Mistä ideat syntyvät?
En tiedä. En todella tiedä.
Aivan varmasti meidän yläpuolella näkymättömässä on jonkinlainen ideapankki, josta poimimme asioita. Pakko olla. Tarvitsee vain jonkinlaisen yhteyden itseensä ja sen myötä tuohon näkymättömään.
Elin nuorena uskossa, etten omaa mielikuvitusta.
Tuntuu, että tämä maailmanaika on sellaista, että vastauksia on annettava. Osattava kertoa ja selittää. Mutta voiko luovuutta selittää?
Luovuus on kuitenkin sellaista, ettei sitä voi ulkopuolinen mielestäni antaa. Ulkopuolinen voi antaa vain luvan olla luova. Ja työkaluja miten sitä kaivaa itsestään esiin. Luovuuden esiin kaivamista kannattaa harjoittaa. Uskon, että jokainen on luova. Se on peruspiirre, joka meille kaikille kuuluu. Toisilla se on vain piilossa.
Aloitin luovuuden etsimisen itsestäni ensin askartelemalla kortteja. Aikanaan Tiimarissa myytiin erilaisia askartelu tarvikkeita, joista taiteilin kaikenmaailman koristeita. Koska geeneissäni on niin vahvaa käsityöläisyyttä, jotka itseltäni olin kieltänyt – aloitin askarteluista. Lapset olivat vasta vauvoja, ei heidän kanssaan mitään vielä voinut tehdä, mutta minä taas voin. Päiväkirjaa en pitänyt oikeastaan minään. Ajattelin sen kuuluvan jokaisen perusasioihin. Kävin Sinellin korttikurssin, jossa opeteltiin erilaisia tekniikoita kuumailmapuhaltimella. Kurssilla oli nainen, jolla oli kädet vain kyynärpäihin asti. Hän käsitteli puhallinta kyynärpäillään ja teki uskomattomia kortteja. Hän herätti itsessäni jotain. Rajoituksia ei ole, kuin mielessä.
Poistin itseltäni ajatusta, miltä tulevan taideteoksen pitäisi näyttää. Se oli kova prosessi, sillä järki on vähän sellainen matkakaveri, joka saattaa kertoa että suora on suora vasta viivottimella vedettynä. Ja taideteoksen tulee näyttää joltain. Mieli oli todella kova kontrolloimaan prosessia. Jos siinä on pienikin stiblu, se on paha. Kontrollifriikki pääsee esiin. Se pedantti ja vaativa perfektionisti. Kun nämä tyypit pään sisältä sai kuriin, alkoi luovuus virrata.
Alitajunnassa tuntuisi asustelevan monenkinlaista outoutta. Uskalsin myöntää oman outouteni. Annoin itseni olla kaunis. Sekä ruma. Se teki todella hyvää. Se oli kuitenkin työlästä..
En voi sanoa muiden puolesta, mutta itse halusin kuulua aina joukkoon. Oli kyseessä millainen joukko tahansa, mistä olin kiinnostunut. Olin kyllä hyvin hauska ja riehakas, mutta se kuka minä sisimmässä olin, ei päässyt esiin. Mitä itse ajattelen. En osannut sanoa ei, enkä oikeastaan antanut itselleni lupaa siihen. En osannut, enkä myöskään ymmärtänyt.
Ryhmäpaine esti omien ajatuksien esiin tulon. Enkä edes ymmärtänyt sellaista. Kun tulin äidiksi ja huomasin, ettei kukaan oikein osannut neuvoillaan auttaa – aloin ajattelemaan syvällisesti. Kuka olen, miksi en ole kuin muut? Miksi katson maailmaa tästä vinkkelistä.
Sukelsin alitajuntani syvyyksiin ja löysin sieltä paljonkin asioita. Niitä juttuja, joita olin kieltänyt itseltäni.
Mitä muut olivat kieltäneet minulta. Auktoriteetit. Opettajat, vanhemmat ihmiset, ympäristö ja niin edelleen.
