Mistä ideat syntyvät?
tiistai 27. heinäkuuta 2021
Luova voima
perjantai 2. heinäkuuta 2021
Reflektointi
Osaanko reflektoida itseäni?
Kirjoittajana ja ylipäänsä tässä ajassa olen huomannut, että reflektointi on tärkeä työkalu. Se on myös työelämässä yksi iso vahvuus.
Onkin tärkeää tunnistaa omia vahvuuksiaan ja korostaa niitä ja huomata omia heikkouksia – korjata niitä. Lähes mihin tahansa mihin olen mennyt viimeisen 20 vuoden aikana, olen tarvinnut reflektointia.
En vain ymmärtänyt sitä ennen. Reflektointi on suht uusi sana itselleni, vaikka olenkin sitä tehnyt jo jonkin aikaa. Muiden reflektoinnista voi olla paljon apua omaan elämään, jos ei ole osannut omia tunteitaan ja ajatuksiaan sanoittaa.
Se on pohdiskelua kuka olen tässä isossa maailmassa? Mitä asiaa minulla on maailmalle? Sen tiedostan etten ole riitelijä. Inhoan väkivaltaa ja kauhua. Epäoikeudenmukaisuutta ja törkeitä tyyppejä. En pidä epätasa-arvoisuudesta, mutta se on asia mihin törmään jatkuvasti. Mielikuvissani hyvät voittaa aina, mutta tosielämässä raha voittaa, sekä ne jotka osaavat vaatia. Ei niinkään ne jotka voiton ansaitsevat. Mutta tähän haluan vielä lisätä, että kyllä oikeuskin joskus tapahtuu. Maailma ei ole näin mustavalkoinen. Kirjoitettu sana ei ole koskaan totuus.
Reflektointi menee vähän terapeuttisen kirjoittamisen kanssa samaan kategoriaan. Mitä parannettavaa omassa käytöksessäni on? Tunnistanko heikkoja kohtiani?
Asiakaspalveluammatti ja työelämä opettaa reflektoinnista todella paljon. Asiakaspalvelu on kyllä ala, jota jokaisen tulisi tehdä edes hetken. Sillä ihmisen kohtaminen on vaikea laji. Jos itsellä on yhtään arvottamista sisällään, varsinkin silloin se tulisi kokea itse.
Asiakaspalvelua on ihmisen kohtaaminen, ihan missä tahansa liikut. Se on ikäänkuin symboli hyvälle käytökselle. Itselleni asiakaspalvelu on ihanaa, sillä sen avulla olen saanut sosiaalisuuteni täytettyä. Ihmisyydestä oppii. Jos kohtaat ihmisen hyvällä, saat hyvää. Jos kohtaat pahalla, saat pahaa. Empatia pehmentää kovankin ihmisen. Mutta kokeilepa olla kova kovalle ihmiselle, hän tulee linjoja pitkin. Ihmiset voivat olla suoria peilejä omalle käytöksellemme. Kun opettelee myötätuntoisen ihmisen kohtaamisen, saa itselleen todella paljon hyvää. Joskus kiire ja liian paljon kaikkea kaikille asenne kylmettää ihmisen.
Epävarmuus jos paistaa läpi – saa kohdattavaksi heitä, jotka päälle haluavat astua. Silloin saa kohdata väkevän opin omasta voimasta, kuinka annan kohdella itseäni. Kuinka itse kohtelen muita?
Epävarmuus asioista on luonnollista. Mutta se miten epävarmuuden peittää, on taas. Noh se on ristiriitaista. Jos ei tiedä, voi kysyä. Jos ei tiedä ja esittää tietävänsä, voi aiheuttaa ympärilleen kiukkua. On olemassa ottajia ja antajia. Tasapaino näiden välissä on mielestäni parempi, kuin vain toiseen suuntaan.
Vaikka jonkun mielestä minun negatiivinen piirre on liika tarkkuus, se voi olla itselleni silti vahvuus. Saattaa olla, että hän ei itse koe olevansa tarkka ja heijastaa sen minuun. Se ei tarkoita että olen negatiivinen tai että hän olisi. Kyse on näkökulmasta. Jos pidän toista ihmistä liian sotkuisena tai toinen pitää minua, ja siihen liittyy sättiminen ja tiuskiminen, on aina tiuskijalla taustalla siellä jonkinlainen "häiriötila". Apua mikä sana. Mieheni kanssa me siis riitelimme kaikkein eniten siivoamisesta. Hän oli armeija siivoaja ja minä leväperäinen sotkija. Opettelin siivoamaan ja hän hölläämään. Aina kun kuuntelin muiden naisien motkotusta miehistään ja heidän puutteistaan, vaikenin. Hehän puhuvat minusta! Olenko siis mies? Kyllä taidan hiukan olla.
