudelleen ja uudelleen, voi olla hankalaa. Minä en ole kotonani kovin järjestelmällinen - vaan hyvinkin lennokas, vähän kaikessa. Olen enemmänkin sellainen flow – tyyppi, mitä se nyt kenellekin tarkoittaa. Minulle se tarkoittaa, että kun into tulee, sitä ei siirretä huomiselle, sillä huomenna sitä ei ole. Se otetaan vastaan nyt. Jos meillä sattuu olla pöytä sotkuinen tai muunlainen kaaos kotona, niin kaaos kyllä odottaa, niitä ehtii tulla vielä monia. Inspiraatio on taas vaikempi juttu. Niitä ei tule niin monia. Ne on otettava vastaan, kun ne on tulossa.

Siinä vaiheessa, kun kirjaan on käyttänyt 2 vuotta aikaa, alat olla itsekin jo pihalla, että mitähän siellä lukee? Alkaa tulla jo väsy. Muistanko tarinasta enää mitään, kulkeeko tämä tarina ja vetääkö se edes –  päätän hakea apua. Lähettelen kirjan raakiletta epätoivoisesti luettavaksi, sitä ei kuitenkaan enää jaksa muutkaan lukea. Oma teksti alkaa ällöttää. Ison kirjan lukemiseen menee pitkään. Ja jos tarina ei ole innostava, heti kerralla nieltävä, siinä voi mennä vielä pidempään. Jos sanajärjestykset tökkii ja virheet vilisee silmissä, sitä ei kannata vielä lähettää eteenpäin. 

Saanko ikinä tarinaani eteenpäin, vai ottaisinko koneeltani ne muut raakileet jotka ovat käynnistyneet tässä samalla. Laskin raakileet, niitä on kertynyt 10, mukaan lukien oma elämänkerta. En tiedä. Hiljaisuus painaa. Mutta annan itselleni armoa. Teen tätä sydämestäni, silloin jyrkkyys on pahasta. Se on nyt joutunut hiljaiselle jäähylle, tiedostamattomuuteen. Saanko koskaan olla niin onnekas, että tarina tulee julki, hiottuna. Mutta tässäkin saan valmistautua siihen, että vaikka se tulisikin –  se voi olla täysi floppi. Mutta siitäkin huolimatta, annan mennä. 

Ehkä. Vielä. Joskus. Joku kirjoitti 14 vuotta tarinaansa, minulla on siis vielä hyvin aikaa. Kohta on 3 vuotta täynnä aloituksesta. 

Olet juuri tehnyt ison työn. Niin ison että haluaisit huutaa maailmalle "katsokaa, katsokaa." 

Mutta kukaan ei kuule. He eivät ymmärrä, tai ei ole aikaa. Tältäkö pienestä lapsesta tuntuu? Ajattelen.

Maiju

Mielikuvitus

Voiko mielikuvitus muuttua todeksi?

Voinko sanoa, että löysin oikean ja elävän sinisen norsun? Näinkö oikeasti sellaisen omin silmin, näiden fyysisien silmämunien kautta? 

Voinko sanoa, että leikin äsken olevani lintu, mutta ihan oikeasti nousin ilmaan. 

Tunsin kuinka jalkani irtosivat kevyesti maasta ja lähdin kohoamaan hiljalleen kohti taivasta. Kun kohosin, tunsin kuinka jokin pehmeä voima veti minua kevyesti ylöspäin. Siivet muodostuivat hiljalleen selkääni. Tunsin kuinka nenän päätäni kivisti, siihen alkoi muodostua linnun nokka. Apua, katsoin vartaloani, siihen ilmestyy höyheniä!  Käteni alkavat hiljalleen kadota sulautuen siipieni sekaan. Voi ei, olen lintu. En vain leiki lintua, vaan olen lintu. Tekee mieli syödä matoja, oi niitä meheviä limaisen näköisiä mullalta tuoksuvia matoja. Jotka venyvät pituuttaan ja lyhenevät lyhenemistään muuttuen paksuiksi palleroiksi. Nami nami. Tekee niin mieli saalistaa tuo edessäni siintävä mehukas mato. Mutta ainiin, muistan yhtäkkiä ollessani ilmassa –  olen oikeasti ihminen, ei ihminen syö matoja. Yök! Ällöttävää. Palaan takaisin ihmiseksi ja tipahdan täysillä maahan. Auts. Onneksi korkeutta oli niin vähän, se ei sattunut sen enempää. Takapuoleeni ilmestyy silti kipua kolottava mustelma. 

En kyllä kerro tästä kenellekään, pitävät hulluna. Mitähän ne sanoisi, että olen muka lintu. Kvaak kvaak, ne nauraisi. 

Kun annan mielikuvitukselleni luvan kirjoittaa ihan hullua tekstiä, se tulee helposti. Mutta siinä vaiheessa, kun kamppailen järkeni kanssa –  kirjoitus pysähtyy. Kun taas alan miettiä sääntöjä miten saan kirjoittaa, kirjoitus pysähtyy. Kun alan miettiä tosissani mitä tästä ajatellaan, mielikuvitus katkeaa. 

En ole vielä löytänyt sanoja miten kuvailisin mielikuvitustani, mutta sen olen jo huomannut, että antaessani luvan sille mistä se kirjoitus ikinä tuleekaan, sieltä tulee sellaista tekstiä mitä ihmettelen ja mille itsekin nauran. Ihan kuin yläpuolellani olisi jokin mielikuvituspankki. Josta sitten tarvittaessa nappaan mitä nyt käteen sattuu osumaan. Toiveeni olisi kirjoittaa soljuvaa tekstiä, mutta mistä tiedän onko vastassani soljuva lukija? Nauran itselleni ja ymmärtämättömyydelleni. 

Hauskinta mielikuvituksessani on yllätyksellisyys. En tosiaan tiedä, mitä sieltä alitajunnastani tulee. Siksi tietokoneeni on täynnä monenlaisia tarinan alkuja. Vaikeita, helppoja, surullisia jne. Mielikuvitukseni on kuitenkin ollut aika surullinen, nyt kaipaan sinne iloa. Olen myös harjoittanut mielikuvitustani maalaamalla, piirtämällä ja valokuvaamalla. Nämä kaikki ovat saaneet väkevästi rationaalisen mieleni vaikenemaan ja kaivamaan mielikuvitukseni esiin. Mielikuvituksessani mikään ei ole loogista. 

