Luova voima

 Mistä ideat syntyvät?

En tiedä. En todella tiedä. 

Aivan varmasti meidän yläpuolella näkymättömässä on jonkinlainen ideapankki, josta poimimme asioita. Pakko olla. Tarvitsee vain jonkinlaisen yhteyden itseensä ja sen myötä tuohon näkymättömään.

Elin nuorena uskossa, etten omaa mielikuvitusta. 

Tuntuu, että tämä maailmanaika on sellaista, että vastauksia on annettava. Osattava kertoa ja selittää. Mutta voiko luovuutta selittää?

Luovuus on kuitenkin sellaista, ettei sitä voi ulkopuolinen mielestäni antaa. Ulkopuolinen voi antaa vain luvan olla luova. Ja työkaluja miten sitä kaivaa itsestään esiin. Luovuuden esiin kaivamista kannattaa harjoittaa. Uskon, että jokainen on luova. Se on peruspiirre, joka meille kaikille kuuluu. Toisilla se on vain piilossa.

Aloitin luovuuden etsimisen itsestäni ensin askartelemalla kortteja. Aikanaan Tiimarissa myytiin erilaisia askartelu tarvikkeita, joista taiteilin kaikenmaailman koristeita. Koska geeneissäni on niin vahvaa käsityöläisyyttä, jotka itseltäni olin kieltänyt – aloitin askarteluista. Lapset olivat vasta vauvoja, ei heidän kanssaan mitään vielä voinut tehdä, mutta minä taas voin. Päiväkirjaa en pitänyt oikeastaan minään. Ajattelin sen kuuluvan jokaisen perusasioihin. Kävin Sinellin korttikurssin, jossa opeteltiin erilaisia tekniikoita kuumailmapuhaltimella. Kurssilla oli nainen, jolla oli kädet vain kyynärpäihin asti. Hän käsitteli puhallinta kyynärpäillään ja teki uskomattomia kortteja. Hän herätti itsessäni jotain. Rajoituksia ei ole, kuin mielessä. 

Poistin itseltäni ajatusta, miltä tulevan taideteoksen pitäisi näyttää. Se oli kova prosessi, sillä järki on vähän sellainen matkakaveri, joka saattaa kertoa että suora on suora vasta viivottimella vedettynä. Ja taideteoksen tulee näyttää joltain. Mieli oli todella kova kontrolloimaan prosessia. Jos siinä on pienikin stiblu, se on paha. Kontrollifriikki pääsee esiin. Se pedantti ja vaativa perfektionisti. Kun nämä tyypit pään sisältä sai kuriin, alkoi luovuus virrata. 

Alitajunnassa tuntuisi asustelevan monenkinlaista outoutta. Uskalsin myöntää oman outouteni. Annoin itseni olla kaunis. Sekä ruma. Se teki todella hyvää. Se oli kuitenkin työlästä.. 

En voi sanoa muiden puolesta, mutta itse halusin kuulua aina joukkoon. Oli kyseessä millainen joukko tahansa, mistä olin kiinnostunut. Olin kyllä hyvin hauska ja riehakas, mutta se kuka minä sisimmässä olin, ei päässyt esiin. Mitä itse ajattelen. En osannut sanoa ei, enkä oikeastaan antanut itselleni lupaa siihen. En osannut, enkä myöskään ymmärtänyt.

Ryhmäpaine esti omien ajatuksien esiin tulon. Enkä edes ymmärtänyt sellaista. Kun tulin äidiksi ja huomasin, ettei kukaan oikein osannut neuvoillaan auttaa – aloin ajattelemaan syvällisesti. Kuka olen, miksi en ole kuin muut? Miksi katson maailmaa tästä vinkkelistä. 

Sukelsin alitajuntani syvyyksiin ja löysin sieltä paljonkin asioita. Niitä juttuja, joita olin kieltänyt itseltäni.

