Vertailu

 Onko joku muu aina parempi, 

enkä riitä?

Tyttäreni nosti aiheen esiin puhumalla koirastamme. Koiramme on ainoa asia, jota ei vertaa muiden koiriin. "Muilla on aina paremmin asiat." Paitsi, meidän koira on ihanin. Kyllä, meidän mielestä se on ihanin, joku toinen ei ajattele niin. On helppoa sanoa – älä vertaile. Mutta kun me ihmiset nyt vaan ollaan sellaisia pohjimmiltaan. Me nostellaan toisia yläpuolelle ja alapuolelle. Toisien kateus aiheuttaa polkemista muiden päälle, toisien taas vetäytymistä, supinaa, selän takana vouhkaamista. On hyvä tunnistaa oma varjo. Millainen olen, kun kohtaan negatiivista tunnetta. Jos pystyn käsitellä tunteen, voin myös nauraa sille. Ja pitää sitä voimanani. 

Olemme loputtomasti riittämättömiä, jos sallimme itsemme ajatella niin. 

Hassua, että tyttäreni nosti asian esiin, sillä kyllä minäkin toisinaan niin ajattelen. Jopa edellisenä päivänä hänen sanomisestaan, vertaillessani itseäni toiseen kirjoittajaan. Itselläni se on jatkuvaa tasapainoilua. 

Ihan kuin se olisi yksi elämän selviytymiskeino –  ajatella että muut ovat parempia kuin minä. Hurjinta on, kun se tuntuu tapahtuvan huomaamatta. Se on kuitenkin mielestäni väärä tapa. 

Luin hienon kirjoituksen jostain, en muista nyt mistä:

"Jos kadehtii jotain, se tarkoittaa sitä, että sinun on mahdollista saavuttaa samat asiat elämääsi." Olen samaa mieltä. Ei suinkaan sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta sinne päin –  Miksi ei?

Tyttärestäni on tullut todella taitava piirtäjä, mutta aina on jossain parempi piirtäjä. Jos näin lähtee ajattelemaan. Silloin laittaa itsensä alle, altavastaajaksi. Toisilta voi ottaa mallia, mutta ei suinkaan kannata väheksyä itseään. Tänne kyllä mahtuu. Liiasta vertailusta syntyy lopulta uupumukseen johtava taistelukenttä. Enemmänkin ottaa asenne pitävänsä toista esikuvana. Sitä ei tartte välttämättä henkilölle itselleen sanoa, jos ei halua. Kaikki kun eivät ymmärrä mitä tarkoitamme asialla. 

Toiset ottavat siitä aseen meitä vastaan –  aloittaen sanallisen hyökkäilyn. 

Toiset ärsyyntyvät –  "Älä matki mua tai vie sanojani. "

Toiset kestää ihailun, toiset ärsyyntyvät siitä – kannattaa opetella itsensä takia omaa ilmaisuaan. Kun oppii oman ilmaisutavan, ei muiden reaktioilla ole väliä. Ainakaan niin paljoa. 

Katsokaa kuinka paljon toistoa "Toiset". Toistojahan ei saisi olla? Eikä kirjoitusvirheitä. Niistä paremmat ihmiset aina huomauttelee, näpäyttäen. No joo. Tässä taitaa olla yksi haavani. Desinfiointiainetta päälle. Se parani!

Ihminen, jolla on hyvä itsetunto asiansa kanssa, kestää kyllä ihailun. Eikä näpäyttele. 

Sanon välillä itselleni ikäviä juttuja. Minä ajattelen etten ole kiinnostava. Se on se apinamieli, joka pään sisällä huutelee. Sisäinen vaiennettava kriitikko. Kyllä mä olen kiinnostava, ainakin olen itse kiinnostunut itsestäni. Sanon itselleni. Se on jo iso juttu. Ehkä isoin. Jos jaksaa uskoa itseensä, jaksaa seistä itsensä takana –  voisin kuvitella sen olevan elämäsi tärkein tuki. Uskomus vaan lapsuudesta joskus muistuttelee –  itselleen ei saa pyytää, eikä itseään saa rakastaa, se tarkoittaa itserakkautta. Omahyväistä. Höpönlöpön. Vastaan takaisin apinaäänelle. 

Ajattelen, että juuri nyt tässä ajassa, moni ylläpitää illuusiota hyvästä elämästä. Oikeasti, tämä vallitseva maailmantilanne, maskeineen on laskenut omaa ja ympärillä olevien fiilistä paljon. Se on tuonut mieleen vähän sellaisen ysäri tunnelman. Milloin ei puhuttu asioista - oltiin vaan hiljaa, omissa poteroissaan. "Ole iloinen että sulla on töitä" on tämän ajan vaikene ja hyväksy kurja elämäsi –  tyyppinen, ehkä viaton ja ajattelematon huomautus. 

Ei liikaa kehuta omaa elämää, ettei ärsytetä muita. Samalla kuitenkin liian avoimet ihmiset saattavat aiheuttaa itsessä ärsytyksen tunnetta, koska itse ei uskalla olla avoin. Jos tämän suinkin vain uskaltaa myöntää. 

Minä rakastan kun muut avautuvat, hetki kun joku kertoo omaa elämäntarinaa, tuntuu ihanalta. Mutta onhan siinäkin sellainen pienen pieni raja, jos joku puhuu vain sokeasti itsestään –  näkemättä muita, se on tuota noin... väsyttävää. 

On hyvä oppia tunnistamaan manipuloinnin rajat. Ja on hyvä oppia tuntemaan itsensä, milloin ei kuuntele. Mutta oppiaksesi jotain, kyllähän sitä täytyy päätään hakata seinään. Vai täytyykö? 

Pystytkö iloitsemaan muiden onnesta, 

vai haluatko että muillakin on asiat yhtä huonosti kuin sinullakin on?

Olen monen kanssa jutellut, kuinka vuosi sitten mentiin ihan hyvillä mielin tämä yhteinen "taistelu". 

"Kyllä me tästä selvitään." Ajateltiin.

Itsekin kävin pitkillä kävelyillä kavereiden kanssa, näin enemmän kavereita silloin kuin aikoihin. Nyt olemme eristäytyneet. Mieli on muuttunut vähän sellaiseksi taistelukentäksi. Vähän sellainen tasapaksu usva pään sisällä, siellä ei ole iloa eikä surua, vaan lähinnä tunteettomuutta. Jatkuvasti on Yt–neuvottelut päällä. Turvavälit ja maskit. On lomautusta, osalomautusta. Yllättäen kuoli enoni. Ei tähän pandemiaan, vaan ihan muu syy. Yhtäkkinen suru valtasi yllättäen. Sen läpi mennään vain hengitellen. Kuoleman ilmoituksia satelee, tuntuu pahalta. Koska suru on painava tunne. Se muuttaa elämän. Samalla suru, olemalla painava –  auttaa ihmistä tulemaan enemmän omaksi itsekseen. Itse ainakin huomasin kuinka illuusiot ympärilläni murenivat. Tähän mahtui vielä toiselta kaksosista väliin jäänyt opiskelupaikka. "Meneekö/ meneehän teidän tytöt lukioon" Kysyttiin usein. Lukio on mittari paremmalle ihmiselle. Puheissa, mutta onko teoissa? Ei. Lukiosta puhuttiin ylpeänä. Saakin olla ylpeä. Me ei päästy ammattikouluun. Toinen haki kaksoistutkintoon, lukio osuus jäi meiltä välistä. On oikeastaan vaikeaa myöntää asia. Kipeä. Katsoin hehkutuksia todistuksista, tai meillä on niin vaikeaa –  puhetta. Numerot olivat parempia kuin meillä. Sinne ne meni, lukioon ja huippukouluihin. Me käännettiin huomio skeittilautaan. "Äiti, mä opettelen skeittamaan" Hienoa, hyvä tyttö! Vastasin. Skeitataan kiukku pois. Tai maalataan se. En vertaile sanoissa, mutta sisimmässäni sitä teen. Tämä sattui äidin sydämeen. On luotettava, että lapsi pärjää. Tiedän, että hän pärjää! Pärjäänkö minä? Kysyn. 

Jos katsotaan meidän maailmaa, tv– sarjoja, elokuvia, mitä vaan. Maailma on rakennettu ylimielisiin ja kiltteihin. Kiltit, hyvää tahtovat jäävät jalkoihin. Ne joilla on parempi koulumenestys, helpommin saattavat olla niitä jyriä. Järkyttävä maailmankuva. Onneksi, siis onneksi tämä ei ole totta. Mutta niin minä kasvoin. Siinä uskomuksessa. 

Kyseessä ei ole pelkkä tauti, joka ympärillämme jyllää ja tätä oloa aiheuttaa, vaan se mitä kaikkea se aiheuttaa kaikkien ihmisten ympärillä. Kaikissa muissa asioissa. Miten ihmiset ottavat tämän? Minkälaiset seuraamukset tällä on? Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen. Milloin saadaan jo hyviä uutisia? Pitää joustaa ja hyväksyä ja niellä. Vai onko se vain minä? Tapahtuuko tämä vain minulle? Ei, vaan kaikille. 

Pahoittelut tästä aiheen kirjoittamisesta, siitä kun ei halua kukaan kuulla. 

Minä saan itselleni voimaa, kun näen iloisia ihmisiä. Kun joku taistelee oikeudestaan olla iloinen. Olen alkanut seuraamaan instagramissa täysin itselleni tuntemattomia ihmisiä eri ammattikunnista, jotka tanssivat ja heittäytyvät oman yrityksensä markkinoinnissa. Saan heistä voimaa. Pariskunta myi omaisuutensa ja osti Vanin ja teki siitä asuntoauton –  lähtivät Ranskaan. Tämän pimeyden ajan, olen seurannut heidän seikkailuaan ja saanut heistä voimaa –   heidän tietämättään. @Freepees on tämä profiili. 

Illuusio paremmasta

Haluat luottaa elämään, mutta luottamus voi saada yhtäkkiä kovan kolauksen –  tilalle tulee turvattomuus. Olen opetellut luottamaan ihmisiin, mutta luotin väärin. Luotin opettajiin, että opettajat osaavat käyttäytyä. Tutustuin opettajiin, jotka käyttivät hyväksi, opettajiin jotka tiukan paikan tullen oksensi sanansa suustaan ja veti tekohymyn päälle, kuin robotti. Asiasta ei puhuta. Opettaja on vain ihminen. Hänen defenssi. 2 eri lääkäriä, samalta alalta. Toinen oli asiallinen, ajattelin että raha ei ollut taustalla. Toinen ei ollut. Hän oli sitoutunut kieltäytymään hoidostani. Kun pysyin vahvana päätöksestäni haluta hoitoa, hän oksensi päälleni, uhkakuvia, pelottelua, sinulle tulee käymään näin! Molemmat auktoriteetteja. 6 vuotta olen odottanut pahinta ja odotan lopun elämääni.  