Tein instagramiin töilleni oman sivun @maiaholart, johon olen pyrkinyt lisäämään kaikkea joita mielikuvitukseni nyt sattuu keksimään. 

Pyrin myös ottamaan kaiken vastaan mielikuvitukseltani, kun sisäinen paine käskee tehdä ja toteuttaa. Sitten otan sen joka ensimmäisenä käteen osuu, on se sitten maalisivellin tai vasara. 

Maalaamisessa, olen joka kerta yllättynyt miten alitajuntani puhuu. Tällä hetkellä paine kohdistuu valokuvaukseen, erityisesti lintujen ja luonnon kuvaamiseen. Olen oppinut luottamaan itseeni, tiedän näillä paineilla olevan jokin tarkoitus. Opettelen siis vahvistamaan luontoyhteyttä lintujen kautta. Pesimäaikaan, linnut pitävät konserttiaan ja niiden paikallistaminen vaatii hiukan hidastamista ja kärsivällisyyttä. Se kehittää tarkkaavaisuutta, sekä kuuloaistin sanoittamista. 

Yllä oleva mustarastas toimi mallinani pitkään. Sain ottaa hänestä paljon kuvia, samalla kun opettelin kamerani käyttöä. Vaikka kuva ei ole mestariteos, se oli itselleni hieno hetki. Jo se, ettei lintu pelännyt ja lähtenyt lentoon, oli kuvaamisen aloittamisessa aika onnistunut hetki. Ilmekin on hänellä aika satumainen.

En tiennyt että linnut ovat oikeasti aika ilmeikkäitä. 

Järki, ah tuo ihana järki

Mielikuvitus kasvaa, kun antaa järjen mennä nurkkaan. Järki kertoo ja supisee jatkuvasti korvaan kaikkea "et voi mitenkään, eihän se nyt noin mene" väitteitä. En tiedä onko se järki vai ego vai mikä.. Jokatapauksessa, se täytyy hiljentää. Muuten kadottaa yhteyden. Jos sille antaa liikaa valtaa, se kertoo loputtomasta riittämättömyydestä. "Et voi noin sanoa, tai kirjoittaa, etkä maalata. Eihän siinä ole mitään järkeä.. " Ah yksi inhokki lauseistani.

En tarkoita että järki olisi huono asia. Mutta järki minun mielessäni pyrkii kertomaan kaiken ns. näsäviisaasti. 

Lapsen mielikuvitus on siksi niin aitoa, kun se ei ole vielä oppinut näitä aikuisten lakeja. Kun vanhemmat ihmiset toruvat helposti: "satuja puhut", niin lapsi alkaa käyttämään järkeään. Lapset siirtelevät tätä "naljailua" myös toisilleen. Järkeä pitääkin osata käyttää maailmassa, eihän siitä muuten tulisi yhtään mitään. Ihmiset huutelevat paljonkin maalaisjärjestä. Maalaisjärki onkin oiva työkalu elämässä.

Uskon näin: kun järki ja mielikuvitus kulkevat käsi kädessä, silloin syntyy tasapaino. 

Mutta tämä –  miten antaa itselleen luvan puhua satuja, jos lapsesta asti on hoettu ettei saa valehdella. Kuka lie sellaista minulle sanonut –  ei varmaan kukaan, vaan itse olen itseni hiljentänyt. Pah. Satuilu on tavallaan valehtelua. Ei sinisiä norsuja ole, eikä ihminen voi muuttua linnuksi. Ne ovat totta mielikuvituksessa. 

Omalla kohdallani piti antaa itselleni ensin lupa uskoa satuja. Se oli kuitenkin järjelleni ihan oikeasti hulluksi tulemisen paikka. Mutta pidin sitä mielikuvituksen sukeltamisena, hain sen sieltä mihin sen olin jättänyt. Muistan kuinka vielä parikymppisenä olin sitä mieltä, että mielikuvitus puuttuu minulta kokonaan. 

Aikuisuus kun tuli minulle vähän liian aikaisin. 

Yhdistän aikuisuuden ja mielikuvituksettomuuden toisiinsa. "Elä vanhaksi, mutta ei vanhana" Sanottiin minulle joskus. Aika ytimekästä. Tätä viisautta aion noudattaa, omalla tavallani.

Minun piti palata mielikuvissa lapseksi, jotta voin kasvaa taas aikuiseksi ja samalla otin mielikuvitukseni matkalta mukaani. Osaisinpa selittää sen niin että itsekin ymmärtäisin. Sillä en aina ihan oikeasti ymmärrä. Onneksi ei tarvitse. Eikä kaikkea tarvitse myöskään avata ja selittää. Siinä piilee myös kertomisen vaikeus. Mitä avata, mitä jättää kertomatta. 

Lasten kasvattaminen antoi luvan mennä lapsen tasolle. Samalla kun ostaa nukkeja ja nukkekoteja ja kaikkea muuta, pääsee itsekin käsiksi omaan sisäiseen lapseen jos niin haluaa. Ei aikuisena täysin lapsen tasolle leikeissä päässyt, mutta kyllä se nosti muistoissa pintaan ne omat leikit omasta lapsuudesta. Mielikuvitusleikit saaristoissa.

Luovuus on mielikuvitusta, mielikuvitus on luovuutta.

Mielikuvitus on aivan valtava voimavara. Sen avulla vaikeat/raskaat asiat muuttuvat kevyemmiksi. Sekä luovuus kasvaa. Luovuus taas tuo elämään tietynlaista onnellisuuden tunnetta. On kyse sitten ongelmanratkaisukyvystä, neulomisesta, puun hakkaamisesta. Mistä vaan. "No eihän nyt puun hakkaaminen ole luovaa." Järki huutaa. Ai eikö? Kaikki on luovaa, jos järjen työntää syrjään. Jos puun hakkaus on raskasta fyysistä työtä, se on sitä. Mutta jos se on luovaa, siitä voi tulla meditoivaa ja kivaa. Kevyempää. Koska miks ei? Samalla sitä voi keksiä helpompia ja hauskempia tapoja hakata puita. Luovuus on näkökulman vaihdon taitoa. Luovuus on kaikkea. Mielikuvitus ja luovuus kulkevat käsi kädessä. 

