Sielu asuu hengityksessä

Kuva Tung Lam Pixabaystä

 Olin aivan ihanassa meditaatiossa, jossa kuulin tämän lauseen: sielu asuu hengityksessä. Tallennan sen sydämeeni. Joskus jokin asia tai lause pysäyttää ja jää tekeytymään alitajuntaan. Tälle lauseelle sallin tehdä niin. 

Hengityksellä on suurempi tehtävä elämässämme kuin voimme kuvitellakaan. Moni voi pitää hengitystä vain perustoimintona, joka kuuluu meille ihmisille, se vain on ja that's it. Mutta hengityksellä voi vaikuttaa moneenkin asiaan. Muistan aikanaan, kun minulle sanottiin kehon jumitilasta, että hengitän pinnallisesti. Olen kuin säikähtänyt. Ja niin olinkin. Hengitystekniikoilla voi saada luovuudenkin virtaamaan, sillä hermostoa voi säädellä hengityksellä. Jos mennään diipimpään aiheeseen, niin ihminen ei elä ilman hengitystä. Hengitys luo meille myös ilmeet ja eleet. Henki asuu meissä ja meidän hengityksessä, kun sitä ei ole - olemme kuolleita. 

Kun isäni henki jatkoi matkaansa, ymmärsin jotain todella syvää hengityksestä. 

Kun me säikähdämme, hengitys salpaantuu. Kun koemme vaikeita asioita, hengitys osallistuu tähän joko lyömällä sydäntä nopeammin, ja sen myötä voi huomata hengityksessäkin liikettä. Tai no, en ole terveydenhoidon asiantuntija, en tiedä miten sydän ja hengitys toimivat yhdessä, mutta kyllähän ne nyt toimivat. Mutta kiinnitä joskus huomiota mitä sinun hengitykselle tapahtuu, kun jännität tai kehosi säikähtää. 

Hengitys on kaikki. Lihakset tarvitsevat happea. Jos treenatessa ei hengitä, lihakset eivät voi hyvin eikä kunto kasva. Jos lihakset ovat jumissa, ne eivät meinaa kunnolla aueta, jos ei hengitä. Hengitys ohjaa meillä ihan kaikkea. Sillä on iso merkitys miten hengittää. Meditoinneissa ja energiahoidoissa ohjaan aina ottamaan henkeä nenän kautta sisään vatsanpohjaan asti ja suun kautta ulos. Hengitys rauhoittaa meidät vastaanottamaan. 

Myös pelkoa ja stressiä voi säädellä hengityksellä, mutta tämä onkin meidän jokaisen itse hallittava. Se onkin vaikein juttu se. Pelko kun voi aiheuttaa meille jopa hartioiden jumitusta. Pelko sinänsä on vaikea sana, sillä mielummin kieltää pelon kuin tunnustaa sen olemassaolon. Se taas omalla kohdallani ei toimi. Se kieltäminen meinaan. 

Minulla on nyt sellainen kausi, jota en selkeästi voi itse mitenkään hallita - tarvitsen nyt hengityksen tuomaa rauhallisuutta. Tuntuu kuin ajatukseni olisivat solmussa, mutta energiaa olisi. Kuitenkaan en saa energiaa purettua ulos. Silloin tarvitsee rauhoittua. Hengittää.  Energia lisääntyy meihin hengityksellä. Mutta lepo tuo myös energiaa, jos keho käy ylikierroksilla. Kun keho alkaa olla ylivirittynyt, silloin usein alkaa jalkojen potkiminen ovenkarmeihin, tavarat löytyvät jääkaapista jne. Silloin täytyy pötkötellä ja palauttaa keho levolla, ettei keho kaada sänkyyn tulemalla kipeäksi. 

Hengitysharjoitus, joka voi auttaa ahdistukseen: 

Pitkä sisäänhengitys:laske kolmeen, pidätä hetki hengitystä ja pitkä ulos hengitys : laske viiteen. 

Pitkä sisäänhengitys : Laske kolmeen, pidätä ja pitkä uloshengitys: laske kuuteen. 

