Milloin sinulla on ollut hyvä hetki? Tallenna se hetki mieleesi ja kehoosi. Se on tärkeä hetki.
Näkijä Nina-Matilda Kuusisto, oma lempikirjoittajani neuvoi jotenkin näin: "ankkuroi hyvät hetket ranteeseesi. Kosketa rannetta aina kun tunnet jotain hyvää tunnetta, opeta kehoasi näin ankkuroimaan lisää hyviä tunteita kehoosi". Tämä on hyvä neuvo. Sillä liian helposti sitä muistaa ne voimakkaat negatiiviset tunteet, koska kipu on vahva tunne. Kipu on myös turvallinen tunne. Niin hullunkuriselta kuin se kuulostaa, ihminen tuntuisi haluavan olla onneton. Sillä onnellisuus voi olla jopa hiukan tylsää. Kun on kohdannut valtavia vaikeuksia, silloin toivoo onnea. Kun saa onnea ja onni kestää pitkään, sitä saattaa alkaa hakeutumaan takaisin sinne onnettomuuteen. Mutta ei hätää, kun tällaisen asetelman tunnistaa, silloinhan sille voi tehdä jotain. Eikö?
Kun koet hyvän hetken, osaatko ilmaista sen? Ilmaisetko sen? Olen huomannut muiden ilosta kumpuavan oman iloni. Kun joku jakaa onnellisuuden tunteensa avoimesti, huomaan itsessäni nousevan onnellisuutta. Se tarttuu. Kun hymyilen ja toinen hymyilee takaisin, se tuo hyvää oloa.
Emilia Vuorisalmi, rakkauslääkäri kirjoittaa kirjassaan Rakkaus haltuun mielihyvähormoneista: serotoniinista, oksitoksiinista ja dopamiinista.
Dopamiini = Merkitys, luovuus ja unelmat
Serotoniini = Turva, järjestys ja arvostus
Oksitoksiini = Kosketus, läsnäolo ja kiitollisuus
Vaikka positiivisesta ajattelusta toisinaan sanotaan sen olevan liisteriä, niin oikeasti se on ihan todella hyvä juttu. Jos saat nämä hormonit tasapainoon, on se jo aivan loogistakin, että olo muuttuu hyväksi. Tällaiset on lempikirjojani. Ne myös auttavat omassa työssäni ihmisten parissa. Oksitoksiinin synty on luontaista omassa työssäni. Yksi oma hyvä hetkeni on, kun asiakas nousee hoitopediltä, hiukan unisilla silmillä, hän huokaa ja kiittää. Olo on pökertynyt. Se on työni hyvä hetki. Kotona hyvät hetkeni on lasteni onnistumiset ja koiran hepulit.
Kirjoittajana tulee käytyä läpi tunteita, vahvoja ja erittäin vahvoja tunteita. On helppoa tiedostaa nämä hormonit ja mennä niitä kohti, mutta onhan se niin ettei näitä voi käskeä. Niitä joutuu hiukan työstää. Joskus jopa epäilee ja kauhistelee, mistä uskaltaa kirjoittaa, mitä jos ne toteutuu? Mitä jos joku suuttuu? Mitä jos sohaisenkin jotain, jota ei olisi saanut sohaista? Olen kirjoittajana ollut syvän pään kirjoittaja, eli menen suoraan sinne näkymättömään, jota ihmiset eivät ehkä osaa sanoittaa – vain tuntea. Alitajunta, se kun tuntuisi olevan kuin musta aukko. Olen sanoittanut tuota mustaa aukkoa. Mutta sanoittamisen jälkeen, en ole kestänyt muiden tunteita, ne kun ovat voimistaneet omia tunteita puoleen ja toiseen. Ne täytyy vaan tuntea pois. Vaikka kirpaisee. Joskus kyllä tosi lujaa. Taas toisinaan sydän tuntuisi laajentuvan, ah ihan pakahtuvan onnesta.