Jos elämä on yksitoikkoista, aina tekee kaiken samalla tavalla rutiininomaisesti –  mielikuvituksen käyttö voi olla työn takana. Jos turvautuu vain ulkoiseen maailmaan ja sen luomiin sääntöihin, mielikuvitukselle ei ole tilaa. Kun sukeltaa alitajunnan syvyyksiin, sieltä voi löytää kaikkea järjelle mahdotonta. Esimerkiksi olet tottunut että pöytä on neliö tai pyöreä. Mielikuvituksessa se voi olla tähden- tai sydämen muotoinen. Ihminen on tottunut neliön malliseen tai siihen pyöreään, eihän se silloin voi olla mitenkään tähden muotoinen. Eihän siitä syöminen onnistu, on ne terävät sakarat ja kaikkea. Tällaiset pienen pienet ristiriidat hyväksymällä mielikuvitus kehittyy. 

Ihmiset puhuvat, eläimet ääntelevät omilla äänillään. Mielikuvituksessa ihmiset ääntelevät, eläimet puhuu.

Näin nyt esimerkiksi. 

Mielikuvitukseen sukeltaminen on uskallusta mennä omien rajojen ulkopuolelle. Sinne, johon luulee että järki ei uloitu. Mutta järki voi löytyä myös sieltä. Mielikuvituksessa ikäänkuin heittää rajat pois ja toimii.

Mielikuvitus tuo myös elämään rentoutta, näin olen kokenut. 

Maiju

Tarttumapinta

Millaisia tarinoita kerron maailmalle?

"Mikä tuntuu samanlaiselta - omiin ajatuksiin sopivalta, siihen tarttuu meidän ajatukset. Elämä opettaa meille muiden kautta, meistä itsestämme. Muiden tarinat tekevät työtään meissä, joko työntäen luotaan tai vetäen puoleensa. Kateuden herätessä, voimme tiedostaa saman asian saavuttavamme, jos vain samaan suuntaan nenämme osoitamme. Matkalla varjoja kohdatessamme, saattaa mielemme muuttua. Silloin elämä lahjoittaa meille oppitunnin –  Hio haluamaasi ja tavoittele unelmiasi, selkeytä päämääriäsi. Kuinka varma olet tavoitteestasi? Mihin laivasi haluat kuljettaa?"

Miten kirjoittaa tarinoita, jotka vetävät luokseen, ollen kuitenkin omaperäisiä? On keksittävä tarttuva tarina. Jos noudatan omia luomiani sääntöjä –  selkeyttä ja kunnioitusta, on sanojeni noudatettava niitä. Mutta jos olen liian ankara itseäni kohtaan kirjoittaessa, poistuu ilo ja intohimo, tuoden tilalle väkinäisyyden. Silloin kirjoittamisestani tulee raskasta, itsestäni luotaan työntävää. Voinko silloin välittää tietoa muille niinkuin haluaisin? Pohdin näitä paljon, pohtiminen on oiva työkalu. Se jäsentää ajatuksia. Tuo ajatuksia luokseni. Joskus ajatusten tullessa vauhdilla on vaikeaa selittää niitä auki itselleni –  saatikka muille. Kirjoittaminen on työtä, aika kovaakin sellaista. Sitä tulee tehdä säännöllisesti, jotta siitä tulisi helpompaa.

Käytämme paljon samoja sanoja ja uusia sanoja syntyy jatkuvalla syötöllä maailmaan. Jotkin sanat ovat viettäneet aikaansa täällä jo kauan, sinun tietoisuuteesi ne tulevat vasta oikealla ajalla. Vasta kun sinulla on tarve niitä ymmärtää. Ei kaikkia maailman sanoja kannata mukanaan kuljettaa, jos niitä ei tarvitse. Mutta kun tarve tulee, sinä opit kyllä. Utelias ihminen, utelias mielenlaatu kiinnostuu monista asioista ja tämä ajankohta tarjoaa tietoa runsaasti. Joskus tiedon paljous yllättää. En voi mitenkään tietää, enkä muistaa kaikkea. Enkä voi kaikkia ymmärtää. Lohdullisuus tulee ilmi ajatuksessa, ettei kaikkea tarvitsekaan tietää. Elämä kyllä opettaa.

Meillä on onneksi olemassa universaali yhteinen kieli. Vaikka emme puhuisi samaa kieltä, voimme onnistua kommunikoinnissa, sillä meillä on symbolit asioille. Rakkaus ja ystävällisyys taitavat olla suurin ja lempein universaali kieli kaikista.

Jos muista ihmisistä vikoja etsit - omat vikasi kaivautuvat syvemmälle, alitajuntasi uumeniin. Rauhoita itsesi ja kysy, miksi haluat muista etsiä virheitä ja vikoja? Mikä tai kuka on joskus saanut sinut tällaiseen ajattelutapaan? Kun me puhumme muiden vioista, emme ymmärräkään kuinka elämä valmistelee omia vikojamme eteen tuotavaksi kuin tarjottimella. Toiset kutsuvat sitä karmaksi. 

Muita ihmisiä ihaillessasi, saatat pian huomata itsestäsi löytyvän saman piirteen. Asiat tapahtuvat alitajunnassa. Ja jonkin ajan päästä saatat huomata toteuttavasi juurikin samaa asiaa, jota aiemmin ihailit. Ja luoksesi toivoit.

On hyvä miettiä keitä henkilöitä ihailen, millaisia tarinoita rakastan. Mitä luokseni haluan vastaanottaa?

Mille asioille on tarttumapintaa? 

Tällaisia olen pohtinut.

Maiju

Terapeuttinen kirjoittaminen osa 2

 Kyllä se auttaa.

Kun kirjoittaa paperille oman elämäntarinan, sitä ikäänkuin ulkoistaa itsensä. Pääsee oman elämänsä sivusta katsojaksi. Kun saa sanoitettua tunteita, pääsee askeleita eteenpäin itsensä kanssa. Näin olen omalla kohdallani todennut. 

