Opettaja tulee, kun oppilas on valmis

 Kuka on opettaja?

Oletteko kuulleet tällaista lausetta: "Opettaja tulee, kun oppilas on valmis" ?

Lauseessa on enemmän viisautta kuin arvaammekaan. Kun kuulin tämän lauseen, olin mennyt rikki. Olin aiemmin kuin savinen maljakko, jossa oli jo säröjä. Elämän kolhuja. Elämä oli tehnyt oloni niin hankalaksi, etten nähnyt toivoa edessäni. Näin vain mustaa. Maljakko halkesi kahtia, sillä sen säröt olivat heikentäneet sen sidoksia. 

Se oli elämäni isoin käännekohta. Alkoi minun kasvun kouluni. Olin kyllä kuullut näitä "pois mukavuus alueelta" juttuja, mutten oikeastaan ymmärtänyt sitä. Tästä on aikaa 11 vuotta. 

Mukavuus alue

Elämä voi opettaa suojakeinot kaaoksen jälkeen –  nyt olen turvassa, eikä tarvitse muuttua. Kun kasvaa pelon keskellä. Niin sanotusti köyhyyden ympäröimänä (niin henkisen kuin materiaalisenkin) –  tiedät aivan varmasti, että muilla on enemmän kuin sinulla. Kun kohtaa paljon draamaa, käsittelemättä sitä –  empatia voi muuttua kylmyydeksi, kyynisyydeksi. Kun on paljon kontrolloimista ympärillä, ollen itse myös kontrolloiva – on vaikeaa päästää irti kontrollista ja oppia luottamaan. Tiesitkö, tai oletko huomannut kuinka paljon helpompaa on nähdä kontrollointi muissa kuin itsessä? On helpompaa nähdä inhottavat tunteet muissa, kuin itsessä. Oma muutos voi olla ahdistavaa, sillä mieli on jo rakentanut keinot selviytyä. Se keino on pysyä paikallaan. Ei vaan ehkä ymmärrä mitä tuo paikallaan oleminen tarkoittaa. 

Opettaja voi olla tilanne tai ihminen. Ei niinkään tittelin omaava henkilö. Vaan se voi olla oma äiti tai ystävä, työkaveri tai vaikea elämänvaihe. Opettaja ei päästä meitä helpolla, vaan usein kaataakin "kuin saavista" kuraa niskaan. Se, miten me käsittelemme asian, kertoo meidän kasvusta ja siitä missä kohtaa elämäämme kuljemme. Onhan se niin, että ihmisenä kasvamme jatkuvasti. Vaikka luulemme, ettei tämä ole totta, niin kyllä kasvamme. Maailma ei pysy samana, se ei ole samanlainen kuin eilen. Se muuttuu ja muuntuu koko ajan. Muutos on loistava opettaja, se kertoo olemmeko valmiita menemään eteenpäin, vai olisiko ehkä päätettävä menneisyydestä jotain joka estää tulevaa. Usein muutoksilla ajatellaan, että se on konkreettista ja isoa. Se voi hyvinkin olla pieni ajatustasolla tapahtuva asenteenmuutos, joka pikku hiljaa muokkaa elämää. 

Vastahakoisuus aiheuttaa kipua. Kirjoituksen tarkoitus ei ole olla syyllistävä, mutta kun kannamme syyllisyyttä sisuksissamme –  teksti voi muokkautua mielessämme syyllistämiseksi. Koettu on. Silloin opettaja on syyllisyys. 

Kun se opettaja sitten tulee, on erilaisia reagointitapoja joita meissä herää. "Taistele tai pakene" tila tuntuisi olevan yksi iso osa opettajan vastaanottoa. "Inhoan koulua". Saatat sanoa, koulu muistuttaa siitä kuinka en pysynyt perässä, en oppinut, en jaksanut keskittyä. Ehkä sinua kiusattiin. Koulu muistuttaa jotain ahdistavaa, samalla se kuitenkin on saattanut olla elämän hauskinta aikaa. Opettajan tulo voi tuoda myös intoa. Itsestään saa oppia asioita, joista ei ollut tietoinen. Uusia puolia. Olenko tällainen. En ole koskaan ajatellut tekeväni mitään tällaista. 

Elämä ei ole aina johdonmukaista. Kirjoitetusta saatetaan vaatia johdonmukaisuutta, mutta elämä ei sitä ole. Jos jää kiinni sellaiseen, astuu kontrollointi kuvioihin. Kontrollointi tuo mukanaan mielipide-erot ja väittelyt, riidat. Sisäinen rauha kärsii. Missä nämä tunteet tuntuvat? Mitä keho meille haluaa viestittää? Itse olen stressillä saanut vatsan kipeäksi. Kun hyväksyin nämä elämän ristiriitaisuudet, vatsani rauhoittui. Mutta tämä on jatkuvaa työtä itseni kanssa. Olen oppinut kuitenkin tuntemaan kehoni käytöstä.

Onko opettajasi ankara vai lempeän kannustava?

Nyt aikuisiällä, olen ollut jatkuvassa taistele tai pakene tilassa koulun ja työn suhteen. Mitä on olla työntekijä tai mitä on olla yrittäjä tässä ajassa. Millaista oli käydä koulua kolmen pienen lapsen äitinä? Meidän aikakautemme on vaatinut meiltä kaikilta äärimmäistä kohteliaisuutta. Emme voi huutaa, emme haukkua ja töräytellä mitä vaan suustamme, saamme aikaan valtavan kaaoksen ympärillämme. Kun kohtaa valtavan määrän ongelmia, eikä jaksaisi selvitä niistä –  käynnistyy meidän automaaatio asetukset. Haluan pois. Silloin sisäiseksi opettajaksi kannattaa valita lempeä ääni. Rauhoittelija, "selviät kyllä". 

 Kirjoittaja minussa, on kärsinyt viimeisen parin vuoden ajan. Huomaan, että niin kirjoittamista kuin mitä tahansa työtä tai asiaa, oli se lasten kasvatus tai kotityöt/harrastukset kaikkiin tuntuisi kuuluvan samanlainen "pakko" tehdä. Kun on pakko, tulee kontrollointi ja kiire, kiireen mukana kiukku. Jos et jaksa tehdä, saatat joutua selitellä omaa väsymystä, mitä ei ulkopuoleltasi uskota. Miten sitten tehdä asioita niin, että ne virtaavat? Ettei väsy? Väsymys on loistava opettaja. Olen itse oppinut mitä on uupumus ja mitä on väsymys. Ne vaikka tuntuisivatkin samanlaisilta, ne ei oikeastaan sitä ole. 

