Päiväkirjojen merkitys

 

Kuva free stock photos from www.picjumbo.com Pixabaystä

Kuuntelin eilen Jari Sarasvuon podcastia ennen töihin lähtöä ja hän painotti jaksossa päiväkirjojen merkitystä. En voisi olla enempää samaa mieltä hänen kanssaan. Aloitin päiväkirjojen kirjoittamisen 9 vuotiaana. Raportoin kirjaan joka ikisen joululahjani ja miltä ne näyttävät, sukkia myöten. Kuvailin yksityiskohtia. Muistan tämän olevan jonkinlaista jaarittelua. Teini-iässä kirjoitin poikaseikkailuista ja kavereista. Aikuisena kirjoitin miehistä ja lopulta perheen perustamisen jälkeen kirjoitan perheestäni. Ja nyt näin neljänkympin jälkeen, kun sukuni on alkanut kiinnostaa - kirjoitan sukuni historiasta. Miksi? 

Saan paljon itselleni sisäistä voiman tunnetta, kun kuulen isoäidistäni ja hänen luonteestaan. En ehtinyt häntä tuntea aikuisena, hän kuoli kun olin pahimmassa teini-iässäni. Kun kuulen hänestä tarinoita ja kirjoitan ne ylös, ne tallentuvat minulle alitajuntaani. Muistan jakaa niitä sitten lapsille, kun heitä alkaa kiinnostaa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni oli traumaattinen ja sain todella paljon tunteita käsiteltyä nimenomaan päiväkirjojen avulla. Kun olen siirtänyt tarinat muistiin päiväkirjoihin, ei tarvitse niitä enää kuljettaa mukana mielessäni. Ne ovat kuin ulkoinen kovalevy. Mutta mistä Jarikin puhui; jos aikamme suurmiehet eivät olisi kirjoittaneet päiväkirjoja, emme tietäisi historiasta kaikkea. Jännää toki on, että päiväkirjoissakin voi olla keksittyjä tarinoita ja moni tuntemistamme historian kirjoituksista voi nojata vaikka mielikuvitukseen. Mistä me voimme sitä tietää. Mutta siitä huolimatta päiväkirjat ovat tärkeitä seuraaville sukupolville omasta suvusta.

Nyt kun oma sukuni on kaventunut todella reippaasti, enkä tunne isovanhempiani, joudun turvautua tarinoihin ja valokuviin ja luoda niistä mielikuvia. Minulla on tarve tietää kuka olen. 

Päiväkirjoista taas saa tukea tulevassa, varsinkin jos kirjoittaa vaikeita asioita. Joskus mieli unohtaa ja ei mene eteenpäin, mutta kun taas päiväkirjoihin on kirjoitettu tunteita joita tilanne on herättänyt jo menneessä, voi päästä eteenpäin. 

Kun kirjoittaa nuorena aikuisena ja kirjoittaa vanhempana, sitä huomaa olevansa ihan samanlainen. Vain keho on vanhentunut - ajatukset kuitenkin ovat samaa. Se todistaa minulle, että ihminen voi kasvaa henkisesti, mutta persoona ei muutu, se vain jalostuu ja kehittyy, ydin säilyy. 

Olin aikoinaan vaikeassa työtilanteessa, enkä kokenut saavani voimia enkä tukea ulkopuoleltani. Silloin kirjoitin päiväkirjaan ihan kaiken. Vastassani oli auktoriteetti, jota vastaan minun oli ns. taisteltava, eli pidettävä puoleni. Koska olin kirjoittanut päiväkirjaani, oli helpompi seistä sanojeni takana, koska minulla oli tuki omasta itsestäni. Pystyin nojaamaan omiin tunteisiini ja teksteihini. 

 Elämä muuttuu ja tilanteet muuttuvat, voi tulla aikoja kun ei tarvitse enää päiväkirjoja tunteiden purkamiseen, mutta voi tulla taas aika, kun tarvitsee. Olen myös ajatellut, että mitä jos aika jättää minusta ja jäljelle jää vihaiset päiväkirjat - muodostetaanko minusta mielipide olevani erittäin ärtyisä. Vaikka tulevaisuudessa lapsenlapseni, ku haluavat tutustua itseensä. Jos niitä saan. En kuitenkaan ole vihainen kuin vain silloin kun elämä potkii. Joskus se potkii paljon ja tiheästi. Ja silloin kirjoitan päiväkirjoja ja tunteita. 

Kun isäni kuoli, meidän suvun kaikki palikat meni uusiksi. Meidän perinteet katosi, yhteydenpito väheni, irtauduimme. Jonka myötä alkoi itselläni valtava kriisi. Aloin kuumeisesti miettimään kuka olen. En kokenut olevani vahva henkisesti, eikä sisälläni ollut minkäänlaista turvaa. Kun aloin palauttamaan itseäni, turvaamaan omaa mieltäni - oloni rauhottui. Toki olen kaikenlaisia energiamaailmoja kohdannut, psykologisia kirjoja lukenut ja ystävistäni on yhtäkkiä tullut terapeutteja. Ihan ammatillisesti. 