Ne ihmiset, keiden kanssa viettää eniten aikaa, eivät välttämättä ymmärrä vaikeuksia joita itse kokee sisimmässään. He saattavat kohauttaa olkapäitään ja pyöritellä silmiään. Silloin tekee mieli sulkeutua. Varsinkin jos oma sisäinen paine tai ahdistus on suuri. Mutta jos saat kerrottua jonkin itsellesi vaikean asian jollekin esimerkiksi täysin tuntemattomalle, joka sanoo vaikka nyt esimerkiksi: "No huh, sulla on ollut aika kovaa" Sitä voi silloin helpommin antaa itselleen myös luvan ajatella niin. Ja painekin helpottaa. 

"No niin on. Tosiaan." 

Hartioilta irtoaa monia kiloja kannettuja tunteita. Olo kevenee. 

Olen huomannut, että nuorempi sukupolvi ei ole enää samanlainen yksinpuurtajapolvi, kuin oma ikäpolveni ja minua vanhemmat. "Yksin täytyy pärjätä" on jo menneen talven lumia –  ajattelutapa. Tai näin ainakin toivon olevan. Toki on luonnekysymys, kuka pyytää apua ja kuka ei. Onneksi ei tarvitse pärjätä yksin. Avun pyytäminen voi olla vaikeaa. Mutta ehkä vielä vaikeampaa taitaa olla sen vastaanottaminen. Apu kun ei välttämättä tule niinkuin haluaisimme. Tai sitä ei saa ollenkaan, vaikka kuinka pyytäisi.

Kun kirjoittaa itselleen, on hyvä kirjoittaa vain itselleen. Tai hyvä ja hyvä, jokainen tekee niin kuin itselleen on parhaaksi. Minä koin tämän parhaimmaksi. Hain välillä apua muilta, mutta kirjoitin itselleni. Ajatukset saattavat vastustella kaivaessa itsestä tunteita. Ajatuksissa voi huutaa muiden puheet, sanotut sanat jne. Tämä on mielestäni vaikein osuus. Hiljentää heidät, jotka siellä pään sisällä huutelee. Jos siellä joku huutelee. Kaikki eivät tunnista omia ajatuksia muiden ajatuksiksi. Meditointi on tässä hyvä apu. Meditoinnilla voi poistaa liian hälyn ja jäljelle jää tyhjyys. Sekä ne omat ajatukset.

Luin aikanaan itsesuggestiosta. Mieli on kaikkein vastaanottavaisin levollisessa tilassa, silloin sille kannattaa höpötellä kaikkea positiiivista ja väkevää. Esimerkiksi illalla nukkumaan mennessä voi sanoa itselleen "Olen taitava ja hyvä jne". Väkevällä tarkoitan että voimalauseet ovat hyvä olla ytimekkäitä, jotta ne kumoaa sen ruikuttavan itseä säälivän tyypin. En voinut sietää ajatusta, että joku olisi sanonut minua ruikuttavaksi, sillä ylpeyteni ei olisi antanut lupaa. Mutta voin sanoa itselleni näin jälkikäteen niin lempeästi. Kyllä Maiju, sinä ruikutit. Mutta nyt olet kasvanut. Ja joskus ruikuttaminen on paikallaan. 

Ihminen on niin monimuotoinen tyyppi.

Kenelle tahansa ei voi puhua omista murheistaan. Koska kaikki ei kestä, eikä ymmärrä. Mutta sitten taas toiset kestää. Se on tuuripeliä, kuka kestää. Ja kuka ymmärtää. 

Koskaan ei ole itsestäänselvyys, että ihmiset ymmärtäisivät. Varsinkaan kun ei itsekään ymmärrä.

Kirjoittaa itselleen, on hyvä työkalu. Kun kirjoittaa, saa jäsenneltyä ajatuksia itsestään ulos ja on helpompi tarkastella niitä ulkopuolisen silmin. Näin olen kokenut. 

Samoin itselleen ääneen puhuminen on oikeasti toimiva keino. Vaikka se kuulostaisikin vieraalta. Minut voi bongata jopa joskus metsästä puhelemassa yksin. Kerron sen jo etukäteen, jos mietitte mikä kylähullu siellä puhelee. Jos koette sen itsellenne liian vieraaksi, voitte ajatella –  Kyllä se yksikin kirjoittaja tyyppi höpöttelee puille, miksi en siis minäkin. 

Minulla on jopa kirja: "Ääneen itsekseen puhumisen voima". Kyllä, se kannattaa. 

Kokeile kirjoittaa itsellesi kirje.

Kysymyksiä ja niihin vastauksia. Säästä kirje ja lue myöhemmin. 

Ihminen tarvitsee lupia toisilta ihmisiltä, jotta voi antaa itselleen luvan tehdä asioita. Joskus on voinut kuulla miljoona kieltoa ja niiden purkamiseen voi tarvita miljoonia lupia muilta. Näin hiukan liioiteltuna. Sain luvan sanoa itselleni "Minulla on ollut vaikeaa" ihmiseltä jonka vaikeudet oli erilaisia. Joka ei ymmärtänyt miten olen kestänyt kaikki vaikeuteni. 

Sain luvan kirjoittaa –  opettajalta, joka antoi luvan kirjoittaa. Kurssilla, jonka nimi on lupa kirjoittaa. Hah kuulosti hauskalta. Omasta mielestäni. Paljon toistoa, jota ei saisi turhaan käyttää. Kun kirjoittaa terapia mielessä, on annettava itselleen lupa toistoihin. Eikö?

Terapia kirjoittaminen on raskas prosessi, niin kuin myös terapiakin. Sillä sukeltaessaan omiin alitajunnan syövereihin, se laittaa väsyttämään. On hyvä antaa itselleen armoa.

Minulle sanottiin ja ajattelen itse myös näin, että "ota ihmisiltä mukaan vain se joka resonoi ja päästä kaikesta muusta irti. Älä jää kantamaan. Ne jotka jäävät kummittelemaan mieleen, käsittele. Ja päästä irti." Näin sanottuna kuulostaa helpolta, mutta todellisuus ei koskaan ole sitä mitä luetaan paperilta. Ei ikinä. 

