Rakastan ihmisiä, mutta en halua hukkua heidän tunteisiinsa.

 

Otsikon teksti on pysäyttävä, sillä se on uusi minä ja uuden minän uusi suunta. Koko elämäni perustuu sille, etä olen yhteydessä ihmisiin. Olen oppinut ettei kaikki pidä minusta, kaikki eivät jaksa minua. Aina en löydä paikkaani. Nyt olen omassa työelämässäni pisteessä, että paikkani ei ole enää se missä olen, en löydä itseäni sieltä. En tiedä onko se tuo adhd tai mikä, mutta en kykene olla kovin kauaa paikallani jos en ole tarpeellinen. Alan aistia näkymättömyyden kokemuksen. Lopulta paikka jossa olen ja jossa tunteet alkavat täyttää liikaa, alan pikku hiljaa syöpyä. Mutta siirtymät ovat aina silti hitaita. Ne ei tapahdu viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Kuitenkin siirtymä käynnistyy. 

Eilen pohdiskelin asiakastyötäni ja sitä kuinka erilainen olen kuin moni muu. Samaistun hyvin vahvasti moniin nuoriin, vaikka itse olen keski-iän kynnyksellä. Jos joku saman ikäinen on samankaltainen kuin minä, näen että minun tulee kehittää itseäni jos ajaudun samaan tilanteeseen. Ja samalla saatan uppoutua suohon. 

Sain itselleni näkyväksi taas jälleen tuntemuksen jossa palaan aina samaan asiaan: Kannan muiden henkisiä taakkoja. Sorrun siihen helposti. Näen jonkun yllättävän huonon käytöksen, tiedostan sen johtuvan kotioloista, tiedostan sen olevan vaikeasta päivästä. Tiedän, kuka on saanut tämän henkilön voimaan pahoin, mistä se johtuu ja tavallaan annan sillä tavalla käytöksen jatkua. 

Käytös jatkuu huonona muita kohtaan pidempään - alan yliymmärtää ja samalla työnnän itseni syrjään. Minulla on jopa vaikeampaa kuin kiukuttelijalla, mutta minä käännyn sisäänpäin, toinen kääntyy ulospäin. Kun tämä muodostelma tai vastaenergiat käynnistyy, minusta tulee aistija. Koen vahvasti, tunnen mielialoja, alan ikäänkuin valpastua. Vaara on lähellä. Räjähdys, kiukkukohtaus, uhkaus, joku mikä tulee vahvan reaktion kautta. Hylkäys. Tämä on se kohta jossa minun tulee oppia. Antaa muiden räjähdellä ja hyökätä, mutta en silti voi sallia sitä minua kohtaan. Siinä kohtaa täytyy tehdä raja, sillä kaikki jotka hyökkäävät, tulevat hyökkäämään jatkossakin. Ei ole hyväksyttävää, että omat kuonat kaadetaan muiden päälle, kun aikuisen ihmisen tulisi osata kommunikoida suoraan ja rehellisesti. Huom. Tulisi osata. Mutta se on todella harvinaista. Jos ajattelee niin että aikuisen ihmisen tulisi osata, edessä on pettymys. Ihminen taantuu lapsen tasolle monia kertoja,  se taantuu teini-ikäisen tasolle monia kertoja, eikä edes huomaa sitä. Kun sanot ääneen henkilölle jotain, jolla on vahva suojamuuri, se kimpoaa sinulle yleensä takaisin. Kun kulttuuri ympärillä ei ole rakentava vaan tiuskiva, se yleensä luo kulttuurin jossa puhutaan selän takana. Ja selän takana puhumiset eivät saavuta henkilöä josta puhutaan, mutta käytös muuttuu pikku hiljaa vältteleväksi tai joksikin muuksi. Mutta ihmisiä ollaan, ja pallolla on miljardeja ihmisiä, ei kaikkia tarvitse ymmärtää, eikä varsinkaan yliymmärtää. 

Minun tehtäväni on olla ymmärtämättä pahuutta. 

Olen rakentanut elämäni ymmärtämisen varaan, enkä oikeastaan ole täysin sitä tiedostanut. 

Mutta, maailmassa on niin paljon kaikkea sekavaa. Niin paljon, etten jaksa, koska minulla on kaikki radiokanavat samaan aikaan päällä, kun haistelen ympäristöäni. Nimenomaan haistan. Aistin, tunnen ja koen. Ja kun tämä aktivoituu, minulle käy helposti niin, että alan kannattelemaan kaikkia. Tuo sanoi sitä ja tätä, tuo taas tätä. 

Tavallaan muiden draamoissa eläminen piilottaa omat draamani. Minulla on paljon huolia ja suoranaisia vaikeuksia. Ehkä se on elämän tarkoitus, oppia kaikista järkyttävistä asioista. Mutta opinko koskaan olemaan kantamatta muita, kannattelematta kaikkia? On ihan sama minkä ikäinen olen, ihan samoja teemoja pyöritän vuodesta toiseen. Minusta tekee erilaisen muihin verrattuna se, että myönnän sen. Toiset vain kaatavat sen muiden päälle. Kun koira ahdetaan nurkkaan se puree. Silloin vasta voi vasta katsoa itseään rehellisesti kun tunnistaa miten itse toimii, kun ajetaan ahtaalle. Ja meitä ajetaan ahtaalle elämässä ihan jatkuvasti. Selviytymisen keinot on kaikilla vain eri. Toiset kieltää, toiset myöntää, toiset valittaa. Toiset uupuu, toiset rajaa, toiset kiukuttelee. Toiset syyttää, toiset hyökkää, toiset suojautuu. 

Selviytymisen keinoja on paljon. Tunsin eilen vain kolmen tunnin ajan rauhaa, sen jälkeen rauha oli pois ja heräsin yöllä kun televisio on mennyt päälle, katsoin kelloa ja se oli 4:44. Hah. Hartiani ovat korviaan myöten jumissa ja pitäisi tehdä asialle jotain, mutta kokemuksesta tiedän, että auttajia tulee eri hintalapuilla, eri vaatimuksilla, eri painostuksilla. Mutta ei toimi minun aivoille, enkä tiedä miksi. Kunhan en vain repeä liitoksiltani. Minulle on elintärkeää, että ympristö jossa olen voi hyvin. Koska jos muut ei voi hyvin, se tarttuu minuun. Ja maailmassa on niin paljon huonovointisuutta just nyt. 

Maiju

Kirjoittamalla kohti itseäni

 

 Minulla on paljon kehitettävää kirjoittajana, mutta kirjoittaminen on sama kuin hengittäisin. Tulkitsen itseäni sanojen kautta. Tunnen kehossani paljon kommunikoidessa erilaisia kehonkielestä tulevia eleitä. Opettelen siirtymään pienistä yksityiskohdista isompiin linjoihin. Kirjoittamisen avulla saan niitä esiin alitajunnastani. 

Olen alkanut työstämään erittäin merkityksellistä kirjaa. Tämä on minulle suuri asia, mutta ei suinkaan minun takia vain - vaan yhteisöni. Kuulun yhteisöön, joka on harvinainen. Tämä on yhtä kuin pikkukylä maalla, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa isovanhemmat. Olen päässyt todella syvälle sen juuriin ja tarinoihin ja koen, että jos onnistun tässä - avaan skumppapullon, jos sairauteni antaa myöden. Ehkä sokerittoman version. Tai näin valehtelen itselleni. 

Olen iloinen. Samalla kun kirjoitan tätä aihetta, samalla löydän ääntäni. Ääneni on aina ollut sekava, voi olla ettet pysy kärryillä, etkä opi tuntemaan minua sanojeni kautta. Mutta olen iloinen viime aikoina kuulluista sanoista minua kohtaan: Et ole sellainen joka arvostaa statusta, olet sellainen joka kysyy miten status on syntynyt. Et ole sellainen joka arvottaisi rahaa tai omaisuutta vaan kysyt mitä hyvää omaisuudella voi tehdä. 

Kun on pienituloinen antaa vähästään, mutta antaa myös suuritulosetkin. Ne ovat vain harvinaisia. 

Tällä hetkellä tutustun Sinebrychoffien sukuun ja se on merkityksellinen suku yhteiskunnalle. He ovat käyttäneet huomattavaa omaisuuttaan hyvän tekemiseen ja jättäneet jäljen ympäröivään yhteiskuntaan. Ponnistaneet pienistä oloista ja tarjoavat hyvää muillekin. 

Jos johdattelen asian itseeni, niin olen aina ollut työväenluokkaa, pienyrittäjä, myös työtön tai tehdastyöläinen. Olen toisinaan luullut olevani arvossa vähempiarvoinen, mutta luettuani erilaisia kirjoituksia, en ole. Sydämeni on samalla taajuudella kuin monien hyväntekijöiden. Haluan aina parantaa ympäristöäni, mutta elämä ei ole vain sallinut minun olla rikas. 

Raha on se jolla maailmassa arvotetaan ja käytetään valtaa. Jos raha ei ole valta, käytetään auktoriteettia. Kehon kieltä. Mutta mitä jos ihmiseltä riisutaan varallisuus, valta, sekä kehonkieli. Mitä jää jäljelle? Jääkö jäljelle tapa, jolla hän kohtelee muita ihmisiä?

Sitä ei voi periä, ostaa eikä näytellä kovin kauan.

Se näkyy usein vasta silloin, kun kaikki muu on poissa.

Näen ihmisestä aina ensin statuksen, sillä se näyttäytyy kehonkielen kautta. Toisinaan se näkyy hienoina vaatteina tai hyvänä ryhtinä, mutta kun henkilö puhuu; se tulee esiin ensin sanoista, mitä hän kertoo. Millä tavalla korostaa itseään tai asioita, kuinka lujaa hän huutaa. Mutta kun kaikki tämä on riisuttu, jää jäljelle se mitä hän tekee. Ja se mitä hän tekee, kertoo jo paljon. Jos hän huutaa kovaan ääneen, mutta jättää tekemättä. Silloin sydän ei ole ottanut paikkaa, vaan ego. 

Kun kirjoitan tätä tulevaa kirjaa, en kirjoita vaan paikasta vaan kirjoitan omasta historiastani myös, minuun vaikuttaneista ihmisistä. Siksi koen tällä tuovani itseni itselleni esiin. Vaikka tulen esiin muille, tulen esiin ennenkaikkea itselleni. 

Olen pohtinut johtajuutta paljon käsitellessäni kommunikointia. Tämä on osa omaa itseni johtamista. 

En osaa kirjoittaa sinulle, osaan kirjoittaa minulle. Mutta kun kirjoitan kirjaa, koen, että minun on jollain tavalla osattava kirjoittaa myös sinulle, jotta ymmärrät. Katsotaan. Tässä on aikaa. 

Opin itsestäni uuden sanan, olen assosiatiivinen kirjoittaja. Siksi koen olevani sekava. Mutta tiedän monien ymmärtävän minua. Ajattelen eri tavalla kuin lineaarisesti etenevä kirjoittaja.

Maiju

Mitä sanoisit eri ikäiselle itsellesi?

Mitä sanoisin nuorelle itselleni, sille 14-vuotiaalle, 19-vuotiaalle tai 23-vuotiaalle minulle. Miten puhuisin 25-vuotiaalle tai 32-vuotiaalle? Entä miten puhuisin 39-vuotiaalle minulle? Entä tämän hetkiselle tai 50-vuotiaalle minulle?

Jokainen elämänvaihe muokkaa ihmistä. Et voi tietää mitä tuleva tuo, vaikka ennustaisit taroteista ja intuitio ohjaisi ja antaisi tarkkojakin kuvauksia elämästä, tai tietäisit ennusteista, miten asiat toimivat. Koska ihmiset liikuttavat tätä maailmaa. Et voi ikinä tietää, mitä joku päättää maapallon toisessa päässä. He muuttavat jotain, joka tekee ketjureaktion ja vaikuttaa hiljalleen meihin. Elämä on aaltoilevaa. Vaikka historialla on tapana toistaa itseään, se silti tuo aina oman lisänsä siihen. 

Jos voisin ottaa 14-vuotiasta pientä kasiluokkalaista kädestä kiinni; sanoisin sille, että hei tiedätkö. Nauti näistä hetkistä näiden ystävien kanssa, älä mieti tulevaa. Mutta yritä panostaa kouluun. Tiedosta, että jonain päivänä olet rohkea heittäytymään ja vaikeudet joita kuljetat sisälläsi, ne häpeät, ja itsesi kontrolloimiset, ne sulavat pois - ajan kanssa. Ja pliis, harjoita taiteellisuutta jo nyt. Sillä et ymmärrä mitä kaikkea löydät sen avulla itsestäsi. Ja tiedätkö, sinussa ei ole mitään vikaa, vaikka maailma ei tunnista sinun tapaasi olla vielä pitkään aikaan. 

19-vuotiaalle: Tiedän, että yksin asuminen ja työelämään meno on pelottavaa, mutta se ei kestä kauan. Älä missään nimessä häpeä työtäsi, vaikka sinua siitä arvostellaankin. Jonain päivänä huomaat ettei moni koulutettukaan saa tuota työtä. Tulet huomaamaan, että tuostakin työstä on hyötyä elämässäsi, sillä kaikesta on. Kuitenkin tuo työ on sinulle epäsopiva, sillä sinun tehtävä on olla keskellä ihmisiä. Ihmisläheisempää ja lämpimämpää sosiaalisuutta. Asiat jotka jäävät pyörimään ajatuksiisi ovat niitä jotka sinut kasvattavat. Ei aina kovin hyvät ajatukset, mutta rauhoita mielesi. Tulet oppimaan, mutta aika myöhään sekavasta mielestäsi. Mutta jos voisin kertoa, että sinulla on adhd ja tulevassa kukaan ei häpeä sitä, sillä sille tulee nimi. Niin monella on adhd ja niin moni kamppailee omien sisäisen maailman haasteiden kanssa ja kyllä. Maailmassa on myös luotettavia ihmisiä. Jonain päivänä voit laskea kilpesi. Vaikka sinä tulet tiedostamaan että sinulla on huono itsetunto, niin tulet tapaamaan todella paljon tulevaisuudessa niitä, jotka esittävät että heillä on hyvä itsetunto, mutta heidän omatunto on todella hauras ja he ärsyyntyvät sinuun. Muista, että se ei ole sinun syy, vaan heidän oma haava. Sinun ei tarvitse kantaa koko maailman mielipiteitä sisälläsi. Sinun oma itsetuntosi kasvaa. Omanarvontuntosi kasvaa.