Omat rajat on hyvä tunnistaa. Jos tuntuu siltä, että kirjoittaminen ei suju. Miksi pakottaa itseään?  Jos se on työ, niin että joudut todella ottaa sen deadlinen, on aivan eri asia. Silloin on oltava tavoitteellinen. Mutta jos ei ole, onko silloin hyvä ruoskia itseään liikaa? Keho ja aivot tarvitsevat lepoa. Aivan varmasti tähän on tutkimuksia, niistä ei mielestäni tarvitse edes mainita, mutta me elämme tutkimusten aikakautta, jossa vain tutkimuksiin pohjautuvat asiat saavat hyväksyntää. Maalaisjärkeen kuuluu lepo. Levon jälkeen aivot ovat vetreät ja näkevät uusin silmin asioita. 

Kun käy isoa ja kivuliasta oppia elämästä, jonka myötä tunteet heittävät puolelta toiselle – silloin on vaikeaa nähdä syy-seurausta. Kun taas tilanne on mennyt ohi ja tunteet laantuneet, on helpompaa oivaltaa jälkikäteen. Tunnereaktio voi olla niin suuri, että se sumentaa 'näkökyvyn', myös sen henkisen näkökyvyn. 

Tunnistatko opettajaasi? Missä kohdissa täytyy kasvaa ja oppia? Tarvitseeko kehittyä ja kasvaa? Voisitko höllätä ja hengittää? Ollaan eletty aika kovia aikoja tässä jo kohta parin vuoden ajan. 

                                    Maiju

Kenelle kirjoitat?

                                                     Olenko edes valmis kirjoittamaan?

Olen ollut nyt hiukan jumissa kirjoitusteni kanssa. Tuntuu, että toistan itseäni. 

Tuntuu, etten saa edettyä kirjani kanssa, en sitten millään. Mutta, tiedättekö. Maailma vastailee, kun kysyt. 

Kävin koiralenkillä aurinkoisena päivänä ja vanha tuttu koiranulkoiluttajakaveri tuli vastaan. Hänen kanssaan pohdiskeltiin kirjoittamista ja hän antoi vinkin. Kysy itseltäsi, kenelle kirjoitat. Ja kun kirjoitat, kirjoita se hänelle ymmärrettävästi. Olen kovasti pohtinut näitä raameja, joihin pitää asettua. Kohderyhmää ja palikoita. Sinun tulee mahtua tähän ja tähän lokeroon. On vaikeaa tietää mahdunko mihinkään lokeroon, sillä en ole milloinkaan mahtunut. Ymmärsin kuitenkin, että kaikki kirjoittaminen on saanut tulta alleen isästäni. Isä oli syy miksi aloin maalaamaan. Isä oli syy miksi aloitin romaanini. Isä oli syy, miksi perustin ensimmäisen blogin. Kaikki tuo luova energia, joka sisälläni oli –  lähti kanavoitumaan, koska isäni sairastui. Sitä ennen olin pitänyt itseäni tunteettomien häkissä. Olin sisältäni kylmettynyt, aika lailla. En tiennyt miten itkeä. Osasin vain nauraa. Osasin piiskata itseäni näkymättömällä raipalla, kunnes en enää jaksanut. Tämä maailma voi uuvuttaa, kun yrittää liikaa. Itseltään on hyvä kysyä, kuka tai mikä on se syy miksi ruoskaasi heilutat?

Toki myös lapseni ja mieheni ovat olleet myös tärkeässä osassa kirjoittamista. Isän kuolema repi minut rikki. Mutta tulinkin kuoleman jälkeen enemmän ehjäksi. 

En tiedä tuleeko tuo romaani koskaan julkaistuksi ja sehän siinä onkin jännittävää ja samalla aika tylsää. Tämä matka on ollut outo. Sillä en olisi voinut edes kuvitella kirjoittavani romaania, mutta yksi kaunis päivä istuin koneelle ja teksti lähti tippumaan alitajunnastani. Sitä en tiedä, onko teksti hyvä ja luettava, mutta tarina syntyi tyhjästä. Tyhjästä. Tai sitten ei. Se saattoi olla alitajuntani tapa ilmentää jotain. Mitä lie.

Jos en koskaan julkaise kirjoituksiani, olenko silloin epäonnistunut ja onko työni ollut turhaa? Julkaisu ei tarkoita itselleni sosiaalisessa mediassa julkaisua, vaan perinteistä paperista julkaisua. Se on siis tavoitteeni, ei muut kanavat. Mutta, tässä on todella oppinut jo, ettei kannata jäädä roikkumaan vain yhteen lopputulokseen, saattaa tupsahdella yllätyksiä –  hyviä ja niitä huonojakin. Kuitenkin oloni on juuri nyt turta ja väsynyt oman kirjoittamiseni kanssa. Enkä oikein tiedä uskonko kirjoittajan siipiini. 

Kirjoitanko itselleni? Joskus kirjoitan. Joskus saan omista kirjoituksistani apua. Joskus ne ällöttää. Liian siirappista tai liisterimäistä tai oih, ihanan rakkaudellista. Surullista myös. 

Isä, on ollut kuitenkin isoin muusa. Mutta nyt tuntuu pahalta, olenko jo unohtanut hänet? Onko 10 vuotta jo liian pitkä aika, etten enää muista hänen olemassaoloaan. Mitä hän olisi sanonut kirjoittamisestani? Olisiko hän ollut ylpeä minusta? Hän oli temperamenttinen ja voimakas miehen malli. Hän oli isäni. Isän äiti on ollut toinen muusani. Hän kuoli jo yhdeksänkymmentäluvulla, mutta on kulkenut siitä asti mukanani. Minun on aina ollut vaikeaa luottaa ihmisiin ja muiden rakkauteen. En ole myöskään uskonut muiden pitävän minusta. Tiedän, se on epävarmuuden piirre, jota olen todella työstänyt. Nykyään ei tarvitse enää miettiä sellaista. Sillä ei oikeastaan ole väliä. Tykkää tai ei. 

Isäni äiti jostain syystä osasi näyttää rakkautensa niin, että uskoin. Ja kulki mukanani unissani. Oman perheeni myötä luottamus rakkauteen vasta syntyi todella. Tietäisinpä miksi vasta silloin. Ehkä, se oli tämä perus "ei sanota ääneen rakastan sinua, kyllähän sen tietää sanomattakin." Sanottiin vain ne asiat, missä olin huono. Jätettiin kehut kehumatta. Ei se silti ole näin mustavalkoista. Herkkyyteni taso on se joka sääteli mitä otan vastaan ja mitä en. En oikeastaan päässyt palautumaan, kun koin vaikeita tunteita. Sydämeni eteen nousi panssari. Tunteeni eivät virranneet luonnollisesti. 

Tässä on koko elämä aikaa kirjoittaa ja pohtia –  sanon itselleni. Vaikka en koe enää tarvitsevani sen kaltaista pohtimista. Sillä pohdin mielestäni nämä asiat jo. Kun olen uskaltanut pohtia itseäni ja päästää irti kiukun tunteista, olen löytänyt sisimmästäni asioita, joista en ole ollut tietoinen. Kukaan muuhan ei ole syypää kurjaan olooni, se on täysin omissa käsissäni. Näkökulman vaihtamisen taito, näes.