Vaikka vanhempani olivat maailman ihanimmat ja kultaisimmat, olin silti yksin. Olin arka, enkä luottanut elämään, enkä ihmisiin. Minut karaistiin. Minulle ei puhuttu asioita, sillä olin herkkä. Mutta minulla ei ollut myöskään rajoja, joten näin ja koin kaikenlaista. Hurjaa. Todella hurjaa. Väkivalta oli silmieni edessä lähes koko ajan. Kasvoin siis traumaan. Jota en traumaksi myöntänyt, enkä saanut mitään apua traumaani. Sillä en puhunut. Olin oppinut tämän tavan jo kohdusta.
Minusta tuli äiti ja aloin puhumaan. Huomasin olevani ympäristössä, jossa puhuttiin kovaa kieltä. Vähäteltiin, syyteltiin. Minä reagoin. Reagoiminen aiheutti uupumuksen, kivut ja kolotukset. Ihminen joka ei ota vastaan apua, ei ymmärrä tarvitsevansa sitä, kuin vasta kohdattuaan pohjan.
Siksi apua voi olla vaikeaa myöskään tarjota sellaiselle. Kun joku näyttää tietävänsä kaiken, hänelle on todella vaikeaa tarjota apua, sillä sitä voi olla niin kovapäinen, ettei usko.
Luovuus
Luovuuden edessä usein seisoo järki. Järki kertoo, kuinka väärin ja huonosti asiat on. Vai sanoisinko että ego. Ego haluaa meidän tuntevan alemmuutta. Vaikka ego on meille erittäin tärkeä matkakumppani, se silti latistaa meitä. Kun koin elämäni suurimman kriisin, opettelin tuntemaan egoni ääntä. Sydämen ääni oli vaimea ja pehmeä, hyvin vaikeasti eroteltava. Kun taas ego oli kovaääninen ja vahva mielipiteiltään. Sydän yritti nostaa hiljalleen itsetuntoani ylös, kun taas egoni painoi tuplasti kovempaa alaspäin. Vaikeaa oli erotella kumpi ääni saa enemän tukea – itseltäni.
Kun uskalsin ottaa sydämen äänen esiin ja kuunnella luovaa voimaa sisälläni, maailmani kiepsahti ympäri. Järkeni ei meinannut kestää uudenlaista tapaa katsoa maailmaa. Se oli tottunut tietynlaiseen kontrolliin. Muuttumattomuuteen. Asiat tehdään näin. Ei millään muulla tavalla. Samalla se esti liikkumasta energiavirroilla, luovilla energianlähteillä. Kerran sitten päätin tehdä taulun. Olin kuvitellut, että taulun maalaamiseen tarvitaan jonkinlainen taidekoulu. Tiedän. Hölmöä. Ei tarvitse. Sen kun kävelee kauppaan hakemaan canvas pohjan tai paperia, pari sivellintä ja maalia. Näiden toteuttaminen oli itselleni vaikea prosessi.
Maalasin sen. Oranssin taulun, jossa oli kristalli keskellä. Yök nuo värit. Hyi yök. Iskin puukon taulusta läpi. Heitin roskiin.
Onneksi ostin kaksi taulupohjaa. Siitä ymmärsin, ettei kannata repiä taulua vaan maalata päälle. Olen kasvanut kierrättäjän kodissa. Mitään ei heitetä roskiin, joten kävin melkoiset syyllisyydet rikotusta pohjasta. Olisin voinut käyttää sen vielä. Tämä ajatus jäyti ja söi luovuuttani. Joten tämä rajoitus oli poistettava mielestäni.
Tutustuin väreihin. Miksi oranssi aiheutti itselleni niin vahvaa reagointia? Miksi inhosin värejä? Maalaamisen kautta opettelin eri värisekoituksia. Asuimme omassa kodissa ja päätin maalata seinät väreillä. Pois valkoisesta.
Olkkari oli okra. Makuuhuone vihreä. Muutimme. Lastenhuoneet menivät räikeiksi. Keltaista, oranssia, vihreää, sinistä. Äitini oli järkyttynyt. Kunnes matkusti Portugaliin ja huomasi talojen olevan saman värisiä kuin kotimme sävyt. Sitten ne olivat hienot värit.