23-vuotiaalle: Olet nyt äiti kahdelle vauvalle. Tämä muuttaa sinua enemmän kuin voisit ikinä uskoa. Et ole koskaan kohdannut niin vaikeita tunteita, mitä joudut tämän myötä kokea, mutta selviät siitä. Kukaan ei näe kamppailuasi vaan he olettavat sinusta asioita. Kukaan ei ymmärrä sinua ja joskus he määrittelevät sinua sen mukaan miltä näytät, mutta älä välitä siitäkään. Uskalla olla äiti ja taistella lastesi puolesta, vaikka sitä juuri pelkäät. Kasvat siihen. Kenelläkään ei ole kokemusta sinun tilanteesta, eli ketään et juuri voi kokemuksesta kuulla. Siksi raivaat oman tiesi. Mutta sinua kyllä arvostellaan ja neuvotaan. Sen myötä sinun elinpiirisi vaihtuu. Tulet kohtaamaan sinun syvimmät pelkosi, mistä et edes tätä ennen tiennyt. Äitiys nostaa esiin sinussa asioita, mutta tämä on sen arvoista. Kun nämä tyypit ovat aikuisia - heillä on mahtavia juttuja. Ja valitettavasti adhd:ta ei tunnusteta, etkä saa juuri apua - vaan sinua ikäänkuin syytetään osaamattomuudesta, mutta se ei ole totta. He ovat todella vahvoja tyttöjä. Se on myös supervoima. Sillä sinä kasvatat maailmanparantajia. Heitä ei ole koskaan liikaa tässä maailmassa. 

25-vuotiaalle: Tämä on aikaa jolloin saat oikeastaan tuntea kuka olet ja mihin pystyt. Pystyt itse asiassa hyvin isoihin juttuihin, mutta joku saattaisi vähätellä. Maailma on vielä erilainen kuin mitä se tulee olemaan 10 vuoden päästä. Olet melkoisessa murrosvaiheessa. Se kuka olet, et ole enää 10 vuoden päästä, mutta sisin on silti se sama. Usko itseesi. Luota itseesi. Ja tiedätkö, että teillä on kohta iso elämänmuutos edessä. Teille syntyy pieni vauva, mutta sen myötä suvussasi käynnistyy vaikea kausi. Et ole sellaista kokenut ja selviät siitäkin. Suru astuu elämääsi ja suru puhdistaa taas elinpiiriäsi. 

32-vuotiaalle. Olet rohkea, että lähdit kouluun kolmen pienen lapsen äitinä. Olet juuri menettänyt isäsi, muuttanut kauemmas perheestäsi, aloitat tämän myötä pienyrittäjänä ja polkusi on sitä mitä toivoit, mutta et aina ole varma oletko siitä tyytyväinen. Olet ankara itsellesi ja voisit antaa enemmän armoa itsellesi. Sinä kuitenkin huomaat, että ulkoinen maailma ei anna sinulle armoa, joten joudut tämän opetella kantapään kautta. Olet yksinäisempi kuin koskaan. Elät aikaa jolloin maailma on isossa murroksessa, vuosien päästä tämä mitä käyt läpi, on ikäänkuin olematonta. Lapsillasi on vaikeuksia ja sinä kuljet heidän rinnalla aikuiseksi asti ja sen jälkeenkin. Tulet saamaan turhan rajun alun yrittäjänä, moni ei tätäkään koe. Elämällä on hämmentävä tapa kasvattaa sinua, se vie sinut aina syvimpään päähän. Tämä oikeastaan vaan vahvistaa sinua. Et ole tietoinen, kuinka paljon sinulla on traumoja ja ohjelmointeja, jotka karsiutuu pois. Ei aina helpoimman kautta. Opit, että työ on tärkeää, se kuuluu sinun arjen jaksamiseen, mutta opit myös sen, että oikeassa työssä on oikeat ihmiset. Et jaksa hyvääkään työtä väärien ihmisten kanssa, sillä sosiaalinen ja ihmistä rakastava persoonasi kuihtuu negatiivisten ihmisten kanssa. Jokainen kiusaaja, jokainen ristiriitainen henkilö, hajottaa sinua. Sinun tulee heiltä oppia suojautumaan. Ja opit. Et edes ymmärrä miten paljon epäselviä ihmisiä on maailmassa, kunnes löydät selkeitä ihmisiä. 

39-vuotiaalle. Arvaa mitä? Kun pääset yli neljänkympin, elämäsi muuttuu täysin. Tiputat kaikkia niitä typeriä pönöttämisiä pois joita olet kerännyt matkallasi. Kaikkia "sinun tulee käyttäytyä näin ja näin". Sinusta tulee aito oma itsesi. Se on se mitä olet pyrkinyt kuorimaan itsestäsi. Perhe-elämä, muut ympärilläsi ja maailmanaika on muokannut sinua. Se, että yrität näkyä, mutta et halua näkyä. Sinulla on ajatuksia, mutta häpeät niitä. Jonain päivänä sinä vain olet. Olet vihdoin tyytyväinen siihen kuka olet. Elämääsi on tullut oikeita ystäviä, ei niitä joilta joudut suojautua vaan niitä joiden kanssa voit laskea kilpesi. Rakastat sitä, että näytät vanhemmalta, että sinut otetaan vakavasti. Jostain syystä sinulle on aina puhuttu alentavasti koko aiemman elämäsi ajan. Ehkä nyt kun olet oikeasti sinut, kukaan muukaan ei puhu sinulle enää alentavasti, sillä et salli sitä.

Tämän hetkiselle minulle: Tiedätkö, ihailen sitä miten olet selvinnyt näistä todella vaikeista haasteista. Kohtaat jatkuvasti tunteita, mitä moni ei kohtaa. Toiset elävät draamaa mikä ei itselle edes kuulu, sinä elät sitä ja selviät siitä. Moni ei tiedä mitä käyt läpi. Sinun elinpiirisi taas kapenee ja ihmiset vaihtuu, mutta jos ajatellaan sitä mitä olet kokenut, olet sairastunut ja silti elämänliekkisi palaa. Siitä huolimatta vaikka elämä jatkuvasti yrittää sinulta vetää mitä rajuimmin jalkojasi poikki, sinä et käänny pimeälle puolelle. Se on ihme. Olet menettänyt suuren osan suvustasi, niitä ihmisiä joihin luotit ja niitä joiden luulit pysyvän siinä aina. Tunteet joita erityisherkkä, ripustautuva ihminen joutuu kokea on ollut vaikeaa. Tunteesi ovat hiukan turta nyt ja löydät kyllä taas yhteyden tunteisiisi ja itket liikutuksestakin vielä. Älä huoli. 

Näe, että ensimmäinen lapsesi on lähetetty maailmalle. Miten se epävarma äiti, joka ei osannut puolustaa lapsiaan kasvatti noin pärjäävän lapsen. Epäilit vielä jokin aikaa sitten, että mitenhän tässä käy. 

Muista myös, että vaikka olet syntynyt kannattelemaan, niin sinun ei tarvitse kannatella heitä, jotka eivät sinua arvosta. Sen onneksi opit jo. Päästä irti iilimadoista. Kateellisista, jotka selkäsi takana höyryävät. Tai heistä, jotka eivät sinusta välitä. Olet jo löytänyt ihmisiä, jotka jättävät seläntakana puhumiset edessä puhumiseen. Olet kasvattanut lapset, joilla on sydän paikallaan

Ihmiset näkevät sinut heikkona, mutta se tärinä ja pelko jonka kohtaat kun kohtaat pahimpia pelkojasi, se on oikeasti aika bad ass juttu. Moni vain puhuu niistä. Mutta on hyvä erottaa puhe teosta. Kaikki jotka korostavat puheellaan olevansa jotain, heidän kasvu tulee kyllä. Silloin vasta voi nähdä onko he sitä mieltä. Usko tekoja, älä sanoja. Kuka tahansa voi sanoa olevansa mitä vaan, mutta kaikki sanat tulee läpikäydä teoilla ja tekojenkin on oltava vahvoja ja juurtuneita. Yleensä silloin sanat hiljenee, kun teot puhuu. 

50-vuotias minä. Ihanaa, nähdä sinut ja se mitä olet saavuttanut. Ensimmäinen lapsenlapsi, vakaa tasapainoinen työ. Meri ja mökki ja luonto. Harrastukset ja tasainen arki. Pitkät lomat. Elämä miehesi kanssa elää parasta aikaansa. Teillä on hiukan alle 30-vuotta yhdessäoloa ja saatte nyt elää sitä mikä jäi aiemmin kokematta. Koet rauhaa. 

Meillä kun ei ehtinyt juuri kahdenkesken aikaa olla, kun kaksoset tulla tupsahti. Kamalaa miten kunniatonta. 

Muista, että kaikki he jotka ovat sinulle rumasti puhuneet - he ovat jääneet sinne menneisyyteen. Anna heidän jäädä sinne. Pahat teot elää puheesta, lakkaa puhumasta ääneen niistä. Kirjoita ne paperille ja polta paperit. Puhu vain hyvää. Tästä eteenpäin ->

Maiju

Näkyväksi tuleminen ja sen pelko

 

Tiedättekö mitä? Olin lapsena ihan valtavan kova jännittämään. Esiintymisen pelkoni loi minulle niin valtavan ahdistuskuplan, etten uskaltanut toisinaan edes mennä kouluun, jos tiesin siellä odottavan jotain esiintymiseen viittaavaa. Alakoulussa en kuitenkaan joutunut vältellä elämää, vasta yläkoulussa. 

Ala-asteella minut valittiin näytelmään, mutta pelkäsin niin ääntäni, että opettaja keksi nauhoittaa luokkakaverin äänen c-kasetille ja minä esitin näytelmän hänen äänellä. Olin todella arka. Mutta arkuus ei silti estänyt hakeutumaan vaaraan. Hakeuduin jännittäviin porukoihin, silti arkuus oli taustalla. 

Olin kerran yötä kaverillani 11-vuotiaana, jonka vanhemmat olivat juhlimassa naapurissa. Sain heidän avaimet käteeni ja laskin eteisen pöydälle. Seuraavana päivänä hänen äiti otti minut puhutteluun. "Meidän avaimet on kadonnut, joissa on poliisilukon avain. Sinulle avaimet on annettu ja sinä ne hävitit. Joudumme vaihtamaan lukot. Olen reilu ja maksan lukosta puolet. Voit kertoa tämän vanhemmillesi." Menin kotiin täristen ja häpeissäni. Mielestäni jätin ne avaimet eteiseen, mutta aikuinen oli sitä mieltä että olen väärässä. Isäni raivostui, huusi ja soitti kaverini äidille. Me ei makseta mitään! Emme käsitelleet asiaa, minä kuulin vain huudon ja tunsin paineen. Aikaa meni noin 2kk ja avaimet löytyi avainkaapista. Kaverini isäpuoli oli kännissä ne sinne vienyt, eikä muistanut. Minut nähtiin väärin. Syyllisenä. Olin helppo kohde. Lapsi. Heidän perhe oli päihteidenkäyttäjiä, myös kaveristani tuli käyttäjä. Minuun se loi uskomuksen. Olen joka tapauksessa syypää, joten syyttäkää vain minua. Kun joku luo sinusta syyllisen, olet sitä, ellei joku sinua suojele ja puolusta. Samaisen perheen kanssa kävi tilanne, jossa  he olivat osallisena liittymättä kuitenkaan tapaukseen. Heidän vastapäisessä talossa tapahtui onnettomuus, isä oli sytyttänyt talon tuleen ja hän tippui alas parvekkeelta kuudennesta kerroksesta. Ystäväni äiti oli nähnyt tämän keittiön ikkunasta, minä tulin paikalle 11- vuotiaana ja näin miehen kuolleena. Olin turhankin utelias ja menin ihan selvittämään mitä oli tapahtunut. Mutta kun tätä lähdettiin selvittämään jälkikäteen, ystäväni sai kriisiapua, minä en. Sillä kukaan ei tiennyt tai kertonut että olin paikalla.  Ehkä piipitin, että olin siellä - minut ohitettiin. En muista kunnolla. Ystäväni oli silloin harrastuksessa, eikä nähnyt koko tapausta. Sain uskomuksen: "Olen niin vahva, että minä pärjään ilman apua" Nämä kokemukset muokkasi minussa minun näkyvyyttä. Antoivat ristiriitaisia uskomuksia. 

Muutin kotoa 18-vuotiaana ex tempore. 

Lopulta huomasin pelkääväni naapureita, sillä ymmärsin vihjailevista kommenteista, että minua epäillään maton varastamisesta pesutuvassa. Kuvailut soveltuivat minuun. En varastanut hänen mattoaan. Tämä tilanne ei päättynyt, en saanut kuulla lopputulosta. En pidä tunkeilevista ihmisistä, jotka näkevät minussa jotain joka hyödyttää häntä. Hän tutustui minuun niin, että ensimmäisenä hän halusi minun leipovan hänen juhliin kakkuja, koska olin kokkikoulussa. Koska en leiponut, oletan hänen epäilleen minua varkaaksi. 

Muutin. Ainoa naapuri johon tutustuin asuessani yksin, pelasi venäläistä rulettia kaverinsa kanssa. Ymmärsin, että minun ihmissuhdetutkani hakeutuu vaaraan, enkä tiennyt miten löytää pois. Toinen naapuri jätti aina kotioven auki rappukäytävässä ja hänen vihainen koira hyökkäsi pari kertaa oman koiran kimppuun. Olin hämmentynyt. Kolmas naapuri jonka tiesin, oli pelottava päihteitä käyttävä perhe, jossa minun parvekkeelle lensi aina heidän tavaroita. Uskomukseni vahvistui, että ihmisiä täytyy pelätä. 

Elämässäni on aina ollut tilanteita, jotka eivät koskaan selvinneet, asioita ei päätetty. Ne jäivät alitajuntaani kummittelemaan. Pikku hiljaa sosiaalinen pelko oli ottanut niin suuren vallan, että pelkomöykky oli alkanut muuttaa käytöstäni. Pakenin tilanteista, joita normaalisti ei tarvitsisi paeta. 

