Tunnen, näen, haistan,
maistan, kuulen
Aistisuuden kertominen sanoilla voi olla todella vaikeaa.
Joskus se taas on helppoa kuin heinänteko. Mutta silloin, kun on pakko kirjoittaa aistisuudesta, siitä kirjoittaminen voi tuntua väkinäiseltä ja tuskaiselta.
Ainakin itselleni. Kuva taas voi tuoda erilaisia aistikokemuksia ilosta ahdistukseen.
Eri ihmisille eri asioita.
Miten sanoittaa aisteja?
Miten sanoittaa tunteita ja tuntemuksia? Tunteet ja aistit kun kulkevat käsi kädessä.
Opin aikanaan kirjaimellisesti, että yhden aistin heikkeneminen voi korostaa muita aisteja.
Tässä leikkimielinen mielikuva.
Vaakakuppi on jakanut jokaista aistia tietyn määrän saman kokoisiin astioihin. Hajua, makua, kuuloa, tuntoa ja näköä. Kun yksi aisteista yllättäen vuodattaa tiimalasin tavoin omastaan pois, niin viereinen aisti saa sen aistin voiman. Yhdestä aistista tulee siis super aisti, toisen menettäessä voimansa. Ja jos tarkennan vielä, aisti ei vuoda pöydälle, vaan siihen viereiseen kippoon. Koska siinä on sellainen taikajuttu.
Itselläni kävi tällainen kiepsahdus 16 vuotta sitten. Kaksosraskaus teki näölleni temput, ja tarkennus katosi. Niinkin outoa kuin se olikin, en nähnyt enää digitaalikelloa, enkä muitakaan neonkeltaisia numeroita mustilla pohjilla. Tai teksti tv:tä. Terävä näköni muuttui lopulta heikoksi kaukonäöksi hajataitolla. Vaikka miinusta ei tullut paljoa – se aiheutti vaikeuksia mielelleni.
Samalla kun näköaistini huononi, hajuaistini meni taas aivan ääripäähän. Haistoin aivan käsittämättömiä asioita. Esimerkiksi pesuaineiden ainesosia. Mieheni oli juonut oluen 5 tuntia aiemmin, haistoin sen hänen vatsasta. Minulle ilmestyi koiran kirsu. Sentään en kenenkään takapuolia käynyt haistelemaan. Koiran elkein.
Aivan hullu super aisti se kyllä oli, joka todella aiheutti ahdistusta. Mitä tämä on, yritin kysellä? En saanut vastausta. Elämä vei minut opiskelemaan kosmetiikkaa ja allergioita, sekä kosketuksen kautta tulevia tuntemuksia. Sain mielenrauhan ja aistitkin rauhottui. Oi että, sitä onnen tunnetta. Nyt 16 vuotta myöhemmin voin ostaa ihan normaalin pesuaineen marketin hyllystä, jonka hajusteen haistan juuri niin, kuin se normaalille nenälle on tarkoitettu. Olen kuitenkin varovainen. En ota mitä tahansa vastaan. Olen oppinut rajani.
Aistiherkkyyksistä on ollut hyötyä kirjoittamisessa. Voin kopioida tuntemani ja aistimani asiat, ne kun tuli siihen aikaan vielä hidastettuina. Haluan uskoa muistavani vielä kaiken aiemmin oppimani alitajunnastani. Jos se olisi vähän kuin pyörällä ajoa. Eikä unohdu.
Pelko, aistien kautta koettuina tuntuu hyvin painavalta. Jos pelolle antaa vallan, se saa sydämen hakkaamaan, kädet hikoilemaan, hengityksen katkeilemaan. Kyllähän tämän näköinen kaveri pelottaa, jos hänet päästää ihon alle. Muutenhan se on vain pelkkä kuva.
Tarinoissa pelon osaa ottaa vastaan, mutta oikeassa elämässä se lamauttaa. Jos omassa elämässä on vaikea vaihe, voi raja fiktion ja todellisuuden välillä hämärtyä. Kauhu on itselleni niin vieras aihe, etten tiedä uskaltaisinko kirjoittaa siitä. Tulisi pissat pöksyyn jo pelkästä aikomuksesta. Kauhua en pysty katsoa, enkä lukea. Olen siinä todella herkkä.
Pyrin silti kirjoittamaan väkivallasta ilman tunteiden kiepsahdusta.
Aistiherkkyyksissä, myös kuuloaisti voi korostua. Varsinkin stressaantuneena. Kun on väsynyt, kuuloaistin kautta tulevat voimakkaat ristiriitaiset äänet voivat aiheuttaa jopa lyömisen tunnetta iholla. Se on myös hämmentävää.
Musiikki saa aistit väreilemään. Ja saa vahvoja tunnevirtoja liikkeelle.
Normaalit aistit ei tuntuisi reagoivan musiikkiin yhtä vahvasti kuin herkät aistit. Vaikka en voi tuollaista ääneen sanoa. Kun aistini ovat äärimmillään, koen fyysisiä reaktioita musiikista. Meillä soi siksi meditaatio musiikki kotona. Oma aistikkuuteni on mennyt siihen, että oikein ihanan elämyksen myötä silmäni kostuvat kyyneleistä, alahuuli lähtee väpättämään, hymylihas nykimään, voimakas tunne-aalto läpäisee kehoni ja saa soluni värähtämään. Ja se on tiedättekö kiusallista. Onhan se ihan normaalia herkistyä. Mutta opettelen sitä hiukan sietämään.
Aistit ovat itselleni erittäin tärkeät. Kaikki aistit. Joskus tekisi silti mieli työntää nenään tuppoja. Ettei haistaisi. Mutta, ne ovat näitä elämän pieniä vivahteita. Ne haju-yllätykset. Nykyään onneksi hajuaistini on normaali.
Kirjassa: Hyvä kaukainen ystävä - Natalie Goldberg kannustaa kirjoittamaan omasta kuolemasta.
Omasta kuolemasta kirjoittaminen tekee todella hyvää. Minä kirjoitin. Niin yksityiskohtaisen kuin pystyin. Aluksi se oli vaikeaa, mutta kun oli työntänyt kaikki "en voi, miten minä nyt voisin, ai kamalaa. Eihän nyt kuolemasta voi kirjoittaa" ajatukset pois, niin teksti lähti rullaamaan.
Kohtasin myös kuoleman suoraan silmästä silmään ja suruni käytyä, sain valtavan voimavaran kirjoittajan työkalupakkiin.
Kuolemanpelon taakse kätkeytyy paljon aistikokemuksia, siksi tämä on erittäin hyvä harjoitus. Sieltä voi vapautua paljon tunnetta.
Hetki sitten televisiosta tuli Dave Lindholmin haastattelu. Hän sanoi hienosti.
"Kannattaa elää sillain, et kehtaa kuolla."
Minä sanon: elän, jotta voin kuolla onnellisena.
Maiju
