"Ollakseen kirjailija, on elettävä kirjailijan elämää" Sanottiin facebookin keskusteluryhmässä. Olen miettinyt mitä se tarkoittaa. Olen elänyt kirjailijan elämän, mutta en ole kirjailija. En tiedä kohta, onko se enää edes haaveeni. Niin kauan olen sitä ajatusta itsestäni synnyttänyt, mutta se ei vain ole syntynyt.
Miksi pelkään? Miksi pelkoja on syntynyt minulle?
Olen elänyt vauhdikkaan elämän, vauhdikkaiden elämien keskellä. Mieheni rakastaa extremeä, tyttäreni on urheilija, minä olen halunnut kokea kaikenlaisia extreme juttuja. Polttareissani minut sytytettiin tuleen, sain 30-vuotislahjaksi laskuvarjohypyn. Häämatkalla menimme alpeille ja kiipesimme vuoren korkeimmalle kukkulalle hyvin pelottavan jyrkänteen päälle. Vaeltelimme omatoimisesti suurta vuoren rinnettä alas eksyen reitiltä. Mutta mitä löysimme korkean rinteen alapuolelta, oli vuoristolehmien jätöksien kaatopaikka. Tie päättyi aitaan ja meidän oli valittava kiipeämmekö takaisin vai otammeko vauhtia ja hyppäämme yli. Hyppäsimme yli, jonka seurauksena olimme polveen asti skeidassa. Miksi rakastan tällaista? Ehkä se on se adrenaliini, joka näissä herää. Mielihyvähormonit myös. Mutta. Pelkäsin korkeita paikkoja. Alitajuntani on aina laittanut minut kohtaamaan pelkojani. Olen lamaantunut sosiaalisissa tilanteissa, olen lamaantunut stadikan betoniportaiden yläpäässä. Aivoni vain kertoivat mitä minulle tulee tapahtumaan kun otan askeleen alaspäin. Putoan, lyön pääni ja kuolen. Lamaannuin.
Ensimmäiset lapsemme olivat kaksoset, eikä meillä ollut hajuakaan miten lasten kanssa ollaan, eikä kenelläkään ollut järkeviä ja päteviä neuvoja, miten kahta kiljuvaa vauvaa rauhoitetaan. Tuomittin vaan. Minun oli opeteltava. Kaiken sen tuominnan läpi, minä opettelin. Miellyttäjälle tuomitseminen on rankkaa. Minä kun olin aina selviytynyt vaikeista tilanteista miellyttämisellä, söpöllä hymyllä. Tuomitsemiset tulivat muilta äideiltä, kuinka he kyllä osasivat sitä ja tätä. Kenelläkään ei ollut kokemusta kaksosista. Eikä heidän lapsillaan ollut tarkkaavaisuushäiriöitä. Koulutusta korostettiin ja kympin numeroita. Meillä kun hädin tuskin tuli kutosta. "Liimasin lapsesi kokeen sivut yhteen ja annan hänelle armosta vitosen" Tuli viestiä opettajalta.
Isäni rakensi meille veneen, kun olin 3-vuotias, veljeni ensin moukaroitua vanha vene atomeiksi ja osti meille tilalle troolarin kun olin 9-vuotias. Troolari kuitenkin upposi ensimmäisenä päivänä. Se oli 15 metriä pitkä. Se räjäytettiin lopulta Suomenlinnan sotilassaaren edustalta. En muista kävinkö kertaakaan kannella edes. Pompin vain valtavien pallukoiden päälle, kun venettä nostettiin. Tiedän, nämä kuulostaa keksityiltä. Vähän lapin lisää, sanotaan. Mutta ei ole. Vanha vene jäi meille kuitenkin minun ilokseni. Sillä olisin katkeroitunut troolarista. Isä kuitenkin pettyi, rahaa upposi sukeltajiin ja veneeseen ja se vaikutti meidän perheen rahatilanteeseen. Kun isäni kuoli ja vene oli myyty, siskoni vei lapsensa katsomaan Risto Räppääjä ja viileä Venla. Siinä oli heti elokuvan alussa isän rakentama vene laiturissa. Lähdimme koko porukka elokuviin. Menimme koko suku tiloihin. Vene edusti meille jotain suurempaa. Se edusti perhettä, kuolemattomuutta, taitoa. Kun vene tallennettiin elokuvaan, meihin astui jonkinlainen syvä tunne maailmankaikkeudelta. Isä elää.