Vaihtuuko muusani?

Kun ja jos en kirjoita enää isälleni, jatkanko kirjoittamista lapsilleni ja miehelleni? Vai kirjoitanko koiralleni? Tein kyllä ensin kirjoituksia maailmalle, kaikille ihmisille, vaikka isä olikin kirjoittamiseni sytytyslanka. Koko maailmalle kirjoittaminen on aivan liian järjetön homma. Liian iso pala. Nyt, näin vuosien pohdiskeluiden jälkeen –  ymmärrän, että kohde on helpompi olla rajattu. Tulee liikaa ristiriitaa, jos yrittää puskea kaikille ymmärrettävää tekstiä. Samalla se ehkä tiputtaa näkymättömän tiiliskiven hartioilta. Stressi kirjoittamisessa saa monesti hartiani tukkoon, varsinkin kipeistä asioista kirjoittaessa. Kuulen myös monesti kipeistä asioista kirjoittaessani vastalauseita mielessäni, kuinka väärin ja pahaa kirjoittaminen on. Et voi puhua tuosta ja tuosta. Ja onhan se niin, että ihmiset myös reagoivat niin. Mistään ei saa puhua, koska häpeä. "Omaa pesää ei saa liata"– lausetta käytti eräs ystäväni pohdiskellessaan omia kipujaan. Meidän on uskallettava liata oma pesä, sillä muuten emme parannu kivuista, joita kannamme perimässämme. Hän opetti sen minulle. 

Meillehän on muodostunut tähän aikakauteen avoimuuden kulttuuri, sodan jälkeisen sulkeutuneisuuden tilalle. Sulkeutuneisuus sai aikaan vallankäyttöä ja muita ikäviä itsetunnon laskuja. Avoimuus taas herättää häpeää, kun vanhat paskat nostetaan pintaan. Mutta kun paskat nousee, silloinhan lika puhdistuu ja tulee uutta tilalle. Puhdas tila kannattaa täyttää hyvillä tunteilla. Anteeksiannolla, ymmärryksellä, empatialla. Eikö?

Pahoittelut kiroilusta. 

Haaveilen kirjoittajakoulusta, joka opastaisi oikeinkirjoituksia ja muita, vaikka netistä löytääkin vaikka mitä apuja. Olen silti ihmistyyppi, joka haluaa oppia koulun kautta. Elämässäni on nyt ruuhkaa ja sekavuutta. Olen luonteeltani myös hiukan pyörremyrskymäinen. Nyt elämäntilanteeni on muuttunut sellaiseksi, että asiat joista sain voimaa aiemmin, eivät enää toimi. Kirjoittaminen ja maalaaminen ovat jäähyllä. En saa jostain syystä ahaa elämyksiä ja oivalluksia, en lauseita ajaessa autoa, jotka tuntuvat suurilta. En näe unia valtavista tunnevirroista. Tai jos näen, en koe mielenkiintoa kirjoittaa niitä ylös, sillä energiani menee tästä aikakaudesta selviytymiseen. 

Ehkä kanavani on hioutumassa, uusiutumassa? Koska en koe saavani vastakaikua kirjoittamiselleni, en siksi ala itseäni painamaan alas ja jatkamaan kovapäisesti kirjoittamista. Kokeilin tämänkin vaiheen. Ei vain ole aikani. Tuleeko aikani? Vai hyppäsinkö junaan, joka kulkee eteenpäin, mutta päätepysäkki ei tule koskaan? Eikä se pysähdy ottaakseen matkustajia kyytiin. Tasaista tylsää tahtia se vain kulkee eteenpäin. Ilma vaihtuu, tunteet eivät. Sama tasainen tylsä usva sisuksissa. Mikään ei tunnu miltään. Ah, tällaiselle tunnenarkomaanille se on... Kamalaa.

                                                                        Maiju

Tunnetilat lukiessa

Miten reagoin?

Oletko huomannut koskaan sellaista, että lukiessasi jotain tekstiä –  tunnetilasi voi estää sinua ymmärtämästä sisältöä? Sisäiset vastustukset nousevat pintaan. Joskus joku aivan täysin neutraali teksti, voi tunnetilojen myötä jopa vääristyä mielessä. Jos meillä on jonkinlaisia arvoja, voimme lukea omista arvoistamme käsin ja vastustaa lukemaamme. Jos emme oikein tiedä mitä haluamme, haahuilemme. Ja kun kirjoitus tarjoaa ratkaisua, se saattaa kolahtaa tai sitten ei. 

Omien tunnetilojen 'hallitseminen' on ollut itselleni yksi erittäin iso haaste. Joitain todella hienoja tekstejä olen säilyttänyt, jotta voin palata niihin uudelleen. Kirjat ovat siksi muodostuneet itselleni tärkeiksi. Niin tärkeiksi, että ne on pitänyt ostaa omaksi lainaamisen sijaan tai äänikirjan sijaan. Joskus kuljetan kirjoja vain mukanani. Saatan avata jostain keskeltä ja lukea vain kohdan. Romaanien kohdalla en näin pitkälle ole mennyt, vaan lähinnä tietokirjojen tai olisiko ne Self help kirjoja, en aina tiedä mihin kategoriaan kirjani kuuluvat. Kirjastojen 'ota tästä' hyllyistä on löytynyt aarteita. Haluaisin olla itse niin viisas, että ymmärtäisin kirjallisuudesta ja sanoista kaiken, mutta en ole. Tyydyn siis vain toisinaan improvisoimaan.

Kirjoja ja tekstejä voi käyttää myös vapaammin, kuin lukemalla koko teksti. Lukea rivien välistä.  Romaanit toki ovat oma lukunsa, ne kannattaa lukea kokonaan, ihan vaan että ymmärtäisi koko juonen. Mutta esimerkiksi tämän blogin kaltaiset kirjoitukset. Moni sanoo, ettei jaksa lukea. Liian pitkää ja liian raskasta, en jaksa keskittyä. Pistää väsyttämään. Lukemisessa kehittyy, ja teksteistä voi ottaa lauseita. Lauseita, jotka jäävät mieleen. Mehän kuitenkin tuntuisimme olevamme pohjimmiltamme sellaisia, että kiinnostumme vain siitä joka koskettaa itseä. En voi puhua yleistäen, sillä me tosiaan emme kaikki ajattele samoin. 

Oma kokemukseni aikanaan, noin 10 vuotta sitten lukiessani tekstiä, joka ei tuntunut hyvältä. Luin sen ihan oikein, juuri niin kuin tekstissä luki. Mutta alkaessani muistelemaan tekstiä, se muuntui mielessäni. Vääristyi. Sisuksissani alkoi tunteiden taisto. Alkoi ärsyttää. Mieleni vääristi sanat ja palatessani tekstiin uudelleen, olin hämmentynyt. Miten voi olla näin. Miksi muistin sen niin väärin? Itsessäni heräsi käsittelemätön tunnetila. Kun käsittelin sen, tunne katosi ja teksti muistui juuri niin kuin se lukikin. 

