Määrittele helppo
Niinkuin moneen muuhunkin asiaan, niin myös kirjoittamiseen kohdistuu vähättelyn siemen. Näin olen lukenut. Tämä jäi mietityttämään.
"Se on niin helppoa", luullaan. Kaikki on aina helppoa pinnalta katsottuna. Mutta voiko mistään sanoa mitään, ennen kuin on itse asian läpi käynyt? Olen lukenut ja kuullut, että kirjoittajan työtä vähätellään. Minua ei ole vähätelty. Mutta valmistautua pitää siihenkin.
Toisaalta, se näyttää helpolta – mutta se on kaikkea muuta kuin sitä. Sitä tehdään työelämän ulkopuolella, päivän päätteeksi tai ennen sitä.
Miksi kirjoittaminen on vaikeaa? Koska tunteet voivat olla tosi kovia. Itse kun kirjoitan, hartiat voivat olla tulessa, vanne pään ympärillä. Tunteet heittävät laidasta laitaan. Silti voi olla, ettei tekstiä synny. Minulta syntyy tällaista blogitekstiä kyllä – tarinaa onkin sitten jo vaikeampi keksiä. Jostain syystä valitsen aina vaikeimman reitin. Hah. Kait siinä on jonkinlainen oman itsensä ylittäminen ja voittaminen tavoitteena alitajunnassa.
Kirjailijat eivät juuri tienaa. Tästä puhutaan monissa yhteyksissä. Siitä ei saa rahaa, niinkuin päivätyöstä. Apurahan hakemisesta en tiedä vielä mitään.
Raha tuntuisi olevan kuitenkin suuri arvotuksen mittari. Siksi olen kirjoitellut näin piilossa ensin, jotta voin sitten puhaltaa kaiken ulos.
Moni pitää kirjoittamista ajan hukkaamisena, samoin kuin taidetta. Mikä on typerää. Ihmisille täytyy sanoittaa näitä juttuja, he kun tuppaavat muuten vähättelemään työtä. Työn tekemistä. Kaikkein suurin suu on heillä, joiden tulisi olla hiljaa. Puhun myös itselleni. Sisälläni asustaa joskus todella ankarakin ruoskan heiluttaja. Suorittaja. Kun liikaa suorittaa, kuormittuu. Sen piirteen kanssa saa tehdä töitä ihan tosissaan, se kun kulkee alitajunnassani, ohjelmointina.
Haaveilen lastenkirjojen kirjoittamisesta. Mutten koe sen olevan vielä ajankohtaista. Tilasin kuitenkin mesenaatin kautta oppaan. Haaveilen tyttäreni kanssa yhteistyöstä, hän on käsittämättömän lahjakas piirtäjä.
Onko kaiken oltava täydellistä?
Kirjoittaja joutuu ensin taistella irti mielensä lukoista, laittaa sanaa toisensa perään. Osata kirjoittaa virheetöntä, soljuvaa ja helppolukuista tekstiä, jossa lauserakenteet ovat kohdallaan ja kaiken lisäksi keksiä tarina. Vaikka virheet ilmeisesti ei ole ongelma, ne kun voi kuka vain korjata. Jäljelle jää silti kiinnostavan tarinan keksiminen ja sen läpi vieminen ymmärrettävästi.
Päähenkilöt, sivuhenkilöt, paikka. Pitää osata selvittää oikeat paikat, ajankohdat osua, osata kuvata miljöö, sillä lukijat ovat tarkkoja – näin kuulin. He kyllä huomauttavat virheistä. Ja hyvä niin. Sanon nyt. Jokin aika sitten en olisi kestänyt huomauttamista.
Tarinan täytyy olla kiinnostava, sillä muuten sitä ei lueta. Kirjoittajan täytyy osata olla autenttinen, sillä kaikenlainen tekopyhyys paistaa läpi. Kirjoittajan täytyy seistä tekstinsä takana, vaikka koko maailma ärjyisi ja reagoisi. Tämä on sitä vastuun kantoa. Jos kirjoittajalla on pelkoja, ne kannattaa kirjoittaa auki.
Vai pitääkö osata mitään edellä mainituista?
Kirjoittajan täytyy osata kuvailla tunteita, ensin pitää myös itse kokea ne. Vai tarviiko?
En tiedä? Kirjoittaa ne pitää silti osata, että välittyvät aidosti. Kaikenlainen 'pitää' sanominen on kuitenkin aika peukku alaspäin - juttu. Se vaan turhaan latistaa ja ajaa uupumukseen. Pitää ja pitää, pois kaikki pitää sanat.
"Just go with the flow" 
Jos lähtee maailmaa miellyttämään, löytää kyllä itsensä uupumuksen polulta. Täytyy siis olla tosi itselleen, kuunnella milloin on hyvä aika ja milloin ei.
