Kuva free stock photos from www.picjumbo.com Pixabaystä
Kuuntelin eilen Jari Sarasvuon podcastia ennen töihin lähtöä ja hän painotti jaksossa päiväkirjojen merkitystä. En voisi olla enempää samaa mieltä hänen kanssaan. Aloitin päiväkirjojen kirjoittamisen 9 vuotiaana. Raportoin kirjaan joka ikisen joululahjani ja miltä ne näyttävät, sukkia myöten. Kuvailin yksityiskohtia. Muistan tämän olevan jonkinlaista jaarittelua. Teini-iässä kirjoitin poikaseikkailuista ja kavereista. Aikuisena kirjoitin miehistä ja lopulta perheen perustamisen jälkeen kirjoitan perheestäni. Ja nyt näin neljänkympin jälkeen, kun sukuni on alkanut kiinnostaa - kirjoitan sukuni historiasta. Miksi?
Saan paljon itselleni sisäistä voiman tunnetta, kun kuulen isoäidistäni ja hänen luonteestaan. En ehtinyt häntä tuntea aikuisena, hän kuoli kun olin pahimmassa teini-iässäni. Kun kuulen hänestä tarinoita ja kirjoitan ne ylös, ne tallentuvat minulle alitajuntaani. Muistan jakaa niitä sitten lapsille, kun heitä alkaa kiinnostaa.
Lapsuuteni ja nuoruuteni oli traumaattinen ja sain todella paljon tunteita käsiteltyä nimenomaan päiväkirjojen avulla. Kun olen siirtänyt tarinat muistiin päiväkirjoihin, ei tarvitse niitä enää kuljettaa mukana mielessäni. Ne ovat kuin ulkoinen kovalevy. Mutta mistä Jarikin puhui; jos aikamme suurmiehet eivät olisi kirjoittaneet päiväkirjoja, emme tietäisi historiasta kaikkea. Jännää toki on, että päiväkirjoissakin voi olla keksittyjä tarinoita ja moni tuntemistamme historian kirjoituksista voi nojata vaikka mielikuvitukseen. Mistä me voimme sitä tietää. Mutta siitä huolimatta päiväkirjat ovat tärkeitä seuraaville sukupolville omasta suvusta.
Nyt kun oma sukuni on kaventunut todella reippaasti, enkä tunne isovanhempiani, joudun turvautua tarinoihin ja valokuviin ja luoda niistä mielikuvia. Minulla on tarve tietää kuka olen.
Päiväkirjoista taas saa tukea tulevassa, varsinkin jos kirjoittaa vaikeita asioita. Joskus mieli unohtaa ja ei mene eteenpäin, mutta kun taas päiväkirjoihin on kirjoitettu tunteita joita tilanne on herättänyt jo menneessä, voi päästä eteenpäin.
Kun kirjoittaa nuorena aikuisena ja kirjoittaa vanhempana, sitä huomaa olevansa ihan samanlainen. Vain keho on vanhentunut - ajatukset kuitenkin ovat samaa. Se todistaa minulle, että ihminen voi kasvaa henkisesti, mutta persoona ei muutu, se vain jalostuu ja kehittyy, ydin säilyy.
Olin aikoinaan vaikeassa työtilanteessa, enkä kokenut saavani voimia enkä tukea ulkopuoleltani. Silloin kirjoitin päiväkirjaan ihan kaiken. Vastassani oli auktoriteetti, jota vastaan minun oli ns. taisteltava, eli pidettävä puoleni. Koska olin kirjoittanut päiväkirjaani, oli helpompi seistä sanojeni takana, koska minulla oli tuki omasta itsestäni. Pystyin nojaamaan omiin tunteisiini ja teksteihini.
Elämä muuttuu ja tilanteet muuttuvat, voi tulla aikoja kun ei tarvitse enää päiväkirjoja tunteiden purkamiseen, mutta voi tulla taas aika, kun tarvitsee. Olen myös ajatellut, että mitä jos aika jättää minusta ja jäljelle jää vihaiset päiväkirjat - muodostetaanko minusta mielipide olevani erittäin ärtyisä. Vaikka tulevaisuudessa lapsenlapseni, ku haluavat tutustua itseensä. Jos niitä saan. En kuitenkaan ole vihainen kuin vain silloin kun elämä potkii. Joskus se potkii paljon ja tiheästi. Ja silloin kirjoitan päiväkirjoja ja tunteita.
Kun isäni kuoli, meidän suvun kaikki palikat meni uusiksi. Meidän perinteet katosi, yhteydenpito väheni, irtauduimme. Jonka myötä alkoi itselläni valtava kriisi. Aloin kuumeisesti miettimään kuka olen. En kokenut olevani vahva henkisesti, eikä sisälläni ollut minkäänlaista turvaa. Kun aloin palauttamaan itseäni, turvaamaan omaa mieltäni - oloni rauhottui. Toki olen kaikenlaisia energiamaailmoja kohdannut, psykologisia kirjoja lukenut ja ystävistäni on yhtäkkiä tullut terapeutteja. Ihan ammatillisesti.
Kun vastassamme on jokin vahva tilanne, mikä ei millään muotoa selkene itsellemme, päiväkirja on todella hyvä työkalu. Jos pelkää jonkun lukevan päiväkirjaa, silloin turvan löytäminen on vaikeaa. Olen kirjoittanut käsin, sekä tietokoneelle. Eikä perheeni lue mitään tekstejäni. Tuotan niin paljon tekstiä, ettei he jaksa vaivautua. Joskus olen kokenut tilanteen ennen miestäni, että päiväkirjani jäi esille - uskoin että ihmissuhteeni katkesi sen johdosta. Mutta se oli silloin vain tarkoitus. Sain tilalle parempaa. Elämä ei lopu siihen, että joku lukee meidän salaisia asioita. Oikeastaan kaikki salaisuuteni taitavat olla jo esillä. Se on pelottavaa, että joku näkee sisällemme - se tekee alastomaksi. Mutta nakkena voi hyvin olla ja ylpeä siitä, silloin kenelläkään ei ole aseita sinua vastaan, koska ne ovat kaikki sinun hallussa. Kun on salaisuuksia, silloin on alitajunnassa kipu ja kipua voivat käyttää hyväkseen ihmiset, jotka eivät voi itse hyvin. Silloin heillä on valta sinuun. Siksi päiväkirja on hyvä työkalu, tuoda kipu esiin ja ottaa voima omaan haltuun.
Maiju