Aina negatiivinen ja positiivinen ei tarkoita samaa asiaa kaikille. Olen kokenut negatiiviseksi ne asiat joita en kykene katsomaan silmiin. Mutta ne ovat näkökulmia. Katsojan silmillä katsottuja näkökulmia. Mutta negatiiviseksi koen vahvasti sanonnat "Olet ruma, läski, ällö" Toisen syyttäminen menee negatiivisten tunteiden piikkiin. Samoin syyllistyminen menee negatiivisten tunteiden piikkiin. Syyllisyys on voimia vievä tunne. Mutta ajattele jos syyllisyyttä ei olisi? Negatiivisilla tunteilla on paikkansa, ne opettaa meitä menemään kohti positiivista. Kun myönsin itselleni negatiivisuuteni, vapauduin siitä ja kykenin päästämään irti. Samalla tiedostin – mikä pitää minut kiinni negatiivisessa ajattelumallissa. Kun on väsynyt voi olla vähän kova ja tiukka. Apua kuinka pervot sanat. Sanoisi ystäväni vieressäni. Kuulen hänen äänen päässäni. Naurattaa.
Kun tiedostaa omat reagointitavat, niille voi tehdä jotain. Seison omien heikkojen puolieni takana, sehän olen herranjestas minä. Kun olin nuori, muut suojelivat minua. Minulla oli iso porukka ympärilläni suojelijoita. Silloin ei tarvinnut kohdata minua. Ja omaa kipuani. Mutta tullessani äidiksi, kohtasin kaiken kerralla. Auts. Minusta tuli ylianalysoija. Annoin siihen itselleni luvan, sillä sukelsin syvälle omaan alitajuntaani ja poimin sieltä valtavan määrän kipua. Henkiset kivut ovat voimakkaita kipuja, niitä ei tule vähätellä milloinkaan. Vaan tarjota lempeyttä kivuille. Itse kun on jo riittävän ankara niitä kohtaan.
Kiireisenä on vaikeaa kohdata hidasta. Kun on hidas, kiireinen stressaa ja ahdistaa.
Anna isojen tunteiden virrata kohti näppäimistöä. Sanoi suuri ajattelija mieheni, kirjoittaessani tätä tekstiä. Saan olla onnekas hänestä ja perheestäni. Äidiksi tullessani ymmärsin, että mikään ei ole itsestäänselvää. Ei edes rakkaus. Siksi rakastankin joka päivä täysillä. Kerron sen joka päivä. Koko perheelleni. "Olen ylpeä teistä".
Reflektointi on hyvin vaikeaa. Usein riitatilanteissa on vaikea nähdä omaa puolta. Toinen voi olla niin voimakas. Tunteet mitä toinen ihminen voi saada aikaan itsessä, voi vääristää tilannetta.
Mietelauseet ja niiden reflektointi omaan elämään
Mä sitten tykkään mietelauseista. Aiemmin seurasin vain Suomenkielisiä, nykyään myös Englanniksi kirjoitettuja. Korostin nuo, sillä en tiedä onko ne isolla vai pienellä kirjoitettavia. Naurattaa. Kirjoitan ihan hirveästi, mutten muista sääntöjä. Jos haluat, saat auttaa korjaamaan virheitäni. Olen täällä oppimassa.
"Kun joku yrittää ärsyttää tai suututtaa sinua. Hengitä silloin syvään ja rauhoita egosi. Muista. Jos sinua voi loukata helposti, sinua voi myös manipuloida helposti." Sivustolta universe.guidance @instagram. Oma käännökseni. Huono sellainen. Hah.
Oma reaktiivinen kyky on hyvä olla hallussa. Kuinka helposti reagoi ja mihin reagoi?
Happea sisään ja happea ulos. Maailma on niin valtava reagoimisen leikkikenttä. Jos antaa itselleen luvan suuttua herkästi, oma voima ikäänkuin vuotaa rikkinäisestä maljasta ulos. Sitten on aivan poikki. Hyväksymällä omat reagointitavat voi saada niistä kiinni ja muokata niitä. Pienten lasten vanhemmat ovat alttiita tällaisessa. Minä olin. Lapset ovat maailman ihanimpia, mutta heissä on se vaikea puoli – he kun eivät tee sitä, mitä ajattelemme heidän tekevän. Vanhempi joutuu reflektoida itseään jatkuvasti. Sitten sitä huomaakin olevansa itsekin itkevä pikkulapsi. "Miten tuollainen pikku ihminen voi saada minut näin pois tolaltani."
Laura Juusela @laurailoistavirtaa tilillään instagramissa sanoi aivan ihanasti: "Sitoudu itseesi. Sitoudu aina itseesi, vaikka tuntuisi että menee plörinäksi" Olet elämäsi tärkein ihminen ja jos sitoudut itseesi ja harrastuksiisi, se auttaa sinua pysymään omassa voimassa. Kyllä Laura! Kyllä!
Uskon, että tämä aikakausi on pakottanut vähän meidät kaikki reflektoimaan. Sillä kohdatessaan vaikeuksia, on pakko oppia. Mitä tein väärin? Miksi tein? Vai teinkö? Voisinko tehdä jotenkin toisin? Ja lopuksi armollisuutta itseään kohtaan, kohdatessaan vaikeuksiaan. Saamme tässä ajassa kasan ongelmia kannettavaksi, niistä selviytyminen voi laittaa tunteet ääritilaan. Mutta, silti uskon kaiken järjestyvän. Niillä on aina tapana järjestyä. Mieli voi olla vaan sellainen, joka riehuu kuin pyörremyrsky. Ihmisillä on tapana selviytyä.