Mitä muut olivat kieltäneet minulta. Auktoriteetit. Opettajat, vanhemmat ihmiset, ympäristö ja niin edelleen. 

Vaikka vanhempani olivat maailman ihanimmat ja kultaisimmat, olin silti yksin. Olin arka, enkä luottanut elämään, enkä ihmisiin. Minut karaistiin. Minulle ei puhuttu asioita, sillä olin herkkä. Mutta minulla ei ollut myöskään rajoja, joten näin ja koin kaikenlaista. Hurjaa. Todella hurjaa. Väkivalta oli silmieni edessä lähes koko ajan. Kasvoin siis traumaan. Jota en traumaksi myöntänyt, enkä saanut mitään apua traumaani. Sillä en puhunut. Olin oppinut tämän tavan jo kohdusta. 

Minusta tuli äiti ja aloin puhumaan. Huomasin olevani ympäristössä, jossa puhuttiin kovaa kieltä. Vähäteltiin, syyteltiin. Minä reagoin. Reagoiminen aiheutti uupumuksen, kivut ja kolotukset. Ihminen joka ei ota vastaan apua, ei ymmärrä tarvitsevansa sitä, kuin vasta kohdattuaan pohjan. 

Siksi apua voi olla vaikeaa myöskään tarjota sellaiselle. Kun joku näyttää tietävänsä kaiken, hänelle on todella vaikeaa tarjota apua, sillä sitä voi olla niin kovapäinen, ettei usko.  

Luovuus

Luovuuden edessä usein seisoo järki. Järki kertoo, kuinka väärin ja huonosti asiat on. Vai sanoisinko että ego. Ego haluaa meidän tuntevan alemmuutta. Vaikka ego on meille erittäin tärkeä matkakumppani, se silti latistaa meitä. Kun koin elämäni suurimman kriisin, opettelin tuntemaan egoni ääntä. Sydämen ääni oli vaimea ja pehmeä, hyvin vaikeasti eroteltava. Kun taas ego oli kovaääninen ja vahva mielipiteiltään.  Sydän yritti nostaa hiljalleen itsetuntoani ylös, kun taas egoni painoi tuplasti kovempaa alaspäin. Vaikeaa oli erotella kumpi ääni saa enemän tukea – itseltäni. 

Kun uskalsin ottaa sydämen äänen esiin ja kuunnella luovaa voimaa sisälläni, maailmani kiepsahti ympäri. Järkeni ei meinannut kestää uudenlaista tapaa katsoa maailmaa. Se oli tottunut tietynlaiseen kontrolliin. Muuttumattomuuteen. Asiat tehdään näin. Ei millään muulla tavalla. Samalla se esti liikkumasta energiavirroilla, luovilla energianlähteillä. Kerran sitten päätin tehdä taulun. Olin kuvitellut, että taulun maalaamiseen tarvitaan jonkinlainen taidekoulu. Tiedän. Hölmöä. Ei tarvitse. Sen kun kävelee kauppaan hakemaan canvas pohjan tai paperia, pari sivellintä ja maalia. Näiden toteuttaminen oli itselleni vaikea prosessi. 

Maalasin sen. Oranssin taulun, jossa oli kristalli keskellä. Yök nuo värit. Hyi yök. Iskin puukon taulusta läpi. Heitin roskiin. 

Onneksi ostin kaksi taulupohjaa. Siitä ymmärsin, ettei kannata repiä taulua vaan maalata päälle. Olen kasvanut kierrättäjän kodissa. Mitään ei heitetä roskiin, joten kävin melkoiset syyllisyydet rikotusta pohjasta. Olisin voinut käyttää sen vielä. Tämä ajatus jäyti ja söi luovuuttani. Joten tämä rajoitus oli poistettava mielestäni. 

Tutustuin väreihin. Miksi oranssi aiheutti itselleni niin vahvaa reagointia? Miksi inhosin värejä? Maalaamisen kautta opettelin eri värisekoituksia. Asuimme omassa kodissa ja päätin maalata seinät väreillä. Pois valkoisesta. 

