Kuva svklimkin Pixabaystä
Viime vuosina olen kommunikoinnissa törmännyt yhteen asiaan. Ihmisten on todella vaikeaa pyytää anteeksi reilusti. Varsinkin, kun some on tuonut meille hymiöt. "NO anteeksi nyt vaan, ei ollu tarkoitus😀" Jo pelkästään nauru hymiö voi tarkoittaa vastaanottajalle sitä ettei anteeksipyytäjä ota asiaa vakavasti. Varsinkin viestien välityksellä kirjoitettu anteeksipyyntö voi olla todella vaikeaa saada menemään perille.
Kun lapset olivat pieniä, he kiusasivat toisiaan. Kaverit kiusasivat. Isoin juttu minkä muistan, oli vaikeus pyytää anteeksi. Reilu anteeksipyyntö. Kun jättää pyytämättä anteeksi, voi henkilöiden välille muodostua seinä. Seinä on näkymätön, mutta se voi alkaa vaikuttaa väleihin. Lapset toki vasta opettelevat, eli heidän kuuluukin oppia ja töräytellä, mutta aikuiset voivat jäädä kantamaan kaunaa.
Jos osaa pyytää anteeksi, ihan vain vilpittömästi – voi saada aikaan sydämen aukenemisen. Jos selittelee, sydän menee kiinni. Mutta aina ei anteeksi pysty pyytää, jos edessä vastaanottaja onkin erilainen mitä odottaa. Koska ihmiset ovat ihmisiä, anteeksi sana voi olla monimutkainen asia monille.
Muistan kun lastani lyötiin. Se selitettiin sillä aikuisen taholta, että hänen lastaan lyötiin viime viikolla, siksi hän löi. Hämmennyin tästä. Saman henkilön kanssa oli monia asioita, joissa lapsen käytöstä seliteltiin. Tai laitettiin jonkun muun syyksi. Oli vaikeaa selvitellä lasten välejä, kun vanhemmat riitelivät tai väänsivät miten lasta tulee kasvattaa. Emme ole enää juuri tekemisissä. Väsyin.
Kun minä suutun kotona vaikka tekemättä jättämisistä tai jostain mikä saa huutamaan, on joskus vaikeaa pyytää anteeksi. Olinkin nuorena sellainen, että pyysin anteeksi lähes kaikesta, jopa niistä joista ei tarvinut. Johtuen erittäin huonosta itsetunnosta / omanarvontunnosta. Nyt kun huoneessa poltetaan vapea, koska kaikki polttaa ja huusin siitä, se kääntyi siihen, että haluan lapseni kuolemaa. Auts.. On muuten älyttömän vaikeaa olla vanhempi. Tulinen vanhempi.
Jos loukkaa toista ja alkaa selitellä erilaisuuttaan kuinka ei voi ymmärtää loukkaantumista – työntää henkilön kauemmaksi. Me emme tässä ajassa voi tietää mitä ihmiset käyvät läpi. Niin paljon surua, niin paljon kuolemaa. Niin paljon taloushuolia, niin paljon väkivaltaa ja masennusta. Mitä ei näytetä ulospäin. Jos loukkaa toista, astuu varpaille tai jollain tavalla saa toisen tunteet kuumenemaan. Pelkkä sanottu anteeksi voi riittää. "Anteeksi, olin väärässä". "Anteeksi, että satutin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni."
Tiedän. Se ei ole helppoa, mutta se tarkoittaa sitä että on selkärankaa. Vahva.
Maailma on muuttunut (ainakin omassa kokemuskentässä) sellaiseksi, että ihmiset luovuttavat nopeasti. Ihmissuhteet katkeaa, työpaikat vaihtuu. Pysyvyyttä on vaikeaa löytää. Kuitenkaan en itsekään kannusta jäämään tilanteeseen, joka on liian raskasta itselle.