Peace and love
Hälyinen mieli tarvitsee rauhaa. Pieniä rauhanhetkiä, jolloin hermoston saa rauhoittumaan. Kun hermosto käy ylikierroksilla, on vaikeaa säädellä omia mielialojaan. Tai jos se käy alikierroksilla, voi olla vaikeaa nousta sängystä ylös.
Ehkä vaikeinta tässä elämässä on toisen tunteiden tai tunne-reaktion kohtaaminen. Kun emme ole samalla taajuudella, voimme sohaista vahingossa kipuja auki, tai toinen voi sohaista meidän kipujamme – jotka laukeavat jostain tiedostamattomasta. Molemmilla saattaa herätä tunteita, joita ei ehkä osaa käsitellä. Ihminen on ihmeellinen, tai voisiko sanoa että ego. Kun mieli sanoo: kaikki on hyvin – keho saattaa kertoa, ettei todellakaan ole. Ehkä vaikeinta, mitä omassa elämässäni olen kokenut, on ollut saada keho ja mieli toimimaan samalla taajuudella. Moni ihmettelee, miten voi muka niin olla. Miten ne muka ei ole samalla taajuudella. Elämä opettaa kyllä. Sitä ei edes tajua, miten monelle asialle sanoo kyllä, kun pitäisi sanoa ei ja taas toisinpäin. Keho ei ehkä aina ole samaa mieltä mielen kanssa.
En tiedä, olisiko tämä herkkien juttu. Herkkä on saattanut kuulla omasta herkkyydestään, sen olevan vähän kuin kirosana. Ei herkkyyttä ole tunnustettu hyväksi omassa elämässä, kuin vasta 2000-luvulla. Silloin kun kuulee sen kirosanana, keho säpsähtää. Jää lukkotila. Kimmo Takanen kirjassaan tunnelukot kertoo näistä. Voimakkaat tunteet varastoituvat kehoon ja kun mieli kieltää ne, ne painuvat syvemmälle. Se on kuin heittäisit roskia omaan alitajuntaasi ja et tyhjennä niitä koskaan. Sitten jossain vaiheessa roskakori on täynnä, ne pulpahtelee pintaan vähän väliä, mutta kiellät ne. Kieltäminen taas vahvistaa tunteen voimaa ja reagointia. Jossain vaiheessa roskat alkaa haista ja roskakori täytyy pestä. Tunteet ovat siis äärettömän iso osa meidän elämää. Ne on hyvä tunnistaa ja tunnustaa. Antaa virrata vapaasti. Jos pelottaa, pelkää. Jos surettaa, sure. Jos olet todella iloinen, ihanaa, ole sitä ja voimista iloasi. Elämä virtaa, se liikkuu hallitsemattomasti eteenpäin, aikaa on mahdoton pysäyttää. Se tuo erilaisia tunnetiloja läpi elettäväksi. Nauti siitä, nauti tunteistasi. Sillä ne ovat voimasi. Ihmiset opettavat meille meidän tunteista. Erilaiset kohtaamiset opettavat meidän reagointitavoista. Mutta muut eivät ole syyllisiä meidän tunteisiin, vaikka muut saattavat ne laukaista. Tämä on ollut itselleni ehkä käänteentekevin oppini. Inhimillisyys on tärkeää. Kohteliaisuus ja toisen kunnioitus.
Tallenna
Tallenna hyvät hetket itsellesi arkistoon. Milloin joku on kehunut kirjoitustasi. Minua neuvottiin.
Kirjoita myös rakentavat palautteet ylös ja tee niistä itsellesi voimakirja. Sillä silloin kun epätoivo iskee ja kuvittelet olevasi täysi paska, ne auttavat sinut läpi tuskastasi. Kirjoittaminen on luovaa työtä. Siinä sukelletaan alitajunnan syvimpiin vesiin. Se on siis todella kovaa hommaa. Bad ass – hommaa. En usko, että tänä päivänä enää ajatellaan kirjoittamisen olevan jollain tavalla kevyttä työtä. Toki poikkeustyyppejä löytyy aina. Nurisijoita. Aina jonkun on oltava eri mieltä. Pysyy balanssi.