Turvauduin alkoholiin ja se toimi turvanani niin kauan kunnes tulin äidiksi. Oikeudentuntoni oli niin suuri, etten sallinut itseni juoda alkoholia koskaan lasteni edessä. Jokin riipuuvuus täytyi luoda. Se oli siis herkut ja suklaa. Maailma kuitenkin on äärimmäisen julma ulkonäön suhteen, joten vetäydyin ja piilouduin. Lapseni halusin kauas ongelmista, mutta eihän se nyt noin vain mennyt. Ongelmat odottivat edessäni. Nyt kahdella lapsellani on adhd diagnoosi. Enkä vielä ymmärrä täysin miten adhd toimii. Olen itse myös testeissä. Mutta tutustun aiheeseen sen minkä osaan ja kykenen. Tässä vaiheessa kun olen tämän kaaokseni keskellä, jokainen vastapuolen kommentti saa minut poistumaan. Sillä sisälläni on outo paine.

Adhd kuitenkin selittää paljon sitä miten kannan kokemuksia. Toiset kuvailevat sitä että kaikki kanavat ovat auki yhtä aikaa. Kun kaikki kanavat ovat auki, ei osaa erotella mikä johtuu mistäkin. Pienet ja suuret ongelmat voivat muuttua saman kokoisiksi. Kun minulla ongelmat ovat olleet melkoisen isoja, en ole tunnistanut niitä pieniä - vaan reagoin kaikkiin pieniinkin asioihin yhtä voimakkaasti. Oikeudenmukaisuus on voimakas piirre, mutta joskus joku huutaa minulle oikeudenmukaisudesta ja se jättää syyllisyyden. Sillä maailma on vääristynyt, kun puolustat jotain arvoa, joku toinen huutaa vääryyttä. Ja kun kaikki kanavat ovat auki joka suuntaan - lamaantuu, sillä ei tiedä mihin tarttuu. Silloin tarvitaan erottelukykyä. Mikä on oma taisteluni? Kaikkiin vääryyksiin ei voi puuttua. 

Kun lopulta päätin kohdata näitä omia ahdistuksiani, elämä toi eteeni oikein sankoin joukoin rajojeni testaajia. Se toi ihmisiä jotka kommentoivat ulkonäköäni, olemustani, väittivät heikoksi, liian kiltiksi ja mitä vielä etten pystyisi tehdä joitain tiettyjä asioita. Muistan kun reilu 10 vuotta sitten olin menossa koulussa edustamaan luokkaani. Pelotti. Mutta mietin, että aloitetaan jostain. Luokkakaverini pillastui; "Et sinä meitä uskalla puolustaa." Jäin suu auki ja mietin, että puolustaa miltä? Olemmeko jonkin uhan alla? En lopulta mennyt, sillä kommentti jäi kummittelemaan.

Yksi vahva piirre minussa on josta aivoni eivät jätä rauhaan. Jos edessäni oleva henkilö hyökkää minua vastaan, (ihmiset eivät tunnista sitä hyökkäämiseksi itse) Ja syyttää minua jostain tekemättömästä asiasta ja hän itse jättää tekemättä saman asian. Se alkaa nakertaa sisuksiani, eikä aivoni ja hermostoni jätä rauhaan. Voin alkaa tekemään tuota hänen vaatimaa asiaa ja kuormittua ja samalla alkaa inhota henkilöä. Suojautua lopulta. 

 Minulla ei elämässäni ollut nuorena yhtään minua uskovaa aikuista, joten sisäinen puheeni oli aina mollaavaa. Kun lähdin kasvattamaan itseäni, muokkasin sisäisen puheeni kannustavaksi. Se oli vaikeaa, sillä vaikka puhuin lempeästi itselleni - kohtasin ihmisiä jotka puhuivat julmasti. Tämäkin täytyi käsitellä itseni kanssa. 

Minulla ei ollut sisäistä voimaa vastustaa vielä ympäristön puheita, sillä herkkyyteni tunsi voimakkaan puheen myötä tulevan paineen kehossa ja pelkoa oli vielä paljon muistissa. Eilen kuulin nepsyvalmentajalta sanan pda piirre. Tähän täytyy tutustua (jos muistan), sillä lähimuistini on lyhyt. Ehkä päivän kestävä. Voin kaivaa muististani tietoa, mutta valittua. Enkä voi siihen vaikuttaa. 

En tiedä mihin kategoriaan virallisissa jutuissa se menee, mutta tunnen voimakkaan puheen huutona. Jos olen heikko, kuulen että minulle huudetaan, kun taas huutaja ei ymmärrä sitä. Hänen energia on niin vahva. Voin poimia jonkun syytöksen jotain toista ihmistä kohtaan joka soveltuu minuun ja alkaa suojautumaan. Vaikka se ei tarkoita minua. 

Päätin silti, että läpäisen tämän kaiken. Minusta ei ole tulossa laulajaa, esiintyjää tai mitään muutakaan esilläolijaa, mutta esiintymispelkoni on laantunut ja ahdistukseni pienentynyt. Ihmiset jotka ovat minulle töräytelleet tai jotka ovat minussa vikaa nähneet - ovat kadonneet elämästäni aikoja sitten. He opettivat minulle minusta paljon. Osa opetti sen, että huh mitä törkimyksiä, osa opetti minusta sen, että minun on vahvistuttava. Sen olen oppinut ja todennut, että edessäni kun on törppö, eli negatiivinen tunteiden töksäyttäjä, raivoaja tai jokin muu epäasiallinen tyyppi - en kosta. En hyökkää. Enkä edes välttämättä sitä sano hänelle. Käännän vain selän. Tai jos sanon, pyrin tekemään sen rauhallisesti. Se ei kuitenkaan tapahdu heti, vaan siinä voi mennä aikaa. On todella hyvä asia tuntea itsensä. Tuntea sen miltä tuntuu, kun oma voima kasvaa tai miltä jokin jalat lamauttava tilanne ei enää lamauta. Olen iloinen näistä nykypäivän diagnooseista, joita ennen ihan pelkäsin. En hakenut apua, sillä pelkäsin auktoriteetteja. Miksi? koska heillä oli valta kirjoittaa minusta mitä vaan rekistereihin, enkä välttämättä tiennyt mitä. Ja sitten minut leimataan joksikin vääräksi. Nyt tiedän ja nyt näen ja voin tarvittaessa oikaista ne. Pelkäsin aina, että minut nähdään väärin. Negatiivisen kautta. Niinkuin oli monesti käynyt. Eikä nämä ollut ainoita kertoja. 

Tällä hetkellä ympärilläni on ihmisiä, jotka näkevät minut niin sanotusti oikein. Kun katsoo maailmaa alemman minän kautta tai ulkoisen olemuksen kautta, ei näe totuutta. Eikä ehkä saa aitoja ihmissuhteita. Aitojen ihmissuhteiden rakentaminen on vaativaa työtä, jossa on laitettava itsensä likoon ja tarvittaessa antaa anteeksi, jos ihmiset eivät pääse tulemaan joihinkin tärkeisiin tilaisuuksiisi. Aidot ihmissuhteet kulkevat kahteen suuntaan. Ne eivät ole vain toisen vastuulla. Mutta me ihmiset saatamme olla toisille vain hyvän mielen tuojia. Olin toiselle kaverilleni se, jonka kanssa hänen äiti antaa olla, kun äiti kielsi muut kaverit ja toiselle kaverille se, joka tekee hänen lapsesta pahan. Minä sain olla molempien kanssa vanhempieni puolelta. Heistä kummastakin tuli päihteidenkäyttäjiä. Kummatkin alkoivat myös minua jossain vaiheessa käyttää hyväksi rahallisesti. He olivat minun mallit ystävyydelle. 

En oikeastaan edes tiedä mitä näkyväksi tuleminen tarkoittaa, mutta sen tiedän että hyvä näkyvyys ei ole kulissia. Sellaista muottia mihin pitää itsensä sulloa ja kaikki näkee sinut. Tai, että sinun tulee näyttää itsestäsi vain yksi puoli, se mikä nostaa oksitosiinia. Kun näytätkin itsestäsi jotain mikä ei ole sopivaa, sinua heitetään kivillä. Jos et satuta muita - voit olla just sellainen kuin olet. Minä olen kasvanut miellyttäjäksi, sillä miellyttäminen tuo turvaa hermostolleni. Mitä enemmän tapaan ihmisiä, elämäni muokkautuu, mutta turvan kokemus muuttuu. En koe tällä hetkellä turvaa, sillä hermostoni on niin ylivireessä, että se näkee vaan uhkaa. Yritän silti olla rauhallinen. Se ei ole helppoa. 

Kun olet näkyvä, rakastat itseäsi - sitä tyyppiä joka uskaltaa olla sellainen kuin sisimmässään tuntee. Ja kun rakastat itseäsi, yksikään toisen heittämä kivi ei satu. Omanarvontunne kasvaa, kun itseään rakastaa. Maailmamme on sosiaalinen, vaikka ei sosiaalisuutta kokisikaan. Kaikki ongelmat johtuvat sosiaalisuudesta. Sinusta joko tykätään tai ei tykätä. olet joko arvostettu tai et ole. Saat työpaikan tai et saa. Kaikissa on aina jokin sosiaalinen taho päättämässä. Siksi jollain tasolla miellyttämien on vain hyvä asia. Positiivinen puhe.

Vaikka näkisit syyn miksi toinen heittää kivillä ja antaisit senkin anteeksi, on hyvä ymmärtää, ettet ole vastuussa toisen kasvusta. Kiven heittäjä kantaa ihan oman vastuunsa. Jos toinen päättää olla julma, se on hänen valinta - vaikka hän olisi kokenut mitä kamaluuksia elämässään. Aika moni muukin on kokenut, eikä silti heitä kiviä.

Kun on puhdas omatunto ja rakastaa itseään, ei ole tarve valehdella muille. Valehtelu tuntuisi olevan keino helpottaa omaa elämää, mutta valheet satuttaa muita. Valehtelemalla tulla näkyväksi ei ole minun arvo. Minun tavoitteeni on tuoda omat möröt alitajunnasta esiin ilman valhetta, mutta samalla näen, että ollessani ihmisten kanssa jotka näkevät eri silmin. Stressaavat eri asioista, he voivat nähdä minut negatiivisesti. Ja satuttaa minua, koska he kokevat sen vaikeaksi. Mutta samoin minä voin tehdä niin. Ja jos me valitsemme toisemme, me olemme silloin samalla puolella. Jos me emme valitse toisiamme - olemme aina toisiamme vastaan. Eikä meidän polku kulje samaan suuntaan, käymme vain toistemme elämässä. Perhe on eri asia. 

Mutta itsensä oikeastaan oppii tuntemaan vasta kun naama on upotettu saveen ja joudut selviytyä hengissä. Kun tiedät mitä vaikeudet ovat, kun tiedät että asiat eivät ole sitä miltä pinnalta näyttää. 

Kun kohtaa vaikeuksia, eikä haluaisi olla jatkuvasti vaikeuksissa - tulee opittua ihmisistä ympärillä. Kenen lähellä itse haluaa olla. On ikävää huomata joistain ihmisistä, että vaikeudet kun koittaa, et heitä halua vierellesi. Itse hoitaa kyllä omat vaikeutensa, mutta joku toinen voi repiä sinut alas. He jotka repivät sinut alas, he vahvistavat sinua, mutta älä silti anna siihen lupaa. Älä selittele heidän vaikeuksia oikeutetuksi. Jos he ovat mulkkuja, he ovat mulkkuja. 

Maiju

Aidossa maailmassa egon ja rakkauden välimaastossa

 

Liekö jonkinlainen muutos minussa menossa, sillä ärsyynnyn itseeni ja omiin kirjoituksiini. Jos maailmassa olisi vain minun kirjoitukset, se olisi hullu maailma. 

Olen tällä hetkellä työllistänyt itseäni todella paljon. Kaikki työ ei ole palkallista vaan osa on täysin vapaaehtoista. Mutta, uskon vapaaehtoisuudesta sellaisen voiman, että sillä voidaan vaikuttaa hyvinvointiin. Olen pienessä ajassa ehtinyt oppia jo paljon, luonut nettisivut, oppinut uusista ohjelmista, kokouspöytäkirjoista ja kaikenlaisesta sellaisesta, mitä oma työelämäni ei ole tarjoillut. Koen meneväni vauhdilla eteenpäin. Mutta vauhdilla eteenpäin tarkoittaa minulle vain aitona vauhdilla eteenpäin. 

Olen koko henkisen kasvuni ajan pyrkinyt rakentamaan aitoa maailmaa. Sellaista maailmaa jossa minä saan olla aito ja ympärilläni olevat saavat olla omia aitoja itsejään. Vain siten voi tutustua maailmaan oikeasti. Mutta mitä aito tarkoittaa minulle? Minulle aito on rauhaa, rentoa, helppoa ja suoraa kommunikointia. Missä olen kasvanut? Tukahduttavassa, räjähtävässä ja epävakaassa, joskus paikoin kieroilevassa maailmassa. Hyökkäävässä maailmassa. Eli draaman maailmassa. Maailmassa jossa et koskaan voi luottaa. Aidossa maailmassa on psykologisesti turvallista. 

Meillä on työelämä ja julkinen maailma, joka tuntuisi olevan yksi kilpailun ja taistelun kenttä, mutta on olemassa myös se maailma joka näkee ihmisen ja ympäristön, luonnon ja eläimet. 

Minulla on yksi arvo joka ei katoa. Se on tutustuminen luontoon. Minä saan asua maapallolla, kaiken sen luonnon keskellä. Linnut pesivät etupihallani, kauriit tai peurat ja citykanit, sekä rusakot käyskentelevät pihallamme. Kauriit toki voivat olla ihmiselle haitaksi, syömällä kukkia sun muita, mutta he ovat täällä ja he saavat olla. Mutta olen myös ihminen ja joskus joudun tehdä valintoja, joka ei kunnioita jokaista hiutaletta maan päällä. Olisi sula mahdottomuus olla täydellinen teoissa, helppoa se on kuitenkin sanoissa.

Aidossa maailmassa olen rajannut ihmisiä, jotka vievät voimani. Minun ei kuulu pitää kaikista ja olla kaikille kaikkea, vaan minun kuuluu löytää omat ihmiset jotta voin kokea olevani psykologisesti, että fyysisesti turvassa. En usko, että tulen olemaan sellainen muuri ja täpäkkä täti, joka ojentaa kaikki edessä olevat rönsyilijät - väsyn siitä. Olen tehnyt paljon omaa henkistä työtäni, itseni kanssa. Minulla on myös henkinen ego joissain tilanteissa ottanut vallan, tämä leukemia tuli opettamaan päästämään siitä irti. Henkisellä kentällä on tullut kuultua kaikenlaista. Mitä itse olen oppinut; minä olen syntynyt tänne näillä eväillä mitä on annettu ja sinä olet syntynyt noilla eväillä joita on annettu. Meidän molempien tulee löytää omat selviytymisen keinot ja oma voimamme, minä en voi tuputtaa sinulle tietoa, etkä sinä minulle. Mutta me voimme auttaa toisiamme, siinä tulee vallita vain vapaa tahto meidän välissä. Meidän tulee vapaaehtoisesti ottaa toisiltamme vastaan asioita, silloin me oikeasti voimme mennä eteenpäin ja saada apua. Kun toinen meistä luulee, että tiedämme toinen toista paremmin, suutumme toisillemme, koska emme ota vastaan jotain, olemme silloin sokaistuneet omasta egosta. 

