Kirjoittajan perspektiivi

 Ei ole syytä suuttua, eikä vihaiseksi muumioksi muuttua

Kun aloin kirjoittamaan ajatuksella kirjoittavani julkisesti, kävin melkoisia myllerryksiä omassa mielessäni. Mitä saan sanoa ja mitä en saa sanoa. Koska kirjailijat sanovat tämän olevan stressaavaa ja hulluksi tekevää –  ymmärrän mistä he puhuvat. Kun tuo omia ajatuksiaan muiden luettavaksi –  täytyy hiukan pohtia mitä ja miten ilmaisee asioita. 

Puhutaan, että kirjoittajalla on vastuu kirjoittamastaan tekstistä. Toki, se on selvä. Mutta mitä kun kirjoittaja kirjoittaa yhdestä näkökulmasta ja tekstin lukee eri näkökulmasta lukeva, ehkä jopa herkkänahkainen ja helposti suuttuva ihminen. Kun aloin kirjoittamaan, kirjoitin koko maailmalle, yritin perustella jokaisen sanan kaikille ymmärrettäväksi. Lopulta ymmärsin sen mahdottomuuden. En voi. Jos haluan olla myös persoonallinen ja erottua jollain tavalla, en voi kirjoittaa kaikille, ainakaan omasta mielestäni. Aivot kärventyvät liiasta stressaamisesta. Ne kun kärventyvät jo vähemmästäkin. Vaikka sanoisin kohderyhmäkseni naiset, siellä on joukossa naisia jotka eivät ole kiinnostuneita tekstistäni tai käsittävät sen eri tavalla kuin yritän selittää. 

Mutta, kun kirjoittaa –  voi lisätä tarkentavia sanoja. Esimerkiksi henkilö reagoi tähän asiaan, sillä hän oli aiemmin saanut kuulla ikäviä uutisia. Häntä myös hermostutti aiempi kohtaaminen riitaisan henkilön kanssa ja hän ei ehtinyt tätä vielä edes käsitellä. Vaikka jotain tällaista. 

On myös hyvä ymmärtää, että tulemme eri lähtökohdista, meitä ei voi ymmärtää jos emme kerro ja tarkenna. 

Missä tunnetilassa kirjoitat?

Opin kirjoittaessani, että kun kirjoittaa vihaisena –  lukijalla voi sumentua silmät, tulla sisuksiin kalvo joka ei läpäise tekstiä. Teksti tuntuu painavalta ja raskaalta. Se voi myös herättää vastavoimat, lukija suuttuu. Jos syyttää lukijaa, näpäyttää, viisastelee. Se voi myös mennä ihon alle. Neutraali teksti tuntuisi siksi olevan paras teksti. Helpoin luettava. 

Kun kirjoittaa onnellisena, teksti on kevyttä –  neutraalia. Eräs ihana kirjailija sanoi minulle "Sinut täytyy saada onnelliseksi, jotta voit kirjoittaa". Se on hienosti sanottu. Totta. Kun kirjoitan vihaisena, saatan hävetä tekstiäni jälkeenpäin. 

Mutta on silti hyvä ymmärtää ja hyväksyä, että kirjoittaa sitä kuinka neutraalisti, niin se ei ehkä tavoita kaikkia. Vaikka kovasti niin itse tahtoisi. 

Luovan kirjoittamisen opettajat kannustavat kirjoittamaan vaikeista asioista, niistä joita pelkää. Kirjoita omasta kuolemasta, kirjoita ylistyspuhe inhoamallesi ihmiselle. Kirjoita asioista, joista et koskaan puhuisi ääneen. Tästä mieli joutuu käydä hiukan kamppailua –  mitä jos joku löytää tekstini ja käsittää sen väärin. Olisi hyvä kohdata se tunne. Hyväksyä se tunne. Opin, että hyväksyminen on keinoista väkevin –  päästäkseen eteenpäin. Aika on lopulta paras apu. 

Itselläni hartiat ovat olleet tulessa, kun kirjoitin vaikeista asioista, päälaella tuntui kuin kuuma kiehuva pannu sihisisi. Ja kohta kansi lentää ja pannu viheltää. 

Jos pystyy lukea vailla tunteita tekstiä, joka herättää valtavasti tunteita – on voittanut itselleen palan mielenrauhaa. 