Kun kokee, että olemme kaikki samassa veneessä, saatat yhtäkkiä huomata –  ei se menekään niin. Maailma ei kohtele meitä kaikkia tasapuolisesti. Vaikka me haluaisimme ja uskottelisimme itsellemme. 

Ei minkäänlainen ammatti kerro, kuinka hyvä ihminen on. Minulla kun oli tästä lapsuudestani alitajunnassa kulkeva uskomus. Tittelin omaava on aina jollain tavalla parempi. Uskoin. No kerron sulle, ei ole! Et saa lukemalla viisautta, tunneälyä. Voit oppia, mutta se ei tule koulusta, se tulee ihmisen sisältä. Kaikenlainen rahan kumartelu aiheuttaa yläpuolelle nostamista ja riistoa. Mutta rahaa saa silti saada ja tienata. Se ei ihmisestä pahaa tee. Siinäpä sitä onkin pohtimista, miten asian ymmärtää.

Itseään on hyvä kunnioittaa 

Yksikään itseään kunnioittava ihminen ei kohtele toisia huonosti. Epävarmuus on luonnollinen olotila, mutta jos sitä ei myönnä, se voi muuttua käskyttelyksi, toisten polkemiseksi. Aiheuttaa kateutta. 

Rahakirstujen päällä istuvat, tiukasti omistaan kiinni pitävät aiheuttavat köyhyyttä, myös mielessä. Raha on perusturvallisuuteen yhdistettävä tunne. Vaikka raha ei ole tunne, se aiheuttaa hyvin hyvin paljon tunnetta. Jos joku istuu oman kirstun päällä ja vie omastasi, tai menetät jonkun toisen takia –  luottamus perusturvaan voi järkkyä. Jos joku osoittaa anteliaisuutta itseäsi kohtaan –  oli kyseessä palkankorotus tai kunnioitus, tunnustus. Se voi kantaa pitkälle – sinut on nähty. Jos joku esittää sinulle hyväntekijää, samalla satuttaen sinua – ristiriita voi aiheuttaa kipua. Jos saat vain puheita, mutta et mitään konkreettista tekoa, lopulta voi väsyä ja päästää irti. 

Jos et saa mitään. Sinulle sanotaan jatkuvasti ei. Olet koko ajan "huonompi" kuin muut. Alemmassa arvossa tai eriarvoinen, se voi lopulta viedä ilon ja luovuuden. Ja alkaa vertailu muihin. 

Elämä voi tuntua tasapaksulta puurolta. Tilalle astuu kateus ja vertailu. 

Jos ojennat käden apua pyydettäessä, voit saada teidän välille vahvan tunnesidoksen. Jos sanot ei, pyydä joltain muulta –  tämä sidos katkeaa. 

Minkäänlaisia sidoksia ei tietenkään ihmisiin kannata muodostaa. Tämä on aihe, joka ei ole näin mustavalkoinen. Tunnesidokset kun tuppaavat aiheuttamaan riippuvuutta.

Jos näkee ihmisen joka korostaa paremmuuttaan, kuuntele ja näe. Näetkö mitkä hänen motiivit ovat? Miksi vertaat itseäsi häneen? Asiat eivät ikinä ole pinnalta katsottuna sitä miltä näyttää. 

Olen oppinut tällaisen arvon jo teininä ammattikoulussa. "Jos ammatin edustaja arvostelee kolleegaansa, joka ei ole paikalla, varo häntä." 

Olen noudattanut tätä omaa arvoani ja välttynyt monelta pettymykseltä. Se kertoo paljon ihmisestä, joka näin käyttäytyy – ainakaan hänellä ei ole aikomusta auttaa sinua, vain itseään. Hän haluaa aivopestä sinua hänen leiriinsä – keinolla millä hyvänsä. Oli hänellä motiivi sitten mikä hyvänsä. Noniin. Taas keulitaan kiukun aalloilla.

Huomioi sana arvostelee. Negatiivisesti. 

Miten voisi arvostaa itseään, ettei joutuisi kokea näin? Ettei joutuisi vertailla itseään muihin. Oppisi arvostamaan omia tekemisiään ja omaa itseään. 

Jos saa aina kaiken minkä haluaa, ei kykene ymmärtämään ihmisiä jotka eivät saa. Sillä kaikille ei jaeta samalla kauhalla. 

Opin, että olemalla antelias, minuakin kohtaan ollaan. Omaa perusturvaani on järkytelty paljonkin ja luottamuksen rakentaminen on ollut ison työn alla.

Opettelin harjoittamaan hyväntekeväisyyttä. Opettelin luottamaan maailmaan ihan eri tavalla. En luota sokeasti ihmisyyteen, sillä ihminen kohdatessaan asian, jota ei voi käsitellä –  saattaa hyvinkin käynnistää omat defenssit ja hyökätä minun päälle. Olen saanut oksennuksia ja hyökkäyksiä kohdata paljonkin. Se opetti minut siihen, että ihminen on pohjimmiltaan aina inhimillinen ihminen –  se miten hän vaikeudet kohtaa, kertoo hyvin paljon siitä missä kohdissa hänen henkinen kehityksensä menee. Oli hän sitten lukenut ihminen tai ei. 

Arvotin aiemmin ihmisiä ammatin kautta. Jos hän on lukenut ihminen, hän varmaan hallitsee tämän ja tämän. Elämä opetti –  ei hallitse. Kaikissa ammattikunnissa on niitä, jotka eivät tiedä mitä tekevät. 

Ihminen joka kohtaa sinut, se kertoo hänestä. Eri ammattikuntien edustajat ovat yllättäneet, niin hyvässä kuin pahassa.

Pirteyden taakse voi kätkeytyä epävarmuus. Luotat että tämä ihana ihminen on puolellasi, mutta kohdatessaan asian jota ei voi käsitellä –  saattaakin raivostua silmittömästi. 

Neuvoni onkin –  ota raivot vastaan. Ne kertovat hänestä ei sinusta. Voi että, minun päälle on töräytetty raivo jos toinenkin. Ne teki siinä mielessä hyvää, että kasvoin vahvemmaksi. Olin onnellinen, että he olivat minua ylemmässä asemassa, sillä ymmärsin syvemmin – olin arvottanut itseni alemmas, ymmärtämättäni. Sillä sisälläni oli tämä tittelipuhe. 

Olen tällä hetkellä kiitollinen työyhteisöstä, jossa saan olla. He ovat tehneet minusta vahvan. Tiukka aikataulu, lämpimät ihmiset, tunteistaan puhuvat – ovat tuoneet tunteen yhteisöstä. Auta aina kaveria. Siinä piilee onni.

Omaa huonoa oloa ei tulisi hyväksyä. Huono olo on aina merkki muutoksen tarpeesta. 

Olen oppinut sen, että onnellisuutta ei saavuteta materiaalilla. Materiaali on bonus, jonka elämä lahjoittaa. Onnellisuus tulee tunteesta olevansa tärkeä ja merkityksellinen. Jos nämä viedään pois, jäljelle voi jäädä suru ja tyhjyys. 

Kun ei tule kohdatuksi, vaan tyrmätyksi –  se aiheuttaa suuttumusta. 

Jos näkee toisen onnellisena, olisi ihanaa, että osaisi ajatella hyvää toisen puolesta. 

Ei yrittää vetää häntä myös ojan pohjalle, sillä siellä sinäkin istut, vaan antaa hänen nostaa sinut pohjalta ylös. 

Jokaisen kamppailu on heidän omansa, jos latistamme heitä tuomalla synkkiä pilviä eteen – voimme viedä häneltä voimat. Kokeile vaikka. Ja aivan varmasti viet samalla myös omasi. Eli tarkoitan "älä kokeile".

Jos näkee toisella materiaalia, jota itsekin haluaa –  sen voi ottaa tavoitteeksi. Aivan varmasti sen saavuttaa, jos laittaa asiat prioriteetteihin. Pikku puroista kasvaa iso joki. Ja tavoitteet voi laittaa ensin pieniin, sitten isompiin jne. Mutta ensin täytyy oman mielen kiellot purkaa. Uskooko edes ansaitsevansa sitä. 

Mitä hyvää sulla on? Mikä sun elämässä on hyvin ja tärkeää? Vaali sitä. Mikä on huonosti ja voisi olla paremmin? Mieti mitä sun täytyy tehdä, jotta saavuttaisit sen mitä haluat?

Muista että negatiiviset tunteet kertovat aina siitä, että tarvitset muutosta. Jos jokin asia estää muutosta, kannattaa käydä palaveri oman itsensä kanssa. Jokin haluaa tulla näkyväksi sulle, siksi se siellä kummittelee ja saattaa aiheuttaa kateuden tunnetta. Kukaan meistä ei ole parempi kuin toinen. Me olemme samalla tasolla, meillä on vain ajatuksia ja uskomuksia, jotka kertovat näin, että olemme joko parempia tai huonompia. Ihmisen sisin kertoo millainen hän on, ei tittelit tai pokaalit. 

Kun katselet ympärillesi ja kuuntelet miten ihmiset sun ympärillä puhuvat, voit miettiä missä sun uskomukset liikkuvat. Kun muuttaa mielen puhetta - elämä muuttuu. 

Katse kohti aurinkoisia päiviä. 

Maiju

Geenini, syvät alitajunnan ohjaukseni

Mitä geeneissäni kulkee?

Olen käsityöläisten tytär. Äitini on ammatiltaan ammattiompelija, sekä lähihoitaja, isä taas oli kansakoulun käynyt jokapaikan höylä. Taksiyrittäjä, kuorma-autonkuljettaja, huoltomies, veneenrakentaja. Hän vaan osasi kaikenlaista. He osasivat kaikenlaista. Isä rakensi meille veneen ja haaveili bemarista. Kerran hän sitten löysi ruskean bemarin korin, jonka hän kokosi. Rakensi sen sisältä. Hän hitsaili ja teki vaikka ja mitä. Autosta lähti niin kova ääni, että kuulin sen pitkälle –  tiesin juosta aina karkuun ääneen tullessa lähemmäs, itse kun olin salatupakalla parkkipaikkojen vieressä kavereiden kanssa. Ne tarinat oli hauskoja. Meidän isä oli hauska, mutta pelottava. Isä oli myös rento ja salli minulle paljon asioita, paitsi tupakointia ja kasvolävistyksiä. "Vain kuolleen ruumiini yli". Hän sanoi lävistyksistä. Tupakasta nousi silmitön raivo. Hänellä oli hämmästyttävä auktoriteetti ja hän oli gentlemanni. Kohteli naisia kuin kuningattaria. Isällä oli paljon unelmia, mm. hän halusi ostaa asuntolaivan, johon me muuttaisimme. Minä, äiti ja isä, muut olivat jo omillaan. Itselleni se oli teini-iässä järkytys. "Ei muuten varmana muuteta mihinkään telakalle", muistan kiukkuni. 