Minulla oli noin 11 vuotta sitten jäähyväisien antoa monelle asialle. Hyvästelin viimeisen isovanhempani, seuraavaksi lähti tätini ja hänen miehensä. Vuotta vanhempi kaverini ja rinnakkaisluokkalainen. Kuolema tuli ihan viereen. Tiesin, että isä täytyy hyvästellä. Sain pitää häntä kädestä, katsoa kuolemaa silmiin. Maailman isoin hetki. Kävin läpi jakson, jossa kohtasin surevia. Luovuin vielä kahdesta tärkeästä ihmisestä. Kuolema tekee hitauden elämään. Mitä erilaisempia kohtaloita, voimakkaita, rankkoja ja epäoikeudenmukaisiakin tapasin. Tätä jaksoa kesti noin 9 vuotta. Opin empatiasta ja myötätunnosta. Ihminen ei ole liukuhihna-tuote. Mutta työelämä tekee sellaisen. Tiedän, että on olemassa töitä, joissa ei ole liukuhihnaa. Edes henkistä liukuhihnaa. Mutta eriarvoisuutta ja vääryyttä siellä voi olla paljon. Niiden kanssa kamppailu on melkoista.
Olen yrittänyt etsiä työelämästä identiteettiäni. Mutta ei se sieltä löydy. Se löytyy minusta.
Luin keksijä Markku Pölösen haastattelua. Hän kertoi näin: "työperäiset tittelit eivät ole paras tapa rakentaa identiteettiä. Sillä olemme paljon enemmän kuin työmme. Ennemmin voisimme käyttää taitotitteleitä" Kiitos Markku, minä lopetan sen nyt. Sillä identiteettini on moninainen.
Minun taitoni on tallentaa elämää. Ei aina kuitenkaan ymmärrettävästi. Sillä opin sen, että katson maailmaa hiukan eri tavalla kuin muut. Minä en näe edessäni persoonaa, vaan sielun. Jos persoona on hersyvän hauska, se korostaa sielun kauneutta. Minä en näe kehoa, näen ihmisen. Jos näen vihaisen ihmisen, näen hänen kipunsa. Lopulta kun hän avaa kivun, tunnen empatiaa. Mutta jos empatiakyvytön tuomitsee jonkin minulle tärkeä asian, on vaikeaa toipua. Sellaista herkkyyden kanssa taiteilu on. Työelämä kuitenkin kuormittaa sen verran, että huomaa empatian toisinaan katoavan.
Se on todella ikävää. En koe sen henkilön olevan enää minä. Vaan oravanpyörän sekaan hukkunut ihminen.
Tämä vuosi on tehnyt sisälleni pienen kylmyyden. Se on oikeasti väsymystä. Odotan vain koska pääsen itkemään väsymyksen pois. Ja näen taas iloa ja uusia alkuja, onnellisia alkuja. Maailma tapahtuu minussa, sinun maailmasi tapahtuu sinussa. Jos maailmamme kohtavaat, välillemme syntyy lämpöä ja kunnioitusta. Jos maailmamme eivät kohtaa, välillemme muodostuu kipua. Käännä huomio pois heistä, jotka eivät ole kiinnostuneet sinusta. Vaikka olisit kiinnostunut heistä. Sinua vain turhaan sattuu. Ihmiset käyvät elämässämme kääntymässä, mutta eivät näe sinua kuin haluaisit. Ehkä satuttavat tietämättään. Jos kaksi ihmistä on kuin magneetin vastapuolet, kuinka kauan niitä kannattaa yrittää saada toimimaan yhdessä. On hyvä vain katkaista sidokset, kivusta huolimatta. Vaikka tuntuu pahalta. Tämä elämä on tuonut tällaisen opin. Kivuliaan sellaisen.
Maiju
perjantai 18. kesäkuuta 2021
Vertailu
Onko joku muu aina parempi,
enkä riitä?
maanantai 14. kesäkuuta 2021
Geenini, syvät alitajunnan ohjaukseni
Mitä geeneissäni kulkee?
Olen käsityöläisten tytär. Äitini on ammatiltaan ammattiompelija, sekä lähihoitaja, isä taas oli kansakoulun käynyt jokapaikan höylä. Taksiyrittäjä, kuorma-autonkuljettaja, huoltomies, veneenrakentaja. Hän vaan osasi kaikenlaista. He osasivat kaikenlaista. Isä rakensi meille veneen ja haaveili bemarista. Kerran hän sitten löysi ruskean bemarin korin, jonka hän kokosi. Rakensi sen sisältä. Hän hitsaili ja teki vaikka ja mitä. Autosta lähti niin kova ääni, että kuulin sen pitkälle – tiesin juosta aina karkuun ääneen tullessa lähemmäs, itse kun olin salatupakalla parkkipaikkojen vieressä kavereiden kanssa. Ne tarinat oli hauskoja. Meidän isä oli hauska, mutta pelottava. Isä oli myös rento ja salli minulle paljon asioita, paitsi tupakointia ja kasvolävistyksiä. "Vain kuolleen ruumiini yli". Hän sanoi lävistyksistä. Tupakasta nousi silmitön raivo. Hänellä oli hämmästyttävä auktoriteetti ja hän oli gentlemanni. Kohteli naisia kuin kuningattaria. Isällä oli paljon unelmia, mm. hän halusi ostaa asuntolaivan, johon me muuttaisimme. Minä, äiti ja isä, muut olivat jo omillaan. Itselleni se oli teini-iässä järkytys. "Ei muuten varmana muuteta mihinkään telakalle", muistan kiukkuni.