Siksi on hyvä oppia tunnistamaan omia tunnetilojaan. Koska maailma tuntuisi vääristyvän tunnetilojen myötä. Luin hienon tekstin äsken, "maailma on erittäin ristiriitainen ja sekava. Kun opimme tämän hyväksymään, voi tulla rauha ja kontrolloinnin tarve vähenee." Muokkasin tämän tekstin, sillä en muista mistä sen luin. Ehkä äiti Amman kirjasta. Muisti kyllä näin ruuhkavuosina pätkii. Ja paljon. En aina ole läsnä siinä mitä teen. Autopilotti on silloin kytkeytynyt päälle. 

Eipä tässä ihmisyydessä koskaan valmiiksi tule. Mutta voi kehittyä. Olen löytänyt itseni paikoista, joista en todellakaan uskonut itseäni löytävän ja se naurattaa. Älä koskaan sano "ei ikinä". Tai "en ymmärrä". Jos todella haluat ymmärtää, elämä kyllä järjestää tilaisuuden. 

Toiset lukevat kirjaimia ja toiset lukevat kirjaimien takana olevaa henkilöä. Tämä aika on opettanut molemmista tavoista paljon.

                                                                   Maiju

Näkökulmia

Mistä suunnasta katsot?

Yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa.

Kaikki ovet ovat auki. Vai ovatko ne kaikki kiinni?

Kirjoittaminen on näkökulmien esille tuontia. 

Se ei tarkoita, että kirjoitettu olisi totuus. Taustalla voi aina olla virheellisiä ja ristiriitaisia käsityksiä, joita tuodaan esille eri näkökulmista. Yllätyin paljon lukiessani viime aikoina erilaisia kirjoitettuja tekstejä, joissa tuodaan esiin näkökulma - vääristelty sellainen. Mutta toiselle ihmiselle vääristelty on totuus, se riippuu ihan täysin siitä –  kuka sitä katsoo. Miten katsoo? Jos itsellä on tarttumapintaa asialle, kirjoitettu vahvistaa omaa näkökulmaa. "Just niin, mä oon samaa mieltä".

Eräs läheiseni sanoi erittäin hienosti "Kun olen sisältä ruma - on paha olla, näen maailman rumana". Se on hyvin ilmaistu näkökulma. Mutta onko sitä todella, todella sitten koskaan onnellinen ja kaunis? Niinkuin jatkuvalla tahdilla. Aina kun sattuu elämässä kaikenlaisia kommelluksia. Eikö me olla kaikki kauniita ja rumia? Heijastetaan ulos niitä tunteita itsestämme, jotka ovat ikäänkuin aktivoituneet. Ulkoistetaan itsemme ja nähdään virheet muissa ihmisissä. 

Elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä. Suoria teitäkin on, mutta joskus suorat tiet voivatkin olla tylsiä. Niissä ei ole tarpeeksi haastetta tai sitten se on liian helppoa, jonka myötä mieli astuu peliin ja luo ongelmia tielle. 

Elämälle voi olla suuret suunnitelmat, mutta niitä kohti mennessä –  mikään ei mene kuin ajatteli. Elämä opettaa. Valinnat johtaa erilaisille poluille. Ja onhan se vähän niin, että suora tie kun on helppo tie, se veltostuttaa. Jos helpon tien saisi kulkea aina, oppisiko elämästä? Haastavat tilanteet ovat parhaimpia opettajia. Oppii omasta reagointikyvystä. Omasta paineensietokyvystä, kärsivällisyydestä. 

Kun vaatimukset ja odotukset ovat liian suuria, ei välttämättä ymmärrä vaativansa sitä myös muilta. Itse olen kokenut, että vaativa opettaja on hyväksi, jos hän antaa tilaa oppia. Jos hän opettaa sokeasti vain sitä mitä ja miten hän itse tekee, se tiputtaa innostuksen. Samaan lopputulokseen voi päästä monen eri tien kautta. Ja itse olen oppinut, että oppilas voi olla jopa parempi kuin opettaja. En puhu kuitenkaan itsestäni. Nauran. Vaan puhun lapsistani. Joille minä olin opettaja. Heistä on kehittynyt taitavia sellaisissa asioissa, joihin itse en ole koskaan kyennyt. 

Minulla oli yksi opettaja niin vaativa, että ymmärsin pelin olevan menetetty –  hän ei kuullut eikä nähnyt mitä minä teen, opetti vain omaa agendaansa sokeasti. Enhän minä herranjestas ole kuin hän. Enkä haluaisikaan olla. Päästin irti. Pelottavaa oli kuitenkin huomata, että joku toinen ikäänkuin arvottaa sinut, vaikka hän oli itse aivan keskeneräinen. Kyseinen aine ei saanut itsessäni tulta alle. Vaikka olisin voinut kehittyä hyväksi. 

Kehu ja kannusta, anna rakentava palaute, miettikää yhdessä voiko sitä parantaa vai onko se riittävä. Anna oppilaan osallistua. 

Vaihtoehto: anna toisen tehdä työ, sano ei ole hyvä ja näytä oma versiosi, vain opettajan versio kelpaa. Kumpi kannustaa oppimaan?  Kumpi versio kannustaa jatkamaan alalle. Jos lapsi on vahva, hän ei kuuntele opettajaa. Mutta jos ei ole varma onko ala hänelle –  vaikka se onkin kiinnostavaa, opettaja on siinä aika isossa roolissa. Pohdintani painottuu nyt aika lailla ammattiin. Enkä puhu nyt uhriutuvana henkilönä. Puhun asemasta jossa opettaja ja oppilas on. Lapsi on aina altavastaaja, eikö? Silti, tänä aikana on jopa jännittävää tuoda esille ajatuksiaan, sillä kaikki ajatukset eivät välity kuin itse ajattelee. Se on kommunikoinnin haaste.   

Kun elää ulkoisesti painottunutta elämää. Kaikki ulkonäköseikat ovat tärkeitä. Miltä näytän? Miltä koti näyttää? Millaisen kuvan annan maailmalle jne? Kuka teki minkäkin virheen. Kuka on syyllinen minun olotilaani? Tuo –  osoittaa sormella jotain ulkopuolellaan olevaa. 

Mutta kun sisäinen maailma täyttää elämän, ulkoiset asiat menettää merkityksen. En tarkoita tällä, että ulkoiset asiat väistyivät, mutta pinnallinen maailma ikäänkuin katoaa tai väistyy. Oma kokemukseni. Eli yksi näkökulma. Kun elämä aloittaa todellisen kasvattamisensa ihmisyyteen, pienen pienet yksityiskohtaiset muiden virheet alkavat menettää voimaansa. Ymmärtää oman kontrolloinnin menetyksen tarpeellisuuden. Vaikka kuinka huutaisi ja riehuisi, lopulta ymmärtää antautua. Ei jaksa yrittää. Tämä opettaa jotain aivan muuta, kuin mitä on itse oppinut. Missä kulkevat rajani –  kysyy elämä. 