Isälle tekeminen oli tärkeää, se piti hänet elossa. Hän luki kirjoja todella paljon itsekseen, mutta ei minulle. Myös isoäitini luki paljon. En saanut kirjoihin mitenkään läheistä suhdetta. Ainoastaan Aku Ankkoihin. Muistan, että koulussa luettiin koko ala-asteen aikana ehkä yksi kirja, eli romaani. Joten kirjailijan haave ei todella ole tullut geeneistäni. Olen oikeastaan jopa tuntenut jollain tavalla syyllisyyttä, että olen hidas lukija tai en lue. Nykyään sanon lukevani paljon, mutta en sanan sellaisessa merkityksessä, missä puhutaan. "Luin 500 sivuisen romaanin, ahmaisin sen parissa viikossa". Ehei, minä luen ja nukahdan, luen ja nukahdan. Enkä ota tavoitteelliseksi. Minä ajattelin kasvaa kirjoittamiseen. Lapset ovat vieneet kaiken aikani ja he ovat jo aika isoja, joten opettelen kirjoittajaksi tässä samalla. Jossain vaiheessa sitten tahkotaan. No joo. Elämä ei ole sitten, joskus. Se on nyt. Ja tässähän minä kirjoittelen, nyt tässä hetkessä. Pääasia on saada sanaa toisen perään ja opetella miten tarina kirjoitetaan. Vetävä sellainen. 

Äitini oli ompelija koko olemukseltaan. Kun vanhimmat sisarukseni syntyivät ja äiti huomasi työelämän vievän liikaa voimia –  hän aloitti perhepäivähoitajana. Äiti otti erityislapsia, joita ei päiväkotiin otettu. Yksi oli sokea ja yksi ehkä autistinen, sekä vielä kehitysvammainen tyttö. Sitten tuli lisää lapsia omaan perheeseen. Me lapset olemme syntyneet pitkillä aikaväleillä. Meitä on neljä. Isä aloitti Marimekossa työt ja sai kakkoslaatuisia kankaita kotiin vietäväksi –  äiti teki niistä meille vaatteita. Me emme ostaneet vaatteita. Koskaan. Taisin saada ensimmäisen ostetun vaatteen kolmannella luokalla ja se oli toisen äidin tekemä. Äiti oli koko ajan kiinni ompelukoneessa. Ja hoiti lapsia. Teki ruokaa. Ylläpiti perhettä.

Perheemme on kiltti. Auttavainen. Uskon, että juuri siksi pärjäsimme hyvin. Vaikka rahaa ei ollut jaettavaksi. 

Kesytä sisäinen lohikäärmeesi

Kun minusta tuli äiti, kohtasin kriisin –  en osaa mitään. En tiennyt edes mikä on unelma. Kuuntelin tapaa miten ihmiset puhuivat minulle, se ei ollut kunnioittavaa, vaan lähinnä ojentavaa ja halveksivaa. Miten ihmeessä vanhempani selvisivät kaikesta siitä. Ymmärsin myös kantavani valtavaa häpeää ja se ei ole kovin hyvä juttu. Olin myös utelias lapsi aikanaan ja kyselin paljon lapsenomaisesti kysymyksiä, mitkä eivät olleet sallittuja. Isoäidiltäni –  "Miksi sinun kasvosi ovat täynnä tuollaisia viivoja?" Hänellä oli ryppyiset –  auringon ja tupakan rypistämät kasvot. Pehmeät ja lämpimät. Mutta kysymys ei ollut kohtelias. Arvaatte varmaan kertomattakin. 

Lapset kysyvät rohkeita kysymyksiä, teinit ovat ärsyttäviä töräyttelijöitä.  Vaikka äitinä olen yrittänyt olla kaikenlaista, en silti välttämättä ole onnistunut. Sekös vasta turhauttaa. Sitten täytyy vain korostaa niitä missä olen onnistunut, eikö? Etten ihan kuilun pohjalle takaisin tipahda. Koska jos ihmisille annan luvan, niin he kyllä minut tiputtavat sinne. 

Aina ihmisten kanssa toimiessa ihan kaikenlaista voi sattua. Ihminen voi aina vetää sanansa takaisin ja kieltää tehneensä asioita, anteeksi pyyntöä en kuullut juurikaan, vaan lähinnä välttelyä ja muiden syyttelyä. Vaikka en kasvanut pumpulissa, oli sisälleni silti rakentunut pumpulimainen selviytymiskeino. On olemassa myös hyviä ihmisiä, oli pakko uskoa. Anteeksi on pyydettävä ja on kannettava vastuunsa. Ei se ollut itsestäänselvää. Opettelin itsekin tätä haparoivin askelein. Opettelin kunnioittamaan itse itseäni. Mutta miten voi kunnioittaa itseään, jos joka puolella sitä vastustetaan sanoin? "Ethän sinä voi?"

Vanhemmat ovat jättäneet minulle aikamoisen perinnön geeneihini. Perintö ei ole rahallista. Sitä meillä ei ollut. Perintö kulki olemuksessa, miten kohdella muita. Emme todella olleet täydellisiä, mutta sen verran hyvä meillä oli olla - että olimme onnellisia. Elämä kuitenkin muuttuu ja yllättäviä asioita yllättäen sattuu. Onnellisuuskin joutuu koetukselle. Kun isä kuoli, opettelin kaivamaan omasta suvustani asioita itselleni. En oikein tiennyt mihin pystyn ja millainen haluan olla. Joten avasin silmäni. Kun perhe on ehjä ja elämässä on kaikki hyvin, ei ole tarvetta miettiä laatikon ulkopuolelle. Mutta kun perhe menee riekaleiksi, yrität rämpiä omasta liejustasi takaisin elämään ja uskaltaa elää, se vaatii jo hiukan ponnistelua. Elämä antoi minulle lahjaksi kirjoittamisen ja maalaamisen tunteiden käsittelyn tueksi. 

Minun vahvuuteni on ryhmässä toimiminen, olla osana ryhmää. Heikkouteni on etten ymmärrä kun joku väärä henkilö yrittää ryhmässä ottaa liikaa valtaa. Aikuisena olen tätä opetellut. Vahvuuteni on myös heittäytyä sponttaanisti uuteen, ja tarvittaessa hypätä pois, jos tuntuu pahalta. Elämä on oikeasti lyhyt. Tätä ei kannata elää kuin muut sanoo. Vaan seistä itsensä takana ja rakentaa oma minä vahvaksi. Sillä maailma on kova huutelemaan kuinka vääränlainen olet. Jos annat siihen luvan. Tai kuinka vääränlaisia muut ovat. 

Löysin itsestäni ekstrovertin erityisherkän piirteen. Kun aistit ovat vahvasti päällä, oma elämänhallinta on haastavaa. Siksi omasta elämästä oli tehtävä onnellista keinolla millä hyvänsä. Yksinäisyys teki onnettomaksi. Yhteisöön kuuluminen onnelliseksi. Mutta jos kuuluu negatiivispainotteiseen yhteisöön –  laskee elämänlaatu. Positiivinen saa itsestä parhaimmat piirteet esiin. 

Mielipiteet voivat olla niin valtavan kovaäänisiä, varsinkin vielä tunnepainotuksella ja kehonkielen avulla lisämaustettuna. Voi kiltti uskoa ja vakuuttua ihan vaan vakuuttavasta ilmaisutavasta. 

"Älä usko ennen kuin itse olet varma." On oiva oppi. On hyvä myös miettiä miksi antaa toisille niin paljon valtaa omissa ajatuksissaan. Tätä on saanut todella työstää. 

Vaikka tiedän paljon sääntöjä ja oi ne kyllä tasan tiedän, noudatan joskus niitä erittäin kirjaimellisesti. Olen tarkka ja se voi tarkoittaa että olen erittäin tarkka. Joskus jopa liiankin yksityiskohtainen. Mutta silti minä teen virheitä. Olen oppimassa rentoutumaan, silloin tarkkuuskin hiukan kevenee. Liika tarkkuus kun voi aiheuttaa kiukkua ja kipinöitä. Lamaannuttaa. Virheet tekevät itse asiassa hyvää ihmiselle, joka on liian tarkka. 

Näin aikuisena olen huomannut, että se mitä olen perheestäni oppinut, niin se on "ole heikompien puolella". Heikko ei ole aina se, minkä silmät näkevät. Maailmaa ei voi täysin ymmärtää silmillä. Siihen on otettava tunnepuoli mukaan, sekä kuuntelemisen taito. Senkin olen oppinut, että toisen draamaan ei kannata mennä liian syvälle. Uhritarinat vetävät puoleensa, mutta on hyvä tiedostaa ettei itse joudu uhriksi – uhrin tarinaan. 

Isä auttoi nuorena kodittomia, en tiennyt että hän majoitti kodittomia veneessään. He tekivät toisilleen palveluksen. Koditon vahti venettä, kun isä ei ollut paikalla. Kun isä lähti reissuun, he etsivät toisen paikan. Isäni äiti kantoi heille vaatteita. 

Minä tein päätöksen jota en ole voinut pitää, että julkaisen kirjani isän 10 -vuotispäivän kunniaksi. Hän kuoli 10 vuotta sitten. 17.6. 21 tulee 10 vuotta täyteen. (Kirja jäi kaappiin, en julkaissut 16.11.22 ) 

Kirjoitin kirjan isälle, vaikka se ei ole mikään rakkauskirje. Se on romaani, joka on täyttä fiktiota, eikä isä edes ole pääosassa. Mutta isän kuoleman myötä, jokin käski kirjoittaa. Isän myötä, minussa käynnistyi kirjoittaja, sekä käsityöläinen, "taiteilija". Itseni etsijä. 

Lainausmerkeissä taiteilija, sillä tässä maailmassa kun täytyy ensin olla jyrkkien rakenteiden läpi menevä tittelin hankinta, ennen kuin voi nimittää itseään taiteilijaksi. 