Meillä on alitajunnassa paljon käsittelemättömiä asioita, jotka voivat pitää otteessaan. Aiheuttaa pelkoa, kiukkua, kipua jne. Kun niitä kirjoittaa itselleen näkyväksi hyväksyvästi, niistä voi vapautua paljonkin tunnetta. Ja kun tunne on vapautettu, se ei pidä enää otteessaan. Mutta, niinkuin edeltäjät ovat sanoneet, tämä voi tehdä hulluksi. Se on meinaan totta. Mutta jos pieni hulluus ei haittaa, go for it. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita itsellesi, kirjoita äidillesi, isällesi. Hänelle, jolle haluaisit tunteesi kertoa, mutta et osaa tai saa sanottua. Kirjoita oma näkemyksesi, tee itsesi näkyväksi. Sinulle. Se on hyvää itsetuntemusta. Mutta on hyvä hyväksyä, että tunteiden kohtaaminen ei ole kaikille. On sallittava myös jokaiselle oma tapa käsitellä asioita. Kirjoittaminen on vain yksi monista. Se yksi hulluimmista. Mikään ei ole niin pelottavaa mielestäni, kuin katsoa itseään silmästä silmään. Kynän kautta. 

Elämä tuo eteemme tilanteita –  vaikeita ja helppoja. Kun menemme niistä läpi, voimme tutustua uusiin puoliin itsessämme. Kun niistä kirjoittaa itselleen, voi käsitellä niitä jälkeenpäin ja ymmärtää niin omaa, kuin muiden tilanteita. Jos tilanteet ovat vaikeita, voi hakea itsestään ja kirjoituksistaan tukea. Jos ne ovat helppoja, voi taas ylistää miten hienosti tilanteista on läpi mennyt. Aivan hurjan vaikeita ja herkkänahkaisia tilanteita minulle on syntynyt siitä, kun joihinkin sanamuotoihini on tartuttu ja niistä tehty vitsiä. Lopulta se on päättynyt siihen, että suutun ja alkaa riita. Riita voi johtaa mykkäkouluun tai valtavaan tunnemyrskyyn, jossa tavarat lentää. Ehkä se on tämä horoskooppimerkkini oinas. Vaikka olenkin lauhkea kuin lammas. On hyvä oppia hallitsemaan omaa tulta. Niin kirjoittamisessa kuin elämässäkin. 

Hienotunteisuus on päivän sana. 

Maiju

Rakkaudella tyttäresi

 Kuka minä olen, kun sinua ei enää ole?

Miten olisin koskaan voinut ymmärtää,

 mikä merkitys sinulla olikaan elämääni - niin hyvässä kuin pahassa?

 Miten olinkaan niin herkkä, etten uskaltanut katsoa omiin vahvuuksiini, 

sillä sinä olit niin vahva tukipilari elämässäni - luotin voimani sinulle. 

En nähnyt itseäni vahvana. 

En uskonut, että se joka minusta kasvaa, voisi olla edes mahdollista. 

Niin sekaisin, niin avuton ja niin eksynyt. 

En voinut tietää, että elämän polkuani kulkiessa - kuulen silti sinun askeleet vierelläni, kannustamassa. Äänenä ajatuksissani.

Pois on egon pöhähdykset, pelkkä rakkaus, pelkkä turvallisuus ja sinun voima. 

Sinä olit vihainen, sillä maailma on niin epäoikeudenmukainen paikka elää.

 Se kulki jo sinun veressäsi. 

Minä, nyt tässä hetkessä. 

Parannan sinun vertasi. 

Sinun perintöäsi. 

Muutan vihasi rakkaudeksi. 

Näen mitä tarkoitit, luen rivien välistä katsettasi. 

Yritän toimia oikein, mutta se on joskus vaikeaa ja mahdotontakin, 

sillä vaikka itse yrittäisin, en ole ainoa täällä. 

Edessäni voi olla monta muuria, monta estettä. 

Kipuni voivat minut kaataa, mutta sen olen oppinut, että vain minä voin kipuni poistaa. 

Sen voin myös päättää, keitä rinnalleni valitsen. 

Vierelleni kulkemaan. 

Kuka minua kannustaa, kun itse olen heikko. 

Hänet vierelleni toivon.

Kuka selkänsä kääntää ja sanoillaan viiltää, kun kipuni on suurin. 

Pois heidät työnnän, en sydämeeni päästä. 

Mut vaikea on matka, sillä en voi koskaan arpoa ihmisiä. 

En voi milloinkaan tietää kuka heistä jää viereeni.

 En ole uskaltanut luottaa. Nyt luotan. 