Olen kuitenkin vielä jäävi puhumaan mitään kokemuksesta, olenhan vasta kaappi-kirjoittaja. 10 vuotta kaapissa ja vielä enemmänkin.
Ihmiset ja lukijat tuovat sen todellisuuden esiin, sitten jos niin pitkälle pääsen. Vasta silloin voin puhua asioista syvällisesti. Nythän vain laitan sanaa toisen perään. Ja luulen tietäväni mistä puhun.
Tämän blogin luominen on tehnyt jo pienen vanteen. En malta olla kirjoittamatta, silti huomaan vanteen jo kiristävän. On otettava välimatkaa. Itseni takia. Sillä tämähän on harrastus, ei työ. Toivon tästä tulevan silti työni.
Minulla on tavoite ja haave saada kustannustoimittajan kautta julkaistua kirja. Ai miksi? Siksi, että tiedän silloin kirjan olevan laadukas. Mutta, tiedän ettei asiat koskaan ole näin yksiselitteisiä. Sen on elämä kyllä opettanut. Olen pohtinut myös koulutuksia. Esimerkiksi Kriittistä Korkeakoulua olen seurannut vuosia, mutta vuorotyö on vähän estänyt – sillä kurssipäivät sijoittuivat (ainakin ennen koronaa) viikonloppuihin. Avoimen yliopiston kursseja olen pohtinut, sekä Ahlmanin kirjoittajalinjaa. Saa nähdä. Yritin kaksi kertaa ammattikorkeaan markkinointia lukemaan, mutta en päässyt. Sanotaan, että näet kokonaisuuden vasta jälkeenpäin, miksi asiat ei mennyt niinkuin ajattelit tai yritit. Niin, en tiedä. Ainakin olen yrittänyt, silti minulle sanotaan ei. Siitä ei kyllä ole riippunut asiat. Olen alitajuisesti tavoitellut titteliä, sillä tiettyjä ihmisryhmiä kuunnellessani, vain tittelin omaavat ovat jollain tavalla mukamas parempia ja uskottavempia. Eli en voisi sen mukaan olla kirjoittaja, koska pohjana on vain ammattikoulut. Koulut eivät liity millään tavalla kirjoittamiseen. Mutta. Sitten. Kuulin ettei tartte. Sitä tässä itselleni yritän opettaa. Etten uupuisi. Minun ei tarvitse näyttää kenellekään yhtään mitään. Eikö?
Silloin, kun on niinkuin minä kirjoittajana – tunteet käydään vereslihalle asti. Se on yksi persoonani haaste. Miten olla tuntematta, liikaa? Se on silti vahvuus. Ajattelen.
Saako kirjoittaja palkkiota?
Lukeminen on vähentynyt, puhutaan. Se on muuttanut muotoaan, äänikirjoiksi.
Ilmeisesti niistä kirjoittaja saa vielä vähemmän rahaa, kuin fyysisestä kirjasta.
Fyysisestä kirjasta saa lainauskorvausta Sanastolta.
Ääni- ja E-kirjoista ei saa. Eli kirjaston lainauksista tekijä saa pientä korvausta. Käy siis kirjastossa, autat kirjoittajaa. Eikö? Se on vielä ilmaista. Ajattele.
Jos ei olisi kirjoja ja tv:tä, maailmassa olisi iso reikä.
Toivottavasti joku viisaampi osaa minua oikaista. Varsinkin, jos kerroin edellä olevat asiat väärin. Milloinkaan lukemaansa ei kannata sokeasti uskoa, sillä kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa shaibaa. Asioista kannattaa ottaa itse selvää ja muodostaa oma näkemys.
Miten tekijät tänä päivänä saavat palkkioita? He kun sen ison työn kuitenkin tekevät? Tänä päivänä puhutaan paljon henkisissä piireissä varsinkin, energian vaihdosta. On saatava reilu korvaus työstä. Mutta miten? Kun taustalla huutaa köyhien taiteilijoiden ääni – hekin kuolivat köyhinä ja heistä tuli suuria taiteilijoita kuolemansa jälkeen. Miksi? Miksi tekijää ei arvosteta jo eläessään, sallita tekijälle oikeasti hyvä elämä, palkkio tekemästään työstä. Miksi oikeaa mestaria ei arvosteta, vaan ylikuluttaminen on tärkeämpää, sekä helppo ja nopea palvelu? Kiireisen ihmisen arvostamattomuus. Kaikki on saatava heti ja halvemmalla? Tämä lause pätee vähän niinkuin kaikkeen.
Kirjoittaja istuu koneellaan lähes päivittäin oman työnsä lisäksi kirjoittamassa tarinaansa. Aikaa voi mennä kauankin, ja siitä huolimatta vaikka olet ison työn tehnyt, kirjoittanut kokonaisen romaanin – ei ole takeita saatko sitä julkaistua kustantamon kautta. Koskaan.