Oletko koskaan miettinyt kuka olet? Minkälaisesta suvusta tulet? Mitä vanhempasi ovat tehneet elämässään? Minkälaisissa ammateissa he olivat? Mitkä valmiudet olet saanut elämään? Joskus meille asiat ovat itsestäänselviä, emme edes ymmärrä asioiden olevan esimerkiksi todella todella hyvin. Mutta vaihtoehtoisesti kun on vaikeaa, voimme kieltää vaikeudet, sillä emme saa valittaa. Saatamme vertailla itseämme muihin ja miettiä miksi heillä on niin hyvin asiat. Kun itsellä on huonosti. 

Asiat elämässä ovat erittäin ristiriitaisia. 

Mitään ei mielestäni sanoilla voi selittää niin hyvin, että kaikki ymmärtää. Se on itselleni täysi mahdottomus. Mutta joskus onnistun. Ihmisillä on niin erilaisia tapoja ymmärtää maailmaa.

En ole opiskellut terapeuttista kirjoittamista, enkä osaa täysin kertoa mitä se on. Enkä tiedä saanko käyttää terapia sanaa, ilman titteliä. Minä kun en ole terapeutti, vaan kirjoittaja.

Alitajuntani on ohjannut minua prosessissa. Kun on ollut vaikeaa, on ollut pakko kanavoida tunteet johonkin. Ja koska suru on ollut iso ja vihaakin on tulvinut ämpäreittäin, se on vaan pitänyt saada ulos. Sillä tukahduttaminen ei tee hyvää mielenterveydelle. Mielenterveys on asia jota hävetään, paljonkin. "Ethän näytä heikkouttasi?" Taitaa olla yleisin sanonta mitä olen kuullut. Minun –ja minua edeltävät sukupolvet on vähän kuin kasvatettu terapian kieltämiseen. Se on heikoille - ajateltiin ja puhuttiinkin. Nykyään, oikeastaan on viisautta käydä terapiassa. 

On ikävää, että olen kasvanut näin. Ja ehkä sinä tai joku tuntemasi. 

Ajateltiin, että heikkouksiin voidaan iskeä. Se ajatusmaailma taas aiheuttaa kaikenmaailman kieroilua, joka vaan satuttaa muita. Kun piilottaa tunteensa, saattaa aloittaa manipuloinnin ja mitä näitä nyt on. 

Kun heikkoudet ovat nostettu esiin, eli olen itse käsitellyt ne –  voiko silloin kukaan viedä sen jälkeen voimaani? Heikkouksista tulee voimani. Maailma on yksi iso leikkikenttä, käytämme paljon samoja sanoja ja joskus ymmärrämme toisiamme, joskus taas ymmärryksellä on rajat. Näitä on hyvä oppia tunnistamaan. Missä menee omat rajasi? 

Ole tosi itsellesi ja seiso itsesi takana

Jossain vaiheessa ymmärsin, että voin kanavoida kokemani kirjoittamalla tarinoita. Tarinat ovat taas "valheita". Fiktiota.  Sen verran tunneälyä on oltava, ettei kenenkään yksityisasioita voi kirjoittaa, mutta jostain ne tarinat silti tulevat. Eli mikä on se raja, mistä saa ja mistä ei saa kirjoittaa? Se täytyy vielä pohtia. Sillä kuitenkin muita tulee kunnioittaa. Tavallaanhan romaanitkin voivat toimia terapiana. Lukijalle. Ainakin elokuvat on toiminut minulle ja jotkut kirjat.

Minä rakastan self help – oppaita.

Olen saanut niistä paljon apua.

Onhan se aikamoinen alitajunnan tietopankki tuo mieli. Sieltä tulee välillä lohikäärmeitä, jotka täytyy kesyttää. Huh. 

Ja siis oma mieli on erittäin rajallinen kun sitä tutkii. Joskus olen tuntenut itseni niin hulluksi, että tukka irtoaa päästä. Mutta annoin itselleni luvan tuntea. Näin pääsin käsiksi mielikuvitukseeni. Ymmärsin, että lapsesta asti olin kieltänyt tunteeni. Syystä, että suojelin muita, sekä itseäni. Opin ihmisten reagoinnista, että parempi olla hiljaa.

Ymmärsin myös että muut kantavat minua, jos näytän tunteeni. En jaksanut kantaa itse itseäni, jos ajattelin muiden kantavan minua. Kirjoitin siis itselleni. Ja purkasin lähimmilleni, jotka eivät jaksaneet kuunnella. Hah. Kuuntelivat kuitenkin. Pahoittelut siitä.

Kun ihminen kohtaa jotain järkyttävää, jotain niin järisyttävää ettei voi sanoin selittää. Silloin tipahtaa monia pinnallisuuksia irti, joita on turhaan kantanut mukanaan. Estoja ja esteitä. 

Minä kohtasin kuoleman. Katsoin sitä suoraan silmiin. Katsoin viimeisiä hengen vetoja, joita läheiseni otti ja henki katosi. Jäljelle jäi tyhjyys. Tästä syntyi itselleni valtava mielikuvitus. Turhuudet tipahtivat pois.

Olen tunneihminen, miksi kieltäisin enää itseäni? Miksi pitäisin tunteitani naurettavina, herkkyyttäni heikkoutena, arkuutta kipuna? Tiedostan itselläni olevan monia piirteitä. On olemassa muitakin todellisuuksia, kuin se johon olen kasvanut. Minussa on paljon heikkouksia, mutta älyttömän paljon vahvuuksia, eikä kukaan voi nähdä näitä ensivaikutelmasta millainen olen tai kukaan ihminen ei voi sanoa olevani jotain, leimaamalla minut lokeroon. Jos joku ei minua ymmärrä, olkoon se hänen ongelmansa, ei minun. 

Ihmiset katsovat toisiaan omien silmälasien kautta, omien arvojen, joita he ovat oppineet elämästään. Jos he eivät ymmärrä, he tuomitsevat. Mutta jos yrittää selitellä itseään tuomitsijoille, voi kadottaa itsensä. Miksi meidän pitää selitellä itseämme? Tiedän, tiedän. Minäkin olen tehnyt sitä ja tulen tekemään varmaan pitkään. Mutta miksi? 