Ego on kuitenkin meillä kaikilla, se on meidän yksi kompasseista maailmassa ja olisi luonnotonta jos se ei meillä olisi näkyvillä millään tasolla. Toisilla ego on vain näkyvämpi kuin toisilla. Huomio kuitenkin kannattaa kiinnittää vain omaan. Sillä osoittamalla jatkuvasti muita, jää oma kasvu hoitamatta. 

Maailmassa ego nyt vain tässä pyörii, mutta siitä voi oppia. Toiset haluavat oppia niin, että he jyräävät, vähät välittää empatiasta ja näkee esimerkiksi vain rahan. Mutta, rakkaus ykkösenä työntää egon syrjään. Se on isoin oppi jonka ihminen voi saavuttaa. Ja se toivottavasti pysyy kompassina lopun elämääni. 

Minulla on aina ollut valtava tarve parantaa yhteisöäni, oli se perheeni, työyhteisö tai kesäpaikkani tai harrastusseura. Tällä hetkellä olen tarttunut erilaiseen toimeen ja toivon onnistuvani. Minulla on vakaa aikomus valaa rakkautta sinne missä se tarvitsee tulla näkyväksi. 

Maiju

Ole avoin

 

Jos sinulla on ihmisiä ympärilläsi, joita arvostat - kysy heiltä mitä heille kuuluu. Jos sinulla on jotain yhteistä ihmisten kanssa, yritä jakaa elämääsi heidän kanssaan. 

Luen paljon ihmisten tarinoita ja kuulen erilaisista elämäntavoista. Olen saanut toistuvasti todeta, että ihmiset katuvat asioita yleensä silloin kun on jo liian myöhäistä. Kun kuolema tulee tai sairastuminen vie toimintakyvyn. 

Luo elämästäsi sellaista, että kuoleman porteilla tiedät olevasi tyytyväinen. Tai luo kumppanisi ja perheesi kanssa sellaisia suhteita, että kuoleman porteilla mikään ei jäänyt kesken. 

Luin niin kauniin tarinan miehen kirjoittamana joka oli menettänyt vaimonsa ja jäänyt hiukan alle 70- vuotiaana yksin. Hän oli elänyt avioliitossa 40 vuotta, mutta ei oikeastaan tuntenut vaimoaan. Hän tunsi vain itsensä ja vaimo myönnytteli häntä. Kun vaimo kuoli, mies löysi hänen tavaroista unelmakirjan, tavoitteita joita vaimo olisi halunnut toteuttaa, mutta mies ei koskaan kannustanut tai oikeastaan arvostanut vaimon elämää. Nyt kun vaimo oli kuollut, mies toteutti vaimon unelmat, kulkemalla ne itse läpi. Tarina oli niin kaunis, että kyyneleet valuivat poskiani pitkin lukiessani kirjoitusta. 

Siitä asti kun kohtasin ensimmäisen kuoleman, eli isäni kuoleman - aloin miettiä elämääni. Kohtasin oikeasti ensimmäisen kuoleman jo 5 vuotiaana, mutta olin liian pieni sitä ajattelemaan. Isäni kuolema oli vasta alku kasvulleni ja aloin riitelemään. Vaatimaan oikeuksia itselleni ja tunnistamaan oman arvoni. Minulla alkoi vaikeuksien kierre. Menin hetkeksi vastarannalle. Kuolema ei osunut vaan isääni, vaan pikku hiljaa tutut kasvot alkoivat kadota elämästä. Pienessä ajassa olen menettänyt ison määrän ihmisiä. 

Minulla on aina ollut valtavan voimakas menettämisen pelko, mutta näiden kuolemien, taloudellisen ahdistuksen, isojen velkojen ym kanssa, en enää anna jokaiselle tunteelle sijaa. Sen sijaan joudun opetella erottelemaan ihmissuhteista, ketkä tekevät hyvää ja ketkä eivät. Kenen energian annan ruokkia elämääni. Olen elämässäni taas jonkinlaisessa risteyskohdassa ja tunnen sen tietynlaisina energiamuutoksina. Jotkin vanhat jutut ovat alkaneet nostaa päätään, sillä niiden kuuluu irrota ja jatkaa matkaa.

Minulla ei sielu ilmeisesti ihan mitä vain läpäise. 

Olen sielun kasvun polulla ja kaikki vaikeudet joita voitan, ovat minun ja sieluni välisiä asioita, niihin ei muilla ole sananvaltaa vaikka voi että, kuinka usein ne muut siihen puuttuu. Mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Mutta se on inhimillistä ja teen varmasti minäkin sitä. 

Miksi tuon miehen tarina kosketti, oli pienen pieni samaistumisen pinta. Oli totta, että minä olin luovuttanut työstäni vakaassa työpaikassa perheeni takia. Miehen vaimo oli luopunut unelmatyöstään perheen takia. Mutta meissä oli eroa että en todella viihtynyt siellä enää. 

Olen ollut avoin asioille viimeisten 20 vuoden ajan, eli antanut asioiden ilmaantua elämääni ja katsellut niitä eri perspektiiveistä. On paljon sellaisia asioita, joita olen ottanut mukaani ja ne on jääneet, mutta on paljon sellaisia jotka ovat tulleet vain vahvistamaan minua ja poistuneet. 

Kohdatessani vaikeuksia yrittäjyydessä, yhteydessä yhteiskuntaan ja talouteen - monesti itkin voimattomuuttani kun en saanut tuloja. Tunnistin oman heikon asemani. Muistelin vakaata työtä, tasaista tuloa jota sain. Mutta en päässyt sinne polulle enää, sillä valitsin perheeni. Olin pienten lasten äiti, työtön ja aika arvoton työelämässä. Olin aina jonkun kengän alla. Enkä edes ymmärtänyt sitä. Piti kasvattaa lapsista yhteiskuntakelpoisia sen valtavan mielipidetulvan keskellä, mitä muut ihmiset syöttivät. Se työn määrä mitä perheen äitinä jouduin tehdä, oli valtavaa. Eikä sitä kannata edes puolustella, sillä maailmassa on aina joku joka ei arvosta perhearvoja. Mutta minä arvostan. Arvostan jokaista äitiä, joka antaa rakkautta lapselle ja jokaista isää, joka huomioi perheensä. Jokaista isää joka tuo leivän pöytään, kun vaimo ruokkii lapset. Ja jokaista isää, joka osallistuu kodin arkeen, olemalla perheen pää yhdessä äidin kanssa. Arvostan yhteiseen suuntaan katsomista, lasten hyvinvoinnin tukemista. Oli vanhemmat sitten yhdessä tai erikseen, mutta lapset ovat arvoissa keskiössä. Mutta, elämä ei ole niin yksinkertaista. On arvoja, mutta aina asiat eivät mene kuin ajattelee. Elämä on arvaamaton ja heittelehtivä. 

Sen olen kuitenkin saanut jollain tavalla karsittua - jatkuvan egoilun, kuka elättää kenetkin - puheen. Perhe on yhteinen sopimus ja se tehdään yhdessä. Ei yksipuolisesti vaan yhdessä. Se kenellä on rahaa, se antaa sitä niille jotka oikeasti tarvitsee, mutta se kenellä ei ole sitä, ei pidä sitä itsestäänselvänä. Käytä hyväksi. Pienen pieniä nyansseja oppimisessa, johon ei sovellu egoilu. Olen nähnyt tässä turhankin isoja kontrasteja. 

Lapseni ovat erilaisia, heillä on omia vaikeuksiaan - mutta heidän ei tarvitse sopeutua massaan. He ovat nepsypiirteisiä, niinkuin taidan olla minäkin ja he ovat saaneet olla omia itsejään. Emme ole huutaneet julkisesti vaikeuksiamme, mutta näin jälkeenpäin voin kertoa, että en palaisi takaisin, enkä huolisi yhtäkään vähättelevää ihmistä menneisyydestä takaisin elämääni. 

Kouluttauduin, mutta lähdin vaikealle alalle, ymmärtämättä mihin olin mennyt. En kadu, sillä opin omasta hermostostani ja omasta temperamentista. Olen rakastanut työtäni valtavasti. Kun synnyin, kasvoin maskuliinisessa maailmassa, kovana. Mutta tämä työ palautti herkkyyteni. Sen jollaiseksi minun olisi kuulunutkin kasvaa. 

Olisi hienoa, että tämä maailma jossa me elämme olisi tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen, mutta siitä voi luoda oman kuplan, jossa on onnellinen. Se on todella epätasa-arvoinen meille varmaan jokaiselle jossain määrin. Olimme sitten minkä tahansa sukupuolisia, minkä tahansa maalaisia, missä tahansa asemassa tai mitä tahansa muuta. Jokaisella meillä on taistelumme. Mutta. Taistelun voi valita. Ollako samalla puolella vai taistella aina vastaan. Syyttääkö aina muita vai löytää ratkaisun.

Sain koettavaksi itsessäni olevaa heikkoa puoltani pari viikkoa sitten. Huomasin minussa elävän uhrin, silloin kun ajetaan seinää vasten. Kehoni reagoi, hermosto tärisee, unet menee. Kehon mennessä ääritilaan, heikkoudet nousee pintaan. Ja kun heikkoudet nousee pintaan - näen kuka on puolellani ja kuka vastapuolella. Vastapuolella ovat he, jotka heikkona hetkenäsi ei tunne empatiaa - he hyökkäävät. Varo heitä. Tiedät siitä, että heitä ei kannata valita vierellesi. Vaikka he olisi kuinka mukavia. 

Mutta ole avoin, et koskaan tiedä kuka tulevista kohtaamistasi ihmisistä voi olla elämäsi ihminen, elämäsi ystävä tai yhteistyökumppani. Opettele vain erottamaan kuka ei ole ja kuka ei kuulu sinun maailmaasi. 

Kerroin uudelle tuttavalle yhteisestä projektista, että minua tarttee vain vähän taputtaa olalle ja kehua, niin tuotan asioita kuin turbomoottori. Mutta ei manipuloivaa ja teennäistä kehua, sellainen kehu haisee. Minua on alettu vasta aidosti kehua ehkä noin 10 vuotta sitten. Sitä oli ensin vaikeaa ottaa vastaan. 

Sain kehun, joka todella laittoi moottorin käyntiin. Olen oppinut itsestäni, että palautteen puuttuminen elämästäni, teki minusta alisuorittajan. En oikeastaan koskaan tavoitellut kuuta taivaalla, sillä minulla ei ollut elämässäni ihmistä joka olisi minut nähnyt kun olin lapsi. Mutta nyt minut nähdään ja näen itseni. Olen tehnyt ison työn erään yhteisön hyväksi, joka on toki vasta alkua. Koska tunnen nurisevan yhteisön, odotan jännityksellä niitä epäkohtiin puuttujia, jotka vinkuu selän takana kuinka he olisivat tehneet toisin ja eivät kuitenkaan osallistuneet mihinkään. Se on sellainen väki joka kuuluu elämässäni vastarannalle. He jotka tietävät miten tehdä asiat paremmin, mutta koskaan omat kädet eivät likaaannu itse tekiessä. Vain epäkohtien esiintuomisessa he loistavat. Tämä on minun vaikeus, jota en siedä ja jonka toivon voittavani niin, ettei se vain vaikuta minuun enää millään tavalla. 

En oikein löydä intoa julkaista tällä hetkellä tekstejäni, tämäkin on ollut tiedostossa jo hetken. 

Kun olin lapsi, minulle ei annettu vastuuta, minuun ei luotettu - vaan vähäteltiin. Kun muistelen vanhempiani, he ovat muistoissani neutraaleja. En muista sääntöjä, muistan vain vaikenemisen. Puhumattomuuden. Mitään ei selitetty. Mistään ei myöskään sanottu, jos tein väärin. Tunsin vain hiljaisen paineen. Opin tällaisen tavan olla.  Palaute oli aina negatiivista jos sitä sai - se teki minusta manipuloijan ja uhriutujan. Manipuloin muita, koska itse sain pakokauhukohtauksia häpeän takia. Negatiivinen palaute sai uupumaan, eli yhteys tunteisiin katosi ja muuttui kovaksi. Suorittajaksi, alisuorittajaksi. Kylmäksi. 

Olisinpa tiennyt tai olisipa se maailmanaikana tiennyt mitä tarkoittaa erityisherkkä adhd lapsi. Tai tyttö. En ollut häirikkö, vaan kaikki tapahtui sisäisessä maailmassani. Olin kovettunut. Kovettunut sai paljon nenilleen. 

Ja vasta äitinä 20 vuotta sitten alkoi tämä kasvu. Olen kasvattanut itse itseni. Sitä ennen tein vain niin, ettei kukaan suutu tai ärähdä tai sano mitään ilkeää. Eli maskasin ja tukahdutin ja toteutin muiden tahtoa. Olin kiltti, josta moni sanoo törkeästikin, mutta näin katsottuani taaksepäin, onneksi olin kiltti ja onneksi olen halunnut aina hyvää ihmisille olemalla kiltti. Minulla on puhdas omatunto. Mutta siitä huolimatta vaikka luulisin että olen tehnyt oikein, en silti ole voinut estää lasteni ongelmia. He kohtaavat melko samanlaisia kuin minä. Mutta mitä voin tehdä, voin pyrkiä olla läsnä. En kuitenkaan voi tehdä asioita paremmin kuin edeltävät sukupolvet. Teen vain asioita eri tavalla eri ajassa. Tätä aikakautta ja omaa lapsuuttani ei voi oikein verrata. Nämä ovat kaksi eri maailmaa. 

Moni pahantahtoinen tarttuu hyväntahtoisen helmoihin vetämällä empaatikkoa naruista, mutta se on oppi joka on hyvä voittaa opettelemalla erottelukykyä ja se on elinikäinen matka. Se sattuu, mutta siitä selviää. Omat rajat on hyvä luoda. 

Ei tartte sitten katua kuolinvuoteella, siitä kun ei tiedä koska se tulee. 