Tämä kuoleman jälkeinen aika on laittanut rakenteeni uusiksi. Olen tutustunut ihmisiin, ihmisen luonteeseen. Tutustunut väärinkäyttäjiin. Tutustunut persooniin ja saanut erittäin myötätuntoisen näkemyksen elämästä. Mutta olen myös löytänyt itseni. Kilttiä käytetään hyväksi. Eikä hitto vie ihmiset edes tajua sitä. Aion kirjoittaa tästä. En väitä ettei sitä itsekin tiedostamattomana käyttäisi muita hyväksi, mutta kun alkaa ajattelemaan ja elää elämää tietoisesti –  alkaa silmät aueta. Aina niitä ei haluaisi avata. Nyt kun maailma on mitä on, raha on hyvin hallitseva. Tulee mietittyä, miten auttaa muita ja saada muille hyvää oloa. Auttaminen on ihanaa ja palkitsevaa, jos itse saa päättää auttaako. Auttaminen on katkeruutta kasvattavaa, jos sinut syyllistetään auttamaan. Mutta kun saat aidosti auttaa ja saat kiitollisen hymyn, aidosti kiitollisen – hypähtää itsessänikin dopamiinit ja endorfiinit pilviin.

Ihminen näkee silmillään kodittoman juopon. Minä näen entisen toimitusjohtajan jonka firma meni alta, sen myötä vaimo jätti, lapset käänsivät selän. Mies muutti kadulle. Siellä hän näkee elämänsä kaaren, teot - miksi näin kävi. Katuuko hän? Oppiiko hän? Muuttaako hän käytöstään? Miksi näin kävi? Kohtalot voivat olla surullisia. 

Se on mielestäni aihe josta kirjoittaa. Elämä potkii minua jatkuvasti. Siitä huolimatta, että ojennan käden ja autan, jossain on joku, joka on valmis nyhtämään tyhjäksi, vaikka kuinka kertoisin omaa nyyhkytarinaani. Ellei rahallisesti, niin henkisesti. Koska ihmisluonne voi olla peto. Pummi voi nyhtää sinut tyhjäksi, mutta joku pummi taas antaa sinulle vastalahjaksi jotain. Lämpimän hymyn. Sanoo kiitos tarkoittaen sitä todella. Silloin sydän täyttyy rakkaudesta. Lämmin aalto läpäisee rinnan. Auttamisen ilo tuntuu hyvältä. Tarkoittaa se ihan mitä tahansa elämässä.  On oltava myös tietoinen, ettei jää euforian tunteeseen kiinni, sillä joku nähdessään sen, voi tarttua tilaisuuteen käyttää sitäkin hyväksi. Haluan kirjoittaa siitäkin. 

Avaat oven toiselle. Toinen suuttuu siitä. Hän osaa kyllä avata oman ovensa. Toinen on hämmentynyt –  miksi sinä pidät ovea auki? Kiitos, hän sanoo hämmentyneenä. Annat tietä autolla ajaessa, näet toisella hymyn ja hän kiittää –  toinen katsoo suoraan eteensä, eikä koe tarvetta kiittää. Hän kokee sen oikeudekseen, kyseessähän on suojatie. Siitä ei tartte kiitellä. Se on hänen oikeutensa. Yksi ei ajattele, kunhan vain kävelee. Ehkä nenä kiinni puhelimessa. 

 Kiittäminen tuo ihmisten välille lämpöä. Kiittämättömyys tuo kylmyyttä. Olen valinnut lämmön ja saanut itselleni niin paljon hyvää.

Mietin paljon ihmisarvoa. Miksi toiset saavat ja toiset eivät. Mikä tekee meistä eriarvoisia ja miksi? Miksi toiset vain ottavat ja toiset antavat. 

Näen omalla tavallani maailman. Se on hyvin kaunis, kaiken sen rumuuden takana. Ensimmäisessä romaanissani käsittelen paljon ammatteja. Esimerkiksi lähihoitajaa, autoasentajaa, kokkia. Maanläheisiä ammatteja. Ehkä se tulee siitä alitajuisesta tittelipuheesta jota olen kuunnellut läpi elämäni. Täytyy olla titteli ollakseen arvokas tässä maailmassa. Eipä se niin ole, se riippuu vaan siitä – kuka katsoo asian olevan näin. Minä en taida tittelikatraaseen kuulua. Olen siitä ulkopuolella. Se on selkeästi henkinen juttu. Se titteli. Vaikka minulla on ammatti, olen äiti ja vaimo. Tärkeimmät tittelini. Silti en koe tätä tittelipuhetta itsessäni. 

Toiveeni olisi tuoda rumuuden ja kiukkuisten tunteiden seasta kauneutta maailmaan. Sillä ihan oikeasti maailma on täynnä kauneutta. Aivan älyttömän paljon, mutta ihminen jos elää keskellä rumuutta –  on kauneutta vaikeaa löytää.

Oma suhteeni asunnottomuuteen käynnistyi nuorena risteilyllä. Hölmönä menin pojan perässä ulos laivasta. Tallinnan satamassa oli vanha hylätty koulurakennus ilman ikkunoita. Poika katosi, eksyin. Kävelin taloon sisään, jonka lattia oli aivan täynnä muovipusseja. Se oli iso halli. Minua vastaan tuli Venäläinen huumediileri, joka osoittautui avuliaaksi kaveriksi. Muistan hänen mustan nahkatakin vieläkin. Hän vei minut talon taakse ja löysin pojan, joka oli kodittomien kanssa lämmittelemässä käsiä palavien tynnyreiden edessä. Minussa heräsi jotain, jota en ymmärtänyt. 

Minut tuomittiin sanoilla, kehonkielellä, silmien pyörityksillä ja tuhahduksilla armottomasti lähes joka kerta kun kerroin tätä tarinaa. "Olet hullu, sua olisi voinut sattua!". Niin olisi. Mutta jostain syystä ei sattunut. Kokemukset muovaavat ihmistä. Minua se muovasi, todella.

Mikä heidän tarina oli, mietin? He olivat ystävällisiä, puhuivat Viroa - en siis ymmärtänyt, mutta pojalle antoivat kaulakorun. Osoittivat lämpöä ja kiitollisuutta.

Muutama vuosi sitten kävelin makkaratalon edestä rautatientorilla ja koditon mies kysyi saako hän pari euroa, että saa viinipullon. Annoin. Minulla oli pari kolikkoa taskussa, rahaa kun ei juuri enää mukana kulje. Seuraavaksi lauma kodittomia ympäröi minut. Yksi tuli kädet levällään luoksemme "Olen Suomen kuuluisin koditon"! En ymmärtänyt ja jatkoin matkaani, olin jo melkein myöhässä ystäväni tapaamisesta. Hetken päästä Tv:stä tuli Arman Alizadin dokumentti kodittomista. Siinä hän oli tv:ssä. Suomen kuuluisin koditon. 

Olen pyrkinyt omat vaatteeni viemään kodittomille, silloin kun kykenen. Isän vaatteet veimme kaikki. Ne jotenkin kuuluivat heille. Minua kiinnostaa se aihe. Ilmeisesti se kulkee geeneissäni. Auttaminen kuitenkin on oltava omaehtoista. Ei voi polttaa itseään loppuun. Empaatikoilla on taipumusta siihen. Joku voi sanoa "Niin sinä kovasti lupasit auttavasi, mutta et sitten auttanutkaan". Omat rajat on tunnettava auttamisessa. 

Isän kuoleman jälkeen, sain kuulla hänestä paljon tarinoita. Hänellä oli vene kaivarissa nuorena 60- luvulla ja siihen aikaan, ei lukkoja ilmeisesti ollut. Hän majoitti kahta koditonta veneessään. Heillä oli diili. Kodittomat vahtivat venettä ja saavat nukkua siinä, mutta kun isä lähtee viemään äitiäni ajelulle, silloin täytyy lähteä. Kerran isä ei sitten raaskinut heitä häätää pois, vaan he tulivat mukana. Jos kerran isäni on ajatellut heitä näin, se on silloin omissa geeneissäni. Autan kun pystyn. Omilla ehdoillani.

Enää ei ole niitä silmien pyörittelijöitä vaan yksinäisyys on asettunut minuun. Yksinäisyydestä on tulossa voimani. 

Ei pääse enää silmien pyörittelijät ihon alle. Sillä olen kääntänyt jo selän, ennen kuin näen silmiä. Olen löytänyt itseni. Kun löytää itsensä, sen voima voi olla valtava. Minulle se on. 

Ihmiset haluavat olla esikuvia. Minäkin, mutten haluaisi että minuun tartutaan. Että kukaan kopioisi tai muutakaan. Siihen taas en voi vaikuttaa. Mutta itse voin olla tarttumatta muihin. Yritän siksi kiivaasti löytää oman ääneni. 

Olen opetellut kehonkieltä. Kun olen saanut omat tunteeni kuriin – voin kanavoida kiukkuni kauniisti. Vaikka minusta on tullut taas onnellinen, maailma on edelleen täynnä surua. Ja en oikein tiedä mitä se onnellisuus täysin on, se kun voi olla hetkittäistä. Hymy ja ystävällisyys on ilmaista. Viha ja mökötys on kallista. 

Maiju

Yksinäisyys äitinä

 Kuka olen seassa muiden?

Harmaa maa

En tiedä miksi synnyin tänne, 

maahan niin kovin harmaaseen.

Miksi annettu ei alkua kauniimpaa,

kasvaa seassa muiden.

Leikkiä kanssa onnellisten,

lasten ilosuiden.

Sen sijaan sain seurata katkeroituen,

ihmisraunioiden elämää.

En voinut iloita elämästäni, 

sillä se naamioitiin itserakkaudeksi.

Piilotettua herkkyyttä,

rikkinäisyyttä, haavoitettuja sieluja,

varkauksia, väkivallan satoa. 

Oli perheeni turvallinen, 

mutta tienneet ei, 

mitä jälkiä tää maa jättää minuun, 

pienoiseen.

Herttainen, 

voimakastahtoinen, 

pelottavan tunteellinen.

Kun avasin vähän sisintäni, 

se ärähtäen painui sisuksiinsa.

Oli hauska elämäni lopulta ja rellestävä, 

mut äidiksi kun kasvoin alkoi pelko ja hätä.

Se vannotti ettei lapseni kasva pelossa siinä,

katkeroitumisen tiellä.

Missä minun maailmaani murjottiin.

Olin hauska kaikkien kaveri, sillä suojasin sisintäni.

Turpaan tuli kerran tai pari, sitten kasvatin kuoreni.

Vedin puoleeni kuorisia,

unohtaen sisimpäni.

Nyt seison vahvana kynnyksellä, miettien parasta meidän, 

en kuuntele enää ohjauksia; halventavia muiden. 

Nyt ymmärrän, et teen mielelläni hyvää,

mut velvollisuuteni ei ole kanneksia, 

kenenkään syvää.

Haavoja on toki kaikilla,

mut minä hoidan minut. 

Hoida sinä sinut.

Olen huutanut apua, 

eikä sitä kuulla.

Ehkä tää on kohtaloni,

hiljaa sitten kuolla.

Kovin olet dramaattinen, 

sanovat sitä halveksien.

Ehkä se on oltava, 

ette muuten näe sitä.