Kun uskaltaa katsoa hiukan syvemmälle elämää silmiin, omiin pelkoihin, omiin vahvuuksiin jne –  elämästä muodostuu täydempää. Pystyy ikäänkuin kokea elämän syvemmin. Itsessään. Mutta taas itsessään elämän kokeminen on myös hyvin väsyttävää ja rankkaa. Se uuvuttaa. 

Elämä ikäänkuin vie läpi putkesta. Nuorena koet maailman silmilläsi. Sinulle sanotaan paljon kaikkea epämiellyttävää, löydät oman selviytymiskeinosi. Kun kuljet putkea eteenpäin, tulee vastaan kipua, jota ihmettelet - joudut kohtaamaan yllättäviä asioita. Sinua saatetaan luulla pinnalliseksi, mutta käytkin sisäistä kasvua, sukellat syvyyksistäsi voimia ja näkökulmia itsestäsi, elämästäsi –  millainen olen, ketä kuuntelen? Mihin asioihin tartun? Ihmiset opettavat meille meistä itsestämme –  ei aina kirjaimellisesti. Symboleilla. Katsomme elämää taaksepäin, oppeja ja muistoja, jotka pintautuvat epäselvinä kuvina käsittelyyn. Miksi silloin kävi niin? Samalla ehkä ääni nakuttaa ajatuksissa "Kuka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään". 

Saatamme olla yllättyneitä omasta käytöksestämme, "miten mä nyt näin reagoin"?  Johonkin ihan mitättömään juttuun. Kerrot asian jollekin, joka ei ymmärrä. Koet että olet vääränlainen, et sovi joukkoon. Iskee syyllisyys. Kaikenlaisia ikäviä tunteita. Defenssit. Nämä voivat laueta, ihan yllättäen, yllättävissä tilanteissa. Vaikka tietäisit ja ymmärtäisit omia defenssejä ja ymmärtäisit myös muiden defenssejä, voi olla silti vaikeaa todellisuudessa asioita ottaa vastaan. Kaikesta selviää, kun on pakko. Sanoi minulle yksi superäiti. 

Unelmapuhe voi ärsyttää, mutta vaihtoehtoisesti se voimauttaa. Kun elämään tulee pimeää, on pakko alkaa unelmoimaan. Kun pimeää on kestänyt liian kauan –  voi olla vaarana pudota kuiluun. Maailmassa on monia näkökulmia. On hyvä valita positiivinen näkökulma realismin joukkoon, ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit päähän. Mutta joskus ne kyllä todella kannattaa ottaa pois. Loppu onkin sitten vain luojan lykkyä. 

Jos elämää romantisoi liikaa mielessään, kieltää esimerkiksi itseään kohtaan kohdistuvat vääryydet –  tunnelukot vain painavat kiukun tunteet sisuksiin. Ne saattavat sitten tulevassa räjähdellä kummallisissa paikoissa. Me ihmiset ollaan vähän kummallisia. Jos luottaa vain muiden mielipiteisiin, eikä omiin –  voi edessä odottaa pettymys. Tämä auktoriteetti pettikin luottamuksesi. Se sattuu. Uskot johonkin ja luotat ja hän pettää luottamuksesi, sen rakentaminen takaisin voi viedä aikaa. 

Jos on itsenäinen, itsestään vastuun ottava persoona –  tietää että auktoriteetti on ihminen, auktoriteetin takana. Kun miettii omia uskomuksia ja arvoja, voi saada paljon oivalluksia omasta käytöksestään ja voi kasvaa. 

Riitaan tarvitaan kaksi – sanonta, on näkökulma –  voiko asiat kuitenkaan olla niin mustavalkoisia? Voiko oikeasti sanontoihin ja sanoihin täysin turvautua jokaisessa tilanteessa? Joskus sanotut sanat voivat olla pahempia, kun ne ilmaisee tylysti väärässä paikassa. 

On aina hyvä kulkea 'erottelukyvyn käyttöopas' mukanaan omassa henkisessä työkalupakissaan.

Jos elämä on negatiivista ja katse on positiivisessa, elämä muokkautuu halutessaan. Omien varjojen läpi rämpiminen on kovaa työtä, mutta jos pitää katseen hyvässä. Tulee saamaan paljon hyvää. 

Minulle tulee jotain hyvää – aivan varmasti tulee. 

Jos uskon että tulee pahaa – aivan varmasti tulee. Kumman valitsen? 

Minkä näkökulman elämästä valitsen?

Maiju

Sisäinen ruoska

 Oletko itse itsesi pahin kriitikko?

"Miten voinkin olla näin surkea, en tätäkään nyt osannut." "Noni, taas mä mokasin." "Kyllä mä tän tiesin, en vaan taas kuunnellut itseäni"

Alistava sisäinen puhe 

Yllä oleva teksti luettuna tuntuu pahalta, mutta kun oikeasti miettii –  siellä tuo sama puhe ajatuksissa mylvii, eikä sitä edes ajattele mitenkään pahaksi. Kun sen ulkoistaa tai lukee ulkopuoleltaan, sille voi tehdä jotain. 

Omaan erityisherkkyyttä. Herkkyyteen kuuluu tunteiden ääripäät. Vaikka aika-ajoin tunteet ovat hallussa, silti aallonpohjia tulee eteen. Tällä hetkellä elämä on jotenkin nurinkurista. Paljon töitä, paljon projekteja, liian vähän lepoa ja taukoa. Kun on lepoa ja taukoa, niitä ei käytä lepoon, vaan projekteihin. Nämä ovat niitä hetkiä, kun olisi hyvä pysähtyä ja sanoa itselleen kauniita kehuvia sanoja. Pienet jutut paisuu isoiksi, häpeä puskee esiin. Aivan kummallisilla tavoilla. 

"Mitä sitten" tulisi sanoa itselleen. Mitä sitten, vaikka unohdit vaatteet ulos sateeseen. Mitä sitten vaikka teit tuon hienon projektin jonka pilasit hätäisyydellä. Mitä sitten, vaikka teit väärän valinnan ostoksissa. Ostit ajattelematta jotain kallista vain seisomaan tyhjän panttina. Mitä sitten. Herkkä kantaa harteillaan jo maailmantuskaa, joten joskus voi ihan hyvin hellittää. Olemme varmasti jokainen herkkä nähnyt jo tuskan mitä täällä on. On turhaa lisätä omaa tuskaa, sen sijaan voi lisätä omaa hyvää. Jotta jaksaa sen kaiken tuskan. 