Pyri pidentämään hengitystä enemmän ja enemmän. Päässä voi humista, mutta anna humista. 

Toinen harjoitus on pyrkiä hengittämään niin hitaasti, että hengität vain 8-5 hengenvetoa minuutin aikana.

Maiju

Saako kuka vaan olla taiteilija?

Olen pohtinut monesti miksi kirjoitan tätä blogia. En jaa sitä kenellekään, vain muutamat tietää tästä. Mutta olisi kiva saada tietää miksi kukakin lukee tätä. Minulla on aina ollut salainen sisäinen toive, tai no en tiedä onko se niin salainen - halu auttaa muita. Jos sanoistani on mitään apua toiselle, se on jo palkinto. 

Olin todella yksin nuorena aikuisena, en kokenut juurikaan keskustelevaa tai ohjaavaa viisautta ympärilläni. Kasvatin itse itseni. Olin ns. vapaan kasvatuksen lapsi. Olen ehkä maininnut tästä joskus. Ehkä siksi haluan jakaa johonkin sitä mitä tiedän ja ehkä juuri siksi sisälläni on niin valtava palo tutustua minuun ja geeneihini. 

Viime viikonloppuna en saanut unta ja katsoin yöllä upeimman pitkään aikaan katsomani elokuvan "Suon villi laulu". Katsoin elokuvaa valokuvaajan-, kirjoittajan-, ja taiteilijan silmien kautta. 

Valokuvaaja minussa : mietin mikähän presetti/filtteri kuvassa on? Miten värit ovat valittu videoon? Kun väritys on hiukan tumma, siitä tietää kyseessä olevan enemmänkin draama kuin komedia. Värit vaikuttavat katsojan kokemukseen. Väreillä on hämmästyttävän suuri vaikutus meidän elämään ja kokemukseen maailmasta. Katsoin elokuvan yöllä ilman ääniä ja kokemus oli yhtä vaikuttava ilman musiikkia kuin musiikilla. Siinä oli minulle isompikin sanoma. 

Kirjoittajan silmin; tiedän taas, että se tuli aiemmin kirjana ja sitä ylistettiin. En ikinä löytänyt sille aikaa. 

Taiteilijana : ne kokemukset mitä kävin sisuksissani katsoessani elokuvaa - olivat kaunista, koskettavaa, surullista. Voimakasta, myötäiloa ja kaikkea muuta. Samaistuin tyttöön elokuvassa. Vaikka minulla oli perhe, eikä minua jätetty - tunnistin niin vahvaa myötäelämistä, että katsoin elokuvan parin päivän päästä uudelleen ja saatan katsoa vielä. Hän kasvatti itse itsensä. Minäkin kasvatin itse itseni. Hän oli kuopus, niinkuin minäkin. Vanhempani olivat ankaria ensimmäisille lapsille, kuopus sai pienimmät kiukut. Mutta silti kuopus jäi yksin tunteiden ja kaiken muun kanssa.

Olen tullut siihen tulokseen itseni kanssa, että olen enemmän kuvaaja kuin kirjoittaja. Olen enemmän elokuva-ihminen, kuin kirja-ihminen. En enää edes jaksa miettiä oikeinkirjoitussääntöjä. Inhoan otsikoiden keksimistä. Koska ne eivät koskaan istu tekstiini. Tunsin aiemmin ehkä jopa häpeää, kun en jaksanut lukea ja silti yritin kirjoittaa. En koskaan saavuttaisi kirjoittajan titteliä, sillä en kykene keskittyä lukemiseen. Siihen määrään, mitä pitäisi lukea. Joku sisäinen ruoska alitajunnassani näin sanoo minulle. Tylsää. Minulle harvoin sanottiin rakentavasti lapsena asioita tai neuvottiin, lähinnä käskettiin, syytettiin, painostettiin tai minulle naurettiin. Kaikkiin liittyi voimakkaita tunnekokemuksia. Asioita ei selitetty auki, vaan jouduin itse keksiä mitä niillä tarkoitettiin. Ja koska näin asioita, mitä pienen ei kuuluisi nähdä tai käsitellä, opettelin oman tapani selviytyä. Nyt kun kirjoitan tätä blogia, en tiedä ollenkaan mitä tästä ajatellaan. Kukaan ei sano, juuri niinkuin lapsuudessanikin. Siksi myös mietin, että miten jaksan tätä kirjoittaa, sillä teen tätä yksin. Vailla minkäänlaista kaikupohjaa, mitä tarvitsin ainakin ennen jotta jaksan. Ehkä olen kasvanut sen yli, etten tarvitse enää muita sanomaan minulle mitään. En tiedä. 