Sille on helppoa naureskella, ulkopuolisen silmin. Pitää sitä hullun hommana. Hullun hommaa se tuntuisi olevankin, mutta on se vaan niin helkkarin hienoa. Ilman kirjoittamista, en olisi järjissäni.
Flown tunne on mahtava. Se on kuin leijuisit jonkinlaisessa kirjain/tekstitaivaassa, jossa sanoja vain virtaa mieleesi, kirjoitat ne ylös ja saat lisättyä niitä kokonaisuuteen. Se auttaa myös omassa elämässä, elämänhallinnassa. Ihmiset kun voivat olla aika tiukkoja tapauksia. Varsinkin tällaiselle herkkikselle, joita vahvemmat yrittävät polkea. Mutta mites se raha? Tuleeko sitä? Olisi naurettavaa sanoa, ettei rahaa taiteilijana haluaisi. Mutta silti uskon, että se tunne kun saa ensimmäisen kirjan käsiin, on silti se palkkio. Ei. Minulle ei riitä se, että teetän yhden kirjan vain itselleni hyllyyn. Sitä on moni ehdottanut. Haluan enemmän.
Kun istuu päivittäin kirjoittamassa, edes vähän. Tuleekin stop! Mitä? Miksi? Pään ympärille kasvaa vanne, se kiristää. Vaikka kuinka yrität saada aivoja toimimaan, ne ei toimi. Ei tule mitään ulos. Tämä on se hetki, kun kamppailen itseni kanssa. Tiedän että täytyy poistua tekstin ääreltä. Aivot huutavat – Lepotauko!
En tiedä kauanko tuo lepotauko kestää. Se voi viedä kuukausia.
Ajattele, jos meillä ei olisi kirjoittajia. Moni asia olisi tyhjää. Ajattele, jos meillä ei olisi tunteiden tulkkeja, sanoittajia, lauluntekijöitä, runoilijoita, kirjailijoita, käsikirjoittajia, bloggareita, taiteilijoita, musiikkia, vaikuttajia, näyttelijöitä jne. Miten monta tarinaa jäisi kertomatta. Tarinat tekevät ainakin minusta paremman ihmisen. Oma tarinani on vielä auki, niin paljon kysymyksiä, niin paljon tunteita.
Jos olette yhtään huomannut niin maailmasta on tullut aika tarinan kerronnallinen paikka. Joka puolella pääsee lukemaan tarinoita. Ne ovat kuitenkin älylaitteilla. Tuntuu surulliselta, ettei kirjoja enää juuri paineta.
Maailma on kuitenkin niin täynnä tavaraa, että ei kait niitä kirjoja enää hyllyihin mahdu. Vai mahtuuko? Omat aarteeni ovat vuona 1892 julkaistu, Otavan kustantama, Hermann Sudermannin kirjoittama ja Kaarle F. Rinteen Suomentama Surutar. Sekä noin puolen metrin levyinen rivi vanhoja kirjoja. Aarteita. Vuosilta 1887– 1940. Ei paljoa, mutta sitäkin arvokkaampia.
Pääsisipä joskus kokemaan miltä tuntuu olla painokoneiden äärellä. Miltä se on tuntunut aikana kun maailma oli vielä pienempi.
Joskus aikanaan lapsena siskoni työpaikalla Otavalla – sain kokeilla miltä tuntuu painaa kuvia lehtiin. Sekin oli kiehtovaa.
Kirjoittaminen on todella yksinäistä ja minä olen yltiö-sosiaalinen. Melkoinen ristiriita. Uskon, että elämä valmisteli minut kirjoittamiselle. Kun jouduin sietämään yksinäisyyttä, mitä olen aina inhonnut – purkautui minusta kirjoittaja. Lapsilleni olen yrittänyt painottaa jonkin oman jutun löytämistä. Sillä elämä kun heittelee – on hyvä olla jokin oma juttu johon nojata. Se tuo turvaa. Elämä kun yllättää. Sillä valitettavasti turvallisuus on illuusio. Se täytyy rakentaa ihmisen sisälle.
Vaikka kirjoittaminen on yhtä seinää seinän perään, se tekee silti todella onnelliseksi. Huomasin, että katson maailmaani kirjoittamisen kautta. Olin hiukan hukassakin aiemmin. Tämä palautti minut takaisin sumuisesta umpiosta, jossa ei näkynyt eteenpäin – maailmaan muiden keskuuteen. En näe nytkään eteenpäin, nauran.
Mutta hymyilen, koko kehollani.
En silti uskaltaisi sanoa ääneen, että tämä on helppoa. Sillä tiedättekö, puuta täytyy koputella todella kovaa. Murphyn laki nääs.
Maiju