Aloin kaivamaan itsestäni värejä. Vaatteissa. Koruissa. Tauluissa. Seinissä. Tein isoja linjoja. Pieniä linjoja. Tutustuin siihen miten eri värit vaikuttavat eri ihmisissä, miten ne vaikuttavat minussa kun ihmiset reagoivat. Se ei ollut helppo prosessi. Koska tämä aihe on niin iso, teen siitä eri postauksen.
Kerron vielä eri artikkelissa miten kasvatin lapseni väreihin ja taiteeseen, sillä se on osa luovuutta joka sai lukkoja auki. Tästä tulee liian pitkä postaus jos kerron siitä. Mutta saatan kyllä unohtaa sen. Koska muistini ei ole enää terävä. On niin monta rautaa tulessa. Jos olet kiinnostunut asiasta, niin kerro ihmeessä. Yritän kertoa niin hyvin kuin kykenen.
Aloin ilmentämään itseäni koruilla, tukkakoristeilla, värikkäillä vaatteilla. Aivan sama oliko ne muiden mielestä järkkyjä. Kysyinkin itseltäni, pidänkö minä niistä. Mutta huomasin kyllä tässä prosessissa, että muiden mielipiteet vaikutti vahvasti, siksi hakeuduin erilaisten ihmisten seuraan jotka hyväksyivät minut. Eivätkä kertoneet ensimmäisenä omaa mielipidettään. Sitä, joka sanoo ettei tykkää. Olin niin kriittinen itseäni kohtaan, etten kestänyt ulkopuolisten kriitikointia. Oman mielen kesyttäminen oli työlästä.
Uskalla
Värien käyttäminen vaatii rohkeutta, sillä ne tuntuisi olevan osa identiteettiä. Et voi tietää omia värejäsi, jos käytät vain mustaa ja valkoista. Saat käyttää niitä, en sitä mitenkään vähättele.
Musta väri suojaa, valkoinen on taas tyhjä pohja. Steriili. Kun taas näitä sekoittaa muiden värien kanssa – syntyy elämää. Persoonallisuutta.
Itselleni tämä oli yksi luovuuden etsimisen keino. Oppia näkemään eri värejä. Miksi inhosin toisia, miksi rakastin toisia.
Koska olen aika herkkä, tarvitsen harmonisen ympäristön. Mutta harmonista ei voi vaatia kaikilta. Eikä kaikille harmoninen tarkoita samaa asiaa.
Tarvitsen mielestäni rutiinia, mutta elämä ei anna sitä. On opittava sopeutumaan elämän luomaan rytmiin. On oikeastaan aika vaikeaa yrittää selittää omaa luovaa kanavaani, sillä se muuttuu jatkuvalla tahdilla. Sillä ollakseen luova, on uskallettava muuttua ja muuntua. Ei ihmisen perusolemus muutu, vaikka se käväisisi jonkun muiden saappaissa. Kyllä sielu ohjaa takaisin kotiin. Luovuus syntyy uskalluksesta rikkoa oman mielen asettamat rajoitukset. Kun sanoo yök, silloin kannattaa katsoa miksi. Loppujen lopuksi se on vain kehon antama tunne, jonka kohtaamalla se muuttuu neutraaliksi.
Mistä ne ideat sitten syntyvät?
Syntyisikö ne siitä, kun uskaltaa katsoa peiliin. Kuka minä olen.
Mutta sitten ne sanovat että "minä, minä, minä, minä". Jos haluaa hyvän itsetunnon ja päästä käsiksi omaan luovuuteen, on hyvä oppia erottelemaan minä muista. Mutta toimiakseen ihmisten kanssa, on kuitenkin hyvä mahduttaa minä muiden sekaan. Vaikeaa.
Minun kirjoittajan kanavani on aina ollut olemassa, mutta vasta taiteeseen ja omaan luovuuteni tutustuessa olen vasta sallinut sen tulla esiin. Olin vain tukahduttanut itseni joskus lapsena. Etten osaa mitään. Yhtään mitään. Se on se ego, joka nauttii iskeä itseäni vähättelevillä sanoilla.
Maiju
