Olen kirjoittanut muistiinpanoihini näin:
–Kirjoittamisessa vaikeinta on saada lukija kiinnostumaan sinusta.
Jos haluat, että lukija kiinnostuu sinusta – et voi suorittaa yksinpuhelua, missä ei tiedä mitä asialla tarkoitetaan. Tänä aikakautena, kun ylitarjontaa on kaikesta liikaa, ei voi leikkiä pelejä ja jättää lukijaa arvailemaan, että mistähän mahtaa olla kyse. Hän ei osaa lukea sinun ajatuksia, ole siis selkeä. Mitä tarkoitan tällä?
Joskus kun luen vaikka facebookissa kirjoitusta, joka johtaa blogiin – väsyn, jos kohtaan arvausleikkejä. Sellaisia, joissa ei ole avattu kirjoitusta, vaan kirjoittaja ikäänkuin olettaa, että lukija tietää mistä hän puhuu. Miksi? Koska oma elämäni on ruuhkavuosiani elävä suurperheen äiti, joka haluaa olla perillä asioista. Jos lähden lukemaan tekstiä joka johtaa siihen, että minun pitää osata lukea kirjoittajan ajatuksia ja jään hämmentyneenä lukemaan, lopetan. Tässä kohdassa minulle voisi sanoa, että voit ohjata häntä kertomalla mielipiteesi. Minä kohtasin kirjoittajan, hän hyökkäsi – enkä sanonut juuri mitään ihmeellistä. Edes palautetta. Mutta arvaa miksi juuri tämän aiheen nostin esiin? Koska olen ollut itse aivan samanlainen. Oletin muiden tietävän mistä puhun. Ja taidan tehdä sitä vieläkin.
Älä siis ole ylimielinen lukijaasi kohtaan. Innosta. Kuvittele ikäänkuin silmänne olisi samalla korkeudella eli katso lukijaa silmiin ja tarkenna. Mielikuvaleikkiä.
Älä ole lukijan alapuolellakaan. Älä uhriudu ja syyllistä, älä myöskään syyllisty.
Olen empaatikko, joskus aistin asioita mitä ei ole nähtävissä selkeästi ja kaikessa tekemisessäni, vaikka en aina edes jaksaisi tai tahtoisi – parannan ympäristöäni. Tänä päivänä, vaihdan suuntaa aika nopeasti jos koen väsymistä.
Miksi maailmasta on tullut sellainen paikka, että väsymme helposti? Onko se ylitarjonta? Kaikkea on niin paljon. Sisällämme on vaatimuksia paremmasta ja paremmasta?
Minulla on omia kiinnostuksen kohteita paljon. Rakastan aivoja. Kaikkia kirjoja ja kirjoituksia aivoista ja niiden toiminnasta. Älykkyydestä, herkkyydestä, taiteesta, sosiaalisuudesta. Lopulta moni kiinnostuksen kohteeni liittyy lopulta työhöni. Olen kosmetologi. En ole kuitenkaan tieteellisesti ja matemaattisesti lahjakas. Mutta hahmotan oman alueeni hyvin. Minulle ei riitä pelkkä pintapuolen ihon hoitaminen, vaan syvälliset keskustelut ja vuoropuhelut. Minua kiinnostaa ihminen, kommunikointi ja mikä saa meidät kohtaamaan ihmisen niin kuin kohtaamme. Mutta heti kun täytyy selittää asia tutkimusten kautta, ikäänkuin sammun. Älä käsitä väärin, rakastan tiedettä, mutta puhekieleen tiede tuo tunteettomuuden. Ihmiset ikäänkuin tarvitsee faktaa, jotta uskovat ja se on joskus mielestäni.. Tylsää. Ehkä se johtuu luovasta persoonastani. Olen siinä mielessä erilainen kauneusalalla, etten ole kiinnostunut pikatrendeistä vaan siitä, että ihminen kiinnostuu itsestään. Hoitaa itseään pysyvästi, eikä osta miljoonaa purkkia kylpyhuoneeseen siksi, että ne oli alessa. Mutta harva meistä kosmetologeista sitä ajattelee. Lähes kaikilla tuntemillani kosmetologilla on samanlainen ajatusmaailma kuin minulla. Se on aika ihanaa.
Sain joululahjaksi muutama vuosi sitten kameran mieheltäni ja se sai minut kuvaamaan. Oikeastaan olin jo kuvannut puhelimellani pitkään ja kamera oli tervetullut hyvän zoomin takia. Kamera sai minut innostumaan linnuista. Miksi? Linnut ovat todella vaikeita kuvattavia. Ne ovat nopeita ja sinun täytyy olla tarkka ja nopea, sekä rauhallinen saadaksesi hyvän kuvan. Et voi käskeä lintua kuvaan. Se kehittää omaa tarkkaavaisuutta ja aisteja. Kirjoittamisessa aistit ovat melkoisessa asemassa, jotta tekstiin saa syvyyttä.