Maiju

Miten viestiä

 

Nykypäivän ihmiseltä vaaditaan paljon suhteessa ympärilleen viestimisessä. 

Jos ajatellaan meidän esiäitejä, jotka asuivat maalla 13 henkisessä perheessä. Lapset lähetettiin kaupunkiin töihin ja muihin perheisiin asumaan. Työ oli työtä, se oli fyysistä, eikä tunteille juuri ollut tilaa. Viestintä pitkän matkan päähän hoidettiin sähkein, radiossa tai kirjeellä. Odotusajat olivat pitkiä ja puheluita tuli, mutta ei usein. Silloin viestiminen oli erilaista. 

Sitten minun lapsuus, puhelin oli kehittynyt näppäinpuhelimeksi, tietokone oli juuri tullut ja faksi oli käytössä. Faksit ovat jo historiaa sillä edistynyt teknologia on sen korvannut sähköpostilla. Kirjoitettiin kirjeitä, joita lähetettiin postissa.

Nyt kaikki tieto löytyy taskussa kannettavasta puhelimesta. 

Nykypäivän ihmisestä sanotaan että se on liian herkkä ja ennen kaikki oli paremmin. Mutta nykypäivän ihmisen elämä on raadollisempi, sillä meillä on jatkuva uhka päällä. Jos ei ole sodan tai koronan uhkaa, meillä on viestimisestä tuleva median uhka. Tai tiktokin kauhu. Meidän nykymaailma on sekava. Aikana ennen älylaitteita maailma oli hieman selkeämpi. 

Viestintä on vastuuta. 

Emme koskaan voi ennustaa miten viestit tulevat menemään perille.

On tärkeää, että kaikenlainen tiedottaminen on puhdasta, ei pelottelevaa, kauhistelevaa tai muutenkaan yliampuvaa. Mutta tietenkin jos on vaara, se kirjoitetaan vaara.

Jos on tekemisissä ihmisten kanssa, niin hyvin moni ihminen on intuitiivinen. Viestimättä jättäminen sanallisesti on viestintää ja tekojen tekeminen ilman kertomista on viestintää, se voi olla hyvinkin negatiivista viestintää. Mutta se on hyvin tavallista nykymaailmassa, missä passiivisagressiivisuus kukoistaa.

Me kaikki viestimme. Viestimme eleillä, katseilla, hiljaisuudella. Vastaamattomuudella, vastaamisella. Kaikenlainen kommunikointi on viestimistä. Mutta se joka hoitaa pääviestinnän esimerkiksi työpaikoilla, yhteisöissä - sillä on suurin merkitys. Mutta viestiminen liikkuu kahteen suuntaan. Ja keskustelu rehellisesti on paras suunta. 

Ihminen ei kuitenkaan ole tyhmä, vaikka toisin sanotaan. Meillä on aistit, energian tunto. Keho tietää ennen kuin mieli edes ymmärtää ja hajottava viestintä voi sekoittaa intuitiota. Siksi on tärkeää oppia itsestään ja omasta tavastaan viestiä ja omasta tavastaan ottaa viestit vastaan. Usein tyhmäksi toista sanova on vain itse heikko kommunikoinnissaan ja tunnetaidoissaan. 

Eikä ole tarve olla täydellinen. Ihmiset supisevat aina ja yksilöillä on myös vastuu hoitaa oma työnsä. Mutta pahinta vietinnässä on, kun sen jättää tekemättä ja pamauttaa yks kaks päin naamaa, kun toinen ei tiedä tekevänsä väärin. Tai olet venyttänyt itseäsi niin äärimmilleen, että olet aivan puhki ja tämän seurauksena saat viestin mitä kaikkea olet jättänyt tekemättä. 

Viestinnässä pitäisi kiittää ja kysyä. Ei hyökätä ja rankaista. On luonnollista että kun ärsyttää, silloin tekee mieli pamauttaa päin pläsiä, mutta sen sijaan voisi kysyä onko kaikki hyvin?

Silloin kun egomieli lähtee syyttämään tyhmäksi, kyllä nyt nämä pitäisi jo tietää. Mutta. Ei pidä, vaan se joka päättää asioista, sen vastuu on viestiä niistä. Jos viestintä puuttuu - huono ilmapiiri kasaantuu, ihmiset kuormittuu ja pahantahtoisuus kasvaa. 

Meidän sukupolvi ei ole voinut uskoa sodan olemassaoloon, mutta tänään aamulla heräsin siihen kun hornetit lensivät meidän yllä monta tuntia etsien droonia. Kun pohdin viestimistä, googlesta ei löytynyt mitään. Ystävien watsap ketjussa tiedettiin kertoa, että 112 sovelluksesta löytyy tietoa. En kuitenkaan saanut sieltä ilmoitusta. Lopulta jouduin muuttaa asetuksia, että sain tiedot. Kehotettiin pysymään sisällä. Lopulta facebooksissa oli tieto. Miten nykypäivänä, kun tieto hajoaa miljoonaan eri suuntaan se saavuttaisi kaikki? Kuitenkin viestintä oli lyhyttä ja niin se tulee olla. Silloin kun on tiedotettavaa, sen on oltava ytimekästä. Kun tulee jonkinlainen vaarailmoitus, kaikkien pitäisi tietää miten toimia. 

Tällainen tieto kun tulee, se herättää meissä erilaisia tunteita. Kun hätätila syntyy, ihminen ei voi tietää miten se reagoi - varsinkaan jos ei ole kokemusta hätätilanteista. viestintä tulee olla lyhyttä ja ytimekästä, ei lietsovaa eikä missään nimessä CAPS LOOK kieltä. Ei kauhistelevaa. 

112 sovelluksessa se oli lyhyttä ja ytimekästä. Se oli hyvä. 

Mediaa kun seuraa, niin joka päivä meitä kohtaa joku vaara, joku rikos, hyökkäys, sairaus ja uhka. Koska raflaavat asiat myy. Näin sanottiin minulle noin 15 vuotta sitten kun puhuimme positiivisten uutisten sanomista. "Ei se myy. Ei ketään kiinnosta positiiviset uutiset" 

Kun raha pyörittää maailmaa, raflaava myy. Pelko ja hätä myy. Ei moraalilla sen väliä. Kunhan saadaan klikkejä. Ärsyttää. 

Siksi on tärkeää keskittyä rauhaan ja pyrkiä selkeyttämään omaa elämää, mihin kiinnittää huomioita ja mikä on tärkeää. Pelko käsitellä, sillä eiköhän näitä lietsovia juttuja tässä ole jo melkoisesti. Tosipaikka aina sanelee sen miten kukakin meistä reagoi. Tosipaikka tuo meissä esiin meidän kehitettävät piirteet. 

Maiju

Uusia alkuja

 

Olen saanut elämässäni uuden aluevaltauksen, yhdistystyön. Samalla olen päässyt luomaan nettisivuja mikä on ihanaa. Kuitenkin kaikki ihana on myös väsyttävää. Haluaisi tehdä enemmän, mutta rajat tulee vastaan. Toimin tiedottajana ja pääsen vaikuttamaan viestintään, mikä on oikeastaan ollut unelmani jo muutaman vuoden. Yritin lähteä suuntautumaan viestinnän alalle jo kolme vuotta sitten, mutta elämä tuli väliin. Nyt pääsin kokeilemaan sitä tämän kautta. Asiat ovat aina kovin hitaita elämässä. 

Olen oikeastaan hyvin tyytyväinen miten asiat ovat menneet. Olen saanut olla läsnä lasteni elämässä, vaikka olenkin poissaoleva ja haaveileva, että jos heiltä kysytään - en kuule koskaan mitään. 

Koen olevani uuden edessä. Elämässäni moni asia on nyt jonkinlaisessa käännekohdassa. Ensimmäinen lapsi muuttaa pois kotoa. En voi sanoa miltä se tuntuu, koska en tiedä. 

Viherkasvini kukoistaa, olen ihmeissäni niiden innosta kasvaa. Miten hyvältä tuntuu nähdä elämän jatkuvan. Kasvit edustaa nyt jatkuvuutta. 

Oma sairauteni on nyt rauhallisessa tilassa ja adhd testit lähtivät käyntiin. Mitä oikein haen noilla testeillä? En oikeastaan hae ymmärrystä itselleni, vaan haen apua. Olen maskannut ja selviytynyt niin kauan, mutta pelkään oikeastaan vanhuutta, koska pelkään etten selviä. En kykene enää toimimaan täysin ilman apua ja tukea. Aivoissani on iso kuorma, mutta aivoni eivät ole koskaan toiminut niin kuin muut haluaa, ne toimii niin kuin ne päättää. Tässä yhteiskunnassa eläminen on haastavaa näillä aivoilla. 

Perhe on minulle tärkein asia maailmassa, mutta kun työelämään pompahdin takaisin lasten saamisen  jälkeen, on ollut kyllä hyvin tuulista. Samalla kun on ollut tuulista, on ollut mahdollisuus olla heidän elämässä. On pitänyt pohtia - teenkö enemmän töitä, sekavemmilla työajoilla vai teenkö vähemmän töitä. Rahallisesti se on ollut melko samaa. Mutta toisinaan on kyse kunniasta, tarpeesta olla osa yhteiskuntaa, osa työyhteisöä, olla tarpeellinen. En aina tiedä mikä milloinkin on kyse, kun työelämä on riepotellut. Se on riepotellut turhan paljon jo 10 vuoden ajan. Nyt kun kuulen muiden haasteista, tiedän mitä he käyvät läpi. Mutta mitä minä olen oppinut; sisäistä vahvuutta. Sen oppii oikeastaan vain kokemuksella. 

Olen taas työkriisissä, koen tarvitsevani uuden työn. Sellaisen, joka ei jatkuvasti saa miettimään sopimusehtoja. En vain tiedä onko sellaista. En silloin 18 vuotiaana miettinyt mitään sopimusehtoja, mutta omalla alallani olen jatkuvasti tilanteen edessä, jossa joku käyttää väärin valtaa. On aika mennä erilaiselle polulle. 

Olen jatkuvasti sen edessä, että työ mitä teen ei koskaan riitä. Olen valmis vaihtamaan alaa kokonaan. Jos kirjoitan sen tänne, ehkä sen muutan. 

Olen monella elämäni osa-alueella valmis muutokseen. 

Katsotaan mihin elämä vie. Tämä hallitusjuttukin tuli valtavaa vauhtia ja kolmessa viikossa olen saanut paljon aikaan. Samalla yritän jarruttaa. "Älä ahnehdi liikaa. Ettet polta kynttilää loppuun. "

Maiju

Huijarienergia

 Mistä tunnistat huijarin, kun niitä on nykymaailmassa niin paljon? 

En kerro mitään kikkoja, vaan yritän selittää miten huijari toimii. Mutta se on myös energia meissä. joka tulee kohdata. 

Henkisessä kasvussa puhutaan puhdistumisesta, eli mieli puhdistuu kaikesta väärästä tai itseään haittaavasta. Sitä oppii erilaisia omia haitallisia käytösmalleja joita pulpahtelee pintaan. Miksi yleensä ihminen huijaa tai miksi on ns. pimeällä puolella? Olen näitä pohtinut ja saanut kohdattavaksi viime aikoina. 

Kun aloittaa henkisen tien, se on jokaiselle luonnollisesti yksilöllinen. 

Minulla on yksi iso haaste joka on naiivius, mutta se ei aina ole vika. Se voi tuntua muista vialta, varsinkin sellaisista jotka ovat voimakkaita ja tottunut tekemään isoja linjoja ja ehkä ollut kieroilijoiden joukossa. Se ei silti tarkoita etten minä olisi ollut. Mutta naivius on myös luottamista elämään. Haluaa uskoa hyvää ihmisistä. Minun perusenergia elämässä on uskoa hyvää. Se pitää minut onnellisena ja aika ajoin innostuneena ja se pitää elämänlankani kiinni elämässä. 

Häpeä, on yksi kohdattava energia. Kun häpeää on kätkeytynyt paljon alitajuntaan, ihminen ei välttämättä edes ymmärrä niiden ohjaavan käytöstä. Kun häpeä ohjaa - satuttaa muita tai itseään ymmärtämättään. Ego on niin taitava naamioimaan. 

Kohtaan toisinaan häpeää kantavia ihmisiä ja häpeää kantava tuntuu minusta siltä, kuin kehoni päälle laitettaisi painopeitto. Minullakin on ollut paljon häpeää ja sitä voi olla paljon vieläkin tiedostamattomassa, mutta olen kokenut sen voiman katoavan jos puhun siitä ääneen, tuon sen esiin. Paljastan sen. Ego joka meissä kaikissa on, ylläpitää häpeää piilottamalla sen. Salailemalla. 

Sain tällaisen muistutuksen huijaamisesta tai jonkinlaisesta vilpistä. Aloitin uuden toimen elämässäni, jota en ole koskaan tehnyt. Sain viestin asiasta, jota yritettiin hoitaa vielä vanhaan malliin. Olemme luomassa täysin uutta, mutta usein häpeä pitää kiinni vanhasta - häpeä ei koskaan halua paljastua. Koska silloin se katoaa. Silloin se keksii keinot naamioida erilaisin pakottein. Yksi esimerkki on nopea toiminta, ettei ehdi miettiä. Tarvitsen tiedot nyt, toimi nyt, osta nyt. Kello tikittää ja jos et osta nyt, menetät tämän. Olen näissä asioissa oppinut, etten tarvi jotain jos siinä on tikittävä kello. Mitä tämä voi tehdä jälkeenpäin. "Voi ei, menetit tilaisuuden, olisit vain tehnyt sen silloin kun oli mahdollisuus". Se on yhdenlainen syyllistävä tapa käyttää valtaa ja vallankäyttö on vanhaa pimeää energiaa. Siitä tulisi päästä eroon. 

Usein kun jokin vilppi tai valhe on edessä, saan erilaisia epämääräisiä tuntemuksia. Näytän muiden silmissä naiivilta, mutta saan kuitenkin vihjeitä kehoon miten toimia. Sain jokin aikaa sitten tällaisen viestin. Minua pyydettiin toimimaan nopeasti, lähes heti. Pelastaja ja 'hyväntahtoinen' henkilö auttaa, jos toimin heti. Mutta rauhotuin, kyselin hiukan neuvoa ja vastasin ei kiitos. 

Kun palasin jälkeenpäin tähän keskusteluun - kävi ilmi, että taustalla oli valhe. Keino pitää hallintaa jollain tavalla, mutta energia ei enää salli. Hyvä on voittanut sanottiin. 