Olkkari oli okra. Makuuhuone vihreä. Muutimme. Lastenhuoneet menivät räikeiksi. Keltaista, oranssia, vihreää, sinistä. Äitini oli järkyttynyt. Kunnes matkusti Portugaliin ja huomasi talojen olevan saman värisiä kuin kotimme sävyt. Sitten ne olivat hienot värit. 

Aloin kaivamaan itsestäni värejä. Vaatteissa. Koruissa. Tauluissa. Seinissä. Tein isoja linjoja. Pieniä linjoja. Tutustuin siihen miten eri värit vaikuttavat eri ihmisissä, miten ne vaikuttavat minussa kun ihmiset reagoivat. Se ei ollut helppo prosessi. Koska tämä aihe on niin iso, teen siitä eri postauksen. 

Kerron vielä eri artikkelissa miten kasvatin lapseni väreihin ja taiteeseen, sillä se on osa luovuutta joka sai lukkoja auki. Tästä tulee liian pitkä postaus jos kerron siitä. Mutta saatan kyllä unohtaa sen. Koska muistini ei ole enää terävä. On niin monta rautaa tulessa. Jos olet kiinnostunut asiasta, niin kerro ihmeessä. Yritän kertoa niin hyvin kuin kykenen. 

Aloin ilmentämään itseäni koruilla, tukkakoristeilla, värikkäillä vaatteilla. Aivan sama oliko ne muiden mielestä järkkyjä. Kysyinkin itseltäni, pidänkö minä niistä. Mutta huomasin kyllä tässä prosessissa, että muiden mielipiteet vaikutti vahvasti, siksi hakeuduin erilaisten ihmisten seuraan jotka hyväksyivät minut. Eivätkä kertoneet ensimmäisenä omaa mielipidettään. Sitä, joka sanoo ettei tykkää. Olin niin kriittinen itseäni kohtaan, etten kestänyt ulkopuolisten kriitikointia. Oman mielen kesyttäminen oli työlästä.

Uskalla 

Värien käyttäminen vaatii rohkeutta, sillä ne tuntuisi olevan osa identiteettiä. Et voi tietää omia värejäsi, jos käytät vain mustaa ja valkoista. Saat käyttää niitä, en sitä mitenkään vähättele. 

Musta väri suojaa, valkoinen on taas tyhjä pohja. Steriili. Kun taas näitä sekoittaa muiden värien kanssa – syntyy elämää. Persoonallisuutta. 

Itselleni tämä oli yksi luovuuden etsimisen keino. Oppia näkemään eri värejä. Miksi inhosin toisia, miksi rakastin toisia.

Koska olen aika herkkä, tarvitsen harmonisen ympäristön. Mutta harmonista ei voi vaatia kaikilta. Eikä kaikille harmoninen tarkoita samaa asiaa. 

Tarvitsen mielestäni rutiinia, mutta elämä ei anna sitä. On opittava sopeutumaan elämän luomaan rytmiin. On oikeastaan aika vaikeaa yrittää selittää omaa luovaa kanavaani, sillä se muuttuu jatkuvalla tahdilla. Sillä ollakseen luova, on uskallettava muuttua ja muuntua. Ei ihmisen perusolemus muutu, vaikka se käväisisi jonkun muiden saappaissa. Kyllä sielu ohjaa takaisin kotiin. Luovuus syntyy uskalluksesta rikkoa oman mielen asettamat rajoitukset. Kun sanoo yök, silloin kannattaa katsoa miksi. Loppujen lopuksi se on vain kehon antama tunne, jonka kohtaamalla se muuttuu neutraaliksi. 

Mistä ne ideat sitten syntyvät?

Syntyisikö ne siitä, kun uskaltaa katsoa peiliin. Kuka minä olen.