Kävin läpi muutaman vuoden jakson elämässäni, jossa tutustuin moniin eri puoliin itsessäni. Maalasin tunteita, maalasin tauluja, tutustuin häpeääni, tutustuin naiseen minussa, äitiin minussa, rakentajaan minussa, lapseen minussa, maskuliiniseen puoleen ja ennen kaikkea ylpeyteeni, sekä moniin muihin juttuihin. Suomalaisia yhdistää tietynlainen ylpeys. Mielestäni se ei ole huono asia. Suomalaisuus on mielestäni ylpeys. Suomessa ovat juureni. 

Lapsi minussa, antaa luvan olla kirjoittaja. Annoin itselleni luvan uskoa, että taivaalla lentää sininen yksisarvinen, jolla on sateenkaaren värinen kimaltava tukka, kavioista pursuaa timanttipölyä ja kun ratsastan sillä –  saan itsekin siivet. Minua maan tasolta katsoo jörö, joka väittää että valehtelen, se on minun mielikuvitustani ja se on sellaista huuhailua. Sanoi hän. 

Kyllä! Sitä se on, mutta ilman uskallusta tutustua omaan mielikuvitukseeni, en tuntisi itseäni. 

Seison tässä tämän yksisarviseni kanssa. Näettekö? Et tietenkään usko, sehän on satua. Et usko siihen mitä et voi nähdä. Sillä järki on vähän aikuisella sellainen, että pistää laittamaan hulluksi. 

Vai näettekö vain alla olevan lohikäärmeen? Ja samalla järki huutaa ettei tuo ole oikea kuva, ei lohikäärmeitä ole edes olemassa. Aivan, liian vaikeasti ymmärrettävää kieltä. Tuo tuollainen satuilu. Niin lapsellista. Sitä mielikuvitus on, se on oikeasti tosi hullua. 

Mutta erittäin terapeuttista sekin on. Sillä se auttaa löytämään oman äänen. Kuka minä olen? 

Olen satutäti. Se on aika hyväksyä. En sentään namutäti. Hah. Paholainen. Mutta kukaan ei usko tällaisesta kiltin näköisestä äitihahmosta, että se uskaltaisi tehdä mitään muuta kuin istua hiljaa ja myönnytellä. Sepäs se onkin väkevä voimavarani. Ulkonäkö pettää. "Et sinä saa olla minkään muunlainen, kuin sellainen jona minä sinut tunnen. " Oivoi. Ihmiset yllättää. Kukaan ei ole sellainen kuin väittää olevansa, sillä kukaan ei tiedä mitä elämä tuo eteen. Ihmistä ei kannata myöskään omien ennakkoluulojen kautta lokeroida. Mutta vaistoon kannattaa luottaa. 

Kun ihminen kohtaa rajansa, sieltä voi tulla tulen lieskoja ja rakkauden purkauksia. 

Minäkään en tiedä. Mutta elämä todella on näyttänyt missä kulkee rajani. 

Tietämättömyys on suloinen olotila. On aina positiivista kun ihmiset yllättävät. Eivätkä jumiudu. Menevät kohti uutta tai oivaltavat itsestään asioita. On aika hieno tunne oivaltaa sama asia uudelleen ja uudelleen, aina mennen syvemmälle sieluun asti. Ai että. 

Täytyy olla tosi itselleen ja seistä itsensä takana. Ettei menetä itseään maailmalle. Varsinkin jos maailma heittelee. Ja mitä tässä vuoden aikana olemme todenneet, niin se on todella heitellyt. Koronavuosi on ollut aika opettava. Ikävä sellainen. Vaikka hyvääkin on ollut paljon.

Maiju

Terapeuttinen kirjoittaminen

 

Auttaako kirjoittaminen oikeasti?

Kirjoitin muutama vuosi sitten oman elämänkertani. Yli 200 sivua. En tiedä mistä sain tämän ajatuksen, varmaan se oli jonkinlainen sisäinen pakko. Minusta kun pursuaa toisinaan tekstiä siihen tahtiin, että se on vain saatava ulos. Iski puheripuli. Kirjoitusripuli.

Elämänkertani tarkoitus ei ole tulla yleiseen käyttöön, vaan omille lapsilleni. Jos he siis päättävät kiinnostua historiastaan. 

Koskaan ei tiedä. Tai ehkä lähetän terapeutille koko nivaskan. Lue tämä. 

Rinnalla kulki mm. Natalie Goldbergin kirja –  Hyvä kaukainen ystävä. Kuinka kirjoittaa elämäntarina. Tämä kirja tuli mukaan vasta loppumetreillä, niinkuin usein muutkin asiat mitä teen. Aloitan tietämättä mitä teen ja apu tulee lopussa.

Olen kantanut mukanani tällaista lausetta: "älä tee niinkuin minä tein, vaan kuten minä käsken" Ah mikä viisaus –  mitä viisaudeksi en ole kyennyt kutsua kuin vasta nyt. Se pätee niin moneen asiaan elämässä. Kirjoittaminen avasi tätä itselleni paljon. Hölmöilyt joita olin tehnyt –  sanoin ääneen ne itselleni kirjassani, jotta voin niistä puhua myös muille. 

Aloitin kirjoittamaan isovanhemmistani, vai oliko jopa heidän vanhemmista. 
Tallensin heidän tarinaa, jotta ymmärrän heitä ja ymmärrän itseäni. 
Se oli ikäänkuin sukupuu, johon tallensin asioita, joita kuulin äidiltäni ja sisaruksiltani. 
Esimerkiksi luonteenpiirteitä. 

Kirjoitin syntymästäni, sisaruksistani ja lapsuudenkodista jne. 

Kirjoitin ne ylös, jotta sain ne pois mielestäni ja kykenin unohtaa. Se oli kuin ulkoinen kovalevy.

