Selkeys

 

Miten olla ymmärrettävä?

Kun kirjoitan nopeasti koneelleni muistiinpanoja, annan tekstin tulla alitajunnastani juuri sillä vauhdilla jolla se tulee. Jos alan sensuroimaan ja pohtimaan virheitä, ajatus katkeaa ja teksti katoaa alitajunnan syövereihin. Saatan menettää hyvän lauseen. 

Kun palaan tekstiin jälkeenpäin, voi olla vaikeaa erotella mitkä sanat kannattaa jättää ja mitkä poistaa. Mitä lisätä ja miten muokata selkeämmäksi. Muistan tämän jo yläasteen äikän tunneilta. Tiivistäminen oli hankalaa.

Mitä enemmän tekstiä on, sitä puurommaksi se tuntuisi menevän. 

Mitä kauemmin olen kirjoittanut yksin, sitä enemmän tuntuisi kaikki muuttuvan vaikeammaksi. Outoa. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin? Mutta vaikeuksista huolimatta –  tarinat syntyvät helpommin, ei niinkään oikeinkirjoitukset. 

Opettajat ja kokeneet kirjailijat ovat kertoneet, että tarina on tärkein. Tarinan kulku ja juoni ja mitä näitä nyt on. Lohduttavaa on kuulla, että pilkkujen korjauksen ja oikeinkirjoituksen voi tehdä kuka tahansa muu, mutta tarina on kirjoittajan tehtävä. Eli tehdä tarinasta mahdollisimman mielenkiintoinen. 

Vaikeutta itselleni aiheuttaa, kun mielestäni tarina kuulostaa ihan hyvältä, mutta sanojen järjestys vaan takkuaa. Ja mitä jos kukaan muu ei ajattele tarinasta kuin minä? Jään pohtimaan liikaa paikoilleni.

Vaikeutta aiheuttaa myös oma lukemisen vaikeus. Miten saan mahdollisimman selkeän tarinan, joka vetää? Joka ei ole liian helppo, mutta ei liian vaikeakaan. Joskus tämä elämä on täynnä miljoonia sääntöjä, joiden edessä turhautuu. Mitä nämä neuvot tarkoittaa? 

Tein eilen lukihäiriötestin https://oppimisvaikeus.fi/tukea/tunnistus/oppimisvaikeuksien-tunnistuslista/ ja sain yli puolet kokonaispistemäärästä. Se auttaa kyllä itseäni ymmärtämään, miksi toisinaan on niin vaikeaa. Mutta se myös aiheuttaa erinäisiä tunteita, joilla taas sättiä itseään. Inhottavaa. 

Positiivinen ajattelu kehiin. Minä osaan, minä pystyn ja olen hyvä. 

Hankaluudet tekstin kanssa

Tiedän mielessäni miten sanojen kuuluu olla, mutta en vain saa jäsenneltyä tekstiä oikeaan muottiin. Tai vaihtoehtoisesti en näe, niinkuin muut näkee. Ääneen lukemalla pitäisi olla helpompaa, mutta mitä jos ääneen lukeminen ei toimi? Se toimii välillä. Silloin kun liian kauan painii yksin asian kanssa, on vaikeaa nähdä. Vaikka kuinka ottaisi silmän käteen ja katsoisi. 

On ihanaa, jos joku haluaa sinua auttaa, lukemalla kirjoituksesi ja kertovansa missä kohdissa hän kokee tekstin virheelliseksi. Apu ei aina ole itsestäänselvyys. Korjaan, ei ole koskaan itsestäänselvyys. 

Ja palautteen odottaminen aiheuttaa kärsimättömyyttä. Mutta kasvattaa todella hyvin kirjoittajan maailmaan. Asiat ovat hitaita. Odottaminen vähän kuin kysyy, oletko todella valmis lähtemään tähän? Se on meinaan hullun hommaa. 

Virheellistä tekstiä voi olla vaikeaa ja raskasta lukea. Siihen tulee sellainen myrskypilvi päälle. Hermostuttaa, kun ei vaan ymmärrä. Samanlaista se on usein kommunikoinnin kanssa. 