Isälle tekeminen oli tärkeää, se piti hänet elossa. Hän luki kirjoja todella paljon itsekseen, mutta ei minulle. Myös isoäitini luki paljon. En saanut kirjoihin mitenkään läheistä suhdetta. Ainoastaan Aku Ankkoihin. Muistan, että koulussa luettiin koko ala-asteen aikana ehkä yksi kirja, eli romaani. Joten kirjailijan haave ei todella ole tullut geeneistäni. Olen oikeastaan jopa tuntenut jollain tavalla syyllisyyttä, että olen hidas lukija tai en lue. Nykyään sanon lukevani paljon, mutta en sanan sellaisessa merkityksessä, missä puhutaan. "Luin 500 sivuisen romaanin, ahmaisin sen parissa viikossa". Ehei, minä luen ja nukahdan, luen ja nukahdan. Enkä ota tavoitteelliseksi. Minä ajattelin kasvaa kirjoittamiseen. Lapset ovat vieneet kaiken aikani ja he ovat jo aika isoja, joten opettelen kirjoittajaksi tässä samalla. Jossain vaiheessa sitten tahkotaan. No joo. Elämä ei ole sitten, joskus. Se on nyt. Ja tässähän minä kirjoittelen, nyt tässä hetkessä. Pääasia on saada sanaa toisen perään ja opetella miten tarina kirjoitetaan. Vetävä sellainen.
Äitini oli ompelija koko olemukseltaan. Kun vanhimmat sisarukseni syntyivät ja äiti huomasi työelämän vievän liikaa voimia – hän aloitti perhepäivähoitajana. Äiti otti erityislapsia, joita ei päiväkotiin otettu. Yksi oli sokea ja yksi ehkä autistinen, sekä vielä kehitysvammainen tyttö. Sitten tuli lisää lapsia omaan perheeseen. Me lapset olemme syntyneet pitkillä aikaväleillä. Meitä on neljä. Isä aloitti Marimekossa työt ja sai kakkoslaatuisia kankaita kotiin vietäväksi – äiti teki niistä meille vaatteita. Me emme ostaneet vaatteita. Koskaan. Taisin saada ensimmäisen ostetun vaatteen kolmannella luokalla ja se oli toisen äidin tekemä. Äiti oli koko ajan kiinni ompelukoneessa. Ja hoiti lapsia. Teki ruokaa. Ylläpiti perhettä.
Perheemme on kiltti. Auttavainen. Uskon, että juuri siksi pärjäsimme hyvin. Vaikka rahaa ei ollut jaettavaksi.
Kesytä sisäinen lohikäärmeesi
Kun minusta tuli äiti, kohtasin kriisin – en osaa mitään. En tiennyt edes mikä on unelma. Kuuntelin tapaa miten ihmiset puhuivat minulle, se ei ollut kunnioittavaa, vaan lähinnä ojentavaa ja halveksivaa. Miten ihmeessä vanhempani selvisivät kaikesta siitä. Ymmärsin myös kantavani valtavaa häpeää ja se ei ole kovin hyvä juttu. Olin myös utelias lapsi aikanaan ja kyselin paljon lapsenomaisesti kysymyksiä, mitkä eivät olleet sallittuja. Isoäidiltäni – "Miksi sinun kasvosi ovat täynnä tuollaisia viivoja?" Hänellä oli ryppyiset – auringon ja tupakan rypistämät kasvot. Pehmeät ja lämpimät. Mutta kysymys ei ollut kohtelias. Arvaatte varmaan kertomattakin.
Lapset kysyvät rohkeita kysymyksiä, teinit ovat ärsyttäviä töräyttelijöitä. Vaikka äitinä olen yrittänyt olla kaikenlaista, en silti välttämättä ole onnistunut. Sekös vasta turhauttaa. Sitten täytyy vain korostaa niitä missä olen onnistunut, eikö? Etten ihan kuilun pohjalle takaisin tipahda. Koska jos ihmisille annan luvan, niin he kyllä minut tiputtavat sinne.
Aina ihmisten kanssa toimiessa ihan kaikenlaista voi sattua. Ihminen voi aina vetää sanansa takaisin ja kieltää tehneensä asioita, anteeksi pyyntöä en kuullut juurikaan, vaan lähinnä välttelyä ja muiden syyttelyä. Vaikka en kasvanut pumpulissa, oli sisälleni silti rakentunut pumpulimainen selviytymiskeino. On olemassa myös hyviä ihmisiä, oli pakko uskoa. Anteeksi on pyydettävä ja on kannettava vastuunsa. Ei se ollut itsestäänselvää. Opettelin itsekin tätä haparoivin askelein. Opettelin kunnioittamaan itse itseäni. Mutta miten voi kunnioittaa itseään, jos joka puolella sitä vastustetaan sanoin? "Ethän sinä voi?"