Tiedän, että nämä jotka tässä vieressäni on –  ovat tärkeimmät. 

Ne keitä minä suojelen ja joille minä olen uskollinen.

 En heitä, joita en tunne. 

En suojele heidän sydäntä, joita maailma kertoo oikeaksi. 

Suojelen heidän sydäntä, jotka ovat minun ihmisiäni. 

Jotka haluavat olla kanssani. 

Ja minä heidän. 

Sillä jos liikaa ajattelen kaikkia, jää oma onni kokematta.

Voisi luulla, että opit ovat itsestäänselvyyksiä, 

mutta tällä risaisella polulla talsiessa, 

ne ovat kaikkea muuta. 

Sinä annoit minulle taiteen, sinä annoit minulle tunteet. 

Kiitän siitä. 

Olit herkkä ja erittäin vahva isä. 

Kiitos. 

Maiju

Värit ja luovuus

Uskallatko käyttää värejä?

 Yllä olevasta kuvasta näen itse mekko päällä olevan tytön ja vieressä toisen ihmishahmon ja ympärillä on iso hymyilevä sininen örkki, mieheni näki bändin ja siskoni Liisan ihmemaassa.

Kirjoitin postauksessa "Luova voima" väreistä ja niiden vaikutuksesta elämääni. Saattaa olla, että toistan itseäni paljonkin blogissani, mutta toivottavasti se ei sinua häiritse. Sanon siksi näin, koska se on asia mistä moni huomauttaa minulle. Joskus se on hyvä asia, joskus taas en jaksa välittää, kunhan selviydyn tästä elämäni kaaoksesta. Toistojen jälkeen elämä avautuu aina selvemmin ja paremmin. Vaikka toisto olisi muille ärsyttävää, itselleni se on taas eteenpäin menoa eri nyansseilla. Kehityn toistojen kautta paremmaksi. 

Olen viime aikoina saanut energiapiikin luontokuvaukseen. En ymmärtänyt tätä kummallista tarvetta kuvata pakonomaisesti. Lintuja, lehtiä, puita, kuuta, auringonlaskuja. Heräsin aikaisin aamulla ja hyppäsin autoon syömättä aamupalaa kuvatakseni kuunsirppiä. Ihan outo piirre itselleni. Tuo autoon hyppääminen meinaan. Luontoa olen kuvannut jo vuosia, mutta en näin intensiivisesti.

Yhtenä päivänä huomasin tekeväni virheellisen kuvanmuokkauksen. Ensin ajattelin pilaavani kuvan sotkuillani, seuraavaksi sain oivalluksen - löysin uuden tekniikan. Vahingossa. Luontokuvistani syntyi postauksessa olevat kuvat. Vahvoilla väreillä. Olen akvarelli–  ja akryyliväreillä hakenut tällaista tyyliä, mutta löysinkin sen valokuvaamisella. Outoa. Hurraa digiaika.

Näen tässä kuvassa selin istuvan henkilön ja lohikäärmeen (lapsen piirtämänä) Ja joku muu näkee perseen (tämä sanottiin ääneen) tai kirsikan. 

Olen vahvojen värien käyttäjä. Olen myös vahvojen tunteiden tuntija. Jos elämässäni ei ole riittävästi säpinää, luon sitä. Se on osa persoonaani. Kommunikointi ja siihen liittyvät vahvat tunteet saavat minut luomaan taidetta, erilaista, kummallista, sekavaakin. Mutta en hae, enkä hakeudu draamaan, vaan yritän parantaa sitä - parantaa kipua joka aiheuttaa draamaa. Värejä olen lisännyt sitä mukaa, mitä enemmän on tullut ikää. Värit ovat persoonallisia. Pidän siitä, että kodin sisustuksessa näkyy henkilöiden värit, sekä kädenjälki. En mene muodin mukana, enkä halua noudattaa värikarttoja. En meikkauksessa noudattaa syksyn tai kevään värejä. Vaan ilmennän omaa fiilistä. Väreilläni ei ole ulkoista kaavaa, jota noudatan. Vaan se on se päänsisäinen kartta. Intuitio. 