Niin paljon sosiaalisen median myötä on elämästä tullut kirjoittamista, että nykyään voi kommunikointi olla erittäin vaikeaa. Emme osaa lukea kirjoittajan ajatuksia. Kun emme näe kirjoittajan ilmeitä, on vaikeaa tietää onko kyseessä huumoria vai ei. 

Olin itse pitkään elämänvaiheessa, kun ainoat kontaktini muihin ihmisiin, oman perheen lisäksi oli kirjoittaminen somessa. Se aika opetti hyvin paljon siitä kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää ihmisiä. Mutta se opetti myös kuinka helppoa on kirjoittaa tunteita. Kuinka voi sanoittaa omia tarpeita. Joista ei edes ollut tietoinen. 

Siksi tämä on aika suuri juttu itselleni. Miten voin välittää tunteita, kertoa tarinoita. Miten voin hyödyntää kaikkea oppimaani kirjoittamisessa? Mutta tärkein kysymys kuuluu, miten voin harjoittaa selkeyttä?

Jos katselemme ympärillemme, onko juuri missään selkeyttä? 

Kaikki tuntuu olevan vähän vinksallaan. Siksi tarinan kerronnassa ymmärrän erittäin hyvin kuvailun merkityksen. Epäselvä voi olla helposti luotaan työntävä. En silti usko tämän olevan näin yksiselitteistä.

Maiju

Aistisuus

 Tunnen, näen, haistan, 

maistan, kuulen

Aistisuuden kertominen sanoilla voi olla todella vaikeaa. 

Joskus se taas on helppoa kuin heinänteko. Mutta silloin, kun on pakko kirjoittaa aistisuudesta, siitä kirjoittaminen voi tuntua väkinäiseltä ja tuskaiselta. 

Ainakin itselleni. Kuva taas voi tuoda erilaisia aistikokemuksia ilosta ahdistukseen. 

Eri ihmisille eri asioita.

Miten sanoittaa aisteja?

Miten sanoittaa tunteita ja tuntemuksia? Tunteet ja aistit kun kulkevat käsi kädessä.

Opin aikanaan kirjaimellisesti, että yhden aistin heikkeneminen voi korostaa muita aisteja. 

Tässä leikkimielinen mielikuva. 

Vaakakuppi on jakanut jokaista aistia tietyn määrän saman kokoisiin astioihin. Hajua, makua, kuuloa, tuntoa ja näköä. Kun yksi aisteista yllättäen vuodattaa tiimalasin tavoin omastaan pois, niin viereinen aisti saa sen aistin voiman. Yhdestä aistista tulee siis super aisti, toisen menettäessä voimansa. Ja jos tarkennan vielä, aisti ei vuoda pöydälle, vaan siihen viereiseen kippoon. Koska siinä on sellainen taikajuttu. 

Itselläni kävi tällainen kiepsahdus 16 vuotta sitten. Kaksosraskaus teki näölleni temput, ja tarkennus katosi. Niinkin outoa kuin se olikin, en nähnyt enää digitaalikelloa, enkä muitakaan neonkeltaisia numeroita mustilla pohjilla. Tai teksti tv:tä. Terävä näköni muuttui lopulta heikoksi kaukonäöksi hajataitolla. Vaikka miinusta ei tullut paljoa –  se aiheutti vaikeuksia mielelleni. 

Samalla kun näköaistini huononi, hajuaistini meni taas aivan ääripäähän. Haistoin aivan käsittämättömiä asioita. Esimerkiksi pesuaineiden ainesosia. Mieheni oli juonut oluen 5 tuntia aiemmin, haistoin sen hänen vatsasta. Minulle ilmestyi koiran kirsu. Sentään en kenenkään takapuolia käynyt haistelemaan. Koiran elkein.