Hauskaa, avasin kirjan tätä postausta kirjoittaessani ja otin sieltä yhden pätkän:

"Minä elän tunteella, ilman sanoja. Joten on välillä vaikeaa ilmaista itseään ilman minkäänlaista kirjallisuus oppia, tai muutakaan oppia. Ja tiedän, että toiset ihmistyypit vetävät herneet nenään, kun en osaa kaunokirjoitusta tai kielioppia. Enkä helkkari vieköön ymmärrä mitä ne edes tarkoittaa, minua kun ohjaa vaisto. "

Naurattaa. Olin tosi vihainen maailmalle, kun pusersin kirjaa. Nyt on kuitenkin aikaa oppia eri tavalla erilaisia kirjallisuuden käsitteitä. Sillä tiellä kun olen. Enkä koe olevani enää vihainen. 

Kirjoitin koko ajan ajatuksella, että joku lukee kirjan. Siksi kontrolloin paljon omaa kirjoitustani. 

Tekstini oli mielestäni kaunista, mieli oli vihainen. Oli vaikeaa ymmärtää, miksi nämä eivät olleet samassa linjassa keskenään. Opin itsestäni paljon tässä prosessissa.

Kun kirjoittaa elämänkertaa, sitä samalla ajattelee –  mitä luurankoja kaapistani löytyy, miten ne kirjoittaisin itselleni auki? Ja kun saan ne eteeni, miten hyväksyn ne? Auki kirjoittaessaan, alitajunta valmistautuu hyväksymään niitä. Samalla kuitenkin ehkä pelkää, että joku muu iskee sanoillaan kipuihisi. Koska näin on käynyt joskus. Joten mielummin todistaa ne ensin itse itselleen. 

Mutta kuitenkin kysymys kuuluu: miksi kenellekään antaisi sellaista valtaa itsestään? Sanon näin itselleni jälkeenpäin. Silloin en olisi tätä kysymystä ymmärtänyt.

Kun ei ole antanut lupaa itselleen kohdata omia kipuja, on niitä vaikeaa antaa muidenkaan sanoittaa itselleen. Sillä alitajunta on taitava kertomaan uhkakuvia. Jos maailmankatsomus on muodostunut pelottelun ja uhkakuvien päälle, voi olla vaikeaa kohdata omia tunteitaan, sillä jotain voi tapahtua. Se jotain, on pelottavaa. 

Ego on hyvin taitava pitämään uhkaa yllä.

Terapeuttisessa kirjoittamisessa on hyvä tutustua omaan egoon ja sen toimintamalliin. Koska kyseessä on oma tarina. Kukaan muu ei tiedä mitä meidän sisällä on. Emmehän me välttämättä itsekään tiedetä. Sehän on sitä "jotain". Ja se "jotain" voi jännittää.

Olen oinas luonne. Itsepäinen. Halusin todistaa itse itseni, ennen kuin annan muille sitä valtaa. Sillä muut olivat saaneet sen vallan aiemmin, itse sitä edes tiedostamattani. Olen ison perheen kuopus. Siinä on näkymätön arvojärjestys, joka saattaa vaikuttaa vielä aikuisenakin. 

Kun näkyväksi tuloa pelkää ja joutuu pelkonsa kohdata, pelon voima laimenee. Huomaa, ettei se nyt niin paha ollutkaan. Ja jos joku huomauttaa jotain ilkeää tai typerää, voi todeta, että sanojalla itsellään ei ole kaikki hyvin. 

Miksi kukaan hyvinvoiva ihminen haluaisi toista satuttaa? Silloin kun kaivaa itsestään tunteita, tarvitsee paljon tilaa muiden sanoilta. 

Eli ei halua muiden sanovan sinulle mitään: "tyhjiä neuvoja tai olettamuksia", vaan haluaa itse tietää mitä itsestään on mieltä. Vähän kuin uhmaiän "minä itse" vaihe. Näin oli minulla. Kyllä, uhmaikä tuli uudelleen kolmekymppisenä.

Vetäydyin muutamaksi vuodeksi piiloon. Olin aiemmin "kerro kaikille kaikki" tyyppi. Nykyään osaan olla hiljaa. 

Tunteet joita kohtasin kirjoittaessa, sai hartiani jumiin, pään kipeäksi, selkää särki. Oijoi. Henkiset kivut pyrkivät pintaan. Mutta kirjoitin. Näytin kirjalle itseni, paljastin sisimmät tunteeni, joita en itsekään tiennyt. 

Samalla kun tunnistaa tunteita, niistä pystyy päästämään irti. Kun ei tunnista, ne elää siellä alitajunnassa, ohjaten omaa käytöstä. Ja tunteet voi jopa vaikeuttaa elämää. Näin koin ja minulle myös sanottiin.

Käytin elämänkertaan aikaa noin viisi vuotta. Tulostin ja päästin irti, piilotin sen kaappiin. Siitä on nyt aikaa kolme vuotta, kun sain sen valmiiksi. Todellisuus on, ettei se voi koskaan olla valmis. Ihminen ei ole koskaan valmis. Mutta jossain vaiheessa on vain päästettävä irti. Minä päästin. Irtipäästäminen ei tarkoita ettenkö lukisi sitä enää, mutta en kanna tunteita joita kannoin silloin. Niille tunteille oli paikkansa menneessä, mutta ei tässä hetkessä.

Yliajattelulle on paikkansa, sen hetken. Mutta jossain vaiheessa on vain siitäkin päästettävä irti. Sillä elämää ei voi loputtomasti ajatella. Ei pysy mukana menossa. Se mitä itse olen tästä vauhdista oppinut, niin kehitys on valtaisaa. Välillä huimaa. Liiallinen ajattelu hidastaa menoa. Toisinaan täytyy vain toimia.

"Let it go" 

Maiju

Kuka lukee kirjoituksiani?

Millainen lukija on kiinnostunut minusta? 

Nimeä kohderyhmäsi

Nainen? Äiti? Lapsi? Keski-ikäinen? Voinko määritellä lukijani? Miten se onnistuu? Ja eihän lukija minusta ole kiinnostunut, vaan kirjoituksistani. Millaisen tarinan kirjoitan ja kuka kirjoituksiani haluaa lukea? 

Miki Liukkonen puhui autenttisuudesta. Ole mahdollisimman autenttinen. Aito. 

Jostain luin, että kirjoita itsellesi. Toinen taas sanoo - älä kirjoita itsellesi, vaan yleisölle. Joskus menen solmuun. "Kirjoita niin, että voit seistä itsesi takana." 