Kun vastassamme on jokin vahva tilanne, mikä ei millään muotoa selkene itsellemme, päiväkirja on todella hyvä työkalu. Jos pelkää jonkun lukevan päiväkirjaa, silloin turvan löytäminen on vaikeaa. Olen kirjoittanut käsin, sekä tietokoneelle. Eikä perheeni lue mitään tekstejäni. Tuotan niin paljon tekstiä, ettei he jaksa vaivautua. Joskus olen kokenut tilanteen ennen miestäni, että päiväkirjani jäi esille - uskoin että ihmissuhteeni katkesi sen johdosta. Mutta se oli silloin vain tarkoitus. Sain tilalle parempaa. Elämä ei lopu siihen, että joku lukee meidän salaisia asioita. Oikeastaan kaikki salaisuuteni taitavat olla jo esillä. Se on pelottavaa, että joku näkee sisällemme - se tekee alastomaksi. Mutta nakkena voi hyvin olla ja ylpeä siitä, silloin kenelläkään ei ole aseita sinua vastaan, koska ne ovat kaikki sinun hallussa. Kun on salaisuuksia, silloin on alitajunnassa kipu ja kipua voivat käyttää hyväkseen ihmiset, jotka eivät voi itse hyvin. Silloin heillä on valta sinuun. Siksi päiväkirja on hyvä työkalu, tuoda kipu esiin ja ottaa voima omaan haltuun.

Maiju

Osaatko pyytää anteeksi

 

Kuva svklimkin Pixabaystä

Viime vuosina olen kommunikoinnissa törmännyt yhteen asiaan. Ihmisten on todella vaikeaa pyytää anteeksi reilusti. Varsinkin, kun some on tuonut meille hymiöt. "NO anteeksi nyt vaan, ei ollu tarkoitus😀" Jo pelkästään nauru hymiö voi tarkoittaa vastaanottajalle sitä ettei anteeksipyytäjä ota asiaa vakavasti. Varsinkin viestien välityksellä kirjoitettu anteeksipyyntö voi olla todella vaikeaa saada menemään perille. 

Kun lapset olivat pieniä, he kiusasivat toisiaan. Kaverit kiusasivat. Isoin juttu minkä muistan, oli vaikeus pyytää anteeksi. Reilu anteeksipyyntö. Kun jättää pyytämättä anteeksi, voi henkilöiden välille muodostua seinä. Seinä on näkymätön, mutta se voi alkaa vaikuttaa väleihin. Lapset toki vasta opettelevat, eli heidän kuuluukin oppia ja töräytellä, mutta aikuiset voivat jäädä kantamaan kaunaa. 

Jos osaa pyytää anteeksi, ihan vain vilpittömästi –  voi saada aikaan sydämen aukenemisen. Jos selittelee, sydän menee kiinni. Mutta aina ei anteeksi pysty pyytää, jos edessä vastaanottaja onkin erilainen mitä odottaa. Koska ihmiset ovat ihmisiä, anteeksi sana voi olla monimutkainen asia monille. 

Muistan kun lastani lyötiin. Se selitettiin sillä aikuisen taholta, että hänen lastaan lyötiin viime viikolla, siksi hän löi. Hämmennyin tästä. Saman henkilön kanssa oli monia asioita, joissa lapsen käytöstä seliteltiin. Tai laitettiin jonkun muun syyksi. Oli vaikeaa selvitellä lasten välejä, kun vanhemmat riitelivät tai väänsivät miten lasta tulee kasvattaa. Emme ole enää juuri tekemisissä. Väsyin. 

Kun minä suutun kotona vaikka tekemättä jättämisistä tai jostain mikä saa huutamaan, on joskus vaikeaa pyytää anteeksi. Olinkin nuorena sellainen, että pyysin anteeksi lähes kaikesta, jopa niistä joista ei tarvinut. Johtuen erittäin huonosta itsetunnosta / omanarvontunnosta. Nyt kun huoneessa poltetaan vapea, koska kaikki polttaa ja huusin siitä, se kääntyi siihen, että haluan lapseni kuolemaa. Auts..  On muuten älyttömän vaikeaa olla vanhempi. Tulinen vanhempi. 

Jos loukkaa toista ja alkaa selitellä erilaisuuttaan kuinka ei voi ymmärtää loukkaantumista –  työntää henkilön kauemmaksi. Me emme tässä ajassa voi tietää mitä ihmiset käyvät läpi. Niin paljon surua, niin paljon kuolemaa. Niin paljon taloushuolia, niin paljon väkivaltaa ja masennusta. Mitä ei näytetä ulospäin. Jos loukkaa toista, astuu varpaille tai jollain tavalla saa toisen tunteet kuumenemaan. Pelkkä sanottu anteeksi voi riittää. "Anteeksi, olin väärässä". "Anteeksi, että satutin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni."