Mutta sitten ne sanovat että "minä, minä, minä, minä". Jos haluaa hyvän itsetunnon ja päästä käsiksi omaan luovuuteen, on hyvä oppia erottelemaan minä muista. Mutta toimiakseen ihmisten kanssa, on kuitenkin hyvä mahduttaa minä muiden sekaan. Vaikeaa. 

Minun kirjoittajan kanavani on aina ollut olemassa, mutta vasta taiteeseen ja omaan luovuuteni tutustuessa olen vasta sallinut sen tulla esiin. Olin vain tukahduttanut itseni joskus lapsena. Etten osaa mitään. Yhtään mitään. Se on se ego, joka nauttii iskeä itseäni vähättelevillä sanoilla. 

Maiju

Reflektointi

 Osaanko reflektoida itseäni?

Kirjoittajana ja ylipäänsä tässä ajassa olen huomannut, että reflektointi on tärkeä työkalu. Se on myös työelämässä yksi iso vahvuus. 

Onkin tärkeää tunnistaa omia vahvuuksiaan ja korostaa niitä ja huomata omia heikkouksia – korjata niitä. Lähes mihin tahansa mihin olen mennyt viimeisen 20 vuoden aikana, olen tarvinnut reflektointia. 

En vain ymmärtänyt sitä ennen. Reflektointi on suht uusi sana itselleni, vaikka olenkin sitä tehnyt jo jonkin aikaa. Muiden reflektoinnista voi olla paljon apua omaan elämään, jos ei ole osannut omia tunteitaan ja ajatuksiaan sanoittaa. 

Se on pohdiskelua kuka olen tässä isossa maailmassa? Mitä asiaa minulla on maailmalle? Sen tiedostan etten ole riitelijä. Inhoan väkivaltaa ja kauhua. Epäoikeudenmukaisuutta ja törkeitä tyyppejä. En pidä epätasa-arvoisuudesta, mutta se on asia mihin törmään jatkuvasti. Mielikuvissani hyvät voittaa aina, mutta tosielämässä raha voittaa, sekä ne jotka osaavat vaatia. Ei niinkään ne jotka voiton ansaitsevat. Mutta tähän haluan vielä lisätä, että kyllä oikeuskin joskus tapahtuu. Maailma ei ole näin mustavalkoinen. Kirjoitettu sana ei ole koskaan totuus. 

Reflektointi menee vähän terapeuttisen kirjoittamisen kanssa samaan kategoriaan. Mitä parannettavaa omassa käytöksessäni on? Tunnistanko heikkoja kohtiani? 

Asiakaspalveluammatti ja työelämä opettaa reflektoinnista todella paljon. Asiakaspalvelu on kyllä ala, jota jokaisen tulisi tehdä edes hetken. Sillä ihmisen kohtaminen on vaikea laji. Jos itsellä on yhtään arvottamista sisällään, varsinkin silloin se tulisi kokea itse. 

Asiakaspalvelua on ihmisen kohtaaminen, ihan missä tahansa liikut. Se on ikäänkuin symboli hyvälle käytökselle. Itselleni asiakaspalvelu on ihanaa, sillä sen avulla olen saanut sosiaalisuuteni täytettyä. Ihmisyydestä oppii. Jos kohtaat ihmisen hyvällä, saat hyvää. Jos kohtaat pahalla, saat pahaa. Empatia pehmentää kovankin ihmisen. Mutta kokeilepa olla kova kovalle ihmiselle, hän tulee linjoja pitkin. Ihmiset voivat olla suoria peilejä omalle käytöksellemme. Kun opettelee myötätuntoisen ihmisen kohtaamisen, saa itselleen todella paljon hyvää. Joskus kiire ja liian paljon kaikkea kaikille asenne kylmettää ihmisen. 

Epävarmuus jos paistaa läpi –  saa kohdattavaksi heitä, jotka päälle haluavat astua. Silloin saa kohdata väkevän opin omasta voimasta, kuinka annan kohdella itseäni. Kuinka itse kohtelen muita?

