Vertaistuki

 

Yksin, vai yhdessä?

Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. 

Mutta voidakseen kirjoittaa, onhan se kiva että on joku, joka lukee omia kirjoituksia. 

Ellei kirjoittele vain itselleen, joka sekin on hyvä asia.

Kirjoitti sitä kirjaa tai mitä tahansa tekstiä, yksin tätä usein joutuu tehdä. 

Yksinäisyyden sietäminen onkin itselleni ollut vaikein kompastuskivi. Olen lukenut kirjailijan stereotyypeistä, yksinäisistä toimistossa puurtavista näppäimistön näppäilijöistä. Myös kokemuksesta, ettei se aina ole sitä mitä puhutaan. Mutta itselleni se on ollut. Erittäin yksinäistä. Ja hyvä niin, olen jo oppinut elämään sen kanssa. 

Mistä löytää samoista asioista kiinnostuneita, saman henkisiä kanssakulkijoita? Joilta voi kysellä miltä oma teksti vaikuttaa ja miten heidän kirjoittaminen sujuu. On tärkeää saada palautetta omasta tekstistä ja sitä voi olla myös hyvin vaikeaa ottaa vastaan. On tärkeää kuulla ammattimaista mielipidettä, mutta myös lukijan näkökulmaa. 

Ainiin ja vielä kohderyhmä. Kenelle kirjoitan. 

Ensimmäisen blogini aloitin vuonna 2010, toisen taisin aloittaa 2012 ja kolmannen 2016. Suljin jokaisen, sillä en ollut valmis kirjoittamaan muille, enkä muiden kanssa. Oma kasvuni oli kesken. 

Pelkäsin itseäni ja varjojani. 

Kurssit tuovat tunnetta ettei ole yksin

Olen käynyt nyt 4 eri kirjoituskurssia, jotka jokainen ovat vieneet askeleita eteenpäin. 

Ensimmäinen oli 2018 syksyllä, moodle alustaa apuna käyttäen. Kirjoita itsesi! Verkkokirjoitus –  kurssi,

Virpi Yliraudanjoki oli opettajana. Hän antoi kieltäni rikastuttavaa palautetta ja ensimmäistä kertaa ajattelin tosissani, että voisin kirjoittaa. Tämä oli ensimmäinen askeleeni uskaltaa kirjoittaa julkisesti. Ensin piti vielä kasvaa. (Blogeja en laske tähän uskallukseeni).

Keväällä 2020 kävin Miki Liukkosen kirjoittajakoulun –  Inspiroidu kirjoittamaan ja löydä luovuutesi verkkokurssin, josta oli paljon apua. Miki kertoo videoilla kirjoittamisesta. Hänen vinkkien avulla päästin alitajuisia lukkoja irti ja sain paljonkin kirjoitettua. 

Samana syksynä aloitin Tähtitekstin Kirjailijaksi–verkkokurssin. Stella Vuoma opastaa kustantajien maailmaan. Tällä kurssilla olen vieläkin. Vahvasti suosittelen.

Kun liityin facebookissa kirjailijoiden suosimaan kirjailijanloput ryhmään, sain aikaiseksi itselleni ensimmäisen kokemani "tyhjän paperin - kammon". 

Ai miksi?

Koska ymmärsin sen olevan niin todellista. Miten minä riitän isossa maailmassa, muiden kirjoittajien kanssa? Enhän edes osaa sitä ja tätä ja tuota. Jähmetyin ja en kyennyt avata konetta pariin, kolmeen kuukauteen. 

Mutta sitten, facebookin kirjoittaminen ryhmään tuli kutsu yleisesti. Haluaisitko osallistua 12 viikon lupa kirjoittaa -kurssille, joka alkaa heti huomenna. Kyseessä on siis kokeellinen kurssi. 

Huh, elämäni oli kaaoksen omaisessa tilassa ja ajatus uuden aloittamisesta ei tuntunut järkeni mielestä hyvältä. "Miten muka pystyt pysymään aikatauluissa? On keittiöremonttia, lasten etäkoulua ja lomautusta ym?" Pääni sisällä nalkuttava lamauttaja huuteli siellä. Tuo ah, aina niin mukavaksi naamioitunut sisäinen kriitikkoni. Tartuin kuitenkin empimättä. Ja kirjoitin "Minua kiinnostaa".

Minttu Vettenterä ja lupa kirjoittaa –kurssi. Minttu antoi luvan kirjoittaa. 

Vaikka tiedostan jollain alitajunnan tasolla, että se olin minä joka sen luvan annoin. Siitä huolimatta Minttu toi viimeisen luvan kurssillaan. Kiitos Minttu! Ja arvaa mitä, samalla kun kävin kurssiasi, maalasin keittiön seinää mintunvihreäksi. Maali oli päätetty ennen kurssia. Se on tätä elämän symboliikkaa. Seinä siinä muistuttelee luvasta kirjoittaa. Hymyilen aina katsoessani sitä.

Hän oli siis siihen oikea ihminen. Kurssin ansiosta päätin vihdoin aloittaa blogin. Pitkän tauon jälkeen.

Palautteeni Mintulle onkin isot taputukset, sillä olen hakenut kirjoittajaa itsessäni vuosia, en kuitenkaan ole saanut tarpeeksi rohkeutta julkiseen kirjoittamiseen. Sensuroin itseäni paljonkin. En meinaa kestää aina tunteita, joita minussa nousee kun olen esillä. 

Itselleni olen kirjoittanut paljonkin. 

Kurssilla muiden kanssa jaetut kokemukset tuovat tunnetta ettei ole yksin. Ääneen omien tekstien lukeminen voi nostaa ensin sydämen tykytyksiä, mutta voi tuoda suurenkin vapautuksen kirjoittamiselle. Kelpaanko sittenkin? Voisiko ihan arkisetkin asiat kiinnostaa? 

Eikä ole siis pakko keksiä supersankari tarinoita? Mutta voi että. Kyllä aina pari sankaria tarinoissa täytyy olla. Kyllähän ne nostaa sitä huumaa. No ei. 

Me olemme yksin, joka ikinen. Eihän siitä pääse mihinkään.

Mutta tunne olevansa yksin on eri asia. Se on, kun kukaan ei ymmärrä mistä puhut ja mitä tarkoitat. Kukaan ei ole kiinnostunut sinusta ja tekemisistäsi. Vaikka haluaisit.

Se tuo mielestäni yksinäisyyden tunteen. "Minua ei nähdä". "En ole osa yhteisöä."

Ehkä annan itselleni luvan nyt näkyä. Annathan sinäkin? 

Maiju