Syksyssä on jotain itselleni vaikeaa ollut aina. Syksyssä on ruuhkaa. Koko olemus valahtaa pimeyden myötä väsymykseen. Kun ihmisen pitäisi mennä talviunille karhun lailla, sillä alkaakin ruuhka. Kiire. Kohta on jo joulu, eikä sitä edes huomaa. Ei saisi elää tulevaa, mutta kokemus on opettanut –  jos en elä syksyllä jo joulua, juoksen koko joulukuun, kaiken muun lisäksi. Koen, että joulukuu on aikaa kun laskeudutaan jouluun –  silloin ei juosta. 

Syksyllä "juostaan" tukka putkella, vettä sataa ja mieli on maassa. Kissanristiäisiä, paljon menoa. Omille projekteille ei jää tilaa. Ah väsyttää jo lukeminen ja ajatteleminen. Juoksulla tarkoitan hermoston ylikierrosta. En oikeaa juoksua. 

Pysähdy! Sanon itselleni. Miksi juokset? Nyt tämä on se hetki, kun tulisi rauhoittua. Tämä on se hetki, kun alkaa pelkäämään mokaamista. Ei edes huomaa, kuinka on jo alitajunnassa synnyttänyt valtavasti tunteista syntyviä sanoja joilla mollata itseään. Se on turhaa! Itsensä mollaamisesta ei synny hyvää. Se vaan synnyttää roskia alitajuntaan. Niinkuin kerroin postauksessa "Hyvä hetki". 

Armoa

Kun sisäinen ruoska astuu esiin, sen kanssa joutuu hiukan painia. Kertoa, kuinka väärässä hän on. Itse kuulen itseäni sanallisesti vahvempien "mollaamisia" näissä hetkissä. Ne on sinne kerran nalkutettu, ne ei sieltä hevin lähde. "Eihän tuossa oo mitään järkeä" "teet turhaa työtä". Toki näitä sanoja joskus täytyy kuulla. 

Olen oppinut keinon itkeä nämä pois, mutta aina ei löydy tilaa itkulle. Ei ole aikaa edes itkeä. Eikö se ole surullista? Kun on ruuhkaa elämässä –  ei ole aikaa. Aika on rahaa. Kun sisäinen ruoskani astuu esiin, hän löytää keinoja mollata. Milloin se on jonkun kirjoittama mielipide joka sattuu. Milloin se on jonkun toisen arvostelu, jonkun muun kuin itseni ulkonäöstä. Kohdistan sen itseeni. Milloin se on mikäkin mielipide, minkä olen kuullut. Tunteet tarttuvat näihin ja alkavat sättimään minua. Olen itse itseni pahin vihollinen. Siksi oman tilan tarve on kova. Kun on herkkä, voi hukkua kaiken alle. 

Eikä se ole tietenkään näin, että vain minulla on sisäinen ruoska. Ympärilläni olevilla on myös. Ne vaatimukset mitä he kohdistavat itseään kohtaan, sen he näkevät ulkopuolellaan virheinä. Saattavat kertoa vaikka minulle: "ethän vaan koskaan käytä tuollaisia vaatteita" "Ethän sä vaan oo sellainen" "Ei tuollaisella vartalolla käytetä noita vaatteita". 

Ajatusroskaa, kaikki. Pelkkää ajatusroskaa, jota levitetään maailmalle. Ihminen, joka on verhonnut itsensä häpeällä –  myöntämättä sitä, näkee muissa vikaa ja pyörittelee silmiään muille. Me emme heitä roskia luontoon, mutta roskia ajatuksina ilmaan kyllä. Näkymätöntä saastetta. Huomautan, että näitä en ole kuullut enää aikoihin, mutta heikkoina hetkinä ne nousevat vielä jostain alitajunnan syvyyksistä – roskiin heitettäväksi. 

Sanon itselleni, "Olethan armollinen itsellesi, kuljet itsesi kanssa koko elämän ajan. Ethän puhuisi ystävillesikään noin miten puhut itsellesi". 

Mutta siinä on perää, miten muiden kanssa puhutut sanat meissä vaikuttaa. Meille on nalkutettu. Jatkamme lopulta nalkutusta itsellemme. Joskus se on hyvä, joskus se on lamauttavaa. Pieni stressi tekee hyvää, se saa toimimaan paremmin ja tehokkaammin. Jos ei stressaa yhtään, sitä on kuin automaatiotilassa, menee silmät kiinni eteenpäin ajattelematta. Mutta kun on paljon tekemistä, liika ajattelu hidastaa. Vaikeaa on kyllä joskus pienen ihmisen elo.  

Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, nyt sinulla on vaan elämiseen luonnollisesti kuuluva huono hetki. Se menee ohi. Aina nousee aurinko. Aina! Muista se! 

Maiju

Hyvät hetket

Tunnistatko hyvät hetkesi?

Milloin sinulla on ollut hyvä hetki? Tallenna se hetki mieleesi ja kehoosi. Se on tärkeä hetki.

Näkijä Nina-Matilda Kuusisto, oma lempikirjoittajani neuvoi jotenkin näin: "ankkuroi hyvät hetket ranteeseesi. Kosketa rannetta aina kun tunnet jotain hyvää tunnetta, opeta kehoasi näin ankkuroimaan lisää hyviä tunteita kehoosi". Tämä on hyvä neuvo. Sillä liian helposti sitä muistaa ne voimakkaat negatiiviset tunteet, koska kipu on vahva tunne. Kipu on myös turvallinen tunne. Niin hullunkuriselta kuin se kuulostaa, ihminen tuntuisi haluavan olla onneton. Sillä onnellisuus voi olla jopa hiukan tylsää. Kun on kohdannut valtavia vaikeuksia, silloin toivoo onnea. Kun saa onnea ja onni kestää pitkään, sitä saattaa alkaa hakeutumaan takaisin sinne onnettomuuteen. Mutta ei hätää, kun tällaisen asetelman tunnistaa, silloinhan sille voi tehdä jotain. Eikö?

Kun koet hyvän hetken, osaatko ilmaista sen? Ilmaisetko sen? Olen huomannut muiden ilosta kumpuavan oman iloni. Kun joku jakaa onnellisuuden tunteensa avoimesti, huomaan itsessäni nousevan onnellisuutta. Se tarttuu. Kun hymyilen ja toinen hymyilee takaisin, se tuo hyvää oloa. 

Emilia Vuorisalmi, rakkauslääkäri kirjoittaa kirjassaan Rakkaus haltuun mielihyvähormoneista: serotoniinista, oksitoksiinista ja dopamiinista. 

Dopamiini = Merkitys, luovuus ja unelmat

Serotoniini = Turva, järjestys ja arvostus

Oksitoksiini = Kosketus, läsnäolo ja kiitollisuus

Vaikka positiivisesta ajattelusta toisinaan sanotaan sen olevan liisteriä, niin oikeasti se on ihan todella hyvä juttu. Jos saat nämä hormonit tasapainoon, on se jo aivan loogistakin, että olo muuttuu hyväksi. Tällaiset on lempikirjojani. Ne myös auttavat omassa työssäni ihmisten parissa. Oksitoksiinin synty on luontaista omassa työssäni. Yksi oma hyvä hetkeni on, kun asiakas nousee hoitopediltä, hiukan unisilla silmillä, hän huokaa ja kiittää. Olo on pökertynyt. Se on työni hyvä hetki. Kotona hyvät hetkeni on lasteni onnistumiset ja koiran hepulit. 