Epävarmuus asioista on luonnollista. Mutta se miten epävarmuuden peittää, on taas. Noh se on ristiriitaista. Jos ei tiedä, voi kysyä. Jos ei tiedä ja esittää tietävänsä, voi aiheuttaa ympärilleen kiukkua. On olemassa ottajia ja antajia. Tasapaino näiden välissä on mielestäni parempi, kuin vain toiseen suuntaan. 

Kaikki eivät kestä tunteiden vuodatusta. Kaikki eivät kestä asioiden kohtaamista. On paljon asioita, mitä moni ei kestä. Itse kestän jo aika paljon ja siksi voin niistä kirjoittaa. Kuulostaa ylimieliseltä. Arrogaatilta. Naurattaa sanat joita maailmassa on. Arrogaatti, ei kyllä kuulosta yhtään suomalaiselta sanalta. Ylimielinen kuulostaa. 

Kokemukseni kuitenkin on, että en ole voinut kaikille kertoa itsestäni, sillä se oli liian raffia. Mutta aion kyllä kirjoittaa kaikesta, mistä vaan itse kykenen. Miksi sitten kaikille pitäisi kertoa itsestä asioita. Koska sisälläni on filosofi ja avautuja, jotka pyrkivät pintaan, vaikka niitä kovasti estelen.

Ole inhimillinen ihminen

Vaikka jonkun mielestä minun negatiivinen piirre on liika tarkkuus, se voi olla itselleni silti vahvuus. Saattaa olla, että hän ei itse koe olevansa tarkka ja heijastaa sen minuun. Se ei tarkoita että olen negatiivinen tai että hän olisi. Kyse on näkökulmasta. Jos pidän toista ihmistä liian sotkuisena tai toinen pitää minua, ja siihen liittyy sättiminen ja tiuskiminen, on aina tiuskijalla taustalla siellä jonkinlainen "häiriötila". Apua mikä sana. Mieheni kanssa me siis riitelimme kaikkein eniten siivoamisesta. Hän oli armeija siivoaja ja minä leväperäinen sotkija. Opettelin siivoamaan ja hän hölläämään. Aina kun kuuntelin muiden naisien motkotusta miehistään ja heidän puutteistaan, vaikenin. Hehän puhuvat minusta! Olenko siis mies? Kyllä taidan hiukan olla.

Aina negatiivinen ja positiivinen ei tarkoita samaa asiaa kaikille. Olen kokenut negatiiviseksi ne asiat joita en kykene katsomaan silmiin. Mutta ne ovat näkökulmia. Katsojan silmillä katsottuja näkökulmia. Mutta negatiiviseksi koen vahvasti sanonnat "Olet ruma, läski, ällö" Toisen syyttäminen menee negatiivisten tunteiden piikkiin. Samoin syyllistyminen menee negatiivisten tunteiden piikkiin. Syyllisyys on voimia vievä tunne. Mutta ajattele jos syyllisyyttä ei olisi? Negatiivisilla tunteilla on paikkansa, ne opettaa meitä menemään kohti positiivista. Kun myönsin itselleni negatiivisuuteni, vapauduin siitä ja kykenin päästämään irti. Samalla tiedostin – mikä pitää minut kiinni negatiivisessa ajattelumallissa. Kun on väsynyt voi olla vähän kova ja tiukka. Apua kuinka pervot sanat. Sanoisi ystäväni vieressäni. Kuulen hänen äänen päässäni. Naurattaa.

Kun tiedostaa omat reagointitavat, niille voi tehdä jotain. Seison omien heikkojen puolieni takana, sehän olen herranjestas minä. Kun olin nuori, muut suojelivat minua. Minulla oli iso porukka ympärilläni suojelijoita. Silloin ei tarvinnut kohdata minua. Ja omaa kipuani. Mutta tullessani äidiksi, kohtasin kaiken kerralla. Auts. Minusta tuli ylianalysoija. Annoin siihen itselleni luvan, sillä sukelsin syvälle omaan alitajuntaani ja poimin sieltä valtavan määrän kipua. Henkiset kivut ovat voimakkaita kipuja, niitä ei tule vähätellä milloinkaan. Vaan tarjota lempeyttä kivuille. Itse kun on jo riittävän ankara niitä kohtaan. 