Aivan hullu super aisti se kyllä oli, joka todella aiheutti ahdistusta. Mitä tämä on, yritin kysellä? En saanut vastausta. Elämä vei minut opiskelemaan kosmetiikkaa ja allergioita, sekä kosketuksen kautta tulevia tuntemuksia. Sain mielenrauhan ja aistitkin rauhottui. Oi että, sitä onnen tunnetta. Nyt 16 vuotta myöhemmin voin ostaa ihan normaalin pesuaineen marketin hyllystä, jonka hajusteen haistan juuri niin, kuin se normaalille nenälle on tarkoitettu. Olen kuitenkin varovainen. En ota mitä tahansa vastaan. Olen oppinut rajani. 

Aistiherkkyyksistä on ollut hyötyä kirjoittamisessa. Voin kopioida tuntemani ja aistimani asiat, ne kun tuli siihen aikaan vielä hidastettuina. Haluan uskoa muistavani vielä kaiken aiemmin oppimani alitajunnastani. Jos se olisi vähän kuin pyörällä ajoa. Eikä unohdu. 

Pelko, aistien kautta koettuina tuntuu hyvin painavalta. Jos pelolle antaa vallan, se saa sydämen hakkaamaan, kädet hikoilemaan, hengityksen katkeilemaan. Kyllähän tämän näköinen kaveri pelottaa, jos hänet päästää ihon alle. Muutenhan se on vain pelkkä kuva. 

Tarinoissa pelon osaa ottaa vastaan, mutta oikeassa elämässä se lamauttaa. Jos omassa elämässä on vaikea vaihe, voi raja fiktion ja todellisuuden välillä hämärtyä. Kauhu on itselleni niin vieras aihe, etten tiedä uskaltaisinko kirjoittaa siitä. Tulisi pissat pöksyyn jo pelkästä aikomuksesta. Kauhua en pysty katsoa, enkä lukea. Olen siinä todella herkkä.

Pyrin silti kirjoittamaan väkivallasta ilman tunteiden kiepsahdusta. 

Aistiherkkyyksissä, myös kuuloaisti voi korostua. Varsinkin stressaantuneena. Kun on väsynyt, kuuloaistin kautta tulevat voimakkaat ristiriitaiset äänet voivat aiheuttaa jopa lyömisen tunnetta iholla. Se on myös hämmentävää. 

Musiikki saa aistit väreilemään. Ja saa vahvoja tunnevirtoja liikkeelle. 

Normaalit aistit ei tuntuisi reagoivan musiikkiin yhtä vahvasti kuin herkät aistit. Vaikka en voi tuollaista ääneen sanoa. Kun aistini ovat äärimmillään, koen fyysisiä reaktioita musiikista. Meillä soi siksi meditaatio musiikki kotona. Oma aistikkuuteni on mennyt siihen, että oikein ihanan elämyksen myötä silmäni kostuvat kyyneleistä, alahuuli lähtee väpättämään, hymylihas nykimään, voimakas tunne-aalto läpäisee kehoni ja saa soluni värähtämään. Ja se on tiedättekö kiusallista. Onhan se ihan normaalia herkistyä. Mutta opettelen sitä hiukan sietämään.

Aistit ovat itselleni erittäin tärkeät. Kaikki aistit. Joskus tekisi silti mieli työntää nenään tuppoja. Ettei haistaisi. Mutta, ne ovat näitä elämän pieniä vivahteita. Ne haju-yllätykset. Nykyään onneksi hajuaistini on normaali.

Kirjassa: Hyvä kaukainen ystävä - Natalie Goldberg kannustaa kirjoittamaan omasta kuolemasta. 

Omasta kuolemasta kirjoittaminen tekee todella hyvää. Minä kirjoitin. Niin yksityiskohtaisen kuin pystyin. Aluksi se oli vaikeaa, mutta kun oli työntänyt kaikki "en voi, miten minä nyt voisin, ai kamalaa. Eihän nyt kuolemasta voi kirjoittaa" ajatukset pois, niin teksti lähti rullaamaan. 

Kohtasin myös kuoleman suoraan silmästä silmään ja suruni käytyä, sain valtavan voimavaran kirjoittajan työkalupakkiin.

Kuolemanpelon taakse kätkeytyy paljon aistikokemuksia, siksi tämä on erittäin hyvä harjoitus. Sieltä voi vapautua paljon tunnetta.