Kun ihmisiä on paljon ja kaikilla on jokin oma tavoite. Tarve olla olemassa esimerkiksi. Mutta taustalla on häpeä, joka piilotetaan - usein sen tuntee kehossaan erilaisina paineen tunteina. 

Heiluvat mielipiteet huojuttaa, pahantahtoinen energia. Leiriytyminen erilaisiin ryhmiin, jossa sabotoidaan ja puhutaan pahaa. Ikäänkuin mustamaalataan muita. Kiusataan. Udellaan asioita, tartutaan energialla kiinni. Ne ovat kaikki vanhaa energiaa, joka katoaa. Mutta se katoaa vain niin, ettei siihen enää osallistu. Eli niistä täytyy itse puhdistua pois. Meidän jokaisen täytyy vaan tehdä se muutos itse itsessämme. Muut eivät sitä voi tehdä. Mutta mitä enemmän meitä yksilöitä on, sitä nopeammin hyvän energia kasvaa. 

Rakkaus parantaa - se valaisee häpeän ja antaa sille anteeksi. Häpeä on kuin likaisen ruskea energia joka vain pyyhitään pesuaineella pois ja otetaan kädestä kiinni ja sanotaan, en hylkää sinua vaikka poistut. Ihmiset pelkäävät myös hylkäämistä. Moni meistä on hylännyt itsensä jo ihan pienenä lapsena ja oppinut selviytymään elämässä.  Kasvanut erilaisin vilpillisin keinoin ja aikuisena häpeä piilottaa kaiken tuon alitajuntaan. Aikuinen meissä voi muuttaa tämän. Rakkaudella. En sano, että se on helppoa - sanon sen olevan kaiken sen kivun arvoista. 

Maiju

Auttaja

 

Mikä oli ihan alunperin ajatukseni kirjoittaa muille? Ajattelin, että joku saa lohtua minun sanoistani. Ajattelin, että jossain joku käy samoja asioita läpi yksin, eikä hänellä ole vertaistukea ja sanani voivat auttaa. Jossain vaiheessa kuitenkin myös ns. kylmetyin. Aloin myös jollain tavalla pelkäämään tai välttelemään itse auttamista. Auttamisessa piilee ansa. 

Jos haluaa auttaa muita niin, että itsellä on jokin tavoite, sitä ikäänkuin kiinnittyy toiseen, jos ei tiedosta omia tarkoituksiaan. Auttaja usein parantaa omia haavojaan samalla kun auttaa toisia.  

Oli aikakausi, kun tutustuin erääseen henkilöön. Ensivaikutelmani hänestä ei ollut mitenkään imarteleva, hän ei kohdannut minua mitenkään kauniilla tavalla. Meni jonkin aikaa eteenpäin ja kuulin hänestä puhuttavan pahaa. Minussa heräsi suojelija. En halunnut hänelle tulevan pahaa mieltä muiden arvostelusta, joten hakeuduin hänen ystäväksi. Aikaa kului ja meistä lopulta tuli hyviä kavereita, kunnes kohtasin oman elämäni siihen asti haastavimman asian vuosia myöhemmin. 

Tulin äidiksi ja lapset olivat jatkuvasti kipeitä ja jouduin luovuttaa monista asioista mitkä olivat minulle tärkeitä. Kun lopulta repesin itkuun ja purkasin tunteitani, hän kieltäytyi kuuntelemasta. Hän ilmaisi hyvin vihaisesti etten saa kuormittaa häntä näillä asioilla. 

Miksi tämä tuntui erityisen pahalta, eli kuin puukon iskulta johtui siitä että olin alunperin lähtenyt suojelemaan häntä. Olin ottanut vastuun häneltä pois aivan ensihetkessä. Mennyt eteen kilveksi. Olin nähnyt hänessä pelastettavan tyypin. Auttanut pyytämättä. Siksi tuo hänen tyrmääminen sattui, enkä kyennyt käsitellä asiaa. Olin antanut hänelle paljon asioita myös. Hänen tyrmäämisensä osui syvälle rintaan, johonkin alitajunnan ulottumattomiin. Sillä koin kannatelleeni häntä ja hän ei vastavuoroisesti tehnyt samaa minulle. 

En joutunut käsitellä vain sitä, että hän tyrmäsi minut hädän hetkellä, vaan jouduin kohdata myös tunteen "Olen tehnyt eteesi näin paljon, ja näin kiität minua" Siksi on todella tärkeää irrottautua auttajan roolista. Me voimme auttaa, mutta emme niin miten luulemme. Lopulta kuitenkin minä olin väärässä. Hän ei koskaan pyytänyt apuani. 

Kun on auttajan luonne, empaatikko - on vaikeaa pysyä erossa draamasta ja vaikeuksista. Niitä kun on joka puolella. Ne polttavat loppuun. Ihan todellinen oikea ystävyys ja auttaminen on yhteinen sopimus, se käydään yleensä suullisesti ja molemmat tekevät toisilleen hyviä tekoja. Näin voi syntyä terve suhde ihmiseen ja ystävyyteen. Mutta jos toinen on tehnyt päätöksen toisen tietämättä, kyseessä on hyvin epäterve suhde. Se ei ole auttamista, se on jonkinlainen karhunpalvelus. Epäterveitä suhteita on lopulta melko paljon. Ja usein vaikeat hetket tuovat niitä esiin. Elämä ikäänkuin osoittaa sormella, että tämä ei ole totta mitä luulet ja kun saat etäisyyttä asiaan kuin asiaan, voit nähdä erilaisia juttuja kaukaa katsottuna. Elämällä on välillä hurjan kivulias tapa opettaa meitä. Mutta niinkait se sielu siitä silloin kasvaa ja saa vahvat oppinsa. 

Elän nyt hiukan aikaa, etten keksi mitään kirjoitettavaa. Tänään yritin aamusivuja kynäillä, mutta aivoni nukkuvat. Eilen kävin tekemässä haastattelun kirjaa varten, mutta en kirjoittanut yhtään. Onneksi oli nauhuri. Yhden lauseen sain kirjoitettua. Huomenna olen menossa elämäni ensimmäistä kertaa kokoukseen jossa liityn hallitukseen, jonka yhteisö päättää. Se ei jännitä, mutta aivot ovat lukinneet pääni, että voi olla pakokauhun syntyvän jälkeenpäin. Katsotaan nyt. Toivoisin jotain helpotusta aivoilleni. 

Kirjoitin edellisessä postauksessa etten haluaisi kirjoittaa menneestä, mutta se on mahdotonta. Tulen aina kirjoittamaan menneestä. Vaikka kuinka olisin läsnä tässä hetkessä. Nyky-yhteiskunnassa voisi tosiaan elää hetkessä, mutta sanoisinko näin, että se on mahdotonta. Se joka kykenee elää täysin hetkessä ja katsoa vain tulevaan tästä hetkestä palaamatta yhtään menneeseeen, tulee kohtaamaan menneen tulevassa ymmärtämättä, koska meidän alitajunta kuljettaa muistoja mukana ja elämän luonne on kiertää kehää. Ellei ole munkki vuorella. Just saying. 

Maiju

Tarina kukista

 

(Kuvan voikukalla ei ole tekemistä tämän tarinan kanssa)

Onkohan enää mitään kirjoitettavaa, kun tuntuu siltä että kaik on sanottu. Kun katson luonnoksiani, kaikissa kirjoituksissa olen kirjoittanut menneestä. En halua roikkua menneessä kiinni. Mistä sitten haluan kirjoittaa? Onko enää kirjoitettavaa elämästä? 

Tänä vuonna tunnen elämässäni virtaavan muutoksen tuulet. Tuulet osuvat kotiini. Muutos on aina tervetullut kunhan on vain jonkinlaista valmiutta siihen. Kerron teille viherkasvistani ja kuinka ne symboloivat minulle elämää:

Kun olin noin 15-vuotias sain ainakin 2 viherkasvia. Muistan, että toisen onnistuin pilaamaan, mutta toinen mummilta saamani oli sitkeä. Se alkoi pimeässä huoneessani tehdä uusia lehtiä. Muutin 18-vuotiaana kotoa ja otin kukan mukaan. Kun ostin muitakin kasveja, onnistuin ne kuihduttamaan, mutta tämä oli sitkeä. En kastellut sitä, joskus se oli niin kuiva, että juuret olivat esillä ja multa kuin kuivaa pölyä. Sain kuulla joitain vuosia siten, että kukkani on loukkaantuvaa sorttia. Se osoittaa mieltänsä jos vaihdan sen paikkaa. En tunnistanut sitä loukkaantumiseksi, se aika ajoin muutti lehtensä keltaiseksi. Ajattelin sen olevan normaalia lehtien kiertokulkua. Kumiviikuna oli hän nimeltään. Nimenkin opin vasta ihan pari vuotta sitten. 

Kun lapset syntyivät asuimme talossa jossa oli valmiina mitä upein kukkapenkki, mutta muutettuamme pois - yritin sellaista luoda itse. Se oli työlästä, sillä sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä hylkivät aivoni eivät oppineet kasvien hoidosta. Kukat kuolivat. Vain yksi kukka jaksoi. Kuunlilja. Monia kertoja luovutin, mutta tämä oli sitkeä. Istutin sen mökin pihaan ja nyt vuosia myöhemmin joudun siitäkin luopumaan, sillä mökki myydään. 

Viime marraskuussa ystäväni joka tykkää kotihortonoimisesta. En tiedä onko tuo edes sana. Hän antoi minulle juorun käteen heillä kylässä ollessa. Kysyin "oletko ihan tosissasi, että uskallat antaa tämän minulle? Minulla on tapana saada kukkani hengiltä" Hän oli varma. Toin kukan kotiin ja annoin sille mahdollisuuden. Noin kuukauden päästä katsoin kuinka kukka oli tehnyt uusia versoja, olin hämmentynyt. Innostuin tästä niin, että ostin bauhaussista heräteostoksena muorinkukan. Ja hän on myös kuulkaat hyvin viihtyvää sorttia. Uusien asukkaiden myötä, kumiviikunani oli tiensä päässä. Kerran löysin hänet kaatuneena maasta ja sen myötä pikku hiljaa hänen jokainen lehti kuoli. Kaatuminen oli myös jokin oma aivopieruni nostaa se korkeammalle tasolle. Se oli liikaa, en tiedä mikä sai sen kaatumaan. Ehkä se oli vain huonosti asetettu alustalle ja sopi hyvin tähän minun adhd jaksooni, jossa aivoistani kuminauha vaan poikkesi ja elämäni muuttui kaaottiseksi. 

Kukka meni "shokkiin". Se pikku hiljaa mädätti jokaisen lehtensä. Kukka joka kulki mukanani 29 vuotta. Joka kesti jokaisen vaikean elämänvaiheeni, kuinka en huomioinut sitä. Se näki aikuistumiseni, eroni, uuden rakastumisen ja lasteni syntymän. Se näki suruni ja yksinäisyyteni menettäessä isäni ja muita läheisiäni. 

Hänen tie oli valmis, mutta minä en ollut valmis. Leikkasin kaikki kuolleet pois ja kastelin ja jätin rauhaan. Sanoin antavani sille 8 viikkoa toipumisaikaa, näyttää kuitenkin siltä, että elämä päättyi. Vaikka muutos on aina tervetullutta, luopuminen on vaikeaa. Elämässä luopumisia tapahtuu aika ajoin. Tämä kukka oli muuttunut itselleni hyvin rakkaaksi, sillä kaikesta laiminlyönnistä huolimatta, hän jaksoi sitkeästi olla vierelläni. Nyt hän ei enää jaksanut. 

Tämän jälkeen reaktioni oli, että nyt olen valmis uusiin kasveihin. Lähdin ikeaan ja ostin 8 kasvia, jotka toivottavasti antavat minulle mahdollisuuden. En ole enää teini, eikä elämäni ole enää niin sekavaa kuin nuorena. Jos tämä onnistuu, olen ihmeissäni. Nyt jokainen näistä on lähtenyt versomaan uutta elämää. Ajattelen tämän elämän symbolina. Yhden tilalle versosi 10 uutta. Eikö se olekin elämän runsauden symboli? Kasveissa elää merkitys. Ne vaativat hoitajaltaan taikavoimia, sillä kasvien hoitaminen ei ole mikään onnistumisen tae. Niitä voi kastella liikaa, tai liian vähän. Koti voi olla epäsopiva. Tai energiat eivät vain sovi yhteen. 

Tämän elämänajan opit ovat nyt sellaisia ettei mikään ole itsestäänselvää. Nämä kukat symboloivat minulle elämää. Vaikka joudun jatkuvasti kohtaamaan rankkoja tunteita kuolemiseen liittyen, nyt toivon saavani hiukan elää ja saada lepoa jatkuvasta menettämisestä. Toivon onnistuvani. Toivon kasvien symboloivan uutta kasvua, uutta elämää. Jatkuvuutta. Vaikka tekee kipeää luopua vanhasta. 

Yksi asia mistä olen valmis irtautumaan, on ajatus syyllisyydestä. Jokainen syyllisyyttä minussa lisäävä sanonta tai sanoja - katoaa elämästäni. Elämä on vaikeaa ja ihmiset jotka tuovat minulle syyllisyyttä, vievät elämänvoimaa. Kasvit tykkäävät positiivisesta energiasta, samoin me ihmiset. Jos haluat oppia aiheesta lisää, tutustu Masaru Emoto nimiseen henkilöön, joka tutki vettä. Olkoot huuhaata, mutta tee omat päätelmäsi ja kokeile. 

Kerron vielä loppuun pienen esimerkin pääsiäisruohosta joka istuttettiin, kun tyttäreni oli pieni, noin 9-vuotias. Askartelimme molemmat jugurttipurkista rasiat ja päällystimme kreppipaperilla. Hän teki vaaleanpunaisen pupun jota ylistimme ja kehuimme kaikki. Minä tein vihreän norsun, joka saattoi olla sekoitus jotain muutakin. Nauroimme sille. Emme kovin ivallisesti, mutta kuitenkin. Kukaan ei kehunut tätä minun tekelettä. Annoimme ruohojen kasvaa täysin samalla tavalla hoidettuina. Ne oli istutettu samasta pussista. Minun ruoho oli laihaa ja hentoa, juuri ja juuri jaksoi kasvaa ja tyttäreni ruohosta kasvoi vahva ja tuuhea. Silloin muistin Masaru Emoton opit. Kun vettä mollaa, se muuttuu epämääräiseksi, kun taas kehuu - muodostuu mitä upeimpia kiteitä. Luin, ettei tiede tätä todista. Mutta ajattele, että me ihmiset olemme 80%vettä. Ajattele tämän kautta, miten tärkeää kehu on. Ajattele myös meidän kollektiivia, miten negatiivinen se tällä hetkellä on. Kehu ihmisiä, kehu kasveja. Rakasta. Rakkaus on ainoa lääke maailmassa parantamaan. 

