Kuva Gerd Altmann Pixabaystä
On jopa suositeltavaa yleisessä keskustelussa sanoa ei. Sano ei asioille jotka eivät ole sinulle, lopeta miellyttäminen. Lopeta asioille sanominen kyllä, jotka eivät tee sinulle hyvää.
Kun sanoo työyhteisössä ei, tiimityöstä voi tulla hankalaa. Kun sanoo kyllä vaikeillekin asioille, huomaa sopeutuvan ja oppivan. Aina kannattaa toki olla erottelukykyä, mihin haluaa sopeutua.
Kun olin nuori, minulle sanottiin usein kyllä kavereiden puolesta. Kun kuulet kyllä sanan se voi nostaa sinut eloon, lentoon ja siitä saa voimaa. Kun sinulle sanotaan ei, miten silloin reagoit?
Minulle sanottiin yhteen aikaan ei jatkuvasti, se lamaannutti, söi innostustani ja aiheutti kipuja. Isoja kipuja sisälläni. Huomasin olevani jollain tavalla riippuvainen siitä, että minun takana seistiin isossa maailmassa. Kun huomasin tukiverkkoni olevan erittäin rikkinäinen, en jaksanut aina yrittää.
Kävin hyvin, hyvin pitkän jakson läpi, kun minulle sanottiin jatkuvalla syötöllä ei. Huomasin itse sanovani silti kyllä. Äitini sanoi aina ensimmäisenä EI moniin hänelle ehdottamiini asioihin. Kun menin ensimmäiseen "unelmatyöhöni" ja sain kuulla jatkuvalla toistolla "ei" aloin nahistua. Kun hain työpaikkoja, sain lukemattomia kirjeitä "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun tällä kertaa".
Jäin monesti miettimään, että mitä tämä tarkoittaa. Pitääkö vain vahvistaa itseäni. Olen ollut erittäin arka. Ja kun sisältäni puuttui kannustava ääni, jota olisin tarvinut ihan pienestä asti (herkkyyteni takia), muutuin ankaraksi itseäni kohtaan ja lopetin yrittämisen. Alisuoritin kaikkea. En mennyt juuri sille kuuluisalle epämukavuusalueelle, sillä olin ollut siellä jo liian kauan.
Kun tiivistän lapsuuteni pariin sanaan tai lauseeseen, sanoisin, että minulle naurettiin ja naureskeltiin 90% ajasta. Mutta, osasin hakeutua suojaan. Seuraavaksi minua suojeltiin. En koskaan uskaltanut miettiä kuka Maiju todella on. Kun aloin miettiä, kuulin valtavaa vastustusta ajatuksissani. Paine oli kova, tein mitä vain – kuulin toistuvasti ajatuksissani "et onnistu". Joskus uskoin, joskus en. Se ei ollut pelkkä ajatus, vaan se oli valtava tunteiden vyöry. Olen meinaan hyvin kehollinen. Siksi ajatusta oli helpompaa uskoa.
Kun kirjoitin itselleni voimakortit ja kerroin niistä ääneen näyttämättä niitä . Sain kuulla "jos haluat ne julkaista, tekstin täytyy olla sitten isoa, muuten kukaan ei osta." Mitä olisin toivonut kuulevani: "Oi hienoa, saanko lukea"
Kun olin kirjoittanut ensimmäiset runoni kirjan muotoon, kuulin ennen kuin niitä oli edes katsottu / luettu : "Muista sitten, että kustantajaa on vaikea löytää".
Nämä tarkoittivat minulle, ettet kuitenkaan onnistu. Sillä olin aina kuullut tällaista puhetta. Kyllähän minä nyt tiedän heidän egonsa latistamisen, mutta silloin se sattui. Ja sai minut luovuttamaan heti.
Kirjoitin romaania ja kirjailija lähetti sen puolestani Otavalle, sain automaattivastauksen 4 kuukauden päästä "valitettavasti ...". Lopetin yrittämisen.
Mutta, en ole silti lopettanut kirjoittamista. 😅 (yritän välttää blogissani hymiöitä, nyt haluan lisätä ironisen naurun itseäni kohtaan)
On myös sanontoja, "jos sinulle sanotaan ei, se ei ole sinun ovi vaan tilalle tulee jotain vielä parempaa". Jeah right. Nyt on rynkytetty liikaa vääriä ovia.
Voimakorttini. Kirjoitin ne vuonna 2017. Tulostin niitä monet kappaleet ja leikkasin ne eri kokoisiksi paperilappusiksi ja jaoin niitä noin kymmenelle. Siskoni liimasi omansa pahville ja nostelee niitä edelleen. Toisinaan häpeän niitä, toisinaan pidän niistä. Ne aiheuttavat valtavaa tunnetta itsessäni. Sillä odotan ensimmäisenä, että joku kertoo jonkinlaisen negatiivisen mielipiteen niistä. Saivartelee. Tiedän, tyhmää. Mutta niissä tosiaan on se pieni fontti. Ei niitä kukaan ostaisi. Hah.
Olen siinä pisteessä elämää, että olen kuullut niin paljon ei:n sanomista, minun tyrmäämistä, hylkäämistä, manipuloimista ja mitä sanoja voisin vielä käyttää, että olen ikäänkuin turta. Ja silloin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa siivet alleen ja lähteä lentoon. Eikö? Jatkan edelleen koputtelemista vääriin oviin. Joku ovi silti aina aukeaa. Jos se on väärä ovi joka aukeaa, niinkuin usein on ollut – jatkan matkaani.
Olen kuitenkin ehkä ollut itse isoin ei:n sanoja itselleni, sillä pelkäsin tuomitsemista, nöyryyttämistä ja naureskelua. Kun sain kohdata nitä aikuisena, huomasin ne hyvin naurettaviksi itsekin. Ei niillä ole voimaa, jos en anna niille voimaa. Opettelen itse sanomaan kyllä elämälle ja tilaisuuksille. Mutta vain niille jotka antavat minulle hyvää. Sillä voit hyvin sanoa kyllä asioille jotka vievät sinua alamäkeä kohti mutakuoppaa.
Maiju