Kiireisenä on vaikeaa kohdata hidasta. Kun on hidas, kiireinen stressaa ja ahdistaa. 

Anna isojen tunteiden virrata kohti näppäimistöä. Sanoi suuri ajattelija mieheni, kirjoittaessani tätä tekstiä. Saan olla onnekas hänestä ja perheestäni. Äidiksi tullessani ymmärsin, että mikään ei ole itsestäänselvää. Ei edes rakkaus. Siksi rakastankin joka päivä täysillä. Kerron sen joka päivä. Koko perheelleni. "Olen ylpeä teistä". 

Reflektointi on hyvin vaikeaa. Usein riitatilanteissa on vaikea nähdä omaa puolta. Toinen voi olla niin voimakas. Tunteet mitä toinen ihminen voi saada aikaan itsessä, voi vääristää tilannetta. 

Mietelauseet ja niiden reflektointi omaan elämään

Mä sitten tykkään mietelauseista. Aiemmin seurasin vain Suomenkielisiä, nykyään myös Englanniksi kirjoitettuja. Korostin nuo, sillä en tiedä onko ne isolla vai pienellä kirjoitettavia. Naurattaa. Kirjoitan ihan hirveästi, mutten muista sääntöjä. Jos haluat, saat auttaa korjaamaan virheitäni. Olen täällä oppimassa. 

"Kun joku yrittää ärsyttää tai suututtaa sinua. Hengitä silloin syvään ja rauhoita egosi. Muista. Jos sinua voi loukata helposti, sinua voi myös manipuloida helposti." Sivustolta universe.guidance @instagram. Oma käännökseni. Huono sellainen. Hah. 

Oma reaktiivinen kyky on hyvä olla hallussa. Kuinka helposti reagoi ja mihin reagoi?

Happea sisään ja happea ulos. Maailma on niin valtava reagoimisen leikkikenttä. Jos antaa itselleen luvan suuttua herkästi, oma voima ikäänkuin vuotaa rikkinäisestä maljasta ulos. Sitten on aivan poikki. Hyväksymällä omat reagointitavat voi saada niistä kiinni ja muokata niitä. Pienten lasten vanhemmat ovat alttiita tällaisessa. Minä olin. Lapset ovat maailman ihanimpia, mutta heissä on se vaikea puoli – he kun eivät tee sitä, mitä ajattelemme heidän tekevän. Vanhempi joutuu reflektoida itseään jatkuvasti. Sitten sitä huomaakin olevansa itsekin itkevä pikkulapsi. "Miten tuollainen pikku ihminen voi saada minut näin pois tolaltani."

Laura Juusela @laurailoistavirtaa tilillään instagramissa sanoi aivan ihanasti: "Sitoudu itseesi. Sitoudu aina itseesi, vaikka tuntuisi että menee plörinäksi" Olet elämäsi tärkein ihminen ja jos sitoudut itseesi ja harrastuksiisi, se auttaa sinua pysymään omassa voimassa. Kyllä Laura! Kyllä! 

Uskon, että tämä aikakausi on pakottanut vähän meidät kaikki reflektoimaan. Sillä kohdatessaan vaikeuksia, on pakko oppia. Mitä tein väärin? Miksi tein? Vai teinkö? Voisinko tehdä jotenkin toisin? Ja lopuksi armollisuutta itseään kohtaan, kohdatessaan vaikeuksiaan. Saamme tässä ajassa kasan ongelmia kannettavaksi, niistä selviytyminen voi laittaa tunteet ääritilaan. Mutta, silti uskon kaiken järjestyvän. Niillä on aina tapana järjestyä. Mieli voi olla vaan sellainen, joka riehuu kuin pyörremyrsky. Ihmisillä on tapana selviytyä.