Taide on sisäinen tila, on jopa typerää - että maailma on tehnyt asioita vain tittelin kautta saataviksi. Tai niin me luullaan. Niin joka puolella kirjoitetaan, mutta se ei ole täysin totta. Taide kuuluu kaikille. On ihan selkeästi luonteenpiirteitä - herkkiä tyyppejä, jotka elävät taiteen kautta. Mutta kokemus on silti meille kaikille erilainen. Olen onnekas, kun saan tavata ihmisiä jotka kertovat minulle asioita. Tapasin taiteilijan, joka oli käynyt kaikki koulut ja tehnyt taidetta jo montakymmentä vuotta. Hän sanoi näin: Taiteeseen ei tarvita koulua, mutta kaikkeen siihen ylimenevään tarvitaan ja koulu helpottaa sitä maailmaa joka taiteen ympärillä on; verkostot, yrittäjyys jne, sekä kärsivällisyys ja kestävyys kestää painetta, jota taitelija joutuu kokea. Se jotenkin vahvisti minulle, että kuka vaan voi olla taiteilija, mutta tarvittavat taidot ja verkostot tarvitaan muualta ja se ei ole helpoin asia. 

Kotona vanhempani tekivät kaikenlaista, mutta kumpikaan ei opettanut minua. Kaikki tehtiin puolestani. Aikuisena vaikeudet johtuivat kädettömyydestä ja kokemuksen ja siitä tulevan tiedon puuttumisesta. Opettelin vaikka ja mitä. Tätä on jopa kivuliasta kirjoittaa, mutta kipua kohti. Mikään ei muutu, jos kipuaan ei avaa. 

Meillä oli hyvä perhe, mutta rajat puuttuivat. Ymmärrän heitä, heillä oli valtava työtaakka kannettavana ja minulla oli hyvin voimakas luonne. Uskon, että kaikki on mennyt juuri niin kuin kuuluukin. Mutta minulta puuttui aikuinen jolle uskoutua. Tätini oli se lähin, jolle kerroin asioitani. Ja siskoni. Mutta se ei riittänyt minulle. Kaipasin ehkä myös ihmistä, jolle olen maailman tärkein. Sitä me varmaan kaikki kaivataan. Enkä tiedä onko sellainen mahdollista tässä maailmassa. Jos vanhemmilla on monta lasta, ei voi olla yksi tärkein muista. Minulla jäi jollain tavalla rakkaus saamatta, vaikka kovasti sitä minulle väitettiin että on rakastettu. Minua rakastettiin ehdoilla. Jos teen kuin halutaan. Hain rakkautta aina ulkopuoleltani. Ja luulin, että raha on symboli rakkaudelle. Sillä minulle ei rahaa juuri annettu, eikä mitään ostettu - oletin etten ansaitse rahaa enkä rakkautta. Se on ollut pitkä tie kaivaa tuollainen uskomus alitajunnasta. Mutta, kun tapasin mieheni - annoin luvan itselleni rakastaa ja ottaa sitä vastaan. Haparoiden. 

En osannut rakastaa minua. En tiedä osaanko sitä vieläkään. Sain kuulla äidiltäni ensimmäisen kerran sanat: Rakastan sinua - vasta n.35 vuotiaana. En tiedä ehtikö isäni sanoa sitä koskaan. Hän käytti muita muotoja. 