Siks tuntuu välillä niin yksinäiseltä, 

kun kukaan ei näe ajatuksieni sisään.

Maiju Ahola

Minussa virtaa Itä-Helsingin juurien voima. Dramaattisesti ilmaistuna. Aikanaan siellä asuessani, ei tarvinut kuin kertoa mistä olen ja minut lokeroitiin jo. Jos asui Helsingin keskustassa – ajatteli minut lähiö-ihmiseksi, räkäposkella seiniä potkivaksi alkoholistiksi. Kai minä sitäkin olin, silloin nuorena. Kontula, asuinalueena on tuonut sisälleni taiteen. Ponnistaisinko niin vahvoista tunteista ilman sitä. Kontula ei ole enää se, jossa itse kasvoin. Silloin siihen elämänaikaan – niin paljon näin ja koin elämää. Rajuja kohtaloita, en niinkään onnellisia perheitä, vaikka toki niitäkin oli. En oikeastaan oppinut mitä on onni, sillä kannoin kaikkien tunteita. Tunteista vapautuminen, niiden pois työntäminen jätti pitkäksi aikaa aukon sisimpääni. Tilalle tuli yksinäisyys. Kuka minä olen nyt? Kuka oikeasti olen? Pohdin. 

Lapsieni kanssa kuljettiin läpi rankat tunteet. Oletan, että meidän juurien myötä oli tarttumapintaa kaltoinkohtelulle. Ehkä ihmisen sisällä oleva peto tarttui tunteisiin, jotka meistä huokui. Meidät on haluttu nujertaa. Usein. Lapseni on haluttu. Kaksosien väliin on tungettu nyrkein ja tukistaen, kiusaten, mollaten, manipuloiden, huijaten. Oli myös minulla tällaista vahvaa kokemusta kontulan ajoista. Mutta nämä eivät tapahtuneet kontulassa, vaan lintukodossa.

Kuka on ystäväsi? Millainen on hyvä ystävä? 

Olen kysynyt kysymystä monesti. Vanhempina joudumme kysyä kysymyksiä. Onko meillä arvoja? Ystävä ei ikinä käännä selkää, jätä sinua pulaan. Kerro tai korosta heikkouksiasi. Se oikea ystävä, jolle voit uskoutua. Sillä jos löydät ihmisen joka kuuntelee sinua, kun kerrot tarinaasi – voit löytää sisältäsi vahvuuksia, joista et edes tiennyt. Jos ystäväsi on petturi, kasvaa sydämen päälle kuori.

Oliko meillä sellaisia kun elämäämme itse vaelsimme? Kysyin. Seikkailijan luonteeseen kuuluu pelottomuus ja muiden pelottelun kuuntelu. Sinä haluat kokea elämää, muut haluavat nujertaa, kertoa kuinka hullu olet. Jos et usko, he varmasti kertovat kauheimmat tarinat, mitä tietävät. Toisaalta ihan hyvä, olenpahan sitten valmistautunut kun pahin tapahtuu. Vai tapahtuuko se pahin? Olisiko se illuusio? Ulkopuolisuuden tunne, se on itselleni tunteista vaikein.

Opettajan minulle sanomat sanat, kun sain syvän haavan sormeeni. "Jos et nyt lähde polille, siitä voi lähteä sininen viiva sydämeen ja sinä KUOLET! Sain kuoleman pelon jo ennen tätä. Siihen oli helppo tarttua. Mietin sormeni kanssa, kuolenko nyt? Miltä se kuoleminen sitten tuntuu? Vai olisiko kysymys: miltä eläminen tuntuu? Elätkö, vai oletko jo kuollut ennen kuin ehdit oikeasti kuolla?

Sain äitiyden myötä avukseni meditaation ja rakastavat ihmiset, rakastavat sanat. "Olet hyvä tuollaisena kuin olet, sinä riität". 

Uskallatko rakastaa itseäsi ja antaa sinulle itsellesi hyvää

Jos ääni jolla sinulle puhutaan on aina uhkaava ja kova, voiko silloin oppia rakastamaan itseään? On herkkiä naisia ja herkkiä miehiä. Herkkyys ilmenee eri asteisena, eri muodoissa. Siksi siitä on tehty kirosana, ainakin minun mielessäni –  muita kuunnellessani. Muiden vanhempien kanssa jaetut kokemukset, sekä oman kohtalon läpi käyminen toi kauhun. Mitä jos lapsilleni käy kuin minulle. Lapseni ovat vahvoja. Yllättävän vahvoja. He ovat kestäneet raivoni. He ovat kestäneet kurin ja kavereiden pois työntämisen. Kun päälle kaadetaan samaan aikaan kuolemista tulevaa luopumista ja irtipäästöä ja lapsien elämään tulee samaan aikaan kipua –  on vaikeaa erotella manipuloivaa rakkaudesta puhuvaa, positiivista tyyppiä, jonka energiat ovat kaikkea muuta.

Kun lapset ovat kasvaneet isoiksi ja näet etäisyyden päästä elämän tapahtumat, ajattelet. Huh, selvittiin. Lapseni selvisivät, minä selvisin. Vaikka ranteita viilleltiin, itsemurhia pohdittiin –  olemme silti hengissä. Vaikka saimme snapchat viestejä ja nyrkkiä. Jos lastani lyödään, minua lyödään. Jos kuulisin vielä yhdenkin vähättelyn, repisin tukat irti päästä. Kaikkien päästä. 

Mutta tänä päivänä ei mennä oven taakse, vaan uhataan rikosilmoituksella. Äitinä tiedät poliisien watsapp numerot, eri sovellukset. Pelkäät, itket, karjut. Kysyt miksi minulle käy näin? Muut elävät omaa elämäänsä, eivätkä näe hätää jota käyn. Vaikenen. Vähättely on ihmisluonteen keino painaa tunteita alas, lepytellä. Joskus tuli laimenee, mutta se silti jää kytemään muistoihin, jos asiaa ei käsittele. 

Minun olemuksessani, myös lasteni olemuksesssa on jotain sellaista, että ihminen haluaa nujertaa sen. 

Siksi olen saanut monien sana-oksennukset päälleni. Monta kertaa. Aikuisena, työpaikoilla. Missä kuljenkin. Nostan kädet pystyyn. Oksentakaa sinne omiin kurkkuihinne takaisin. En vastaanota enää anteeksipyyntöjä, vaan haluan nähdä sen käytöksessä. Anteeksi on vain sana. Se on tärkeä sana, mutta sitä pitää osata käyttää oikein. Nöyrtyä sanan edessä. Tarkoittaa sitä oikeasti. 

Kasvata lapsistasi rakastavia ihmisiä, hyviä ja oikeudenmukaisia. Kerro silti, ettei kaikki ole sellaisia.

Vanhassa ajassa asiat käsiteltiin nyrkein. Tässä ajassa sanoin. Niin moni lapsi lyö, kuristaa, potkii, puree. Aikuiset siinä sitten käyttää sanoja. Meidän pikku Pirkko nyt on tällainen. Me emme sano lapselle ei, jotta lapsi oppii sen itse. Tai vaihtoehtoisesti, meidän lasta saa kurittaa. Nämä ovat väärin ymmärrettyjä sanoja.

Toinen vanhempi kertoo minun olevan vapaan kasvatuksen vanhempi, koska annan lapseni kiivetä puuhun. Aikuisena luotan lapseni tasapainoon. Vapaasta kasvattajasta käytetään halventavia sanoja, eikä taideta ymmärtää yhtä viisautta: "Joka toista haukkuu, on ite!" 

Vanhemmat ovat pulassa omien lapsiensa kanssa. Tässä ajassa, jos olet kylmä ja kova vanhempi, voi käydä huonosti. Varmasti meidän nuoruudessa on voitu lapsien kanssa puhua oikeilla sanoilla, meidän ajassa ei voi. Sillä maailma on auki lapsillemme eri tavalla kuin meille oli. Me leikimme niillä kuuluisilla käpylehmillä. He katsovat netistä, eri sovelluksista eri juttuja. Heillä on todelliset taistelupelit. Meillä oli He–Man ja figuurit.

Vanhempi on jotain mieltä, "Meidän lapset saavat tehdä vain sitä ja tätä, he kun ovat niin hyviä ja muita auttavia ja kunnioittavia –  kunnon kansalaisia. Ei meillä vaan ole tuollaista, kuin teillä"

Ja kun selkä kääntyy, lapsi vetää eri vaihteen päälle. Alkaa kovanaaman elämä. Vedetään viinaa ja manipuloidaan aikuisia. "Mutta kun tilastot kertovat, että alkoholin käyttö on vähentynyt nuorison keskuudessa." sanotaan sinisilmäisinä. Juu, mutta huumeita ne nykyään saavat helposti. Kertoi poliisi. "Voi nuo meidän kullannuppuset ovat niin hyviä ihmisiä, he kun ovat valveutuneita kansalaisia –  hälyttävät heti apua kun näkevät vaaran." Nuo kakarat ovat vain itse aiheuttaneet kyseisen vaaran. He sitten saavat aikuisilta kiitosta ja kunniaa, hymyilevät leveästi. Sankarilapset. Tulevaisuuden narsismi kukoistaa. 

Voi että, tiedättekö kuinka olen pelännyt kasvattavani narsisteja. Huh. Maailmani on kuin iso tunteiden viidakko. Ja sitten tämä lasten keskuudessa, aikuisilta peritty arvopuhe. Kuka menee parhaimpaan kouluun, saa isoimman palkan. 

Sitten, ymmärrät (sinisilmäisyydestä luopuessasi) –  niin aikuiset kuin lapsetkin ovat omien lasteni elämässä hyviksiä ja pahiksia. Opettaja on hänkin ihminen. Niinkuin ovat lapsetkin, eri kohtaloiden muovaamia raakileita. Niinkuin mekin. Joka ikinen. Miten me hoitaisimme vääryydet kunniakkaasti, rakkauden täyttämänä. Sillä lietsominen on nähty, siitä seuraa vaan tulinoro ja räjähdys.

Jos kuuntelet maailmaa. Siitä on tullut positiivisuuden viidakko. Jopa he, jotka eivät tiedä mitä on positiivisuus, osaavat kyllä kopioida positiivisia sanoja –  sanaa sanan perään. Ei, en ole katkera. No ehkä vähän. Mutta nyt on minun äänen aika tulla esiin. Nyt tässä ajassa on kuunneltava kemioita. 