Osa minusta edelleen pienen lapsen elkein vie ensimmäisen piirustuksen näytille, jossa on piirrettynä tikku-ukko, itse näen siinä valtavat mahdollisuudet ja joku näkee siinä tikku-ukon ja ilmaisee "hei toihan on vaan tikku– ukko." Taidetta on vaikeaa ymmärtää. Ja tiedättekö mitä pienelle lapselle käy, kun hänen taiteensa lokeroi "vain tikku-ukoksi"? Vaikka olemme aikuisia, meillä on silti se sisäinen lapsi, joka loukkaantuu. Sillä on vain aikuisen nahka kasvanut päälle. Mutta tämä maailmamme opettaa, että se voi olla myös loukkaava. Loukkaantumisen tunteesta on päästävä yli. 

Taiteen tekijä ja taiteen tulkitsija ei aina tuntuisi katsovan samoilla silmillä. Siksi tekijälle voi olla vaikeaa, ettei häntä ymmärretä. Näin pohdin itseni kohdalla.

Tässä kuvassa taas on sitä kaipaamaani fantasian tuntua. Saa nähdä tulenko koskaan kirjoittamaan mitään fantasia-romaania, ne puheet saattavat jäädä vain puheiksi. Niinkuin moni muukin asia tässä maailmassa jää vain puheen tasolle. Se on mielestäni harmillista. 

Mutta värit, niistähän otsikkoni kertoo. Värit parantaa. Ne ovat oikea terapiaväline. On inhokki-värejä. On lempivärejä, ja neutraaleja värejä. Oli aikakausi kun tutustuin chakroihin. Chakrat ovat saman väriset, samassa järjestyksessä kuin sateenkaaren spektrit. Kun auringonvalo osuu kristalliiin, se heijastaa spektrit seinälle, vai prismako se on. Ei vaan kristalli toimii prismana. Tai mitä lie. Ihminen ja luonto linkittyy hämmentävällä tavalla toisiinsa. Ymmärtävätkö nykyihmiset sitä? Vaikka se on itsestäänselvää. Jos oikeasti katsoo luontoa, jopa ne kummallisimmat värit voivat löytyä sieltä. Luonnossa oleminen rauhoittaa. Puut ja kasvit haihduttavat ilmaan eteerisiä öljyjä, joilla on eri funktioita. Eteeriset öljyt taas luokitellaan huuhaa puheeksi monissa piireissä. Jos taas jätettäisi egoistiset huuhaa puheiden leimaamiset pois ja hengiteltäisiin metsän raikasta ilmaa, ehkä egokin sieltä haihtuisi. 

Sateella metsän värit ovat vahvemmat, ihan kuin ilmasta tulisi tiiviimpää. Ilma on myös raikkaampi hengittää. 

Värien maailma kotona tai työpaikalla vaikuttaa viihtyvyyteen, ne ovat myös mielipidekysymyksiä, samoin kuin musiikkimakukin. Mitä enemmän olen antanut itseni olla neutraali värien suhteen ja kuunnellut omaa vaistoani valitsemieni värien suhteen, olen löytänyt yhteyden omaan värimaailmaani. Se ei todella ole mikään pysyvä asia elämässäni. Jos nyt pidän vihreästä, kohta pidän ruskeasta, seuraavaksi vaaleanpunaisesta, sitten alankin vihaamaan sitä. Niinhän muotikin toimii. Värejä hiotaan ja muokataan ja vuosikymmenen päästä ne palautetaan takaisin. Joku taho päättää, mikä sävy on nyt muotia. Yleensä naistenlehdistä saa lukea. Olen jättänyt lehdet ja muodit, sillä en pysynyt perässä. Opettelin oman tapani löytää värit. Intuitio se sitten opasti ja opastaa edelleen. 

Värit ovat aina olleet voimakkaat elämässäni. Niin voimakkaat, että isäni meinasi luovuttaa ollessani 6-vuotias ja maalata kirjahyllymme vaaleanpunaiseksi, sillä jankkasin ja jankkasin asiasta hänelle. Auts. Tehtiin lopulta kompromissi ja maalattiin ainoastaan pyöräni, jolla opin ajamaan Marimekon tehtaan pihalla. Olin onnekas, pääsin isäni mukana usein töihin, leikin siellä kangaskerien alla. Äitini ompeli marimekon kuoseista vaatteemme. Ehkä taide jollain tavalla on jo sieltä astunut elämääni, sitä edes tiedostamatta. Lempinimeni oli Muija lapsena (alle 5 vuotiaana), joka tuli Maija Isolan Muija kankaasta. Nauroin vanhempana nimeä, sillä nimeni on Maiju. Mieheni monesti sanoo vieläkin Muija-Maijuksi. Marimekon kankaissa on aina ollut taidetta ja vahvoja värejä. Ehkä se on tarttunut sieltä minuun. En vain ikinä nähnyt mahdollisuuksiani, pidin itseäni arvottomana lähes kolmekymppiseksi asti. Eläköön huono itsetunto ja siitä pois kasvaminen. 