Vanhemmat ovat jättäneet minulle aikamoisen perinnön geeneihini. Perintö ei ole rahallista. Sitä meillä ei ollut. Perintö kulki olemuksessa, miten kohdella muita. Emme todella olleet täydellisiä, mutta sen verran hyvä meillä oli olla - että olimme onnellisia. Elämä kuitenkin muuttuu ja yllättäviä asioita yllättäen sattuu. Onnellisuuskin joutuu koetukselle. Kun isä kuoli, opettelin kaivamaan omasta suvustani asioita itselleni. En oikein tiennyt mihin pystyn ja millainen haluan olla. Joten avasin silmäni. Kun perhe on ehjä ja elämässä on kaikki hyvin, ei ole tarvetta miettiä laatikon ulkopuolelle. Mutta kun perhe menee riekaleiksi, yrität rämpiä omasta liejustasi takaisin elämään ja uskaltaa elää, se vaatii jo hiukan ponnistelua. Elämä antoi minulle lahjaksi kirjoittamisen ja maalaamisen tunteiden käsittelyn tueksi.
Minun vahvuuteni on ryhmässä toimiminen, olla osana ryhmää. Heikkouteni on etten ymmärrä kun joku väärä henkilö yrittää ryhmässä ottaa liikaa valtaa. Aikuisena olen tätä opetellut. Vahvuuteni on myös heittäytyä sponttaanisti uuteen, ja tarvittaessa hypätä pois, jos tuntuu pahalta. Elämä on oikeasti lyhyt. Tätä ei kannata elää kuin muut sanoo. Vaan seistä itsensä takana ja rakentaa oma minä vahvaksi. Sillä maailma on kova huutelemaan kuinka vääränlainen olet. Jos annat siihen luvan. Tai kuinka vääränlaisia muut ovat.
Löysin itsestäni ekstrovertin erityisherkän piirteen. Kun aistit ovat vahvasti päällä, oma elämänhallinta on haastavaa. Siksi omasta elämästä oli tehtävä onnellista keinolla millä hyvänsä. Yksinäisyys teki onnettomaksi. Yhteisöön kuuluminen onnelliseksi. Mutta jos kuuluu negatiivispainotteiseen yhteisöön – laskee elämänlaatu. Positiivinen saa itsestä parhaimmat piirteet esiin.
Mielipiteet voivat olla niin valtavan kovaäänisiä, varsinkin vielä tunnepainotuksella ja kehonkielen avulla lisämaustettuna. Voi kiltti uskoa ja vakuuttua ihan vaan vakuuttavasta ilmaisutavasta.
"Älä usko ennen kuin itse olet varma." On oiva oppi. On hyvä myös miettiä miksi antaa toisille niin paljon valtaa omissa ajatuksissaan. Tätä on saanut todella työstää.
Vaikka tiedän paljon sääntöjä ja oi ne kyllä tasan tiedän, noudatan joskus niitä erittäin kirjaimellisesti. Olen tarkka ja se voi tarkoittaa että olen erittäin tarkka. Joskus jopa liiankin yksityiskohtainen. Mutta silti minä teen virheitä. Olen oppimassa rentoutumaan, silloin tarkkuuskin hiukan kevenee. Liika tarkkuus kun voi aiheuttaa kiukkua ja kipinöitä. Lamaannuttaa. Virheet tekevät itse asiassa hyvää ihmiselle, joka on liian tarkka.
Näin aikuisena olen huomannut, että se mitä olen perheestäni oppinut, niin se on "ole heikompien puolella". Heikko ei ole aina se, minkä silmät näkevät. Maailmaa ei voi täysin ymmärtää silmillä. Siihen on otettava tunnepuoli mukaan, sekä kuuntelemisen taito. Senkin olen oppinut, että toisen draamaan ei kannata mennä liian syvälle. Uhritarinat vetävät puoleensa, mutta on hyvä tiedostaa ettei itse joudu uhriksi – uhrin tarinaan.
Isä auttoi nuorena kodittomia, en tiennyt että hän majoitti kodittomia veneessään. He tekivät toisilleen palveluksen. Koditon vahti venettä, kun isä ei ollut paikalla. Kun isä lähti reissuun, he etsivät toisen paikan. Isäni äiti kantoi heille vaatteita.
Minä tein päätöksen jota en ole voinut pitää, että julkaisen kirjani isän 10 -vuotispäivän kunniaksi. Hän kuoli 10 vuotta sitten. 17.6. 21 tulee 10 vuotta täyteen. (Kirja jäi kaappiin, en julkaissut 16.11.22 )
Kirjoitin kirjan isälle, vaikka se ei ole mikään rakkauskirje. Se on romaani, joka on täyttä fiktiota, eikä isä edes ole pääosassa. Mutta isän kuoleman myötä, jokin käski kirjoittaa. Isän myötä, minussa käynnistyi kirjoittaja, sekä käsityöläinen, "taiteilija". Itseni etsijä.
Lainausmerkeissä taiteilija, sillä tässä maailmassa kun täytyy ensin olla jyrkkien rakenteiden läpi menevä tittelin hankinta, ennen kuin voi nimittää itseään taiteilijaksi.