Hetki sitten televisiosta tuli Dave Lindholmin haastattelu. Hän sanoi hienosti. 

"Kannattaa elää sillain, et kehtaa kuolla."

Minä sanon: elän, jotta voin kuolla onnellisena.

Maiju

Vertaistuki

 

Yksin, vai yhdessä?

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. 

Mutta voidakseen kirjoittaa, onhan se kiva että on joku, joka lukee omia kirjoituksia. 

Ellei kirjoittele vain itselleen, joka sekin on hyvä asia.

Kirjoitti sitä kirjaa tai mitä tahansa tekstiä, yksin tätä usein joutuu tehdä. 

Yksinäisyyden sietäminen onkin itselleni ollut vaikein kompastuskivi. Olen lukenut kirjailijan stereotyypeistä, yksinäisistä toimistossa puurtavista näppäimistön näppäilijöistä. Myös kokemuksesta, ettei se aina ole sitä mitä puhutaan. Mutta itselleni se on ollut. Erittäin yksinäistä. Ja hyvä niin, olen jo oppinut elämään sen kanssa. 

Mistä löytää samoista asioista kiinnostuneita, saman henkisiä kanssakulkijoita? Joilta voi kysellä miltä oma teksti vaikuttaa ja miten heidän kirjoittaminen sujuu. On tärkeää saada palautetta omasta tekstistä ja sitä voi olla myös hyvin vaikeaa ottaa vastaan. On tärkeää kuulla ammattimaista mielipidettä, mutta myös lukijan näkökulmaa. 

Ainiin ja vielä kohderyhmä. Kenelle kirjoitan. 

Ensimmäisen blogini aloitin vuonna 2010, toisen taisin aloittaa 2012 ja kolmannen 2016. Suljin jokaisen, sillä en ollut valmis kirjoittamaan muille, enkä muiden kanssa. Oma kasvuni oli kesken. 

Pelkäsin itseäni ja varjojani. 

Kurssit tuovat tunnetta ettei ole yksin

Olen käynyt nyt 4 eri kirjoituskurssia, jotka jokainen ovat vieneet askeleita eteenpäin. 

Ensimmäinen oli 2018 syksyllä, moodle alustaa apuna käyttäen. Kirjoita itsesi! Verkkokirjoitus –  kurssi,

Virpi Yliraudanjoki oli opettajana. Hän antoi kieltäni rikastuttavaa palautetta ja ensimmäistä kertaa ajattelin tosissani, että voisin kirjoittaa. Tämä oli ensimmäinen askeleeni uskaltaa kirjoittaa julkisesti. Ensin piti vielä kasvaa. (Blogeja en laske tähän uskallukseeni).

Keväällä 2020 kävin Miki Liukkosen kirjoittajakoulun –  Inspiroidu kirjoittamaan ja löydä luovuutesi verkkokurssin, josta oli paljon apua. Miki kertoo videoilla kirjoittamisesta. Hänen vinkkien avulla päästin alitajuisia lukkoja irti ja sain paljonkin kirjoitettua. 

Samana syksynä aloitin Tähtitekstin Kirjailijaksi–verkkokurssin. Stella Vuoma opastaa kustantajien maailmaan. Tällä kurssilla olen vieläkin. Vahvasti suosittelen.

Kun liityin facebookissa kirjailijoiden suosimaan kirjailijanloput ryhmään, sain aikaiseksi itselleni ensimmäisen kokemani "tyhjän paperin - kammon". 

Ai miksi?

Koska ymmärsin sen olevan niin todellista. Miten minä riitän isossa maailmassa, muiden kirjoittajien kanssa? Enhän edes osaa sitä ja tätä ja tuota. Jähmetyin ja en kyennyt avata konetta pariin, kolmeen kuukauteen. 

Mutta sitten, facebookin kirjoittaminen ryhmään tuli kutsu yleisesti. Haluaisitko osallistua 12 viikon lupa kirjoittaa -kurssille, joka alkaa heti huomenna. Kyseessä on siis kokeellinen kurssi. 

