Mistähän aloittaisin. Jos luottaa kuulopuheisiin ja tekee päätöksiä niiden varaan, voi tehdä päätöksiä harhaluuloihin perustuen eli valheeseen. Kun jätetään puhumatta toisillemme, sekä kohtaamasta toisiamme kysymällä suoraan asioita, kuulopuheet vaikuttavat silloin helposti arviointeihimme. Jos olisimme rehellisiä ja suoria, ei tarvisi tukeutua kuulopuheisiin. Kuulopuheet harvoin ovat täysin totta, mutta ne aiheuttavat suuret ristiriidat sekä tunne-myrskyt ihmisten välillä. Mitä vähemmän me puhumme toisten asioista heidän selän takana, sitä vähemmän meillä on turhia riitoja. Jos me teemme olettamuksia ulkonäön perusteella ja kuuntelemme kuulopuheita, meille voi syntyä valheellinen kierre. Tulemme luulotautisiksi ja olettamuksemme perustuu harhaan. Meillä menee ikäänkuin tunteita hukkaan ihan vääriin ja epäoleellisiin asioihin. Tällaiseen on välillä helppo kompastua. Varsinkin jos on väsynyt tai kipeä tai muuten huono päivä.
Kun tukeutuu kuulopuheisiin, tukeutuu vääristyneeseen tietoon, jota voisi kutsua jopa vale-uutiseksi, eikö? Aina kun kertoo jonkun toisen kertoman asian eteenpäin, siihen lisätään oma twisti. Lisätään vähän sanoja mausteeksi tai kerrotaan eri sanoilla mitä olemme kuulleet, ehkä jopa tunnettakin peliin ja draaman kaari on valmis, Voilà.
Minulle kävi viime viikolla näin. Uskoin huhuun, ja reagoin siitä käsin. Reagoiminen on päätös.
Sain omat tunteeni kuumenemaan, sillä näin uhkakuvia mielessäni, uuvuin ja reagoin salamannopeasti.
Mitään peruuttamatonta ei käynyt, mutta arviointikykyni meinasi vääristyä, koska luotin kuulemaani valheeseen. Luotettavasta lähteestä. Siksi tässä voi taas todeta sellaisen ison opin, jonka olen elämäni korkeakoulussa oppinut : trust no one. Pidä aina omaa sydäntäsi mittarina. Mutta, miksi tällaiseen valheeseen sitten uskoin? Koska minulla oli tarttumapinta siellä valmiina. Triggeri, jonka tämä laukaisi, eli toisin sanoen pelko.
Uhriuduin, muutuin marttyyriksi ja mollasin muiden edessä itseäni, eli lapsieni. Ah vuoden äiti taas täällä. Äitiys ei ole vahvuuteni. Samalla kun haluaisin olla maailman paras äiti, epäonnistun siinä totaalisesti menettämällä hermot.
Tuntuu pahalta olla vihainen, mutta joskus vaan on ja sekin on fine.
Mutta toisinaan jos viha jatkuu liian kauan, tulee katkeraksi. Katkeruus nakertaa sisuksia. Sitä en tahdo itselleni enkä kenellekään muulle. Onneksi tämä tilanne laukesi nopeasti. Minun osaltani.
Maiju