Opettelin voimakkaista tunnereaktioista mitä välttää ja mitä kieltää. Kielsin tunteeni, enkä itkenyt koskaan. Ja koska en itkenyt, en tuntenut. Olin kova. Itku oli minulle heikkouden piirre, mutta todellisuudessa se oli tärkeä osa minua ja tunnemaailmaani. Kun tutustuin itseeni ja itkuuni - löysin taiteen. Kävin myös vihan, kateuden, katkeruuden, kaunan, pitkävihaisuuden ja muita negatiivisia tunteita läpi. Tunnistin niitä itsessäni ja pyrin niistä vapautumaan. Edelleen kaikkia näitä risteilee minussa aika ajoin, mutta niihin ei enää jää vellomaan. Kiitos erilaisten tekniikoiden. 

Maailma tapahtuu meissä. Meidän kokemuksissa ja tunteissa. Siksi omasta elämästä on pidettävä huolta. Ruokittava sisäistä paloa ja kutsumusta. Pyrkiä elämään myrskyn yläpuolella, kuitenkaan pelkäämättä itse myrskyä. Sillä itse myrsky nostaa meidän taistelijan esiin. Sen joka näyttää minkälaiset selviytymismekanismit olemme saaneet. Minkälainen "sankari" meissä on. Kun myrsky on ohi, sisäinen kokemus on muuttunut ja ehkä jonkinlainen rohkeus on herännyt. 

Maiju

Päästä irti

 

Kuva Jensen Art Co Pixabaystä

Jätä menneisyys taaksesi on vaikea lause tai älä katso menneeseen. 

Kun on herkkä, jää menneisyydestä muistoja jumiin meidän alitajuntaan. Vahvat kokemukset jäävät kummittelemaan ja sieltä käsin ne muokkaavat ajatuksiamme tässä hetkessä. Menneen penkominen on raskasta ja se vaatii usein ammattilaisen avuksi. Tämä on aihe joka on todella vaikea, sillä en ole kyseisen asian ammattilainen, mutta kokemukset kyllä käynyt vahvasti läpi. 

Kun itse aloin käsittelemään omaa mennyttä, jouduin ihan ensimmäisenä päättämään nuoruuteni henkisesti. Olin jäänyt teiniaikoihin jumiin. Haikailin sen aikaisia kavereita, tapahtumia ja kokemuksia. Samalla kuitenkin pelkäsin. Minulla oli vääränlaista rohkeutta niiltä ajoilta jäänyt kummittelemaan. Uhoa ja uhkaa, sekä tietynlaista vastuuttomuutta, joka johtui pelosta ja lamaannuksesta. Vahvin vuosi joka traumatisoi minut oli kasiluokka. Samalla se oli paras vuoteni. Ja näitä asioita en koskaan sanonut ääneen, kuin vasta aikuisena. Nuoruus on todella rankkaa aikaa hormonien ja kasvun takia. Mieli muuttuu, tunteet ovat kaikin tavoin vahvemmat murrosiässä ja samalla joutuu todistamaan asioita, jotka traumatisoi. 

Haluaisin niin kertoa mitkä kaikki elementit auttoivat minua päsemään irti kaikesta siitä mitä lopulta nuoruuteni sai minussa aikaan, mutta en kykene kaikkia muistamaan. Sen muistan, että kävin monta kertaa rosen terapiassa ja löysin sieltä tekniikat käsitellä asioitani ja sen jälkeen kirjoitin elämäni auki. 

Olen pikku hiljaa päästellyt irti asioita. Jos joku on satuttanut minua sanallisesti, niiden käsittelyyn on mennyt aikaa. Lopulta siihen, etten kanna mennyttä mukanani on vaikuttanut se miten elän nyt. Elänkö? Vai olenko kuollut jo ennen kuin elän. Uskallanko tehdä asioita jotka pelottaa? Ei ole mitään merkitystä mitä joku muu tekee vaan mitä minä teen. Ei ole mitään merkitystä minkälaisia valintoja joku muu tekee vaan minkälaisia valintoja minä teen. Kun kasvan henkisesti, maailma ympärilläni muuttuu. Sen olen oppinut että vain muuttamalla omia ajatusmallejani, ympäristöni muuttuu. Kaikki lähtee omasta ajatusmaailmastani. Elämällä on tapana vahvistaa meidän resilienssiä, tuomalla vaikeita asioita käsittelyyn. Kun olet päässyt edellisestä, seuraava on jo tulossa. Mutta kun pohja on vankka, eikä siellä ole asioita, jotka vetävät alas, voi olla helpompaa kohdata vaikeuksia tässä hetkessä. 