Kirjoittajana tulee käytyä läpi tunteita, vahvoja ja erittäin vahvoja tunteita. On helppoa tiedostaa nämä hormonit ja mennä niitä kohti, mutta onhan se niin ettei näitä voi käskeä. Niitä joutuu hiukan työstää. Joskus jopa epäilee ja kauhistelee, mistä uskaltaa kirjoittaa, mitä jos ne toteutuu? Mitä jos joku suuttuu? Mitä jos sohaisenkin jotain, jota ei olisi saanut sohaista? Olen kirjoittajana ollut syvän pään kirjoittaja, eli menen suoraan sinne näkymättömään, jota ihmiset eivät ehkä osaa sanoittaa –  vain tuntea. Alitajunta, se kun tuntuisi olevan kuin musta aukko. Olen sanoittanut tuota mustaa aukkoa. Mutta sanoittamisen jälkeen, en ole kestänyt muiden tunteita, ne kun ovat voimistaneet omia tunteita puoleen ja toiseen. Ne täytyy vaan tuntea pois. Vaikka kirpaisee. Joskus kyllä tosi lujaa. Taas toisinaan sydän tuntuisi laajentuvan, ah ihan pakahtuvan onnesta. 

Peace and love

Hälyinen mieli tarvitsee rauhaa. Pieniä rauhanhetkiä, jolloin hermoston saa rauhoittumaan. Kun hermosto käy ylikierroksilla, on vaikeaa säädellä omia mielialojaan. Tai jos se käy alikierroksilla, voi olla vaikeaa nousta sängystä ylös. 

Ehkä vaikeinta tässä elämässä on toisen tunteiden tai tunne-reaktion kohtaaminen. Kun emme ole samalla taajuudella, voimme sohaista vahingossa kipuja auki, tai toinen voi sohaista meidän kipujamme –  jotka laukeavat jostain tiedostamattomasta. Molemmilla saattaa herätä tunteita, joita ei ehkä osaa käsitellä. Ihminen on ihmeellinen, tai voisiko sanoa että ego. Kun mieli sanoo: kaikki on hyvin –  keho saattaa kertoa, ettei todellakaan ole. Ehkä vaikeinta, mitä omassa elämässäni olen kokenut, on ollut saada keho ja mieli toimimaan samalla taajuudella. Moni ihmettelee, miten voi muka niin olla. Miten ne muka ei ole samalla taajuudella. Elämä opettaa kyllä. Sitä ei edes tajua, miten monelle asialle sanoo kyllä, kun pitäisi sanoa ei ja taas toisinpäin. Keho ei ehkä aina ole samaa mieltä mielen kanssa. 

En tiedä, olisiko tämä herkkien juttu. Herkkä on saattanut kuulla omasta herkkyydestään, sen olevan vähän kuin kirosana. Ei herkkyyttä ole tunnustettu hyväksi omassa elämässä, kuin vasta 2000-luvulla.  Silloin kun kuulee sen kirosanana, keho säpsähtää. Jää lukkotila. Kimmo Takanen kirjassaan tunnelukot kertoo näistä. Voimakkaat tunteet varastoituvat kehoon ja kun mieli kieltää ne, ne painuvat syvemmälle. Se on kuin heittäisit roskia omaan alitajuntaasi ja et tyhjennä niitä koskaan. Sitten jossain vaiheessa roskakori on täynnä, ne pulpahtelee pintaan vähän väliä, mutta kiellät ne. Kieltäminen taas vahvistaa tunteen voimaa ja reagointia. Jossain vaiheessa roskat alkaa haista ja roskakori täytyy pestä. Tunteet ovat siis äärettömän iso osa meidän elämää. Ne on hyvä tunnistaa ja tunnustaa. Antaa virrata vapaasti. Jos pelottaa, pelkää. Jos surettaa, sure. Jos olet todella iloinen, ihanaa, ole sitä ja voimista iloasi. Elämä virtaa, se liikkuu hallitsemattomasti eteenpäin, aikaa on mahdoton pysäyttää. Se tuo erilaisia tunnetiloja läpi elettäväksi. Nauti siitä, nauti tunteistasi. Sillä ne ovat voimasi. Ihmiset opettavat meille meidän tunteista. Erilaiset kohtaamiset opettavat meidän reagointitavoista. Mutta muut eivät ole syyllisiä meidän tunteisiin, vaikka muut saattavat ne laukaista. Tämä on ollut itselleni ehkä käänteentekevin oppini. Inhimillisyys on tärkeää. Kohteliaisuus ja toisen kunnioitus. 

Tallenna

Tallenna hyvät hetket itsellesi arkistoon. Milloin joku on kehunut kirjoitustasi. Minua neuvottiin. 

Kirjoita myös rakentavat palautteet ylös ja tee niistä itsellesi voimakirja. Sillä silloin kun epätoivo iskee ja kuvittelet olevasi täysi paska, ne auttavat sinut läpi tuskastasi. Kirjoittaminen on luovaa työtä. Siinä sukelletaan alitajunnan syvimpiin vesiin. Se on siis todella kovaa hommaa. Bad ass – hommaa. En usko, että tänä päivänä enää ajatellaan kirjoittamisen olevan jollain tavalla kevyttä työtä. Toki poikkeustyyppejä löytyy aina. Nurisijoita. Aina jonkun on oltava eri mieltä. Pysyy balanssi.

Kirjoittaminen on kovaa työtä, sillä se vie aivan valtavasti aikaa. Aika on tässä maailman ajassa rahaa. Onko aikaa enää olemassa. Kaikilla on aina kiire, elämä on täynnä ruuhkaa. On katkoksia, turhautumisia ja vaikka mitä tunteita joiden läpi joutuu kahlata. 

Puhu läheisille kuinka tärkeää kirjoittaminen on. Sanottiin neuvoksi. Omat läheiseni ovat hyväksyneet sen. Ja antavat tilan kirjoittaa ja tukevat siinä. 