Yksinäisyys tulee siitä, kun kerrot hädästäsi –  se tyrmätään. Sinua ei ymmärretä. Luulet vain. Tiedät olevasi oikeassa, kaikki vähättelevät. Kun sitten itseltäsi valuu voimat viemäriin. Saatat kuulla "Miksi et ilmoittanut, miksi et kertonut?Meille pitää kertoa, ei me muuten tiedetä" Juuri siksi, kasvatin oman näkemykseni maailmasta. Ja pysyin hiljaa. Kun tuli oikeat ihmiset elämääni, aloitin kertomisen ja asioiden ääneen puhumisen. Yhtäkkiä minua uskottiinkin. Enkä tiedä miksi.

"Hyvä ihminen puuttuu asioihin, mutta jos itseltä puuttuu auktoriteetti ja ihmiset eivät usko sinua. Voitko todellisuudessa tehdä yhtään mitään? Revi omat lapsesi pois huonosta seurasta ja kasvata heistä reiluja, kunnollisia ja hyvän itsetunnon omaavia kansalaisia. Kun maailmassa joutuu kohdata heitä, jotka eivät tunne valtaansa, olet sitten silmät auki ja tiedät miten toimia"

Yksinäisyys on valtavan hieno tunne, jos osaa ottaa sen positiivisen voiman käyttöönsä. Yksinäisyys voi masentaa, mutta se myös tekee sinusta uniikin, voit löytää voimia sisältäsi –  kun kukaan ei häiritse kanavaasi. Siksi on hienoa olla omien ajatuksien kanssa ja kirjoittaa omia tunteitaan auki. 

Rakastan itseäni, rakastan ajatuksiani. Jos vihaan, se on minun oma vihani, viha toimii moottorina. Jos satutan, satutan vain loukkaantunutta egoa. Jos nämä sanat aiheuttavat kipua. Älä lue. 

Mutta käsittele tunteesi. Älä osoita muita syyllisiä sormella, vaan mieti mitä tunne aiheuttaa itsessäsi. Miten voit oman osuutesi kantaa, vastuusi. Miksi reagoin, mihin tämä minussa osui? Tätä kysyn itseltäni usein.

Tänä päivänä tarvitsemme reflektointia. Paljon! UGH! Ainakin minä tarvitsen. 

Minussa heräsi kiukku opettajan vahinkonumeron takia. Erityistuen omaava lapsi loistaa taiteissa, hämmästyttävä lahjakkuus. Kuviksen numero oli päättötodistuksessa kutonen. Hups se oli vahinko, oli tarkoitus olla kasi. No kun lapsi arvioidaan muunkin kuin töiden perusteella. Koulussa kun on nämä arviointikriteerit. 

Opettaja kertoo oppilaiden taide-suunnitelmaa paskaksi. Ja sitten kertoo numeron olevan vahinko. Kävi ilmi sitten, että muidenkin oppilaiden numerot olivat väärin. Myös toisen tyttäreni. Jos en olisi huomannut ja jos meillä ei olisi kaksosia, olisi monen oppilaan todistukseen painettu väärä numero. Ehkä opettaja oppii tästä jotain. Toivottavasti. En tiedä oliko tuo numero liian myöhään koululla, mihin lapseni haki. Mutta koulupaikka jäi saamatta. Arvaatte varmaankin, että tunnen nyt aikamoista pettymystä. 

Päivitetty 18.6.21

Maiju

Autenttisuus

Miten aito sitä uskaltaa oikeasti olla?

Ole rehellinen ja aito. Tuo oma osaamisesi esiin. Tee sitä ja ole tätä, ole vähän enemmän. Klomps. Kaaduin. En riitä. Maailman vaatimukset voivat olla hurjia. Olen se tyyppi, joka ei tiedä mikä se haluaa olla isona. Vieläkään. Kohta on jo neljäkymppiä täynnä. Jollekin olen sikavanha, toiselle olen taas niin nuori, että elämää on vielä paljon edessä. Toiset loukkaantuvat, kun edes puhutaan iästä. Olen vanha sitten, kun lopetan elämästä. Eikö? Nuoruuden määritämme itse. "Kirjoitukseni saattavat provosoida, ei sovi siis herkimmille. "

Olen se tyyppi, joka lapsena ja nuorena keskittyi ihan kaikkeen muuhun kuin itse haluamiseen ja uratavoitteisiin ja rennosti lauleli liplattaen menemään ja samalla ehkä vähän ärsytti muita. Halusin kyllä paljonkin, mutta en saanut - joten lopulta tukahdutin tämän piirteen. Ainakin se siltä tuntui, sillä niin paljon törkeyksiä sitä ympäristöstään kuuli. Työtä pitää tehdä. Se tämän maan pitää ryhdissä. Jos olet työtön –  häpeä sinä kurja. Mene töihin, sillä tekijöille töitä löytyy. No. Kerron sulle. Ei aina löydy. Ei vaikka tekisi millaisen hakemuksen. Ei edes ennen koronaa. Ei ole ilmaista rahaa. Ei ole, eikä ilmaista lämpöäkään, tunteista tulevaa myötätuntoa? Tällaiselta se joskus tuntuu, varsinkin rahan ollessa kyseessä. Päättäjät tekevät virheitä. Opettajat tekevät virheitä. Jos et ole sopiva muottiin, voit joutua joko silmätikuksi tai syrjityksi.

Tuleeko arvomme tosiaan tittelistä, siitä kuinka hyvä arvosana meillä on ja kuinka suuriin saappaisiin astumme? Onko valta silloin arvomme? Mitä jos vallan saappaisiin pääsee ihminen, joka ei tahdo kuin valtaa? Joka sieltä kepillään kertoo kuinka hän on se joka on oikeassa. Vanhemmuus on tässä asiassa valtavan suuri opettaja. Pieni lapsi kun ei tottele negatiivista auktoriteettia. Kun kasvattaa lapsia, voi löytää omat arvonsa. 

Voiko kaikkea mitata rahassa? Jos aina istuu rahakirstun päällä, lukko tiukasti kiinni –  tuleeko silloin kuin Roope Ankaksi? Tiukkapipoiseksi ja ankaraksi kitupiikiksi. Ui omissa rahoissaan. 

Mutta raha kyllä tuntuisi määrittelevän meidän arvoa ihmisenä. Raha ja tittelit. Onko näin? Opettajat kertovat koulussa oppilaille, että numerot eivät kerro arvoasi – elämä kentällä taas antaa erilaisen kuvan. Onko tuo raha vain se joka omaa elämääni jollain tavalla määrittelee? Sitä kun ei elämässä koskaan ole niin, että voin siinä uida. Lapset sanovat toisilleen ehkä vanhemmiltaan tai netistä kuulemiaan lamauttavia totuuksia. Otat suunnaksi elämässä olla hyvä ihminen ja tehdä asiat oikein ja lopulta, joku joka ei sinua tunne –  heiluttaa sauvaansa ja ottaa pois jotain sinulle kuuluvaa. Koska hän voi. Se aiheuttaa niin suurta pettymystä, raivoa ja kiukkua. Miten oikeus ei tapahdu?! Meidän perhe on kokenut tällaista nyt monesta suunnasta, se aiheuttaa itselleni raivoa. Purkaan sen kirjoittamiseen ja taulujen maalaamiseen. 

Tunteet kun kuumenee, ei välttämättä kukaan tiedä mikä on oikein. Elämä on kuin yhtä solmua. Silloin on vain luotettava. Sen olen oppinut –  jos ammattilainen arvostelee toista saman alansa ammattilaista, oli kyse mistä tahansa ammatista –  en kuuntele arvostelijaa. Tämä on ollut suojani elämäni sumuisessa myllerryksessä. Kun en osaa kaikkea, eikä tarvitsekaan –  kuuntelen kemioita. 

Mutta, mitäs jos olenkin jo autenttinen ja riittävä, ihan vain tässä ja näin? Ajattelen nyt. 

Olin aito, nuoresta tytöstä lähtien –  se altistaa haavoittuvuudelle. Antaa luvan ihmisille sylkeä naamallesi. Sillä oikeasti, ihmiset vain tallovat päällesi. Jos eivät nyrkeillä, niin sanoillaan. Pelottelevat. En uskaltanut sylkeä silloin takasin. Enkä koe olevani naamoille sylkevä ihminen. Toivottavasti sellainen minusta ei koskaan tulekaan. Muistathan lukijana että naamalle sylkeminen ei tarkoita aina kirjaimellisesti naamalle sylkemistä. Sitä roikkuvaa räkäklimppiä joka tulee kurkusta. Yök. 

Opin, että joka puolella on valheita. Lehtiinkin painetaan valheita. Ihmiset uskovat valheita. Minä uskoin. Ole kirjailija, saat valehdella ihan luvan kanssa. Niinhän ne moni "ei kirjailijakin" tekee –  ymmärtämättään.

Kun silmät aukeaa, naiivius katoaa. Se tekee kipeää. Ihmisen täytyy saada uskoa hyvään ja onnellisiin loppuihin, sillä elämästä tulee muuten tasapaksua sumua. Negatiivista tunteiden massaa. Olet vain täynnä raivoa. Huomaa, että nauramisen on jättänyt menneisyyteen ja tilalle on astunut vakavuus. Onneksi naurun voi palauttaa. Onneksi. Ilman naurua olisi luonto harmaa ja ihmiset synkkiä ja mustavalkoisia.

Opin itse. Älä lupaa, mitä et voi pitää. Älä usko mitään. Se oli vaikeaa. Muista kyseenalaistaa kuulemasi. Ja kun näin teet, yritä silti sulautua joukkoon –  löytääksesi äänesi. Sillä ainakin minä tarvitsen muita ihmisiä ja muiden tukea elämäni askelissa, vaikka egoni kuinka yrittäisi väittää muuta. Olen syntynyt tähän maailmaan ollakseni muiden ihmisten kanssa, sekä olla osa tätä maailmaa –  osa luontoa. Ihminen on hyvin pieni olento maailmassa. Hyvä tavoite on olla hyvä ihminen ja tehdä hyvää maailmalle. Itseään ei kannata kuitenkaan menettää maailmalle. 

Meillä taitaa kaikilla olla omat taistelumme, joita muut eivät edes näe ja ymmärrä. Muita voi ymmärtää, mutta heidän tunteet ovat heidän, minun tunteet ovat minun. 

Maailma on täynnä sanahelinää. Lupauksia. Myyviä puheita. Kaikenlaista turhuutta. Muiden vikojen korostamista. Se on kuin iso kaislikko, et näe eteesi. 

Ihan syvästi, rehellisesti olla aito. Näyttää oma likainen koti, kestää tuntemattoman ihmisen arvostelevat silmät, tuntea pahaa puhuvien ihmisten halveksinta. Kuulla olevansa jotain, mikä ei kelpaa muille. Olla synnytyksen jälkeen mallinmitoissa, jos et ole –  olet lihava. Vieläkin! Miten voit olla noin lihava, synnytyksestä on kuitenkin kuusi päivää, sanottiin? "Kuka on muka noin sinulle sanonut, kamalaa." Ei sillä ole merkitystä, mutta sillä on –  miten sanoilla sanotut haavat itsessään parantaa. Kun sinusta tulee äiti, voit joutua muiden äitien kohteeksi. "Kuinka paljon huonompi oletkaan kuin me muut." Taistelukenttä. Äitiys opetti minut yksinäisyyteen, siihen ajatukseen, että olen riittävä, juuri näin. Muut pitäkööt tunkkinsa. 