Minulla oli noin 11 vuotta sitten jäähyväisien antoa monelle asialle. Hyvästelin viimeisen isovanhempani, seuraavaksi lähti tätini ja hänen miehensä. Vuotta vanhempi kaverini ja rinnakkaisluokkalainen. Kuolema tuli ihan viereen. Tiesin, että isä täytyy hyvästellä. Sain pitää häntä kädestä, katsoa kuolemaa silmiin. Maailman isoin hetki. Kävin läpi jakson, jossa kohtasin surevia. Luovuin vielä kahdesta tärkeästä ihmisestä. Kuolema tekee hitauden elämään. Mitä erilaisempia kohtaloita, voimakkaita, rankkoja ja epäoikeudenmukaisiakin tapasin. Tätä jaksoa kesti noin 9 vuotta. Opin empatiasta ja myötätunnosta. Ihminen ei ole liukuhihna-tuote. Mutta työelämä tekee sellaisen. Tiedän, että on olemassa töitä, joissa ei ole liukuhihnaa. Edes henkistä liukuhihnaa. Mutta eriarvoisuutta ja vääryyttä siellä voi olla paljon. Niiden kanssa kamppailu on melkoista.

Olen yrittänyt etsiä työelämästä identiteettiäni. Mutta ei se sieltä löydy. Se löytyy minusta. 

Luin keksijä Markku Pölösen haastattelua. Hän kertoi näin: "työperäiset tittelit eivät ole paras tapa rakentaa identiteettiä. Sillä olemme paljon enemmän kuin työmme. Ennemmin voisimme käyttää taitotitteleitä" Kiitos Markku, minä lopetan sen nyt. Sillä identiteettini on moninainen. 

Minun taitoni on tallentaa elämää. Ei aina kuitenkaan ymmärrettävästi. Sillä opin sen, että katson maailmaa hiukan eri tavalla kuin muut. Minä en näe edessäni persoonaa, vaan sielun. Jos persoona on hersyvän hauska, se korostaa sielun kauneutta. Minä en näe kehoa, näen ihmisen. Jos näen vihaisen ihmisen, näen hänen kipunsa. Lopulta kun hän avaa kivun, tunnen empatiaa. Mutta jos empatiakyvytön tuomitsee jonkin minulle tärkeä asian, on vaikeaa toipua. Sellaista herkkyyden kanssa taiteilu on. Työelämä kuitenkin kuormittaa sen verran, että huomaa empatian toisinaan katoavan. 

Se on todella ikävää. En koe sen henkilön olevan enää minä. Vaan oravanpyörän sekaan hukkunut ihminen. 

Tämä vuosi on tehnyt sisälleni pienen kylmyyden. Se on oikeasti väsymystä. Odotan vain koska pääsen itkemään väsymyksen pois. Ja näen taas iloa ja uusia alkuja, onnellisia alkuja. Maailma tapahtuu minussa, sinun maailmasi tapahtuu sinussa. Jos maailmamme kohtavaat, välillemme syntyy lämpöä ja kunnioitusta. Jos maailmamme eivät kohtaa, välillemme muodostuu kipua. Käännä huomio pois heistä, jotka eivät ole kiinnostuneet sinusta. Vaikka olisit kiinnostunut heistä. Sinua vain turhaan sattuu. Ihmiset käyvät elämässämme kääntymässä, mutta eivät näe sinua kuin haluaisit. Ehkä satuttavat tietämättään. Jos kaksi ihmistä on kuin magneetin vastapuolet, kuinka kauan niitä kannattaa yrittää saada toimimaan yhdessä. On hyvä vain katkaista sidokset, kivusta huolimatta. Vaikka tuntuu pahalta. Tämä elämä on tuonut tällaisen opin. Kivuliaan sellaisen. 

Maiju