Huh, elämäni oli kaaoksen omaisessa tilassa ja ajatus uuden aloittamisesta ei tuntunut järkeni mielestä hyvältä. "Miten muka pystyt pysymään aikatauluissa? On keittiöremonttia, lasten etäkoulua ja lomautusta ym?" Pääni sisällä nalkuttava lamauttaja huuteli siellä. Tuo ah, aina niin mukavaksi naamioitunut sisäinen kriitikkoni. Tartuin kuitenkin empimättä. Ja kirjoitin "Minua kiinnostaa".

Minttu Vettenterä ja lupa kirjoittaa –kurssi. Minttu antoi luvan kirjoittaa. 

Vaikka tiedostan jollain alitajunnan tasolla, että se olin minä joka sen luvan annoin. Siitä huolimatta Minttu toi viimeisen luvan kurssillaan. Kiitos Minttu! Ja arvaa mitä, samalla kun kävin kurssiasi, maalasin keittiön seinää mintunvihreäksi. Maali oli päätetty ennen kurssia. Se on tätä elämän symboliikkaa. Seinä siinä muistuttelee luvasta kirjoittaa. Hymyilen aina katsoessani sitä.

Hän oli siis siihen oikea ihminen. Kurssin ansiosta päätin vihdoin aloittaa blogin. Pitkän tauon jälkeen.

Palautteeni Mintulle onkin isot taputukset, sillä olen hakenut kirjoittajaa itsessäni vuosia, en kuitenkaan ole saanut tarpeeksi rohkeutta julkiseen kirjoittamiseen. Sensuroin itseäni paljonkin. En meinaa kestää aina tunteita, joita minussa nousee kun olen esillä. 

Itselleni olen kirjoittanut paljonkin. 

Kurssilla muiden kanssa jaetut kokemukset tuovat tunnetta ettei ole yksin. Ääneen omien tekstien lukeminen voi nostaa ensin sydämen tykytyksiä, mutta voi tuoda suurenkin vapautuksen kirjoittamiselle. Kelpaanko sittenkin? Voisiko ihan arkisetkin asiat kiinnostaa? 

Eikä ole siis pakko keksiä supersankari tarinoita? Mutta voi että. Kyllä aina pari sankaria tarinoissa täytyy olla. Kyllähän ne nostaa sitä huumaa. No ei. 

Me olemme yksin, joka ikinen. Eihän siitä pääse mihinkään.

Mutta tunne olevansa yksin on eri asia. Se on, kun kukaan ei ymmärrä mistä puhut ja mitä tarkoitat. Kukaan ei ole kiinnostunut sinusta ja tekemisistäsi. Vaikka haluaisit.

Se tuo mielestäni yksinäisyyden tunteen. "Minua ei nähdä". "En ole osa yhteisöä."

Ehkä annan itselleni luvan nyt näkyä. Annathan sinäkin? 

Maiju

Varjotyöskentely

 Mitä pelkään tai mitä häpeän?

Itseään on vaikea nähdä. Omia virheitään. Ne voi olla hyvin helppoa huomata muissa, mutta itsessä ne muuttuvat ikäänkuin puuroksi. Kun kirjoittaa paljon, virheitäkin syntyy paljon. 

Omalla kohdallani voin todeta, että jonkinlaista lukihäiriö testiä kannattaisi harkita. 

Aloitin aikanaan kirjoittamaan blogia siksi, että kun on pienikin pelko jonkun lukevan tekstin, sitä automaattisesti ajattelee "minkälaisen tekstin takana olen valmis seisomaan". 

Kirjoita siis niin hyvin kuin voit. 

Silti joku ei tykkää, mutta toiset taas tykkäävät. 

Liiallinen analysointi voi tehdä asioista raskaita. 

Omat varjot ja kivut voivat olla toisten mielestä hyvin pieniä, toisten mielestä taas maailmanloppuja. Mutta vain menemällä suoraan kohti kipua, olen saanut laimennettua niiden voimaa. 

Minun varjoni kirjoittamisessa ovat mm. lauserakenteissa ja oikeinkirjoituksessa. 