Sukuni on pienentynyt reippaasti, isovanhempani ovat kaikki kuolleet. Isäni, molemmat enoni ovat kuolleet. Minulla on vain tarinat jäljellä. Enoni hukkui Hakaniemen altaaseen. Sitä epäiltiin rikokseksi, mutta suku ei halunnut asiaa selvittää. Toinen enoni lähti Australiaan 70-luvulla, hän kävi viimeisinä hetkinään täällä, kunnes kuoli siellä. Hän kaivoi puoli jalokiviä Australian kaivoksilla ja toi mukanaan 2 minigrip pussillista kiviä minulle kun olin noin 9-vuotias. Hän toi loput kivet tänne viimeisellä matkallaan, zirkonit, opaalit, saphiirit. Kaikki raakapaloja. Ne ovat aarteitani. Rakastan muuten kiviä. Vasta myöhemmin kuulin kivien henkisistä merkityksistä. Nykyään kiviä on paljon. Ametisteja, pyriittejä, ruusukvartsia, seleniittiä, spekroliitti, onyx, morion ja mitä kaikkea.
Minä olen ollut usein ihmisille liikaa. Moni ei kestä tarinoitani. Mutta haittaako se? Joskus olen turhan ankara itseäni kohtaan. Annan liikaa valtaa ihmisille minusta. Valta kuuluu minulle minusta ja tunteistani.
Mutta mikä saa kirjoittamaan? Tylsä elämä. Kun koen tylsyyttä – kirjoitan. Käsittelen ja prosessoin. Kirjoitan.
Nuorena oli oltava cool, kuuluttava porukkaan. Kuuluinkin. Meitä oli paljon, toistakymmentä. Mutta äitinä en kuulunut enää porukkaan, se aiheutti minulle kriisin. Olin ulkopuolinen. Yhtäkkiä en sopeutunut enää joukkoon, minua jätettiin ulkopuolelle ja juuri kun minulla oli yksinäisyyden haava aktivoitunut – jäin yksin.
Ollakseen kirjailija on elettävä kirjailijan elämä vai olisiko niin, että ollakseen kirjailija on osattava tarjota uudenlainen näkökulma. Nykyihminen meinaan tylsistyy helposti. Älyaikana ihminen ei jaksa lukea, kuunnella, katsoa loppuun. Näin olen kuullut. Ja varsinkin tekoälyn aikana. Ihminen ei enää kirjoita, vaan tekoäly kirjoittaa. Se on vähän kuin valmisruokaa. Se helpottaa työtä. Helpottaa elämää, mutta aitous jää pois ja siihen ihminen tottuu nopeasti.
Mutta vaikka minä tässä todistelen, että on minulla ollut vauhdikas elämä – saattaa olla ettei se kiinnosta. Kohdalleni voi osua lukija jonka mielipidettä arvostetaan ja hän ei ole kiinnostunut, hän voi kriitikoida minut tylsäksi, huonoksi – miksi vaan. Mutta mikä kamalinta, sen jälkeen minä voin uskoa heitä. Ja silloin peli on menetetty. Jos minä uskon kritiikkiä, hehku voi sammua.
Minä taisin jo kokea sen markkinoinnissa. Ensimmäisen jännittävän markkinointipostauksen ensimmäinen reaktio kun kysyin mielipiteen oli "ihan kamala, mitä sä ajattelit! " Siitä lähti minun itsekriittinen alamäki. Nyt keräilen rippeitä, enkä kysele enää mielipiteitä, sillä saatan antaa niille liikaa valtaa. Minä jään aina näitä negatiivisia juttuja kantamaan.
Kenen tahansa elämä voi olla kirjailijan elämä. Omassa työssäni saan olla onnekas ja kuulla erilaisia tarinoita. Jos kuuntelen. Ei kaikki kerro, ei kaikkiin saa yhteyttä, mutta ne joihin saa. Oijoi.
Ehkä isoin asia jota olen käsitellyt suhteessa kirjoittajaminääni on vastuu sanoistani. Mitä kirjoitan ja kenestä. Itselläni on aina ollut lähtökohta auttaa muita. Jotenkin koen sen turhankin tarpeelliseksi ajatukseksi. Ja tällä ajatuksella olen monesti mennyt metsään. Sillä autettavia on maailma pullollaan ja jos aina vain ajattelen auttavani, uppoan itse ensin. Eli erottelukyky on ollut tärkeänä roolina itselläni. En voi pelastaa ketään, se ei ole tarkoitus. Mutta voin seistä rinnalla, kun toinen pelastaa itse itsensä. Näin en vie hänen voimaa, enkä menetä omaani.
Maiju
