Kiitos kuvasta Pexels Pixabay
Miksi kirjoitan, kysyn itseltäni joka kerta, kun avaan tämän blogin. Jollain tavalla todistelen itselleni asioita, jollain tavalla ehkä haluan tallentaa itselleni asioita. Joskus ajattelin, että jätän näin lapsilleni perintöä. Kun kirjoitan heille minusta ja minun sukulinjasta, ajatuksista ja muista elämän tärkeistä aiheista, ehkä he ymmärtävät joskus itseään. Varsinkin tässä vaiheessa, kun heitä ei juuri kiinnosta muu kuin oma minä ja kaverit, on hyvä olla jotain infoa meistä muistakin. En kuitenkaan näin julkisesti kirjoita kaikkia yksityiskohtia ja henkilökohtaisia asioita, ne ovat salaisissa päiväkirjoissa kaapissa. Mutta ajatuksia voi aina kirjoittaa. Tykkään kuitenkin jakaa asioita itsestäni. Koen, että olen näin osa ihmiskokemusta/ sosiaalista ympäristöäni.
Samalla kun kirjoitan näin, voivat muutkin lukea ajatuksiani. Jotka toisinaan ovat korkealentoisia. Eikä ajatuksiani aina ymmärrä. Joskus en itsekään ymmärrä.
Tätini jäämistöstä löytyi aarteita, meinaan valokuvia 1900-luvun alusta. Minun mummini vanhemmista. Silloin, kun elämästä katoaa sukulaisia ja ikää kertyy – kiinnostus omia juuria kohtaan kasvaa. Kun jäljellä ei ole kuin rikkinäisen puhelimen jäämistöä, on saatava todisteita omasta historiasta. Minun sukuuni kuuluu paljonkin tragediaa. Vaikeita juttuja. Niille on täytynyt nauraa ja niistä on täytynyt tehdä vitsiä, jotta se vakavuus asioista ei ole lamauttanut. Mutta nyt riittävästi ikää saavuttaneena ymmärrän paljonkin.
Pelkäsin yrittäjyyttä ihan kuollakseni. Mutta molemmat isovanhempani olivat yrittäjiä. Yrittäjyydestä on lietsottu ja peloteltu niin kauan kuin muistan. Nyt olen itse yrittäjä. Se on yksi sukuni, molempien puolien teema joka on pitänyt hyväksyä.
Kun kävin isointa henkisen pyörityksen, varjojeni kohtaamisen aikaa – kirjoitin ja opettelin kirjoittamista. Niskani olivat aina jumissa paineesta. En tiennyt mitä alitajuntani pintautti. Se aiheutti stressin nousua ja löi hartiani kivenkoviksi. Se myös madalsi mieltäni, olin jatkuvassa alavireessä. Mutta työ kannatti. Enää ei ole tarve tonkia kipujani. Vain niitä jotka tähän hetkeen nousee. Kirjoittamalla olen saanut selkeyttä epäselkeään elämääni. Minulla ei ole oikein koskaan ollut rytmiä tai kaavoja, en ole järjestelmällinen enkä selkeä. Mutta osaan toimia (ainakin joskus) kaaoksessa. Maailma on toisinaan yksi kaaos. Ja siinä joutuu joskus suunnistaa vailla mitään ohjekirjaa. Ehkä siksi olen uskaltautunut hypätä tyhjän päälle niin monia kertoja.
Aina kun on paljon ihmisiä, on myös paljon tunteita, kieltoja, egoa, mielipiteitä ja haasteita. Näiden teemojen seassa kun kahlaa – oppii itsestään ja omista selviytymismekanismeistaan. Se on kiehtovaa. Tiedän, ettei tässä hetkessä tarvitse penkoa menneisyyden haasteita esiin, mutta niissä hetkissä kun tarpoo haasteiden suossa, voi menneisyyden kokemuksista saada paljonkin apua. Tämä blogi auttoi minua vaikeuksien keskellä yli vuosi sitten. Ehkä se auttaa tulevassakin. Joskus minulla nousee häpeää omista teksteistä, silloin tekee mieli poistaa niitä. Samalla kuitenkin tyynnyttelen itseäni ja yritän sulkea silmäni. Ja käsken itseni lopettaa häpeämisen.
Maiju
