Mitä pelkään tai mitä häpeän?
Itseään on vaikea nähdä. Omia virheitään. Ne voi olla hyvin helppoa huomata muissa, mutta itsessä ne muuttuvat ikäänkuin puuroksi. Kun kirjoittaa paljon, virheitäkin syntyy paljon.
Omalla kohdallani voin todeta, että jonkinlaista lukihäiriö testiä kannattaisi harkita.
Aloitin aikanaan kirjoittamaan blogia siksi, että kun on pienikin pelko jonkun lukevan tekstin, sitä automaattisesti ajattelee "minkälaisen tekstin takana olen valmis seisomaan".
Kirjoita siis niin hyvin kuin voit.
Silti joku ei tykkää, mutta toiset taas tykkäävät.
Liiallinen analysointi voi tehdä asioista raskaita.
Omat varjot ja kivut voivat olla toisten mielestä hyvin pieniä, toisten mielestä taas maailmanloppuja. Mutta vain menemällä suoraan kohti kipua, olen saanut laimennettua niiden voimaa.
Minun varjoni kirjoittamisessa ovat mm. lauserakenteissa ja oikeinkirjoituksessa.
Kaikki eivät aina ymmärrä minua. En aina itsekään ymmärrä.
Liika vakavuus asioissa, vie itseltäni naurun. Nauru on aina hyväksi, varsinkin kohdatessa varjoja. Mutta ivallinen nauru, voi pahentaa niitä. Siksi moni pitääkin salaisuudet visusti piilossa.
Kun uskaltaa sanoa ääneen jonkin oman pelon tai häpeän luotettavalle henkilölle, alitajunnan syövereihin pääsee ikäänkuin puhdistavaa valoa. Otin tietoisesti itselleni projektin työskennellä varjojeni kanssa. Se oli pitkä ja puhdistava aikakausi. Se toi mukanaan paljon kätkettyjä tunteita lapsuudesta asti.
En suosittele työstämään varjoja yksin, vaan kyllä terapia on erittäin hyvä keino siihen. Tai paras ystävä. Joku joka tukee, eikä heitä sanoja kasvoillesi.
Esimerkiksi instagramista löytyy aivan valtavasti asiantuntijoita, joiden tarinoita lukiessa saa paljon itselleen voimaa. Mutta suosittelen ihan henkilökohtaisesti ihmisen kohtaamista. Myös etänä se toimii, tai sitten ei. Kaikille ei toimi samat keinot.
Varjomme voi useinkin liittyä ihmissuhteisiin tai uskomuksiimme itsestä.
Häpeä, sitä liittyy varmaan ihan kaikkeen. Kaikesta voi hävetä. Häpesin omaa jäykkyyttäni. Miten sanoinkin noin tyhmästi tai miten en osaa. Toiset sanovat etteivät häpeä mitään, mutta käytös kertoo häpeästä. Sellainen usein hämmentää ja on aika tavallista. Eipä me itseämme nähdä. Mutta näemme omat kipumme kyllä muissa.
Ikä tuo mukanaan kevennystä häpeään, mutta lapsia katsellessa voi ymmärtää mistä omat häpeät ovat lähteneet.
Häpeä syntyy helpostikin. Jonkun tarvitsee vain sanoa väärä sana ja siitä se lähtee. Se jää alitajuntaan kaivelemaan ja pikku hiljaa lukkii mielen.
Vanhemmuus on ollut oiva tapa tutustua omiin häpeän tunteisiin, varsinkin tyttöjen äitinä.
Olen kirjoittanut häpeästä. Kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Häpeä kahlitsee koko kehon. Se asettaa vankilaan, jonka on itse luonut. Sitä ei myönnä helposti, vaan sen näkee toisissa. Uhriutuu. Itsessä nousee arvottomuuden tunteita.
Otin tavakseni kirjoittaa siitä mitä pelkään.
Oli kauhistus ajatella jonkun lukevan kirjoitusta, mutta vain niin pääsin käsiksi ytimeen. Se oli muuten hardcorea. Todella hullua.
Löysin valtavan määrän tunteita, joita olin kätkenyt.
Kun luin kirjoituksiani ääneen, kehossani risteili mitä erilaisempia tunteita ahdistuksesta iloon.
Rintaan tuli paine, vatsani möyri, hartiat menivät jumiin, päätä särki. Mutta jatkoin. Availin ikkunaa, tuuletin ajatuksiani ulos. Harjoittelin meditoinnin. Hiljennyin. Pysähdyin. Totesin etten juuri koskaan ollut kuullut itseäni, omia tarpeitani. Tai nähnyt olenko jossain hyvä. En mielestäni ollut. Kirjoitin siitä. Myös maalasin sitä. Tauluiksi. Saattaa olla että tuon niitä esiin vielä. Jos uskallan.
Omista varjoista löytyi paljonkin hyvää. Olin vain sallinut itseni uskotella olevani huono ja riittämätön. Annoin myös muiden puheiden vaikuttaa vahvasti ja samalla sätin itseäni, miksi en osaa tai pysty samaan kuin muut. Hyväksyin sen. Hyväksyin varjoni ja annoin varjojeni näyttäytyä. Mutta siitä huolimatta, vaikka niitä olen työstänyt – saan kohdata niitä jatkuvasti. Niiden voima ei vaan enää ole samanlainen kuin aloittaessa. Ne katoavat nopeammin.
Maiju