Kirjoittaminen tarkoittaa itselleni samaa kuin hengittäminen. Se on niin suuri osa minua, etten voisi sitä enää kätkeä. Kuitenkin aika ajoin elämä tulee väliin. Vaikka haluaisin vain kirjoittaa aamusta iltaan, niin elämä todellakin tulee vain väliin. Niin kauan, kun elämäni on ruuhkaista, kun lapset ovat pieniä ja asuvat kotona ja työ on epäsäännöllistä. Niin kauan joudun kulkea flowssa. Kanavani menee kiinni. Sitten se taas aukeaa. Kun otan tavoitteeksi kirjoittaa tämän elämäni aikana edes yhden julkaistun kirjan, niin onhan tässä aikaa. Tai sitten ei ole. En voi sitä hallita. Mutta jos yritän hallita ja pusertaa kanavaani väkisin, voinko välittää tunteita mitä tahdon välittää. Elämä, vaikka kuinka sanomme olevamme sen ohjaksissa, niin olemmeko? Kuinka paljon stressiä tulee ottaa kirjoittamisesta? Tavoitteesta ja aikatauluista. Jos sellaisia ei ole. Eikä kukaan sinulta vaadi niitä. Deadline olisi hyvä olla. Sanotaan. Minä yritin sitä. Deadlinea. Sain puserrettua pääni puhki. Auttoiko se? Ei. Sain toki valmista, en vain päässyt mihinkään. Ei ollut oikea aika. Aina ei ole oikea aika, vaikka haluaisin. Mutta tukkani voi olla pystyssä, silmieni alla valtavat mustat pussit ja iho pöhöttynyt. Mihinkään en mennyt eteenpäin. Vaikka luulin. Rutiineista puhutaan paljon. Tarvitsemme rutiineja. Mutta hitsin vieköön niitä voi olla melkein jopa mahdoton luoda. Ainakin minulle, aina on kaikkea härdelliä. 

Nyt kirjoitan sen aikaa tänne, jotta pääsen taas jatkamaan sinne. Ai minne? No sinne kirjaan. Sitä pitäisi editoida. Hah ja pah. Elämäni on joskus kuin yksi suuri sirkus, se ei vain lopu koskaan, jatkuvasti kävellään trapetsilla ja vedetään voltteja. Joskus pyörryttää. Kävelin ohi nuoran ja tipahdin. Onneksi alla oli trampoliini. Ja taas jatketaan.

Elämä tarjoaa erilaisia kokemuksia

Sain tällaisen upean tilaisuuden päästä lukemaan tekstejäni studioon. Studiossa oli lisäkseni kaksi ihmistä, mikrofonit ja syntikat. Syntikat, jos kirjoitin oikein –  oli hienoja laitteita. Upeita ääniefektejä. Se oli erityinen kokemus. Ajatus, että lukisin runojani muiden nähden, oli aiemmin hämmentävää. Mietin jopa, voisiko tuollaista tehdä jossain? Uskaltaisinko? Jos joku tarkistaisi tekstieni liukuvuuden, niin miksi ei. Naurattaa. Minäkö esiintymis-kammoinen ja r-vikainen lukisin yleisölle? Ajatus äänimaailmasta taustalla olisi kyllä aika hienoa, ihan törkeän hienoa oikeastaan. Aina saa mielikuvituksella leikkiä. Se tekee vain hyvää. Äitini piti kesämökillä runoiltoja ystävilleen, joissa he lukivat näitä. Itse en ollut paikalla. En ollut siinä vaiheessa itseni kanssa vielä, että tähän olisin kyennyt. Nyt voisin jopa olla. 

En uskonut kenenkään niistä pitävän, joka taas on lukijan vähättelyä. Mutta he pitivät. Omaa epävarmuuttani, joka on hyvä ylittää. Lukijaa ei tule vähätellä. 

Ylitin. Luin. Itkin niin, ettei tunteeni olleet hallussani, kyyneleet virtasivat pitkin poskia, räkä valui. Mutta luin. Ahdisti. Mutta luin. Sitten pyysin: voisinko lukea tämän äidilleni, että se kuvataan videolle. Jostain syystä kameran edessä olo lopetti itkun. Ei itkettänyt yhtään, vaan olin täysin rento ja selkeä. Laitoin videosta pätkän someen ja sain palautteen muutaman päivän myöhemmin uudelta ystävältäni. "Saanko koko tekstin luettavaksi, sillä se avasi jotain syvällä rinnassa" Teksti käsitteli kuolemaa. Ajattelin sen olevan liian raffi teksti. Mutta elämä on sitä. Liian raffia. Jos ei käsittele kuolemaa, sitä on kuin irrallaan elämästä, koska kuolema on osa elämää. Haluamme sitä tai emme. Tässä oli yksi todella iso ja hyvä hetkeni tai monta hetkeä oikeastaan. Kun luin tekstiä, ylitin itseni –  sen myötä tärisin pari päivää hämmennyksestä ja ilosta. Kun sain ystävältäni palautteen, se meni suoraan sydämeen, se tuntui todella hyvältä. 

 Tässä vain osa tekstistä. 

Kuolema

Kuolema, mitä se on?

Se on jotain synkkää, se on jotain pimeää. Tämä on mielikuvani.

Siihen liittyy jotain tummaa, mustaa ja loputonta. 

Piilotan sen mielestäni, sitä ei ole. 

Se pelottaa ja hirvittää.

Kuolema, 

nyt se on lähelläni, se on tässä edessäni.

Pahin pelkoni; kohdattavanani.

Katson sitä, 

lähimmäisen olemusta. Olenko tähän valmis?

En voi sitä karkuunkaan juosta, silmiin sitä katsoa joudun. 

Nousee suru, nousee pelko.

Hän lähtee nyt.

Olemme valmiita. 

Pidämme häntä kädestä, huudamme, hyvästelemme.

Pois hän on

Kuolema on rankka kokemus läheisille. Uskon sen olevan kipeä myös kuolevalle, mutta läheisille se on kovempi. En tietenkään voi täysin sanoa näin, sillä en ole kuollut vielä. Hah, onneksi. Olisin muuten 'haamu'kirjoittaja. Mutta oletan näin. Se kuitenkin avaa elämästä sellaisen syvyyden, jota ei ennen kuoleman käsittelyä ole kohdannut. Kuolema on aihe, joka on vaiettu, piilotettu ja kielletty. Se aiheuttaa niin valtavaa kipua. Mutta kuoleman kanssa on hyvä tehdä sovinto. Tiedän, että kuolema odottaa minuakin, mutta nyt kun se ei ole tässä, annan sen siirtyä odottelemaan sinne tulevaisuuteen. Kuoleman hetkessä odottaa rauha. Pyhyys. Minä sain lahjan isältäni –  hän odotti niin kauan, että kaikki saimme hänet hyvästellä. Minä sain pitää häntä kädestä, kun hän lähti. Hän on suurin muusani. Sillä kuoleman hetkessä on jotain sellaista, mitä ei voi selittää. Sen voi vain tuntea. Olen siitä kiitollinen. Se muutti minut. Se toi esiin asioita, joita tunnelukkoni olivat kieltäneet. Se poisti esteeni ja rajoitukseni, toi minulle kirjoittamisen ja maalaamisen ja lopulta myös pelkojen kohtaamisen. Monien pelkojen. Tunnen olevani turvassa. Sillä kuolema on vain siirtymä. 

Maiju