Kaikki eivät aina ymmärrä minua. En aina itsekään ymmärrä. 

Liika vakavuus asioissa, vie itseltäni naurun. Nauru on aina hyväksi, varsinkin kohdatessa varjoja. Mutta ivallinen nauru, voi pahentaa niitä. Siksi moni pitääkin salaisuudet visusti piilossa.

Kun uskaltaa sanoa ääneen jonkin oman pelon tai häpeän luotettavalle henkilölle, alitajunnan syövereihin pääsee ikäänkuin puhdistavaa valoa. Otin tietoisesti itselleni projektin työskennellä varjojeni kanssa. Se oli pitkä ja puhdistava aikakausi. Se toi mukanaan paljon kätkettyjä tunteita lapsuudesta asti. 

En suosittele työstämään varjoja yksin, vaan kyllä terapia on erittäin hyvä keino siihen. Tai paras ystävä. Joku joka tukee, eikä heitä sanoja kasvoillesi. 

Esimerkiksi instagramista löytyy aivan valtavasti asiantuntijoita, joiden tarinoita lukiessa saa paljon itselleen voimaa. Mutta suosittelen ihan henkilökohtaisesti ihmisen kohtaamista. Myös etänä se toimii, tai sitten ei. Kaikille ei toimi samat keinot. 

Varjomme voi useinkin liittyä ihmissuhteisiin tai uskomuksiimme itsestä. 

Häpeä, sitä liittyy varmaan ihan kaikkeen. Kaikesta voi hävetä. Häpesin omaa jäykkyyttäni. Miten sanoinkin noin tyhmästi tai miten en osaa. Toiset sanovat etteivät häpeä mitään, mutta käytös kertoo häpeästä. Sellainen usein hämmentää ja on aika tavallista. Eipä me itseämme nähdä. Mutta näemme omat kipumme kyllä muissa.

Ikä tuo mukanaan kevennystä häpeään, mutta lapsia katsellessa voi ymmärtää mistä omat häpeät ovat lähteneet. 

Häpeä syntyy helpostikin. Jonkun tarvitsee vain sanoa väärä sana ja siitä se lähtee. Se jää alitajuntaan kaivelemaan ja pikku hiljaa lukkii mielen. 

Vanhemmuus on ollut oiva tapa tutustua omiin häpeän tunteisiin, varsinkin tyttöjen äitinä. 

Olen kirjoittanut häpeästä. Kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Häpeä kahlitsee koko kehon. Se asettaa vankilaan, jonka on itse luonut. Sitä ei myönnä helposti, vaan sen näkee toisissa. Uhriutuu. Itsessä nousee arvottomuuden tunteita.

Otin tavakseni kirjoittaa siitä mitä pelkään. 

Oli kauhistus ajatella jonkun lukevan kirjoitusta, mutta vain niin pääsin käsiksi ytimeen. Se oli muuten hardcorea. Todella hullua.

Löysin valtavan määrän tunteita, joita olin kätkenyt. 

Kun luin kirjoituksiani ääneen, kehossani risteili mitä erilaisempia tunteita ahdistuksesta iloon. 

Rintaan tuli paine, vatsani möyri, hartiat menivät jumiin, päätä särki. Mutta jatkoin. Availin ikkunaa, tuuletin ajatuksiani ulos. Harjoittelin meditoinnin. Hiljennyin. Pysähdyin. Totesin etten juuri koskaan ollut kuullut itseäni, omia tarpeitani. Tai nähnyt olenko jossain hyvä. En mielestäni ollut. Kirjoitin siitä. Myös maalasin sitä. Tauluiksi. Saattaa olla että tuon niitä esiin vielä. Jos uskallan.

Omista varjoista löytyi paljonkin hyvää. Olin vain sallinut itseni uskotella olevani huono ja riittämätön. Annoin myös muiden puheiden vaikuttaa vahvasti ja samalla sätin itseäni, miksi en osaa tai pysty samaan kuin muut. Hyväksyin sen. Hyväksyin varjoni ja annoin varjojeni näyttäytyä. Mutta siitä huolimatta, vaikka niitä olen työstänyt –  saan kohdata niitä jatkuvasti. Niiden voima ei vaan enää ole samanlainen kuin aloittaessa. Ne katoavat nopeammin. 