Kun on herkässä tilassa, sanat satuttaa. Ne menevät syvälle. Oi että. Mutta sitten, kun muista äideistä muodostuukin yllättäen oma tukiverkostosi, se on valtavan suuri - onnellisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta herättävä tunne. Suuren suuri rakkauden aalto, jota voi olla jopa vaikeaa ottaa vastaan, sydämen edessä kun saattaa olla jo muuri. Me haluamme kasvattaa yhdessä, meidän lapsistamme onnellisia –  elämäänsä rakastavia, terveen itsetunnon omaavia tyyppejä. Jokaisen vahvuudet otetaan huomioon ja heikkoudet puhdistetaan, parannetaan. Sillä vahva ihminen tuntee varjonsa, tietää missä hänen tulee käytöstään parantaa. Lapsethan ne tänne jää, kun me täältä lähdetään. Heidät kannattaa kasvattaa vahvoiksi, muita rakastavaksi - ei muita jalkoihin talloviksi! 

Sitkeyttä ja sisua

Miten selvitä kaikesta, sillä edellisetkin ovat selvinneet? Miten selvitä tunteista, jotka satuttaa? "Älä valita." Sanotaan usein. Valittaminen on väärinymmärretty sana. Kun vaatimukset kohdistuvat sinuun ja yrität sinnitellä ja selviytyä. Kuulet jatkuvasti itsestäsi olevasi vääränlainen. Silloin tulpat korviin ja eteenpäin. Maailma puhuu, aina. Selän takana puhutaan. Aina. Ihmiset ovat sellaisia. Mutta taito on olla kuulematta. Tunteet täytyy purkaa, sillä jos ei saa siihen lupaa, ne kytevät sisällä. 

Mutta, se on juuri niin että liika valitus karkoittaa ihmiset. Kaikilla kun on ne omat taistelut käytävänä. Miten kannat vastuusi ja myönnät virheesi, kertoo sinusta ihmisenä paljon. Niin hyvässä kuin pahassa. 

Vaativuus. Kova maailma. Olet niin herkkä. Sinut on tehty sokerista. Kuka näitä syytöksiä sormella osoittaa, piilottaa taakseen aina oman kivun. Häntäkin on osoitettu, häneltäkin on vaadittu –  hänhän vain siirtää sen nyt sinuun. Ei näe omia sokeita pisteitään. Eikä hyväksy omaa herkkyyttään, eikö niin?

Vaativuus ei ole aina huono asia. Mutta liika vaativuus uuvuttaa. Siinähän tarvitaan sitten erottelukykyä nähdä, tuntea ja ymmärtää. Missä kohdissa on vaativa, missä voisi höllätä. Antaa itselleen armoa. Antaa myös muille, sillä muut eivät osaa kuin me. Silloin täytyy opettaa, ei olettaa.

Kun ihmiset arvioivat ulkoisten asioiden perusteella olemustamme, arvottavat silmiensä kautta –  sanat menevät syvälle, jättäen valtavan haavan. Haava aiheuttaa kipua, kiukkua, puolustautumisreaktioita. "miksi en sanonut takaisin". 

Raflaavat tekstit myyvät

Kun tunteensa on käsitellyt ja sanotut sanat kohdannut, ne muuttuvatkin vahvuudeksi. Jos vain jaksaa ottaa katseen kohti valoa. Eli jaksaa uskoa hyvään. Esimerkiksi, minulle sanottiin että olen tyhmä, kun en lue lehtiä. Suojelin itseäni siltä pahalta, joka niistä huokuu. Silloin niissä luki sodasta ja murhista. Omat sotkut oli selvitettävä, sillä ne aiheuttivat valtavaa reagoimista. Mutta nyt. En tiedä. Bring it on! No ei. En lue sodasta. Miksi lukisin. No oikeastaan, lopulta sain kuulla, että sinnehän painetaan valheita. Mitä raflaavampi ja pelottavempi teksti, sitä enemmän se myy. Manipulointia käytetään kaikkialla. Suosittelu ja manipulointi ovat kaksi eri asiaa. Mutta jos erottelukyky uupuu, on vaikea tietää mikä on totta. 

Rakastan tasaista elämää, ilman voimakkaita tunnevirtoja. 

Mutta haluan kirjoittaa niistä. Ihmisyyden kiemuroista. 

Opin itsestäni ja omista kiukun tunteista –  muut eivät näe kiukkuani kiukkuna. Vaan se voi olla heille normaalia puhetta ja sekös se vasta ärsyttää tai ärsytti joskus, kun en vielä tuntenut omaa reagointitapaani. Nykyään.. En tiedä. Olen ehkä sinut jo kiukkuni kanssa.

Mietin tässä yhtenä päivänä, mikä onkaan tavoitteeni kirjoittamisessa. En halua ymmärtää pahuutta, enkä antaa ääntä pahuudelle. Haluan ymmärtää ihmistä joka on hyvä, mutta elämä koettelee. Ne ovat minun sankaritarinoita, joista haluan kirjoittaa. Olen opetellut tuntemaan ihmistä aina, sillä pohdin paljon. Se on osa minua ja aioin seistä pohdiskeluideni takana. Toki muutan mieltäni, se on selvä. Sillä en voi tietää mistään mitään, sen olen oppinut – jos ihmistä kuuntelen. Ah kaikenlaiset sankaritarinat, joissa hyvä voittaa pahan –  Thor, ukkosenjumala! Oijoijoijoijoi!

Jonain päivänä kirjoitan fantasiakirjan jonkinlaisesta sankaritarinasta. No joo, tämähän kuulostaa lupaukselta, eli en kirjoita –  vaan haaveilen sellaisen kirjoittamisesta.

(Kirjoitusta on päivitetty 14.6.21)

Menin askeleen eteenpäin romaanini kanssa. Sain sen jopa auki, sekä tiivistettyä paria osiota. Nyt ymmärrän, että siellä on aikajanat miten sattuu. Niitä täytyy hioa. Kyllä se vielä... Kiitos ihanan lukijan, joka jaksoi lukea loppuun, olin siitä erittäin positiivisesti yllättynyt. Ehkä sitten jaksan itsekin, enkä koe siinä asiassa olevani täysin yksin. Kirjoittaminen on oikeasti yhtä helvettiä. Mutta silti niin ihanaa! Koska se on se oma ytimeni, joka pyrkii ulos. Vaikka se voikin naurattaa, ärsyttää, ihmetyttää, hämmentää. Niin se olen silti minä. Ei ole helppoa olla oma itsensä. Ei todella. Siksi valitsen tarkkaan kenen seurassa olen. Etten lähde laukalle ja muokkaa itseäni muiden mieliksi. Herkälle helposti käy niin. 

Koska herkkä tuntee vahvasti. On ihanaa olla herkkä.

Maiju

Kirjoittaminen on niin helppoa

 Määrittele helppo

Niinkuin moneen muuhunkin asiaan, niin myös kirjoittamiseen kohdistuu vähättelyn siemen. Näin olen lukenut. Tämä jäi mietityttämään. 

"Se on niin helppoa", luullaan. Kaikki on aina helppoa pinnalta katsottuna. Mutta voiko mistään sanoa mitään, ennen kuin on itse asian läpi käynyt? Olen lukenut ja kuullut, että kirjoittajan työtä vähätellään. Minua ei ole vähätelty. Mutta valmistautua pitää siihenkin. 

Toisaalta, se näyttää helpolta –  mutta se on kaikkea muuta kuin sitä. Sitä tehdään työelämän ulkopuolella, päivän päätteeksi tai ennen sitä.

Miksi kirjoittaminen on vaikeaa? Koska tunteet voivat olla tosi kovia. Itse kun kirjoitan, hartiat voivat olla tulessa, vanne pään ympärillä. Tunteet heittävät laidasta laitaan. Silti voi olla, ettei tekstiä synny. Minulta syntyy tällaista blogitekstiä kyllä –  tarinaa onkin sitten jo vaikeampi keksiä. Jostain syystä valitsen aina vaikeimman reitin. Hah. Kait siinä on jonkinlainen oman itsensä ylittäminen ja voittaminen tavoitteena alitajunnassa. 

Kirjailijat eivät juuri tienaa. Tästä puhutaan monissa yhteyksissä. Siitä ei saa rahaa, niinkuin päivätyöstä. Apurahan hakemisesta en tiedä vielä mitään.

Raha tuntuisi olevan kuitenkin suuri arvotuksen mittari. Siksi olen kirjoitellut näin piilossa ensin, jotta voin sitten puhaltaa kaiken ulos. 

Moni pitää kirjoittamista ajan hukkaamisena, samoin kuin taidetta. Mikä on typerää. Ihmisille täytyy sanoittaa näitä juttuja, he kun tuppaavat muuten vähättelemään työtä. Työn tekemistä. Kaikkein suurin suu on heillä, joiden tulisi olla hiljaa. Puhun myös itselleni. Sisälläni asustaa joskus todella ankarakin ruoskan heiluttaja. Suorittaja. Kun liikaa suorittaa, kuormittuu. Sen piirteen kanssa saa tehdä töitä ihan tosissaan, se kun kulkee alitajunnassani, ohjelmointina. 

Haaveilen lastenkirjojen kirjoittamisesta. Mutten koe sen olevan vielä ajankohtaista. Tilasin kuitenkin mesenaatin kautta oppaan. Haaveilen tyttäreni kanssa yhteistyöstä, hän on käsittämättömän lahjakas piirtäjä. 

Onko kaiken oltava täydellistä?

Kirjoittaja joutuu ensin taistella irti mielensä lukoista, laittaa sanaa toisensa perään. Osata kirjoittaa virheetöntä, soljuvaa ja helppolukuista tekstiä, jossa lauserakenteet ovat kohdallaan ja kaiken lisäksi keksiä tarina. Vaikka virheet ilmeisesti ei ole ongelma, ne kun voi kuka vain korjata. Jäljelle jää silti kiinnostavan tarinan keksiminen ja sen läpi vieminen ymmärrettävästi.

Päähenkilöt, sivuhenkilöt, paikka. Pitää osata selvittää oikeat paikat, ajankohdat osua, osata kuvata miljöö, sillä lukijat ovat tarkkoja –  näin kuulin. He kyllä huomauttavat virheistä. Ja hyvä niin. Sanon nyt. Jokin aika sitten en olisi kestänyt huomauttamista. 