Tiedän. Se ei ole helppoa, mutta se tarkoittaa sitä että on selkärankaa. Vahva. 

Maailma on muuttunut (ainakin omassa kokemuskentässä) sellaiseksi, että ihmiset luovuttavat nopeasti. Ihmissuhteet katkeaa, työpaikat vaihtuu. Pysyvyyttä on vaikeaa löytää. Kuitenkaan en itsekään kannusta jäämään tilanteeseen, joka on liian raskasta itselle.

Joka puolella puhutaan kiusaamisesta, syrjinnästä ja kaikesta sen tyyppisesti, mutta sitä enemmän niitä tapahtuu. Vähätteleminen voi pahentaa tilannetta. Kuitenkin lohdullista on tilastokeskuksen some, jossa tuodaan numeroina asioita. Se ei kuitenkaan helpota heitä jotka elävät tilanteiden keskellä. Algoritmi voi myös saada meidät uskomaan, että asia on suurempi mitä se onkaan. Mutta tilanteen keskellä eläville se on suuri asia. 

 Olen niin monesti törmännyt siihen, että minua on satutettu, rajojani on rikottu. Anteeksipyyntö on vesitetty tai vieritetty alkuperäinen asia minun syyksi. "Me ollaan nähtävästi niin erilaisia, että sinä loukkaannut tällaisesta." Selittely voi pahentaa. 

Minulle on kasvanut vahva nahka herkän hipiän päälle ja se on tehnyt todella hyvää. Sellainen elämäntapa, jossa vain työnnän kaikki satuttavat ihmiset henkilökohtaisesta tilastani pois. Huspois. 

Nykyään, en enää jaksa sitä, että aloitetaan selittely. No kun me ollaan erilaisia, no kun sä oot niin herkkä. Paskat. Pelkkä anteeksi, että pahoitin sun mielen riittää. Jos siihen lisätään mikä tahansa nauruemoji, sen voi tulkita väärin. Ihmiset tuntuisi aina hakevan monimutkaisten asioiden kautta oikeutta omalle käytökselle, kun yksinkertainen anteeksi riittää. Kun aletaan tehdä monimutkaista, silloin asia pitkittyy, eikä todellinen anteeksianto edes pääse tapahtumaan. Se jää hampaankoloon kytemään. Ainakin tietyille persoonille. Niinkuin itselleni. Mutta ei aina. 

Mielestäni se, että selittelee on vastuuttomuutta. Reilu seisoo selkä suorana, katsoo silmiin ja pyytää anteeksi. Jos ei voi katsoa silmiin, eikä se selkäkään suoristu, voi vaikka pyytää ihan vain anteeksi. Jos kuuluu pyytää. Turhaan ei tarvitse pyytää. Mutta tästä sitten taas mennään siihen, että kaksi täysin vastakohtaa riitelee ja molemmat ovat mielestään oikeassa. Mites sellainen asia ratkotaan? Siinä on silloin kaksi egoa ja voiko ego pyytää anteeksi? Ego kun ei mielellään nöyrry. Meillähän se ego on jokaisella. 

Ihmiset eivät myöskään kerro loukkaantuvansa. Moni pitää asian visusti sisällään. Ja loukattu voi kertoa loukkaantumisensa vasta pitkän ajan päästä. Usein tämän jälkeen loukkaaja syyllistää loukattua. Näin ihmispeli vaan toimii. Tylsää. 

Mutta jos omantuntonsa haluaa puhdistaa ja mennä eteenpäin, voi anteeksiantaminen auttaa ja paljon.  Sillä kauna lopulta nakertaa ja muuttaa meidän olemusta. Meistä tulee vihaisia. Jos vain pystyy antamaan anteeksi, voittaa lopulta itselleen mielenrauhan ja se on tavoiteltava mielentila. 

Jos on tehnyt väärin, ja kantaa vastuun –  on se tavallaan osa anteeksipyyntöä vaikka suoranaisesti sana anteeksi ei tule ulos suusta, jos käytös muuttuu. Jos taas pyytää anteeksi ja jatkaa samaa mallia, se ei ole anteeksipyyntö vaan pelkkä sanahelinä. Kaikki eivät kuitenkaan anna anteeksi, se on harmi. 

Opettelen anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa itsekin. Ei ole helppoa olla ihminen. Ja aihe on todella vaikea, toivottavasti tunteesi ei kuumentunut vaan luot omannäköisen tapasi saada ja antaa anteeksi. Tai ehkä et joudu edes tilanteisiin. Minä vaan joudun, jatkuvasti. Huoh. 

Maiju