Tämä kuoleman jälkeinen aika on laittanut rakenteeni uusiksi. Olen tutustunut ihmisiin, ihmisen luonteeseen. Tutustunut väärinkäyttäjiin. Tutustunut persooniin ja saanut erittäin myötätuntoisen näkemyksen elämästä. Mutta olen myös löytänyt itseni. Kilttiä käytetään hyväksi. Eikä hitto vie ihmiset edes tajua sitä. Aion kirjoittaa tästä. En väitä ettei sitä itsekin tiedostamattomana käyttäisi muita hyväksi, mutta kun alkaa ajattelemaan ja elää elämää tietoisesti – alkaa silmät aueta. Aina niitä ei haluaisi avata. Nyt kun maailma on mitä on, raha on hyvin hallitseva. Tulee mietittyä, miten auttaa muita ja saada muille hyvää oloa. Auttaminen on ihanaa ja palkitsevaa, jos itse saa päättää auttaako. Auttaminen on katkeruutta kasvattavaa, jos sinut syyllistetään auttamaan. Mutta kun saat aidosti auttaa ja saat kiitollisen hymyn, aidosti kiitollisen – hypähtää itsessänikin dopamiinit ja endorfiinit pilviin.
Ihminen näkee silmillään kodittoman juopon. Minä näen entisen toimitusjohtajan jonka firma meni alta, sen myötä vaimo jätti, lapset käänsivät selän. Mies muutti kadulle. Siellä hän näkee elämänsä kaaren, teot - miksi näin kävi. Katuuko hän? Oppiiko hän? Muuttaako hän käytöstään? Miksi näin kävi? Kohtalot voivat olla surullisia.
Se on mielestäni aihe josta kirjoittaa. Elämä potkii minua jatkuvasti. Siitä huolimatta, että ojennan käden ja autan, jossain on joku, joka on valmis nyhtämään tyhjäksi, vaikka kuinka kertoisin omaa nyyhkytarinaani. Ellei rahallisesti, niin henkisesti. Koska ihmisluonne voi olla peto. Pummi voi nyhtää sinut tyhjäksi, mutta joku pummi taas antaa sinulle vastalahjaksi jotain. Lämpimän hymyn. Sanoo kiitos tarkoittaen sitä todella. Silloin sydän täyttyy rakkaudesta. Lämmin aalto läpäisee rinnan. Auttamisen ilo tuntuu hyvältä. Tarkoittaa se ihan mitä tahansa elämässä. On oltava myös tietoinen, ettei jää euforian tunteeseen kiinni, sillä joku nähdessään sen, voi tarttua tilaisuuteen käyttää sitäkin hyväksi. Haluan kirjoittaa siitäkin.
Avaat oven toiselle. Toinen suuttuu siitä. Hän osaa kyllä avata oman ovensa. Toinen on hämmentynyt – miksi sinä pidät ovea auki? Kiitos, hän sanoo hämmentyneenä. Annat tietä autolla ajaessa, näet toisella hymyn ja hän kiittää – toinen katsoo suoraan eteensä, eikä koe tarvetta kiittää. Hän kokee sen oikeudekseen, kyseessähän on suojatie. Siitä ei tartte kiitellä. Se on hänen oikeutensa. Yksi ei ajattele, kunhan vain kävelee. Ehkä nenä kiinni puhelimessa.
Kiittäminen tuo ihmisten välille lämpöä. Kiittämättömyys tuo kylmyyttä. Olen valinnut lämmön ja saanut itselleni niin paljon hyvää.
Mietin paljon ihmisarvoa. Miksi toiset saavat ja toiset eivät. Mikä tekee meistä eriarvoisia ja miksi? Miksi toiset vain ottavat ja toiset antavat.
Näen omalla tavallani maailman. Se on hyvin kaunis, kaiken sen rumuuden takana. Ensimmäisessä romaanissani käsittelen paljon ammatteja. Esimerkiksi lähihoitajaa, autoasentajaa, kokkia. Maanläheisiä ammatteja. Ehkä se tulee siitä alitajuisesta tittelipuheesta jota olen kuunnellut läpi elämäni. Täytyy olla titteli ollakseen arvokas tässä maailmassa. Eipä se niin ole, se riippuu vaan siitä – kuka katsoo asian olevan näin. Minä en taida tittelikatraaseen kuulua. Olen siitä ulkopuolella. Se on selkeästi henkinen juttu. Se titteli. Vaikka minulla on ammatti, olen äiti ja vaimo. Tärkeimmät tittelini. Silti en koe tätä tittelipuhetta itsessäni.
Toiveeni olisi tuoda rumuuden ja kiukkuisten tunteiden seasta kauneutta maailmaan. Sillä ihan oikeasti maailma on täynnä kauneutta. Aivan älyttömän paljon, mutta ihminen jos elää keskellä rumuutta – on kauneutta vaikeaa löytää.
Oma suhteeni asunnottomuuteen käynnistyi nuorena risteilyllä. Hölmönä menin pojan perässä ulos laivasta. Tallinnan satamassa oli vanha hylätty koulurakennus ilman ikkunoita. Poika katosi, eksyin. Kävelin taloon sisään, jonka lattia oli aivan täynnä muovipusseja. Se oli iso halli. Minua vastaan tuli Venäläinen huumediileri, joka osoittautui avuliaaksi kaveriksi. Muistan hänen mustan nahkatakin vieläkin. Hän vei minut talon taakse ja löysin pojan, joka oli kodittomien kanssa lämmittelemässä käsiä palavien tynnyreiden edessä. Minussa heräsi jotain, jota en ymmärtänyt.