Teksti tulee kauttasi, mutta teksti ei ole sinä. Se on kait aika hyvä oppia erottelemaan. Kun se on julkistettu, se ei ole enää omaisuuttasi, vaan maailman omaisuutta. 

Yrittäjyyskurssilla puhuttiin segmentoinnista, se on mielestäni vähän sama asia kuin kohderyhmän pohtiminen. Kirjoittamisessa puhutaan kohderyhmästä, millaiselle lukijalle kirjoitan? Eri alat puhuvat aika samanlaista kieltä, eri muodoissa. 

Ydin kaiken taustalla tuntuisi olevan sama. 

Esimerkiksi kosmetologi käyttää voiteita, autoasentaja rasvaa. Niillä on aika samanlainen funktio. Kauneudenhoitoon rasva sana on liian äijämäistä. Asentaja käyttää primeria auton tuulilasissa, kynsiteknikko kynsijutuissa, meikkaaja meikin alla. Kumpikaan ala ei varmaan halua, että heidät yhdistetään toisiinsa. "No ei varmana voi puhua samassa lauseessa" Varmaankin ajattelevat. Järki ei kestä. 

Samat sanat kuitenkin liikkuvat. Markkinoinnissa puhutaan asiakasryhmien segmentoinnista, kirjailijat lukijakunnasta ja tv kohdeyleisöstä, eikö ne ole samaa tarkoittavia asioita? 

En tiedä, sitä haen. Kenelle minä kirjoitan? Tiedän paljon näitä, mutta silti en tiedä kuka lukee. Ja kun kirjaa lähettää kustantamoon, silloin pitäisi tietää kohderyhmä. Tykkään niputtaa ja yksinkertaistaa ensin asioita, joita voin erotella ne myöhemmin oikeisiin laatikkoihin. 

Kohdista energia yhteen suuntaan, saat suuremman voiman taustalle

Älä ole kaikille kaikkea, on sanottu usein. Mutta, mitä kun omat kiinnostuksen kohteet liikkuvat rakentamisesta, anatomiaan. Peloista, laskuvarjohyppyyn. Tunteista, tunteettomuuteen. Vauhdista, pysähtymiseen. Jne. Kiinnostaa hitsi vieköön vähän kaikki. "Se tekee sinusta vähän harrastelijamaisen". Tekeekö? Vai olisiko se kirjan aineiston taustatutkimusta? Voinko kirjoittaa asioista joista en tiedä mitään?

Eniten kiinnostaa ihminen. Sillä jokaisen ihmisen sisälle kätkeytyy yksi kokonainen maailmankaikkeus. Erilainen ja yksilöllinen maailmankaikkeus. Jokainen syntynyt sielu kohtaa vanhemmat eri tavalla, kuin sisaruksensa kohtaa. Lapsi kasvatetaan eri tavalla, sillä lapsi on persoonaltaan erilainen kuin sisaruksensa. Esikoisia kohdellaan usein ankarammin. Kaikki paukut kasvatuksessa panostetaan ensimmäiseen, viimeinen lapsi saa eniten anteeksi. Ensimmäisen kohdalla vanhempi on täynnä virtaa ja epävarmuuksia, viimeinen voi mennä siinä sivussa. Nämä ovat huomioitani, ei totuuksia.

Yksi lapsi perheessä ei saa tuntea sisaruksien myötä tullutta jatkuvaa jakamista, eikä välttämättä perheen sisäisiä riitoja. Toisissa perheissä ei näytetä tunteita, toisissa näytetään ja paljon. Liika tunteiden jakaminen voi ahdistaa, toisia taas innostaa. Sitten vielä toiset saavat isovanhempien huomion, toisilla ei niitä ole. Selviytymistapoja elämässä on miljardeja. Tarinoita on siis miljoonia, triljoonia –  ziljoonia. Kirjailijan skaala on siis laaja. 

Jokaisen ihmisen keho toimii eri tavalla. Yhdellä pettää polvet ihan fyysisesti. Toisella pettää polvet henkisesti. Ja kun muiden silmät näkevät että polvi on katki, se hyväksytään. Mutta jos kipu on henkinen, kukaan ei usko. Ihmiselo on vaikeaa.

Yhden taustalla on pumpulia ja pilvilinnoja. Toisella on raakaa, rankkaa, kylmää ja kovaa elämää. Nämä kaksi kun kohtaa, mitä siitä syntyy? Kommunikointi on erittäin vaikeaa. Se on mielestäni kiinnostavaa. 

Naurattaa oma kommunikoiminen. Teen asiakaspalvelutyötä ja tiedän miten pitää puhua, mutta kun puhun –  suusta tulee mitä sattuu. Siis ihan sekaisin kaikenlaisia outojakin sanoja. Onneksi osaan nauraa itselleni. Kaikkia se ei kuitenkaan naurata. Sillä täydellinen pitää olla. Pah ja pah. Tässä maailmassa ei voi olla täydellinen. Ei vaan voi, vaikka sanoina sitä muilta vaatiikin –  itseltään myös. 

Tulin siihen tulokseen, että kirjoitan naisille. 

Olen nainen ja ymmärrän naisen tunteita. Ymmärrän kyllä myös miesten käytöstä. Sillä olen kasvanut isossa perheessä, jossa puolet on miehiä ja kavereista suuri osa on miehiä. 

Sain hienoja palautteita lukijoilta romaanistani mikä olisi kohderyhmäni, sillä en osaa sitä itse sanoittaa. Palaute sai huomioni keskittymään kyseiseen kohderyhmään:

"Naiset, nuoret aikuiset, young adult tyyppinen kaunokirjallisuus". 

Ehkä se on siinä. Tätä kirjoittaessa se vaan vahvistuu. Vielä pitää kirjoittaessa panostaa selkeyteen, sanajärjestykseen ja niin edelleen. Sekä löytää oma ääni.

Lähden siis siitä. Olen itse jättänyt nuoruuden taakseni, eli keski-ikä lähestyy. En silti tunne itseäni vanhaksi, enkä kyllä pelkää vanhuutta. Nautin jokaisesta iän tuomasta elämänvaiheesta. Paitsi siitä kun jalat ovat kuin puupalikat välillä. Mutta oli ne sitä jo parikymppisenä. 

Maiju