Maiju

Minä kirjoittajana

Kuka olen kirjoittajana?

Ihmisenä olen herkkä, sympaattinen ja varmaankin ihan mukava. Joskus ihan hauska. 

Mutta kirjoittajana en aina sitä ole. Kirjoittaja minä päästää useinkin pirun irti. 

Kirjoittaja minä on joskus pieni lapsi, vihainen teini, satumaailmassa vaelteleva keiju jne. 

Haluaisin olla kirjoittajana hauska. 

Ihminenhän on paljon enemmän kuin yksi lause, mutta kaikkea ei kannata alleviivata. 

Sen olen oppinut, että olet sitä mitä kerrot olevasi ja muut tulkitsevat sinut miten he näkevät. Aina nämä kaksi eivät kohtaa. Tärkeintä on siksi löytää se oma ääni. Ja seistä sen äänen takana. 

Kirjoittamiseni ensi askeleet lähtivät liikkeelle 9–vuotiaana. 

Sain joulupukilta päiväkirjan, johon kirjoitin yksityiskohtaisesti jokaikisen joululahjani. 

 "Sain sukat, joissa oli raita ja raidan vieressä kukka". 

Olin hyvin yksityiskohtainen. Raportoin kenen kanssa joulun vietin ja mihin menimme seuraavana päivänä ja keitä oli mukana. Rakastin sitä. Olen luonteeltani tallentaja. 

En koskaan ajatellut tätä piirrettäni hyvänä. Lempinimeni oli meinaan lapsena: "STT:n Tietotoimisto". 

Tallentaja minussa ottaa valokuvia, videoita, pitää päiväkirjaa, tarinoi instagramiin jne. 

Päiväkirjamerkinnät ovat "the secret files", niitä voi käyttää omanlaisina lähdetiedostoina tarinoille. Omat vihaiset ja katkeran suloiset päiväkirjamerkinnät, ne saavat luvan pysyä piilossa. Oijoi.

Kuitenkaan en muista tarinoita keksineeni koskaan.

Tarinat ovat olleet vieraita. "Puhut ihan satuja" tyyppinen huomauttelu osui ylpeyteeni, ja olen yrittänyt pysyä totuudessa. Ainakin siinä omassa totuudessa.

Mutta nykyään pyrin päiväkirjojeni pohjalta luomaan tarinoita.

Päiväkirjat ovat olleet pelastukseni. 

Aikaa ennen koneita, ostin erilaisia kauniita vihkoja ja kirjoja päiväkirjoiksi. Oli teemoja kirjoille. "Tänne kirjoitan siitä ja siitä aiheesta, tänne taas siitä ja siitä. " 

Kirjat vievät tilaa ja kun perhekoko kasvaa, oma tila pienenee. Moni päiväkirjani paloi iltanuotiolla juuri siitä syystä. Ajattelin sen myös olevan paras sensuuri. Silloin. Samalla se toimi oivana tapana päästää irti menneestä. "Antaa tulen polttaa vanhat tunteet"

 

Päiväkirjojen lisäksi kirjepaperit, sekä runokirjat olivat juttuni. Olin kova raportoimaan kirjeissä kavereille tekemisiäni. Muistan, että kirjekavereita haettiin jopa Englannista asti. 

"Hi, my name is Maiju. What's your name"

Runokirjat olivat muiden runoja täynnä. En edes uskonut itse osaavani. Enkä kyllä osaakaan. Riimitellä joo, ehkä. Kirjallisuuden sanastot ovat vielä hakusessa. 

Mutta, sitten tosiaan kun tuli tietokoneet ja älylaitteet, runokirjat ja kirjepaperit sai kyytiä. Taisin viimeisen kirjeeni kirjoittaa noin vuonna 2007.

Tämä ihana ja rakas koneeni, joka vielä istuu sylissäni - on kestänyt enemmän kuin kukaan ihminen. 