Tarinan täytyy olla kiinnostava, sillä muuten sitä ei lueta. Kirjoittajan täytyy osata olla autenttinen, sillä kaikenlainen tekopyhyys paistaa läpi. Kirjoittajan täytyy seistä tekstinsä takana, vaikka koko maailma ärjyisi ja reagoisi. Tämä on sitä vastuun kantoa. Jos kirjoittajalla on pelkoja, ne kannattaa kirjoittaa auki.  

Vai pitääkö osata mitään edellä mainituista?

Kirjoittajan täytyy osata kuvailla tunteita, ensin pitää myös itse kokea ne. Vai tarviiko? 

En tiedä? Kirjoittaa ne pitää silti osata, että välittyvät aidosti. Kaikenlainen 'pitää' sanominen on kuitenkin aika peukku alaspäin - juttu. Se vaan turhaan latistaa ja ajaa uupumukseen. Pitää ja pitää, pois kaikki pitää sanat. 

"Just go with the flow" 

Jos lähtee maailmaa miellyttämään, löytää kyllä itsensä uupumuksen polulta. Täytyy siis olla tosi itselleen, kuunnella milloin on hyvä aika ja milloin ei. 

Olen kuitenkin vielä jäävi puhumaan mitään kokemuksesta, olenhan vasta kaappi-kirjoittaja. 10 vuotta kaapissa ja vielä enemmänkin. 

Ihmiset ja lukijat tuovat sen todellisuuden esiin, sitten jos niin pitkälle pääsen. Vasta silloin voin puhua asioista syvällisesti. Nythän vain laitan sanaa toisen perään. Ja luulen tietäväni mistä puhun. 

Tämän blogin luominen on tehnyt jo pienen vanteen. En malta olla kirjoittamatta, silti huomaan vanteen jo kiristävän. On otettava välimatkaa. Itseni takia. Sillä tämähän on harrastus, ei työ. Toivon tästä tulevan silti työni.

Minulla on tavoite ja haave saada kustannustoimittajan kautta julkaistua kirja. Ai miksi? Siksi, että tiedän silloin kirjan olevan laadukas. Mutta, tiedän ettei asiat koskaan ole näin yksiselitteisiä. Sen on elämä kyllä opettanut. Olen pohtinut myös koulutuksia. Esimerkiksi Kriittistä Korkeakoulua olen seurannut vuosia, mutta vuorotyö on vähän estänyt –  sillä kurssipäivät sijoittuivat (ainakin ennen koronaa) viikonloppuihin. Avoimen yliopiston kursseja olen pohtinut, sekä Ahlmanin kirjoittajalinjaa. Saa nähdä. Yritin kaksi kertaa ammattikorkeaan markkinointia lukemaan, mutta en päässyt. Sanotaan, että näet kokonaisuuden vasta jälkeenpäin, miksi asiat ei mennyt niinkuin ajattelit tai yritit. Niin, en tiedä. Ainakin olen yrittänyt, silti minulle sanotaan ei. Siitä ei kyllä ole riippunut asiat. Olen alitajuisesti tavoitellut titteliä, sillä tiettyjä ihmisryhmiä kuunnellessani, vain tittelin omaavat ovat jollain tavalla mukamas parempia ja uskottavempia. Eli en voisi sen mukaan olla kirjoittaja, koska pohjana on vain ammattikoulut. Koulut eivät liity millään tavalla kirjoittamiseen. Mutta. Sitten. Kuulin ettei tartte. Sitä tässä itselleni yritän opettaa. Etten uupuisi. Minun ei tarvitse näyttää kenellekään yhtään mitään. Eikö? 

Silloin, kun on niinkuin minä kirjoittajana – tunteet käydään vereslihalle asti. Se on yksi persoonani haaste. Miten olla tuntematta, liikaa? Se on silti vahvuus. Ajattelen. 

Saako kirjoittaja palkkiota?

Lukeminen on vähentynyt, puhutaan. Se on muuttanut muotoaan, äänikirjoiksi. 

Ilmeisesti niistä kirjoittaja saa vielä vähemmän rahaa, kuin fyysisestä kirjasta. 

Fyysisestä kirjasta saa lainauskorvausta Sanastolta. 

Ääni- ja E-kirjoista ei saa. Eli kirjaston lainauksista tekijä saa pientä korvausta. Käy siis kirjastossa, autat kirjoittajaa. Eikö? Se on vielä ilmaista. Ajattele. 

Jos ei olisi kirjoja ja tv:tä, maailmassa olisi iso reikä. 

Toivottavasti joku viisaampi osaa minua oikaista. Varsinkin, jos kerroin edellä olevat asiat väärin. Milloinkaan lukemaansa ei kannata sokeasti uskoa, sillä kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa shaibaa. Asioista kannattaa ottaa itse selvää ja muodostaa oma näkemys.  

Miten tekijät tänä päivänä saavat palkkioita? He kun sen ison työn kuitenkin tekevät? Tänä päivänä puhutaan paljon henkisissä piireissä varsinkin, energian vaihdosta. On saatava reilu korvaus työstä. Mutta miten? Kun taustalla huutaa köyhien taiteilijoiden ääni –  hekin kuolivat köyhinä ja heistä tuli suuria taiteilijoita kuolemansa jälkeen. Miksi? Miksi tekijää ei arvosteta jo eläessään, sallita tekijälle oikeasti hyvä elämä, palkkio tekemästään työstä. Miksi oikeaa mestaria ei arvosteta, vaan ylikuluttaminen on tärkeämpää, sekä helppo ja nopea palvelu? Kiireisen ihmisen arvostamattomuus. Kaikki on saatava heti ja halvemmalla? Tämä lause pätee vähän niinkuin kaikkeen.

Kirjoittaja istuu koneellaan lähes päivittäin oman työnsä lisäksi kirjoittamassa tarinaansa. Aikaa voi mennä kauankin, ja siitä huolimatta vaikka olet ison työn tehnyt, kirjoittanut kokonaisen romaanin –  ei ole takeita saatko sitä julkaistua kustantamon kautta. Koskaan. 

Sille on helppoa naureskella, ulkopuolisen silmin. Pitää sitä hullun hommana. Hullun hommaa se tuntuisi olevankin, mutta on se vaan niin helkkarin hienoa. Ilman kirjoittamista, en olisi järjissäni.

Flown tunne on mahtava. Se on kuin leijuisit jonkinlaisessa kirjain/tekstitaivaassa, jossa sanoja vain virtaa mieleesi, kirjoitat ne ylös ja saat lisättyä niitä kokonaisuuteen. Se auttaa myös omassa elämässä, elämänhallinnassa. Ihmiset kun voivat olla aika tiukkoja tapauksia. Varsinkin tällaiselle herkkikselle, joita vahvemmat yrittävät polkea. Mutta mites se raha? Tuleeko sitä? Olisi naurettavaa sanoa, ettei rahaa taiteilijana haluaisi. Mutta silti uskon, että se tunne kun saa ensimmäisen kirjan käsiin, on silti se palkkio. Ei. Minulle ei riitä se, että teetän yhden kirjan vain itselleni hyllyyn. Sitä on moni ehdottanut. Haluan enemmän. 

Kun istuu päivittäin kirjoittamassa, edes vähän. Tuleekin stop! Mitä? Miksi? Pään ympärille kasvaa vanne, se kiristää. Vaikka kuinka yrität saada aivoja toimimaan, ne ei toimi. Ei tule mitään ulos. Tämä on se hetki, kun kamppailen itseni kanssa. Tiedän että täytyy poistua tekstin ääreltä. Aivot huutavat –  Lepotauko! 

En tiedä kauanko tuo lepotauko kestää. Se voi viedä kuukausia. 

Ajattele, jos meillä ei olisi kirjoittajia. Moni asia olisi tyhjää. Ajattele, jos meillä ei olisi tunteiden tulkkeja, sanoittajia, lauluntekijöitä, runoilijoita, kirjailijoita, käsikirjoittajia, bloggareita, taiteilijoita, musiikkia, vaikuttajia, näyttelijöitä jne. Miten monta tarinaa jäisi kertomatta. Tarinat tekevät ainakin minusta paremman ihmisen. Oma tarinani on vielä auki, niin paljon kysymyksiä, niin paljon tunteita. 

Jos olette yhtään huomannut niin maailmasta on tullut aika tarinan kerronnallinen paikka. Joka puolella pääsee lukemaan tarinoita. Ne ovat kuitenkin älylaitteilla. Tuntuu surulliselta, ettei kirjoja enää juuri paineta. 

Maailma on kuitenkin niin täynnä tavaraa, että ei kait niitä kirjoja enää hyllyihin mahdu. Vai mahtuuko? Omat aarteeni ovat vuona 1892 julkaistu, Otavan kustantama, Hermann Sudermannin kirjoittama ja Kaarle F. Rinteen Suomentama Surutar. Sekä noin puolen metrin levyinen rivi vanhoja kirjoja. Aarteita. Vuosilta 1887– 1940. Ei paljoa, mutta sitäkin arvokkaampia. 

Pääsisipä joskus kokemaan miltä tuntuu olla painokoneiden äärellä. Miltä se on tuntunut aikana kun maailma oli vielä pienempi. 

Joskus aikanaan lapsena siskoni työpaikalla Otavalla –  sain kokeilla miltä tuntuu painaa kuvia lehtiin. Sekin oli kiehtovaa. 

Kirjoittaminen on todella yksinäistä ja minä olen yltiö-sosiaalinen. Melkoinen ristiriita. Uskon, että elämä valmisteli minut kirjoittamiselle. Kun jouduin sietämään yksinäisyyttä, mitä olen aina inhonnut –  purkautui minusta kirjoittaja. Lapsilleni olen yrittänyt painottaa jonkin oman jutun löytämistä. Sillä elämä kun heittelee – on hyvä olla jokin oma juttu johon nojata. Se tuo turvaa. Elämä kun yllättää. Sillä valitettavasti turvallisuus on illuusio. Se täytyy rakentaa ihmisen sisälle.

Vaikka kirjoittaminen on yhtä seinää seinän perään, se tekee silti todella onnelliseksi. Huomasin, että katson maailmaani kirjoittamisen kautta. Olin hiukan hukassakin aiemmin. Tämä palautti minut takaisin sumuisesta umpiosta, jossa ei näkynyt eteenpäin –  maailmaan muiden keskuuteen. En näe nytkään eteenpäin, nauran. 

Mutta hymyilen, koko kehollani. 

En silti uskaltaisi sanoa ääneen, että tämä on helppoa. Sillä tiedättekö, puuta täytyy koputella todella kovaa. Murphyn laki nääs. 

Maiju