Kun päästää irti sisällään olevista kaunoista, ulkopuolinen maailma muuttuu. Mutta miten niistä pääsee irti, se on jäänyt minullekin mysteeriksi. Meditoimalla. Ja ehkä sillä, että ottaa itsensä etusijalle. Antaa itselleen luvan parantua. 

Maiju

MielenRAUHA

Kuva Ylanite Koppens Pixabaystä

 Ihminen on kiehtova kokonaisuus. Mitä enemmän ihmistä opettelee tuntemaan, sitä kiehtovammaksi maailmani avartuu. Se, että osaa kirjoittaa on tärkeää - osatakseen ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan. Se miten toisen ihmisen kohtaa on tärkeää, jotta yhteistyö syntyy. 

Nyt, kun uusi alueeni on syntynyt henkilökuvaukseen, on ihmisen tunteminen eri tavalla tärkeässä asemassa. Se, että toinen rentoutuu edessäsi on iso juttu. 

Minulla käynnistyi itseni etsimisen kausi lievänä, kun istuin 23 vuotiaana kaksoset vatsassa ja en saanut tehdä mitään raskasta, ettei vauvat vahingoitu. Siitä alkoi vaikeuksien polku, mitä en ihan ymmärtänyt. 28 vuotiaana syntyi syvällisempi ymmärrys maailmasta ja siitä etsimiseni todella alkoi. Yli 40 vuotiaana ymmärrän miten vähän tiedän. 

Vaikeudet olivat aina läsnä, mutta särö joka ihmisyyteeni syntyi tämän myötä alkoi hiomaan minua siksi joka olen oikeasti. 

Maailma muovaa meitä ja se vie meitä autopilotilla eteenpäin, kunnes jokin meitä suurempi asia rikkoo kuplan, jossa elämme. Kun kuplaan alkaa kasaantua painetta, saamme todistaa omia selviytymisen kykyjämme todella. 

Aloin kohdata kuolemaa ja omaa kuolevaisuuttani. Läheisten merkitystä, egon kipuilua, draamaa ja tuskaa, jota voimme myös itse aiheuttaa omilla teoillamme ja myöskin ihan vaan väärällä seuralla. Oli vaikeaa tunnistaa omia haavojani. On vieläkin vaikeaa tunnistaa niitä. 

Minulle muodostui taide suureksi voimavaraksi. Ja selviytymismekanismiksi. Mitä enemmän taiteeseen tutustuin, sitä vahvemmaksi sisimmässäni muodostui tarkoitus. Kävin läpi myös perustuntemukset, kuka saa sanoa itseään taiteilijaksi ja kuka miksikin. Maailmassa kulkee hierarkia lähes kaikissa asioissa. Sinun täytyy olla nöyrä, ettet liian aikaisin nosta itseäsi erinomaiseksi jossain asiassa. Maailma tykkää nöyrästä ja inhoaa ylimielistä. Se on minun kokemukseni maailmasta. Minun maailmasta. Ryysyistä rikkauksiin. 

Kun ihminen tutustuu omiin varjoihin ja hyväksyy ne, hänestä tulee luotettava. Tämä on minun kokemukseni ollut viime aikoina. Kun taas ihminen, joka ei tunnista omaa pimeää puoltaan ja antaa sen puolen toimia alitajunnassa, hän on ns. vaarallinen. Hän toimii autopilotilla. Useimmiten tuomitsee muita tai jollain tavalla kohtaaminen jää syntymättä. 

Valokuvaamisen kautta viime aikoina, on käynnistynyt taas tuo henkinen etsintä. Aika katsoa muiden kautta omia haitallisia piirteitäni ja vapautua niistä. Samalla kun ihailen muita, halveksin itseäni. Miten tämä voi olla näin kieroa ja nurinkurista? Näin kysyn minulta itseltäni. 