Vaikka värini ovat voimakkaat, se ei tarkoita sitä että olen räiskyvä ja näkyvä persoona isolla hatulla. En ainakaan tietääkseni. Tai en vain ole löytänyt sitä puolta olemuksestani. Olen perus juntti, joka rakastaa kulkea pieruverkkareissa ja lantsareissa, tukka pystyssä metsässä ja joskus ihmisten ilmoilla. Kukaan oikeasti sieluun katsova ihminen ei katso ulkonäköä ja arvioi sen perusteella. Mutta joka katsoo ulkonäköä, ei ole ehkä tavoittanut sitä omaa tarkoitustaan. Hänhän näkee ulkoiset asiat merkityksellisinä. Elämä on pelkkää pintaa ja kiiltokuvaa niin kauan, kunnes kokee vahvan herätyksen. Ulkonäkö on harhaa. Eikö kaikki gurut puhu tällaisista? Gurujen puheissa on aina perää, kunhan ei nosta ketään gurukseen. Se on minun motto. Yksi miljoonista motoista. Hah. Ei mulla oikeasti ole mottoa, kunhan keksin jotain.  

Marimekko on aina ollut iso osa elämääni, mutta se Marimekko joka kuului 70-90 luvun taitteeseen. Isäni oli kuorma-autonkuljettajana Helsingin Herttoniemessä. Pienelle lapselle oli ihanaa saada tuntea kuulua isän työyhteisöön. Olla isän lähellä. Isä oli myös Amer-yhtiössä, jossa pääsin myös työnmakuun keittiössä. Keittiöhenkilökunta otti minut aina apulaiseksi, kun pyysin. Marimekko oli tai on Amerin tytär-yhtiö. (En tiedä enää) Nyt isän pois mentyä, muistot ovat arvokkaimpia aarteitani.

Meillä on edelleen kankaita, vanhaa Marimekkoa 70-luvulta asti odottamassa – ehkä vaatteiden tekoa. 

Väreistä vielä, lapseni ovat kasvaneet värien kanssa. Olen heille vauvasta asti ostanut välineitä, joilla toteuttaa itseään. Maaleja, askarteluvälineitä, tusseja, taulupohjia, ompelukoneen jne. He löysivätkin vahvoja käsityöläisten piirteitä itsestään, mutta siitä en osaa sanoa –  käyttävätkö he taitojaan. Alla tyttäreni taidot. Monan töitä löytyy lisää hänen instagram tililtä @artworkbymonaa. Vaikka hänellä on tällaiset kyvyt, hänen lahjakkuuttaan ei silti nähdä. Ei ole vielä hänen aikansa ehkä. Ehkä hänen tulee nähdä itse itsensä ensin. Mutta sitä tämä maailma on. Nurinkuristusta. Hassua, tuli väärä sana vahingossa, mutta aika oikea se silti on. Ensin tulee kasvaa vahvaksi, sillä maailma kyllä muuten polkee ja lujaa. Aina tulee joku joka epäilee, latistaa, kiusaa, vähättelee. Heitä on jo pieneen elämään mahtunut paljon.

Joskus on hassua, kuinka arvostus taidetta kohtaan tuntuisi kulkevan korkeakouluopintojen myötä saadun tittelin myötä. Jos olet jostain tietystä arvostetusta instituutiosta valmistunut, olet silloin arvostettu, joissain piireissä. Kuka nyt sattuu niitä asioita korostamaan. Mutta jos on synnynnäiset lahjat, mutta ehkä vaikeuksia oppimisessa, et pääse elämässä helpolla eteenpäin, edes kouluun. Sillä maailma arvioi sinua todistusten ja numeroiden kautta. Se on aika ikävää. Osaisinpa häntä auttaa tässä, mutta kun yritin, tuntui että sekoitin vain hänen päätään. Ei ole suoria teitä olemassa meidän herkkisten polulla, ne ovat kaikkea muuta kuin suoria. Kunhan ei vain kadoteta itseämme matkallamme. Ehkä hän pääsee vielä kouluun ja löytää paikkansa maailmassa. 

Monan töitä löytyy lisää instagram tililtä @artworkbymonaa

Maiju