Kun kysytään "mikä sinusta tulee isona", moni vastaa "en tiedä. Vieläkään"
Tämä kysymys ei tuntuisi olevan sidoksissa ikään. Toiset eivät ajattele kysymystä koskaan, he tietävät mitä tekevät ja mistä pitävät, toiset taas eivät tai he tyytyvät siihen missä ovat. On ikää sitten 15, 25- tai jopa 60 vuotta. Jos jättäisimme kaikenlaiset ikäkriisit ja missä vaiheessa 'pitää' mitäkin tehdä tai saavuttaa, voisimme päästä lähelle ydin kysymystä: Mitä sinä haluat tai mistä sinä tykkäät? Elämä on kasvua ja haastavia tilanteita ja jos näitä ei koskaan itseltään kysy, saattaa elää tunteen kanssa, että jotain puuttuu.
En tiennyt mistä tykkään vielä päälle 10 vuotta sitten. Olin lähemmäs kolmekymmentä, enkä tiennyt itsestäni juuri mitään. Kuulostaa hassulta. En tiennyt onko minulla taitoja, osaanko juuri mitään. Uskoin, että selviän näistä elämän jutuista koska niin kuuluu.
Mutta vasta, kun aloin kohtaamaan todellisia vaikeuksia ja voittamaan vaikeudet – elämääni astui intohimo. Intohimo voi olla seksuaalista, mutta se on myös intohimoa tekemistä kohtaan. Se on jokin asia joka saa sinut tekemään, ilman että edes välttämättä ymmärrät asiaa. Omaksi intohimokseni nousi ensin lapselliset käsityöt. Kohtasin minut pienenä ja sallin itseni tehdä lapsellisia asioita. Kirjoittaminen toimi kanavanani ruikuttaa. Valitin ja käsittelin tunteita. Tunteiden tuominen alitajunnasta ulos oli rankkaa, mutta tein sen. Kun pikku hiljaa aloin olla valmis tunteideni kanssa, aloin haastamaan itseäni. Haastoin itseäni erilaisilla itseäni kiinnostavilla asioilla ja toiset asiat tulivat yllätyksinä. En todella uskonut löytäväni itseäni kauneudenhoitoalalta, enkä todella uskonut kuvaavani luontoa tai ylipäänsä valokuvia tai tehdä taidetta. Tosin en uskonut löytäväni parisuhdetta, tai saavani lapsia. Elämä todella yllätti.
Elämä toi myös käsiteltäväksi nurjan puolen, sen synkän syyllisyyden puolen, jossa omaa onneaan ei saa näyttää, koska joku voi olla kateellinen.
Yksi suurimmista oivalluksista on ollut "olemme yksin tässä maailmassa". Siitä huolimatta, vaikka olisi iso perhe ja paljon ystäviä, voi ystävät tuntua kaukaisilta ja perhe ei ymmärrä. Omassa alitajunnassa voi olla tunteita, joita ei kehtaa tuoda esiin. Kokee olevansa väärässä paikassa, eikä kuulu joukkoon ja se oli tällaiselle ekstrovertille rankka tunnekokemus, joka kesti vuosia. Aloin kysymään itseltäni: kuka olen ja mistä tykkään. Ensin lähes kaikesta mitä tein, kuulin naputtavan äänen mielessäni, joka kertoi tekeväni väärin. Tai naurua, kuinka en osaa. Ne oli lapsen ja alemman minäni tunteita. Miksi yrittää kun en kuitenkaan osaa.
Aloitin kauneudenhoitoalalla toiminimiyrittäjänä, mutta haasteet kaatoivat minut. Kuulin mielessäni lauseita "yrittäjyys vaatii intohimoa tekemistä kohtaan". Minulta puuttui intohimo.
Lähdin työntekijäksi. Korona-aika toi erilaisia ihmeellisiäkin haasteita, joka teki tunteisiini melkoisia hyppyreitä ja mielessäni luovutin. Luovuttaminen teki minusta aidon. Aiemmin, koin esittäväni. Esitin olevani sellainen jollainen kuuluu olla. En sellainen joka olen. Kun asiakas sanoi minulle "seurassasi saa olla oma itsensä" – ymmärsin, että minun on oltava myös, sekä hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Jos en ole, väsyn.
Esteettisyys on osa minua, se kuuluu osaksi persoonaani. Rakastan kauneutta ja rakastan hyvinvointia. Mutta hypetys ja fanaattisuus näiden asioiden ympärillä on mielestäni väärin. Se aiheuttaa taka-kireyttä, perfektionismia ja luuloa tietävänsä paremmin kuin muut. Se on pilvilinna, joka romahtaa. Kun itseltään alkaa näitä kysymyksiä kysymään, elämä alkaa opettamaan. Ei aina ihan helpoilla tavoilla, mutta intohimo ei koskaan synnykään helposta ja valmiista. Se tulee taistelutahdosta. Taistelutahto on väkevä sisäinen tuli, jota hyvin voisi kuvata kukkaseksi, joka kasvaa asfaltin läpi. Eli ei ihan helppo tehtävä. Älä siis lopeta itseltäsi tuon kysymyksen kysymistä: Kuka minä olen?
Maiju