Minut tuomittiin sanoilla, kehonkielellä, silmien pyörityksillä ja tuhahduksilla armottomasti lähes joka kerta kun kerroin tätä tarinaa. "Olet hullu, sua olisi voinut sattua!". Niin olisi. Mutta jostain syystä ei sattunut. Kokemukset muovaavat ihmistä. Minua se muovasi, todella.
Mikä heidän tarina oli, mietin? He olivat ystävällisiä, puhuivat Viroa - en siis ymmärtänyt, mutta pojalle antoivat kaulakorun. Osoittivat lämpöä ja kiitollisuutta.
Muutama vuosi sitten kävelin makkaratalon edestä rautatientorilla ja koditon mies kysyi saako hän pari euroa, että saa viinipullon. Annoin. Minulla oli pari kolikkoa taskussa, rahaa kun ei juuri enää mukana kulje. Seuraavaksi lauma kodittomia ympäröi minut. Yksi tuli kädet levällään luoksemme "Olen Suomen kuuluisin koditon"! En ymmärtänyt ja jatkoin matkaani, olin jo melkein myöhässä ystäväni tapaamisesta. Hetken päästä Tv:stä tuli Arman Alizadin dokumentti kodittomista. Siinä hän oli tv:ssä. Suomen kuuluisin koditon.
Olen pyrkinyt omat vaatteeni viemään kodittomille, silloin kun kykenen. Isän vaatteet veimme kaikki. Ne jotenkin kuuluivat heille. Minua kiinnostaa se aihe. Ilmeisesti se kulkee geeneissäni. Auttaminen kuitenkin on oltava omaehtoista. Ei voi polttaa itseään loppuun. Empaatikoilla on taipumusta siihen. Joku voi sanoa "Niin sinä kovasti lupasit auttavasi, mutta et sitten auttanutkaan". Omat rajat on tunnettava auttamisessa.
Isän kuoleman jälkeen, sain kuulla hänestä paljon tarinoita. Hänellä oli vene kaivarissa nuorena 60- luvulla ja siihen aikaan, ei lukkoja ilmeisesti ollut. Hän majoitti kahta koditonta veneessään. Heillä oli diili. Kodittomat vahtivat venettä ja saavat nukkua siinä, mutta kun isä lähtee viemään äitiäni ajelulle, silloin täytyy lähteä. Kerran isä ei sitten raaskinut heitä häätää pois, vaan he tulivat mukana. Jos kerran isäni on ajatellut heitä näin, se on silloin omissa geeneissäni. Autan kun pystyn. Omilla ehdoillani.
Enää ei ole niitä silmien pyörittelijöitä vaan yksinäisyys on asettunut minuun. Yksinäisyydestä on tulossa voimani.
Ei pääse enää silmien pyörittelijät ihon alle. Sillä olen kääntänyt jo selän, ennen kuin näen silmiä. Olen löytänyt itseni. Kun löytää itsensä, sen voima voi olla valtava. Minulle se on.
Ihmiset haluavat olla esikuvia. Minäkin, mutten haluaisi että minuun tartutaan. Että kukaan kopioisi tai muutakaan. Siihen taas en voi vaikuttaa. Mutta itse voin olla tarttumatta muihin. Yritän siksi kiivaasti löytää oman ääneni.
Olen opetellut kehonkieltä. Kun olen saanut omat tunteeni kuriin – voin kanavoida kiukkuni kauniisti. Vaikka minusta on tullut taas onnellinen, maailma on edelleen täynnä surua. Ja en oikein tiedä mitä se onnellisuus täysin on, se kun voi olla hetkittäistä. Hymy ja ystävällisyys on ilmaista. Viha ja mökötys on kallista.
sunnuntai 13. kesäkuuta 2021
Yksinäisyys äitinä
Kuka olen seassa muiden?
Harmaa maa
En tiedä miksi synnyin tänne,
maahan niin kovin harmaaseen.
Miksi annettu ei alkua kauniimpaa,
kasvaa seassa muiden.
Leikkiä kanssa onnellisten,
lasten ilosuiden.
Sen sijaan sain seurata katkeroituen,
ihmisraunioiden elämää.
En voinut iloita elämästäni,
sillä se naamioitiin itserakkaudeksi.
Piilotettua herkkyyttä,
rikkinäisyyttä, haavoitettuja sieluja,
varkauksia, väkivallan satoa.
Oli perheeni turvallinen,
mutta tienneet ei,
mitä jälkiä tää maa jättää minuun,
pienoiseen.
Herttainen,
voimakastahtoinen,
pelottavan tunteellinen.
Kun avasin vähän sisintäni,
se ärähtäen painui sisuksiinsa.
Oli hauska elämäni lopulta ja rellestävä,
mut äidiksi kun kasvoin alkoi pelko ja hätä.
Se vannotti ettei lapseni kasva pelossa siinä,
katkeroitumisen tiellä.
Missä minun maailmaani murjottiin.
Olin hauska kaikkien kaveri, sillä suojasin sisintäni.