Hyvää pääsiäistä

Maiju

Yksinäisyys

Herkkä, kaikkia ja kaikkien tunteita kannatteleva tyttö, joka todellisuudessa ei sietänyt yksinäisyyttä - siirsi huomion muihin ja muiden kannatteluun. 

Ja vain siksi, ettei kokisi sitä kamalaa, sielua surkastuttavaa yksinäisyyden tunnetta. 

Tyttö kasvoi ja kulki elämässä eteenpäin, tehden päätöksiä, työntäen oman ahdistuksen syrjään. Hän vihdoin löysi polun joka toisi hänelle onnen, mutta ei ymmärtänyt mitä oman onnen tavoittelu tarkoittaa. Hän ei ymmärtänyt, ettei muut kulje hänen rinnallaan, ettei elämässä ihmiset olekaan häntä varten - vaan yksinäisyys on se tunne joka hänen täytyy kohdata. Yksin elämässä. "Miten niin yksin, sillähän on kavereita pilvin pimein, eikä sitä koskaan näy kotona, eikä se koskaan valita. " Tyttö on pienestä asti opetellut maskaamaan, esittämään että kaikki hyvin - niin taitavasti ettei hän edes tiennyt ettei hänellä ole mikään hyvin. 

Tyttö luo oman perheen, mutta hänellä ei ole minkäänlaista tietoa miten perhettä hoidetaan. Hän ei sitä kerro ääneen, sillä hän on tottunut ihmisten huolimattomiin sanoihin jotka vähättelevät. Hän ei halua tuntea sitä nöyryytystä. Hän sai niitä aikanaan, jotka repivät sielua rikki. Syyllisyys, häpeä ja oma suru - ne pintautuivat, eikä hän tiennyt miten niitä kohdata. Hän löysi kynän ja paperin. Aikakausi muuttui, kynä muuttui tietokoneen näppäimistöksi. Hän kirjoitti. Hän kirjoitti tuskaa ulos, kipuja, haavoja, surua. Hän opetteli kommunikoimaan, hän opetteli tuntemaan ihmistä. Hän oppi elämään ihmispaljouden keskellä, täyttäen omaa sisintään. Hänelle sanottiin sen olevan riippuvaisuutta. Eikä riippuvaisuus ole koskaan hyväksi - he sanoivat. Toinen sanoi; kaikilla on jokin riippuvuus, älä ole niin ankara itsellesi. 

Häntä ei luotu kulkemaan yksin. Hänet luotiin kulkemaan laumassa. Laumassa tuli vallita hyväntahtoisuus ja voima, ystävällisyys ja muiden kunnioitus. Tyttöä kuljetettiin elämässä eteenpäin. Hän tiesi ja oli oppinut siihen, ettei kukaan ole häntä varten. Kaikilla on jokin oma agenda jota he toteuttavat, jopa omalla äidillä. Hän oppi siihen, että äiti ei ollut häntä varten. Hänet tuotiin elämään ja päästettiin vapaaksi. Hän yritti roikkua äidin helmassa, mutta elämä repi hänet syvään päähän jo nuorena. Hän kasvatti itsensä. Niillä rajoituksilla joita perheessä oli. Hän ei koskaan tullut todella nähdyksi. Häpeä oli keino, jolla häntä oli kasvatettu, vaiennus ja kieltäminen. Eikä sitä edes ymmärretty, sillä se oli mantra jota toistettin automaatiolla - niin sukupolvet toimivat. Ei, oli sana jonka hän kuuli jopa unissaan. Ja taas toisin hän itse pääsi elämään kiinni sanomalla kaikelle kyllä. Hän oli joustava, koska sanoi kyllä - niin kauan kunnes voimat loppui. Silloin oli sanottava ei. Mutta silloin hän oli rakentanut itselleen turvaverkon. Hän oli löytänyt ihmisiä, jotka ovat kiinostuneita mitä hänelle kuuluu. Ja hän tästä eteenpäin kulki sellaista tietä pitkin jossa hän todella tunsi tulleensa nähdyksi. Pieni ele: "Minä näen sinut" on riittävä. Mutta äiti, vaikka näin koen, silti rakastan sinua ja annan anteeksi. En halua sinun kuljettavan huonoa omaa tuntoa mukanasi, vaikka et osaa kohdata minua. Olen aikuinen. Toivon, että minun lapseni antavat anteeksi minulle, koska on asioita joita en osaa. 

Yksinäisyys on kuitenkin opettaja, se voi olla tarpeen - sillä ilman yksinäisyyttä, sitä pimeää ja kipeää yksinäisyyttä hän ei olisi koskaan oppinut tuntemaan itseään. Hän tunsi itsensä vain muiden reaktioiden kautta. Nyt he suuttuivat, älä siis ole tällainen. Tästä he tykkäävät - ole tällainen. Ei hän ymmärtänyt, että näin hän vain projisoi muita. Mutta kuka hän oli, se oli mysteeri. 

Maiju

Adhd - onko se vain tunnelukko?

 Viime vuonna kävin jossain pimeässä. Olisin toki halunnut sen olevan valoisa ja voimakas vuosi ja olisin voinut sitä myös esittää, mutta yritin selviytyä. Koin, että se toi esiin itsestäni piirteitä joita olin vuosikausia peitellyt. Loppuvuodesta aloin epäillä näin keski-ikäisenä, että vaikeuteni johtuvatkin adhd:sta, ei syövästä. Kun pohdin tätä ääneen, minulle sanottiin: "Käsitykseni mukaan adhd on tunnelukko, se on joukko kirjaimia jotka tulevat Amerikasta. Ihmisen keksimä diagnoosi". Hakeuduin lääkäriin ja lääkäri (uskon kielimuurin olevan esteenä) sanoi; kaikilla meillä on vähän adhd:ta. 

En jaksa miettiä, sanoiko nämä kaksi loukkaavasti, mutta ymmärsin, että minulla on sellainen hassu reagoimisen tapa, että kuulen erilaisia äänenpainoja. Ensimmäinen kommentti tuli tietämättömyydestä, henkilöltä joka nauttii keskusteluista ja sen myötä halusi sanoa jotain. Mutta hän oli myös turhankin rohkea ilmaisemaan mielipiteen tässä kohtaa. Lääkäri taas oli ehkä kömpelö sanoissaan, enkä kokenut tätä loukkaavana. Mutta molempien kohdalla korotin ääntä. Tunteet kuohui. 

Adhd voi tuoda kasan vaikeuksia, mutta se tuo myös kasan lahjoja. Olen alkanut ymmärtää itseäni taaksepäin. 

Adhd on kasa paradokseja, kirjoittaa Juulia Järdvike kirjassa saamaton perfektionisti. 

Minulla on valtava määrä kirjoja hyllyssä, mutta hyvin vähän kykyä keskittyä lukemaan kokonaista kirjaa. On ihmisiä, jotka kulkevat elämää lineaarisesti eteenpäin. Kun he näkevät suoran tien, he kulkevat sitä eteenpäin määränpäätä kohti. Minun suora viiva on yleensä tylsä, en kykene kävellä suoraa tietä, ellen keksi jotain virikkeitä, etten tuskastu puolessa välissä. 

Kun olen kuunnellut vahvoja ihmisiä, olen uskonut heitä. "Ei voi olla kirjailija jos ei lue kirjoja." Minä kyllä luen, mutta en niin kuin normi ihmiset. Et voi olla sitä ja tätä jos et tee niin ja näin. Voi ei, nyt kun olet tehnyt tämän virheen, niin sinulle tulee käymään näin ja näin ja voi että, se on kyllä sitten mahdoton homma korjata. 

Adhd:ssa joko tekeminen vie mukanaan tai kaikki tuntuu ylivoimaiselta. jos tehtävä on kiinnostava, aivot reagoi innostumalla. Jos tehtävä on tylsä, aivot eivät aktivoidu ja jos tehtävä on vaikea, sitä välttelee. Aivot tulkitsee vaikean uhkaksi. Kirjoittaa Juulia kirjassaan. 

Hälytysjärjestelmä ja motivaatiojärjestelmä vetävät naruja eri suuntiin. Esimerkiksi työelämässä tämä on haastavaa, sillä siellä joutuu todella tsempata. 

On olemassa normaali maailma ja on olemassa minun maailma. Normaalissa maailmassa on suora tie, mielipiteet ovat vain mielipiteitä. Kasa sanoja joita vain heitetään ilmaan, eikä niistä tarvi kantaa vastuuta. Minun maailmassa on mutkikas tie, mielipiteet ovat niin voimakkaita että ne kaatavat sänkyyn ja joskus ne ovat niin voimakkaita, että ne siirtää vuoria. Olen aina ihmetellyt, miksi menen niin pois tolaltani mielipiteistä. Mutta olen oppinut myös, että vahvoja mielipiteitä omaavan ihmisen omanarvontunto on myös hauras. Sillä se on inhimillistä. Harva vahvan mielipiteen ilmaisija on pahantahtoinen, mutta toisinaan väärässä paikassa ilmaistu mielipide on vain huono juttu. Sille sitten taas ei voi mitään. Jos se on ilmaistu minulle, aivoni vetävät hälytysjärjestelmät niin sekaisin, että en palaa enää tämän henkilön luo, ellei ole todella pakko. 

Oletan ja uskon, että juuri kyseisen hermoston piirteen takia en ole halunnut näyttää omia töitäni muille, sillä minut lytättiin nuorena. Ja niin tehdään edelleen aikuisena. Nyt vasta ymmärrän ettei he minua lytänneet vaan katsoivat maailmaani heidän maailman kautta. Kertoivat mitä tulee tapahtumaan sillä he ovat tehneet ja todistaneet tätä tapahtuvan. Sen sijaan, että olisivat antaneet nähdä ja kompastella, he toivat oman mielipiteensä esteeksi. Aivoni eivät jätä minua rauhaan, jos olen kuullut negatiivista kritiikkiä. Siksi en juuri jaa omia tekstejäni muille kuin tähän blogiin. Paitsi, että kohta sekin täytyy kohdata. 

Minulle on syntynyt auktoriteettikammo. En yleensä ota vastaan neuvoja, enkä kunnioita auktoriteetin mielipidettä, sillä se harvoin toimii kohdallani. Jos osaa kohteliaisuuskritiikin, olikohan se nyt hampurilaismallin, silloin taas voin ottaa vastaan. Koen, että sivistykseen kuuluu hyvät käytöstavat, myös siinä miten muille puhuu. Adhd maailmassa minä en ole ollut sivistynyt, enkä sivistyneiden seurassa - olen joutunut kuitenkin löytää sen kyvyn oman mielenterveyteni takia. Suora, raaka, radikaali sekoitettuna pehmeään, hiottuun ja diplomaattiseen on ollut tieni. Ehkä. Aivoni voi olla eri mieltä jonain toisena päivänä. 

Tämän blogin kirjoittaminen pitkäjänteisesti on ollut itselleni voitto. Sillä tämä on rutiini jota toistan. Ja ylläpidän. Tarvitsen rutiineita, mutta joskus ne ovat niin tylsiä, että uuvun ajatuksesta. Siksi kirjoittamisestakin täytyy tehdä jännittävä seikkailu, mielessä. 

Maiju

Valitse draamasi

 Tuntuu, että vaikka kuinka yrittää - niin draama ei koskaan lopu maailmasta. Siksi onkin tärkeää, että valitsee mihin draamaan haluaa sotkeutua. 

Sain itseni nyt kiinni, jo melkoisen monetta kertaa samasta asiasta. Näen kaverini loukkaantuneen jostain asiasta julkisesti, hän paasaa siitä ja minä menen siihen mukaan. Yritän lohduttaa, tuoda sanoja jotka helpottaa - ne kuitenkin ärsyttää, sillä hän ei reagoi mitenkään. Eli lohdutan väärin. 

Kun joku paasaa ja itkee, lietsoo tai huutaa tuskaa - minussa aktivoituu suojelija ja auttaja. Kaikki draamat eivät ole niitä joihin mennä mukaan. Jos toistuvasti huomaan, ettei toinen halua mitään, kuitenkaan ei sano mitään - täytyy oppia hiljaisesti vain pois. Se on vaikein oppi, kun toinen ei sano mitään mutta tarkoittaa silti paljon. Tukahduttaa sanat, mutta ei sano. Vetäytyy ja ärsyyntyy, pitää kuitenkin suun kiinni. Tähän voisi joku sanoa minulle, kysy häneltä. Mutta. Ei sekään aina mene niin. Kun me olemme ihmisiä, ihmisten herkkyys on voimakasta. Joskus hiljaisuus on vahvempaa. Haastavaa on kuitenkin tässä ajassa, kun muistini tuntuisi heikkenevän entisestään. En muista enää oppia kerrasta tai toisestakaan. 

Aina kun toinen sanoo " hei, en pidä tästä" , se on helpompaa lopettaa ja irrottautua, mutta silloin kun ei sanota - se jättää epävarmuuden. Sanat ovat siksi tärkeitä, vaikka ne joskus sattuukin. En aina itsekään tätä osaa. Se onkin oma varjoni. 

Kun asetan itseni hänen asemaansa, tiedostan, että joskus haluaa huutaa kipuaan maailmaan ja silloin tuntuu kuin kukaan ei ymmärtäisi. Tunnekeho on solmussa ja maailma kaatuu päälle. Sanat voivat vääristyä omassakin mielessä. Se on vain raivo joka nousee sisältä. Joskus kokee itsensä yksinäiseksi ja haluaisi huutaa maailmalle "miksi te ette ymmärrä". Tunnistan tässä kaverissa paljon itseäni. Näen hänet hyvin vahvana ja eteenpäin menevänä, mutta samoin kuin minulle, niin ehkä hänellekään ei saa sanoa mitään. Hänen täytyy antaa vain huutaa tuskaansa maailmaan. 