Joka puolella puhutaan kiusaamisesta, syrjinnästä ja kaikesta sen tyyppisesti, mutta sitä enemmän niitä tapahtuu. Vähätteleminen voi pahentaa tilannetta. Kuitenkin lohdullista on tilastokeskuksen some, jossa tuodaan numeroina asioita. Se ei kuitenkaan helpota heitä jotka elävät tilanteiden keskellä. Algoritmi voi myös saada meidät uskomaan, että asia on suurempi mitä se onkaan. Mutta tilanteen keskellä eläville se on suuri asia.
Olen niin monesti törmännyt siihen, että minua on satutettu, rajojani on rikottu. Anteeksipyyntö on vesitetty tai vieritetty alkuperäinen asia minun syyksi. "Me ollaan nähtävästi niin erilaisia, että sinä loukkaannut tällaisesta." Selittely voi pahentaa.
Minulle on kasvanut vahva nahka herkän hipiän päälle ja se on tehnyt todella hyvää. Sellainen elämäntapa, jossa vain työnnän kaikki satuttavat ihmiset henkilökohtaisesta tilastani pois. Huspois.
Nykyään, en enää jaksa sitä, että aloitetaan selittely. No kun me ollaan erilaisia, no kun sä oot niin herkkä. Paskat. Pelkkä anteeksi, että pahoitin sun mielen riittää. Jos siihen lisätään mikä tahansa nauruemoji, sen voi tulkita väärin. Ihmiset tuntuisi aina hakevan monimutkaisten asioiden kautta oikeutta omalle käytökselle, kun yksinkertainen anteeksi riittää. Kun aletaan tehdä monimutkaista, silloin asia pitkittyy, eikä todellinen anteeksianto edes pääse tapahtumaan. Se jää hampaankoloon kytemään. Ainakin tietyille persoonille. Niinkuin itselleni. Mutta ei aina.
Mielestäni se, että selittelee on vastuuttomuutta. Reilu seisoo selkä suorana, katsoo silmiin ja pyytää anteeksi. Jos ei voi katsoa silmiin, eikä se selkäkään suoristu, voi vaikka pyytää ihan vain anteeksi. Jos kuuluu pyytää. Turhaan ei tarvitse pyytää. Mutta tästä sitten taas mennään siihen, että kaksi täysin vastakohtaa riitelee ja molemmat ovat mielestään oikeassa. Mites sellainen asia ratkotaan? Siinä on silloin kaksi egoa ja voiko ego pyytää anteeksi? Ego kun ei mielellään nöyrry. Meillähän se ego on jokaisella.
Ihmiset eivät myöskään kerro loukkaantuvansa. Moni pitää asian visusti sisällään. Ja loukattu voi kertoa loukkaantumisensa vasta pitkän ajan päästä. Usein tämän jälkeen loukkaaja syyllistää loukattua. Näin ihmispeli vaan toimii. Tylsää.
Mutta jos omantuntonsa haluaa puhdistaa ja mennä eteenpäin, voi anteeksiantaminen auttaa ja paljon. Sillä kauna lopulta nakertaa ja muuttaa meidän olemusta. Meistä tulee vihaisia. Jos vain pystyy antamaan anteeksi, voittaa lopulta itselleen mielenrauhan ja se on tavoiteltava mielentila.
Jos on tehnyt väärin, ja kantaa vastuun – on se tavallaan osa anteeksipyyntöä vaikka suoranaisesti sana anteeksi ei tule ulos suusta, jos käytös muuttuu. Jos taas pyytää anteeksi ja jatkaa samaa mallia, se ei ole anteeksipyyntö vaan pelkkä sanahelinä. Kaikki eivät kuitenkaan anna anteeksi, se on harmi.
Opettelen anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa itsekin. Ei ole helppoa olla ihminen. Ja aihe on todella vaikea, toivottavasti tunteesi ei kuumentunut vaan luot omannäköisen tapasi saada ja antaa anteeksi. Tai ehkä et joudu edes tilanteisiin. Minä vaan joudun, jatkuvasti. Huoh.
Maiju