Kirjoittaminen on kovaa työtä, sillä se vie aivan valtavasti aikaa. Aika on tässä maailman ajassa rahaa. Onko aikaa enää olemassa. Kaikilla on aina kiire, elämä on täynnä ruuhkaa. On katkoksia, turhautumisia ja vaikka mitä tunteita joiden läpi joutuu kahlata.
Puhu läheisille kuinka tärkeää kirjoittaminen on. Sanottiin neuvoksi. Omat läheiseni ovat hyväksyneet sen. Ja antavat tilan kirjoittaa ja tukevat siinä.
Kirjoittaminen tarkoittaa itselleni samaa kuin hengittäminen. Se on niin suuri osa minua, etten voisi sitä enää kätkeä. Kuitenkin aika ajoin elämä tulee väliin. Vaikka haluaisin vain kirjoittaa aamusta iltaan, niin elämä todellakin tulee vain väliin. Niin kauan, kun elämäni on ruuhkaista, kun lapset ovat pieniä ja asuvat kotona ja työ on epäsäännöllistä. Niin kauan joudun kulkea flowssa. Kanavani menee kiinni. Sitten se taas aukeaa. Kun otan tavoitteeksi kirjoittaa tämän elämäni aikana edes yhden julkaistun kirjan, niin onhan tässä aikaa. Tai sitten ei ole. En voi sitä hallita. Mutta jos yritän hallita ja pusertaa kanavaani väkisin, voinko välittää tunteita mitä tahdon välittää. Elämä, vaikka kuinka sanomme olevamme sen ohjaksissa, niin olemmeko? Kuinka paljon stressiä tulee ottaa kirjoittamisesta? Tavoitteesta ja aikatauluista. Jos sellaisia ei ole. Eikä kukaan sinulta vaadi niitä. Deadline olisi hyvä olla. Sanotaan. Minä yritin sitä. Deadlinea. Sain puserrettua pääni puhki. Auttoiko se? Ei. Sain toki valmista, en vain päässyt mihinkään. Ei ollut oikea aika. Aina ei ole oikea aika, vaikka haluaisin. Mutta tukkani voi olla pystyssä, silmieni alla valtavat mustat pussit ja iho pöhöttynyt. Mihinkään en mennyt eteenpäin. Vaikka luulin. Rutiineista puhutaan paljon. Tarvitsemme rutiineja. Mutta hitsin vieköön niitä voi olla melkein jopa mahdoton luoda. Ainakin minulle, aina on kaikkea härdelliä.
Nyt kirjoitan sen aikaa tänne, jotta pääsen taas jatkamaan sinne. Ai minne? No sinne kirjaan. Sitä pitäisi editoida. Hah ja pah. Elämäni on joskus kuin yksi suuri sirkus, se ei vain lopu koskaan, jatkuvasti kävellään trapetsilla ja vedetään voltteja. Joskus pyörryttää. Kävelin ohi nuoran ja tipahdin. Onneksi alla oli trampoliini. Ja taas jatketaan.
Elämä tarjoaa erilaisia kokemuksia
Sain tällaisen upean tilaisuuden päästä lukemaan tekstejäni studioon. Studiossa oli lisäkseni kaksi ihmistä, mikrofonit ja syntikat. Syntikat, jos kirjoitin oikein – oli hienoja laitteita. Upeita ääniefektejä. Se oli erityinen kokemus. Ajatus, että lukisin runojani muiden nähden, oli aiemmin hämmentävää. Mietin jopa, voisiko tuollaista tehdä jossain? Uskaltaisinko? Jos joku tarkistaisi tekstieni liukuvuuden, niin miksi ei. Naurattaa. Minäkö esiintymis-kammoinen ja r-vikainen lukisin yleisölle? Ajatus äänimaailmasta taustalla olisi kyllä aika hienoa, ihan törkeän hienoa oikeastaan. Aina saa mielikuvituksella leikkiä. Se tekee vain hyvää. Äitini piti kesämökillä runoiltoja ystävilleen, joissa he lukivat näitä. Itse en ollut paikalla. En ollut siinä vaiheessa itseni kanssa vielä, että tähän olisin kyennyt. Nyt voisin jopa olla.