Kun kävin suurinta suruani läpi, kerroin hänelle kaiken. 

Sillä hän, armas läppärini toimitti ystävän virkaa. Mieheni aina huomasi mielialojeni muuttumisen siitä, kun sormeni hakkasivat näppäimistöä painokkaasti ja vauhdilla "rätätätätätättätäätättäätää"! 

"Jaahas nyt se taitaa olla vihainen." Hän sanoi.

Kirjoittamalla opettelin sanoittamaan tunteeni. Tunteiden ääneen sanominen ei ole lainkaan yhtä helppo tapa ilmaista itseäni, kuin kirjoittaa ne paperille. Tai koneelle. 

Muistaisinpa sanatarkasti mitä eräs ystäväni antoi ohjeeksi vuosikausia sitten, 

se meni jotenkin näin: 

"kirjoita vihasta ja surusta vain itsellesi, jaa hyvät asiat muille" 

Nyt olen siinä pisteessä elämääni, että voin kirjoittaa hyvistä asioista. Eli olen valmis kirjoittamaan. Viha on hyvä polttomoottori, mutta viha myös lietsoo liikaa, siksi pidän vihan tunteet omalla läppärilläni. 

Uskon, että hyvä kirjoittaja osaa välittää tunteita. Ja hyvän kirjoittajan tulee tuntea myös itsensä. 

Mutta ihminen kuitenkin muuttuu elämisen myötä ja samoin kirjoittaminen. Siksi kaikki turha vaatiminen siitä millainen pitää olla, pysäyttää kirjoittamisen –  ainakin minun kohdalla. 

Veikkaisin että yhtä monta estettä kirjoittamiselle on, kuin on monta mielipidettä –  mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Ehkä ylitän vielä ne esteet, jotka estävät ja vain kirjoitan. 

Minä ihmisenä ja minä kirjoittajana eivät ole kaksi samaa ihmistä ja juuri siksi uskallan kirjoittaa. Se täytyy kuitenkin kunnolla sisäistää. 

Et ole ajatuksesi, sanoi joku viisas joskus. Et ole myöskään kirjoituksesi. 

Maiju 

Unelma kirjoittamisesta

 

 Tervetuloa kirjoittamisen matkalleni.

 

Olisiko aika kohdata lukot? Kysyn itseltäni.

Pelottaa.

Ai miksi? 

Jos tuon kirjoituksia maailmalle, se on silloin todellista. Olen kirjoittanut vuosia, mutta olenko koskaan uskaltanut kirjoittaa julkisesti? No en. Tai no, monta kertaa olen blogia pitänyt, mutta aina ne sulkenut, koska lopulta pelko on päättänyt ottaa vallan. Eikä yksikään niistä ole enää olemassa. 

Ehkä tämä salainen unelma tulisi toteuttaa. 

Niinpä niin. 

Minulla on unelma, se unelma on tässä. Kirjoittaa julkisesti. 

Mutta isompi unelma on kirjoittaa kirja, joka on julkaistu ja joka olisi vielä ihan kirjakaupassa asti. 

Blogini tarkoitus on kirjoittaa matkastani kirjoittajaksi. 

Kysymys on, voinko kirjoittaa, jos en osaa kirjoitus sääntöjä?

En osaa oikeinkirjoitusta. Joskus pilkut hakevat paikkaa. Joskus virheitä vilisee niin, etten itsekään ymmärrä lukemaani. Mutta. Jos antaisin näiden vaikuttaa, en kirjoittaisi. Jos pelkäisin aina virheitä, en tekisi mitään. Siksi kirjoitan virheistäni huolimatta. En edes tiedä mitkä kaikki ovat yhdyssanoja. Onneksi virheet tekevät meistä inhimillisiä. Ja virheistä oppii. Ainakin useimmiten.

On sääntöjä maailmassa mitä ei saisi sanoa. 

Omien heikkouksien ääneen sanominen on yksi. Mutta uskon että ääneen sanominen helpottaa matkaa. Silloin voi oppia. 

Tervetuloa seuraamaan unelmaani

Maiju