Kun täytin 40 vuotta, ystäväni ja perheeni antoivat minulle lahjaksi järjestelmäkameran. Kiinnostuin macrokuvista ja nyt ihmisistä. Minun on luotava jatkuvasti jotain. Ihmisten kuvaamisessa on myös haasteensa. On saatava kuvattava luottamaan sinuun ja tuotava hänen parhaat puolensa esiin.
En tiedä tulenko missään koskaan super hyväksi, mutta riittävä on hyvä minulle. Esimerkiksi valokuvaamiseen liittyy niin paljon teknisiä juttuja ja hifistelyjä, että niiden hahmottamiseen menee aikaa. Mutta. En silti luovuta. Annan itselleni vain aikaa.
Kaadoimme pihaltamme jättituijan ja innostuin oksista leikkaamaan sirkkelillä puupaloja. Meiltä löytyi dremeli varastosta (sellainen jalkaporaa muistuttava työkalu, mutta järeämpi) ja yhtäkkiä huomasin hiovani puupaloja sileämmäksi. Yhtäkkiä olin jo puuilon poranterä osastolla etsimässä pienen pieniä teriä. Löysin, mutta ei ole porakonetta. Miehelläni oli pihdit ja tein 'tee se itse' porakoneen. Tarkoitukseni oli porata reikä korvakorukoukulle. Prosessi on vaiheessa. Hyödynsimme melkein koko puun. Teimme puiden varsista katokseemme tolpat, oksista pyörittelin suitsukkeita, sirkkelöin korvakoruja ja oksia on vielä jäljelläkin. Puu tietenkin tihkuu pihkaa ja on mietittävä miten saan niistä terveysturvalliset (onko se edes sana).
On vain tehtävä koko ajan jotain luovaa ja omannäköistä. En voi sille mitään. En tiedä miksi tämän kerroin tähän väliin. Hah. Ehkä se kuvaa pyörremyrskyistä persoonaani. Ihmiset supisevat monesti selän takana, nähden jonkin heille tärkeän piirteen epäkohtana. Minussa on epäkohtia paljon, mutta jos kuuntelen supinoita – lopetan tekemisen. Pysähdyn ja muutun katkeraksi. Pitää uskaltaa tehdä supinoista huolimatta. Antaa supista.
Tällä yritän kuitenkin kertoa, että minulla on oltava projekteja. Olla aktiivinen. Vaikka painotan meditointia ja lepoa, olen käynyt myös vaiheen, jossa pysähdyin totaalisesti ja muutuin hitaaksi. Masentuneeksi, valittavaksi ja todella väsyneeksi keho täynnä kipuja. Elämänilo täytyy löytää omista jutuista. Inspiroitua elämästä.
Lopulta melkein kaikki kiinnostuksen kohteeni nivoutuvat yhteen. Liittyvät jotenkin toisiinsa. Valokuvaamisella olen tutustunut luontoon ja me ihmiset olemme osa luontoa. Kaupunkilaisena ja nuorena en juuri ollut kiinnostunut luonnosta tai metsästä, ne olivat minulle itsestäänselviä asioita. Kun asiat ovat itsestäänselviä, niitä ei kunnioita. Myös ihmissuhteet kuuluvat tähän kategoriaan.
Ihminen elää ikäänkuin unessa, eläen vaikeaa ja sekavaa elämäänsä olematta kiinnostunut juuri mistään. Ikäänkuin automaattipilotti ohjaisi junaa lineaarisesti eteenpäin, istut kyydissä näkemättä edes ikkunasta ulos. No joo. Hassu vertaus.
Mutta kirjoittajana, en tiedä olenko kiinnostava. Olen opetellut erilaisista ihmisistä paljon ja haluaisin osata sanoittaa niitä tarinoiden muotoon – osata kertoa erilaisista persoonista, yhteentörmäyksistä. Ihmiset kun tuppaavat käskyttämään toisiaan ja siitä syntyy tulinoro ja patam! Miten niistä sitten selvitään. Terapeuttinen lähestyminen on juttuni, ilman sitä terapeutin pätevyyttä. Ympärilläni on vain nykyään paljon terapeuttisia ihmisiä ja tilanteita. Ei tällaiseen pieneen tilaan voi kaikkea kirjoittaa – laittaa väsyttämän lukijaa. Mutta joo. Seuraavaan kirjoitukseen sitten. Joka tulee, kun inspiraatio iskee.
Kiitos jos luit.
Maiju