Sen on muututtava ja asioiden on muututtava. Kaikkein tärkein asia maailmassa on oman itsensä rakastaminen. Miksi? Koska sinä olet itsesi kanssa läpi koko elämäsi ja vastuussa vain itsestäsi, omista ajatuksistasi, arvoistasi ja teoistasi. Kun tuntee itsensä ja hyväksyy kaikenlaisia omia piirteitä ja heikkouksiaan, saa sisälleen ihan erilaista mielenrauhaa. Mielenrauhasta taas syntyy todellinen menestys elämässä. 

Maiju

Säännöt ja sääntöjen kohtaaminen todellisuuden kanssa

Huvittaa toisinaan itseni. Olen opetellut kirjoittamista jo jokusen vuoden, mutta en koskaan ole kokenut siinä olevani mitenkään erityisen hyvä. Sisuksissani jäytää joskus kuulemani lause: Et koskaan oikein loista missään ja tekosi jäävät hiukan harrastelijamaiseksi. Olen tätä lausetta pitänyt omana ruoskana, mutta myös lohduttajana. Pois täydellisyys. Vaikka osaisin kaikenlaisia sääntöjä ja ammattimaisuuksia, ei tarvitse viilata ja puskea ja korostaa omaa erinomaisuuttaan. 

Olen alkanut tsempata videoiden tekoa, jossa puhun instagram tarinoihin. Siinä pätee sama kuin kirjoittamisessa - jätä lisäsanat pois. Jos yksi tarina on minuutin pituinen ja käytän siitä minuutista suuren osan aikaa täytesanoihin, käytän nykyihmiselle liikaa aikaa jonnin joutavaan. Mutta niin videoiden teossa kuin kirjoittamisessakin on luova puoli. Jos liikaa mietin videon sanoja ja haluan olla rento, lähteekö minusta persoona pois. Mietin liikaa. Turhaudun tällä hetkellä, kun haluaisin osata monia nippelijuttuja, mutta en osaa. 

Se, että osaa ja tietää on eri asia kuin elää ja tehdä. Eli toteuttaa asia. Se on itselleni ollut aina hyvä mittari vaatimustasoissa. Vaikka tietäisin teoriassa miten asiat kuuluisi olla, vasta käytännön kautta elettyäni voin sanoa tämän sisäistäneeni. Aina kun alkaa väittämään teoreettisen tiedon kanssa, miten asiat tulisi olla - voi niiden takana ikäänkuin seisoa vasta silloin kun ne on elänyt todeksi. Osasinkohan tätä selittää. 

Käytäntö vs. teoria. Aasinsiltana voisin tähän lisätä ajatusmaailmastani asian : Koska olen käytännön ihminen, olen opetellut luottamaan elämäni aikana ihmisiin, jotka tekevät tekoja sanojen sijaan. Sillä moni voi sanoilla korostaa jotain asiaa, mutta käytäntö ei vastaa sanoja. Siksi tämä maailman tilanne on toisinaan kummallinen ja pelottavakin. Meille korostetaan lehtien palstoilla minkälaisia meidän pitäisi olla, mutta me emme ymmärrä näitä vaatimuksia  jos ne eivät sovellu meidän olemukseen. Vasta käytäntö osoittaa jonkin asian todellisuuden. 

Vasta kokemus ja sen läpi eläminen on viisautta. Muuten se on vaan tiedolla pätemistä. Hah. Näin alaspäin painavasti sanottuna. 

Ihmiset joiden ympäröimiä olemme ovat parhaimpia opettajia meille kertomaan olemmeko sisäistäneet jotain asiaa, jos vain uskallamme kuulla ja ottaa kritiikkiä vastaan. Kritiikin vastaanottaminen on harvinaisen hyvä taito. Se pitää meidän jalat maassa, jos palautteen antaja on kunnon tyyppi ja oikeudenmukainen. Säännöt ovat todella tärkeitä meidän ihmisten keskuudessa. Jos sääntöjä ja tietyntyyppistä kuria ei ole - on vaikeaa tehdä laatua. (Kuria ei kannata aina ajatella ankaruuden kautta).

Maiju