Turpaan tuli kerran tai pari, sitten kasvatin kuoreni.
Vedin puoleeni kuorisia,
unohtaen sisimpäni.
Nyt seison vahvana kynnyksellä, miettien parasta meidän,
en kuuntele enää ohjauksia; halventavia muiden.
Nyt ymmärrän, et teen mielelläni hyvää,
mut velvollisuuteni ei ole kanneksia,
kenenkään syvää.
Haavoja on toki kaikilla,
mut minä hoidan minut.
Hoida sinä sinut.
Olen huutanut apua,
eikä sitä kuulla.
Ehkä tää on kohtaloni,
hiljaa sitten kuolla.
Kovin olet dramaattinen,
sanovat sitä halveksien.
Ehkä se on oltava,
ette muuten näe sitä.
Siks tuntuu välillä niin yksinäiseltä,
kun kukaan ei näe ajatuksieni sisään.
Maiju Ahola
Minussa virtaa Itä-Helsingin juurien voima. Dramaattisesti ilmaistuna. Aikanaan siellä asuessani, ei tarvinut kuin kertoa mistä olen ja minut lokeroitiin jo. Jos asui Helsingin keskustassa – ajatteli minut lähiö-ihmiseksi, räkäposkella seiniä potkivaksi alkoholistiksi. Kai minä sitäkin olin, silloin nuorena. Kontula, asuinalueena on tuonut sisälleni taiteen. Ponnistaisinko niin vahvoista tunteista ilman sitä. Kontula ei ole enää se, jossa itse kasvoin. Silloin siihen elämänaikaan – niin paljon näin ja koin elämää. Rajuja kohtaloita, en niinkään onnellisia perheitä, vaikka toki niitäkin oli. En oikeastaan oppinut mitä on onni, sillä kannoin kaikkien tunteita. Tunteista vapautuminen, niiden pois työntäminen jätti pitkäksi aikaa aukon sisimpääni. Tilalle tuli yksinäisyys. Kuka minä olen nyt? Kuka oikeasti olen? Pohdin.
Lapsieni kanssa kuljettiin läpi rankat tunteet. Oletan, että meidän juurien myötä oli tarttumapintaa kaltoinkohtelulle. Ehkä ihmisen sisällä oleva peto tarttui tunteisiin, jotka meistä huokui. Meidät on haluttu nujertaa. Usein. Lapseni on haluttu. Kaksosien väliin on tungettu nyrkein ja tukistaen, kiusaten, mollaten, manipuloiden, huijaten. Oli myös minulla tällaista vahvaa kokemusta kontulan ajoista. Mutta nämä eivät tapahtuneet kontulassa, vaan lintukodossa.
Kuka on ystäväsi? Millainen on hyvä ystävä?
Olen kysynyt kysymystä monesti. Vanhempina joudumme kysyä kysymyksiä. Onko meillä arvoja? Ystävä ei ikinä käännä selkää, jätä sinua pulaan. Kerro tai korosta heikkouksiasi. Se oikea ystävä, jolle voit uskoutua. Sillä jos löydät ihmisen joka kuuntelee sinua, kun kerrot tarinaasi – voit löytää sisältäsi vahvuuksia, joista et edes tiennyt. Jos ystäväsi on petturi, kasvaa sydämen päälle kuori.
Oliko meillä sellaisia kun elämäämme itse vaelsimme? Kysyin. Seikkailijan luonteeseen kuuluu pelottomuus ja muiden pelottelun kuuntelu. Sinä haluat kokea elämää, muut haluavat nujertaa, kertoa kuinka hullu olet. Jos et usko, he varmasti kertovat kauheimmat tarinat, mitä tietävät. Toisaalta ihan hyvä, olenpahan sitten valmistautunut kun pahin tapahtuu. Vai tapahtuuko se pahin? Olisiko se illuusio? Ulkopuolisuuden tunne, se on itselleni tunteista vaikein.
Opettajan minulle sanomat sanat, kun sain syvän haavan sormeeni. "Jos et nyt lähde polille, siitä voi lähteä sininen viiva sydämeen ja sinä KUOLET! Sain kuoleman pelon jo ennen tätä. Siihen oli helppo tarttua. Mietin sormeni kanssa, kuolenko nyt? Miltä se kuoleminen sitten tuntuu? Vai olisiko kysymys: miltä eläminen tuntuu? Elätkö, vai oletko jo kuollut ennen kuin ehdit oikeasti kuolla?
Sain äitiyden myötä avukseni meditaation ja rakastavat ihmiset, rakastavat sanat. "Olet hyvä tuollaisena kuin olet, sinä riität".
Kuulopuheiden varassa
Mistähän aloittaisin. Jos luottaa kuulopuheisiin ja tekee päätöksiä niiden varaan, voi tehdä päätöksiä harhaluuloihin perustuen eli valhee...
-
Voiko mielikuvitus muuttua todeksi? Voinko sanoa, että löysin oikean ja elävän sinisen norsun? Näinkö oikeasti sellaisen omin silmin, näiden...
-
Miten olla ymmärrettävä? Kun kirjoitan nopeasti koneelleni muistiinpanoja, annan tekstin tulla alitajunnastani juuri sillä vauhdilla jolla...