En uskonut kenenkään niistä pitävän, joka taas on lukijan vähättelyä. Mutta he pitivät. Omaa epävarmuuttani, joka on hyvä ylittää. Lukijaa ei tule vähätellä.
Ylitin. Luin. Itkin niin, ettei tunteeni olleet hallussani, kyyneleet virtasivat pitkin poskia, räkä valui. Mutta luin. Ahdisti. Mutta luin. Sitten pyysin: voisinko lukea tämän äidilleni, että se kuvataan videolle. Jostain syystä kameran edessä olo lopetti itkun. Ei itkettänyt yhtään, vaan olin täysin rento ja selkeä. Laitoin videosta pätkän someen ja sain palautteen muutaman päivän myöhemmin uudelta ystävältäni. "Saanko koko tekstin luettavaksi, sillä se avasi jotain syvällä rinnassa" Teksti käsitteli kuolemaa. Ajattelin sen olevan liian raffi teksti. Mutta elämä on sitä. Liian raffia. Jos ei käsittele kuolemaa, sitä on kuin irrallaan elämästä, koska kuolema on osa elämää. Haluamme sitä tai emme. Tässä oli yksi todella iso ja hyvä hetkeni tai monta hetkeä oikeastaan. Kun luin tekstiä, ylitin itseni – sen myötä tärisin pari päivää hämmennyksestä ja ilosta. Kun sain ystävältäni palautteen, se meni suoraan sydämeen, se tuntui todella hyvältä.
Tässä vain osa tekstistä.
Kuolema
Kuolema, mitä se on?
Se on jotain synkkää, se on jotain pimeää. Tämä on mielikuvani.
Siihen liittyy jotain tummaa, mustaa ja loputonta.
Piilotan sen mielestäni, sitä ei ole.
Se pelottaa ja hirvittää.
Kuolema,
nyt se on lähelläni, se on tässä edessäni.
Pahin pelkoni; kohdattavanani.
Katson sitä,
lähimmäisen olemusta. Olenko tähän valmis?
En voi sitä karkuunkaan juosta, silmiin sitä katsoa joudun.
Nousee suru, nousee pelko.
Hän lähtee nyt.
Olemme valmiita.
Pidämme häntä kädestä, huudamme, hyvästelemme.
Pois hän on
Kuolema on rankka kokemus läheisille. Uskon sen olevan kipeä myös kuolevalle, mutta läheisille se on kovempi. En tietenkään voi täysin sanoa näin, sillä en ole kuollut vielä. Hah, onneksi. Olisin muuten 'haamu'kirjoittaja. Mutta oletan näin. Se kuitenkin avaa elämästä sellaisen syvyyden, jota ei ennen kuoleman käsittelyä ole kohdannut. Kuolema on aihe, joka on vaiettu, piilotettu ja kielletty. Se aiheuttaa niin valtavaa kipua. Mutta kuoleman kanssa on hyvä tehdä sovinto. Tiedän, että kuolema odottaa minuakin, mutta nyt kun se ei ole tässä, annan sen siirtyä odottelemaan sinne tulevaisuuteen. Kuoleman hetkessä odottaa rauha. Pyhyys. Minä sain lahjan isältäni – hän odotti niin kauan, että kaikki saimme hänet hyvästellä. Minä sain pitää häntä kädestä, kun hän lähti. Hän on suurin muusani. Sillä kuoleman hetkessä on jotain sellaista, mitä ei voi selittää. Sen voi vain tuntea. Olen siitä kiitollinen. Se muutti minut. Se toi esiin asioita, joita tunnelukkoni olivat kieltäneet. Se poisti esteeni ja rajoitukseni, toi minulle kirjoittamisen ja maalaamisen ja lopulta myös pelkojen kohtaamisen. Monien pelkojen. Tunnen olevani turvassa. Sillä kuolema on vain siirtymä.