Kun olin nuorempi, menin muiden draamoihin mukaan pelastamaan heitä ja sain vähän turhankin paljon nenilleni. Muiden draamasta tuli minun draama. Ystäväni joka on tuntenut minut 13-vuotiaasta asti sanoi pari viikkoa sitten, että olin aina sellainen muiden lohduttaja. Aina kun joku itki - juoksin paikalle. Se on siis sisäänrakennettu minuun. Mutta näin päälle neljäkymppisenä, siitä on hyvä oppia pois. Näen tässä kohdassa kuvan jonka bongasin joskus instagramissa. Siinä on tyttö lohduttamassa toista jolla on nuoli selässä, lohduttajalla on nuolia 15 selässä. Samaistun tuohon tyttöön, jolla on nuo 15 nuolta. 

Edelleen lohdutan, mutta en voi antaa omaa voimaani toiselle. Sillä maailma on täynnä heitä, joilla on valtavan isoja ongelmia. Heillä on suuria vaivoja, he ovat menettäneet enemmän kuin kukaan koskaan. Palan loppuun, jos ajattelen heitä ensin ja laitan heidät etusijalle. Se on oppi jota olen tässä työstänyt. 

Olen jo ihan pienestä tytöstä asti oppinut laittamaan muut edelleni. 

Kun aloitin tämän työni, ensimmäiset asiakkaani jo ihan koulussa oli hyvin vaativia. Monisairaita, keuhkot vaihdettu, äänihuulet leikattu, jalasta otettu nahkaa ja paikattu korvakäytäviä. Okei, keksin tuon vikan päästäni. Mutta ymmärrätte kyllä. Kun ihmisillä oli niin paljon vaivoja, he olivat myös pienituloisia ja minä olin palveluntarjoaja, jolla ei ollut asiakkaita. Eli en saanut rahaa. Mutta en meinannut kehdata ottaa heiltä rahaa. Lapset olivat pieniä ja kannoin pieniä vaatteita hyväntekeväisyyteen, omia vaatteita kodittomille. Lahjoitin, lahjoitin ja lahjoitin. Tämä malli oli myös se mihin kasvoin. Ei saa pyytää itselle ja muille pitää antaa. Annoin paljon, mutta en saanut takaisin. Eli valuin tyhjäksi. 

Samoihin aikoihin ihmisiä menneestä otti yhteyttä ja pyysi rahaa lainaan. Olin kuin vuotava kuppi jonka otsassa luki: olen kiltti, tulkaa irrottamaan minusta kaikki minkä saatte. Kieltäydyin lainaamasta, mutta selitin aina miksi. "Minulla on niin vaikeeta, blaa blaa" Kerran olin antamassa rahaa ystävälleni, sillä minulla oli sidos häneen lapsuudesta. Olin kannatellut häntä ihan pikkutytöstä asti. Kun kerroin hänelle tilanteestani, häntä ei kiinnostanut. Hän vain kertoi miksi minun pitää lainata hänelle. Järki sanoi, että et voi lainata hänelle, hän ostaa niillä päihteitä. Sydän silti muisti sen kahden ystävyksen yhteyden lapsuudesta. Poistin hänen numeronsa ja estin missä pystyin. Estäminen on mielestäni kamalinta mitä tiedän, nyt olen alkanut sitä tehdä ihan huolella, sillä minun on jaksettava elää ja olla iloinen. 

En millään ymmärtänyt, sillä elin niin vahvassa draamassa. Olin syntynyt draamaan. Synnyin suoraan keskelle surua. Oikeastaan jo äidinmaidossa tuli kokemus, etten tiedä mitä ilo on, sillä isoisäni kuoli kun olin vatsassa ja äiti masentui imettäessään minua. 

Kun minusta tuli äiti, kaikki tämä draama aktivoitui tai tuli näkyväksi. Siitä oli vaikeaa oppia pois. 

Lapseni olivat tarvitsevia, heillä oli kaikenlaisia vaikeuksia. Ajattelin, että kun autan muita enkä ole itsekäs - he saavat apua. Olin todella yksin äitinä. Itkin suuren osan ajasta. 

Asiat ovat aina helpompia paperilla kuin toteutettuna. On todella helppoa sanoa sanoja suusta ulos, mutta paljon vaikeampi toteuttaa. 

Hyväntekeväisyys on hyvä asia, mutta hyväntekeväisyys tulee valita itse. Se ei voi mennä niin, että uhrautumisen tunne ohjaa tai joku värisyttää ääntään ja sinä annat kaikki vaatteet päältäsi. Sillä kun joku värisyttää ääntään tai pyytää rahaa - hän haluaa sinun valoa. Hän varastaa sinun valoa. Puhdas avunpyyntö on eri asia, kuin kiero avunpyyntö. Auttaja persoona, joka on joka puolella empaatikko - sen kuuluu saada myös itse . Energian tulee palata takaisin. Ei voi vain antaa pois. Jos empaatikolla on ystäviä, jotka palauttavat energian takaisin ja vastavuoroisesti teet heille saman - olet saanut lahjan, joka on arvokkaampi kuin mikään materiaali maailmassa. 

Oikea ystävyys on harvinainen lahja. Jos sellaisen saat - tee työtä sen eteen. 

Aikanaan opin näkijyydestä tällaisen. Kun ihminen auttaa muita - hänen valo kirkastuu. Valo vetää puoleensa pimeyttä. Valo tulee siis suojata. Pimeys naamioituu erilaisiin autettaviin. Empaatikko, joka on tottunut pienestä lapsesta asti kantamaan muita, ei edes tiedä miten olla olematta tai auttamatta. Joka puolella on autettavia. Joka puolella on ottajia. Mutta empaatikko ei voi loputtomiin antaa. Se valuu lopulta tyhjäksi. Keho oireilee, iho oireilee, mieli oireilee. 

Empaatikon tärkein tehtävä on pitää huolta itsestä. Joka voi olla vaikeaa, sillä maailma ulkopuolella huutaa itsekkyydestä. Mutta sen voi kääntää niin, että ulkopuolinen maailma heijastaa peilinä sisäistä maailmaa. Kaikki nuo huutelijat löytyvät itsestä. Hiljennä se itsessä. Miten? Rakkaudella. Anna itsellesi asioita. Opettele antamaan sinulle. Naura, laula, tanssi, osta vaatteita. Osta koruja, osta auto. Mene tanssitunnille. Opettele jokin uusi taito. Löydä lahjasi. Kaikkein tärkein asia tässä maailma on rakkaus. Ja rakkaus lähtee aina itsestä. Mutta kun meille opetetaan, että rakkaus itseään kohtaan on itserakkautta. Eli negatiivista. Se on väärin. Rakastaa itseään on lempeyttä itseään kohtaan. Itserakkaus on ikäänkuin kovaa "rakkautta", joka satuttaa muita. Ei silloin itseäänkään rakasta. On vaikeaa yrittää sanoittaa. Ehkä se energia välittyy mitä ajan takaa. Yritän tässä sanoa, että valitse vain ne draamat jotka opettavat sinusta jotain ja auttavat sinua rakastamaan itseäsi ja hyväksymään sinut. Koko maailmasi muuttuu silloin pikku hiljaa. 

Maiju

Valitse hyvä

Kävin eilen hyvän keskustelun kollegan kanssa. Kun nykyään vallitsee tietynlainen loukkaantumisen kulttuuri, ja ihmiset reagoivat eri tavoin eri asioihin. Usein korostettu mielipide voi olla pienen ryhmän loukkaantunut mielipide, jonka mukaan maailma muuttuu. Jos on aihetta loukkaantua, on toki silloin syytäkin muuttua - joskus tuntuu kuitenkin hiukan väärältä. Silloin kun asiat ovat hyvin, tuntuu turhalta että luodaan draamaa sinne missä sitä ei ole. Mutta toisaalta, siellä missä on ihmisiä - siellä on aina mahdollisuus draamaan. Sillä joku viisas on sanonut, että kaikki isot ongelmat ovat sosiaalisia ongelmia. 

On todella tärkeää tuntea itsensä ja osata erotella mikä tunne kuuluu itselle käsittelyyn ja mikä ei. Eri kulttuurit sopivat hyvin keskenään yhteen jos sydän valitsee sydämen. Mutta kun kulttuurien väliin tuodaan ongelma, ongelmia alkaa muodostua enemmänkin. Ellei päätä valita hyvää. 

Oikeastaan jos miettii, niin päivittäin täytyy valita olevansa hyvä. Päätät valita pitää takana olevalle ovea auki. Päästät vanhemman ihmisen bussissa paikallesi. Mutta jotta et joudu kynnysmatoksi, niin annat sellaiselle vanhukselle jonka näet olevan kiitollinen. Kukaan ei halua antaa penkkiä kiittämättömälle vihaiselle ja olettavalle vanhukselle. Katkeralle ja pahansisuiselle joka haukkuu sinut perään ja lyö vielä kepillä. Ei kiitos. Mutta, sellaisen oppii tunnistamaan. Kun sen tuntee - hyvät teot ovat enemmistöä, eikä aivot enää tunnista pahantahtoista. Katkerakin joutuu nöyrtyä, kun sen laittaa aisoihin. 

Näin aivan valtavan hyvän päivityksen instagramissa tilillä @henriikkamaikku_juura - ylemmyyden ja alemmuuden tunteesta. Molemmissa on sama tunne-energia, eli halveksunta. Kun tuntee alemmuutta, tuntee itsensä huonommaksi, kun tuntee ylemmyyttä - tuntee muut huonommaksi kuin itse. Kumpikaan näistä tunteista ei ole rakentavia eikä eteenpäin vieviä, vaan ylläpitää pahantahtoista ilmapiiriä. Ellei näitä tunnista, ne voivat peilata tätä tunnetta muihin. 

Minulla oli alemmuuden tunnetta tiedostamattomana elämäni ensimmäiset 28 vuotta. Se oli tiedostamatonta häpeää, jota en tunnistanut. Kun aloin tätä tiedostaa, meni melkoisen monta vuotta tunnistaa tämä tunne täysin ja opetella päästämään siitä irti. En voi sanoa tämän tunteen olevan pois lopullisesti, sillä elämällä on taipumus aina tulla näpäyttämään kun luulen päässeeni eteenpäin. 

Alemmuuden tunne saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Muut ja muiden puheet kuuluvat ikäänkuin kovemmalla ja se saa itsensä alentamaan itseään. Millä tavalla? 

Ihmiset ympärilläni ovat puhuneet melko rumasti, ei niinkään rehellisen suoraan - vaan halveksuvan suoraan. "Oletko tyhmä kun et lue iltalehtiä. Miten sulla voi olla noin iso perse. Miten sun maha voi olla noin iso, etkö synnyttänyt jo?" Nämä ovat sellaisia isoja painavia lauseita, joista alitajunta ei tahdo millään päästää irti. 

Pidättäydyin puhumasta muille rumasti, mutta kohdistin sen itseeni. Näin itseni viallisena. 

Kaivoin päiväkirjani esiin vuodelta -92 ja luin 9-vuotiaan itseni kirjoitusta. Nauroin. Otin kuvan tekstistä ja lähetin perheeni watsappiin. Oletin kaikkien nauravan. Sillä niin lapsuudessani tehtiin. Siskoni sanoi "Hei, sä olit 9-vuotias". Kirjoitin tosissani ja olin ylpeä kirjoituksistani, mutta nauroin mukana. Koska niin teki kaikki muutkin. Elin halveksivassa ilmapiirissä. Harva koskaan sanoi mitään hyvää. 

Koska sellaista se oli. Mutta, tiesin miten paljon halveksinta sattui, joten käänsin sen aina muiden suojeluksi. Jos näin, että muita kohdeltiin väärin - aloin suojella. Joka taas oli ikäänkuin väärin minua kohtaan, sillä otin muiden henkisen kehityksen vastuulleni. Kun olin tarpeeksi pitkälle mennyt tässä omassa suojelussa, kävikin niin, että henkilö jota suojelin kohteli minua huonosti. Se sattui tuplasti enemmän. 

Oli äärettömän tärkeä oppiläksy oppia näiden ero. Se, että en näe kenessäkään pelastettavaa - vaan annan jokaisen pelastaa itsensä. Se pitää vain tunnistaa, ei suinkaan kieltää auttamasta jos joku pyytää. 

On todella tärkeää oppia erottelemaan hyväntahtoisuus pahantahtoisuudesta. Ja valita aina hyvä. Jos ei voi valita hyvää, kannattaa vaihtaa suuntaa. Tuntuu pahalta joutua luopua paikoista, joissa nauttii olla ja vain siksi, että siellä vallitsee pahantahtoisuus. Joskus se on kuitenkin terve teko itselle. Toki kannattaa yrittää muuttaa ilmapiiriä, mutta jos ei pysty, on parempi tehdä palvelus itselle ja lähteä. 

Kasvoin rajattomuudessa ja olin toki silloin itsekin rajaton. Minun on opeteltava rajoja edelleen jatkuvasti suhteessa muihin. Siksi kirjoitan niistä. Kirjoitan, jotta opin tuntemaan itseäni. Opin tuntemaan hyvän minussa, enkä jää kiinni pahaan minussa. Sillä emme me olisi ihmisiä, inhimillisiä ihmisiä tällä pallolla, jos osaisimme jo kaiken. 

Kun käyn omaa adhd:n selviytymispolkuani - ymmärrän, ettei adhd aivoja ole luotu työelämään. Asiat eivät mene työelämässä niinkuin kokisi turvalliseksi. Mikään ei ole pysyvää. Adhd aivot tarvitsevat rutiineja ja pysyvyyttä, mutta työelämä ei sitä tarjoile. Ihmiset eivät aina ymmärrä. Täytyy silti jaksaa uskoa hyvään. 

Olen viime aikoina törmännyt tällaiseen taas useammin kuin kerran. Joka on toki tavallista, sillä tapaan ihmisiä päivittäin paljon. 

Kun joku puhuu minulle jollain tavalla ojentavasti "minä tiedän tämän paremmin kuin sinä". Pikku hiljaa minulta katoaa maku koko ihmiseen. Jos toinen sanoo sen ääneen, silloin meillä vaaka kallistuu - minä irrottaudun. Se on tapani suojella minua. Aikanaan minulle sanottiin "kun ei sulle saa sanoa mitään". Olin tästä hämmentynyt, mutta alan ymmärtää. Ei se mitä sanoo, vaan miten sanoo ja missä yhteydessä. Kun maailma on täynnä oikeassa olijoita ja egoilijoita, valitsen toisen tien. Kaikissa meissä on egoilija. Minä en halua aktivoida omaani riitelyyn ja vihaan. 

Kehoni ei anna enää olla tällaisen ihmistyypin seurassa. Se tietää tulevassa draamaa. 

Ellei kyseessä ole mieheni tai lapseni. Heidät minä olen valinnut pysyväksi osaksi elämääni. Rakkaudesta. 

Maiju