Tunteiden sanoittaminen – helppoa vai vaikeaa?
Joskus sanat elää meidän sisällämme, mutta niiden ulos tuominen on vaikeaa. Sitten joku sanoo oikeat sanat ja BooM! Lamppu syttyy ja saa vahvistusta omille ajatuksille, jonka joku sanoitti meidän puolestamme. Se on hieno hetki.
Sanoittaminen on siksi vaikeaa, sillä usein tunnetilat muuttavat sanojen merkitystä. Joskus ihan viaton sanominen, voi muuttua tunteiden myötä hyvinkin isoksi ongelmaksi ja aiheuttaa vyyhdin, joka lopulta leviää kuin ruutinaru, aiheuttaen isonkin räjähdyksen. Siksi ehkä me Suomalaiset olemme oppineet painamaan asioita pinnan alle.
Jos edessä on pessimistinen sanoitus, voimme sulkeutua. Kun se on taas optimistinen, me avaudumme, näemme valoa ja unelmatkin kirkastuu. Pessimismi sulkee ovet. Masentaa. Tulee vihaiseksi.
Esimerkiksi kiukun tunteita on todella vaikeaa sanoittaa, kun taas osaa – kiukku voi laimentua. Kiukku on mielestäni hyvä tunne – se kertoo ettet sulata tätä asiaa. Varsinkaan jos kohtaat epäreiluutta. Joskus sanat hidastaa, kun niitä aletaan liikaa pohtia – ne pysäyttää. Mitä tarkoitan tällä? Jos teet jotain asiaa ja joku tulee sanomaan viereen "teet ihan väärin, tiesitkö että tuo kuluttaa luontoa ja tuossa ei muutenkaan ole mitään järkeä" Voi saada itse tekijän raivon valtaan. "tule ite tekemään, jos paremmin tiedät." Luontoa tuleekin kunnioittaa, mutta asia menee paremmin perille, jos osaa ilmaista sanansa oikein. Noh ei aina. Välillä tarvitaan voimakkaita tekoja.
Jos rehellisyys näyttäytyy käskyinä, sättimisenä ja kiukun tunteiden lävistämänä – voi rehellisyys levitä kuin tuhka tuuleen, tilalle tulee nyrkit ja puolustautuminen. Vastapuoli nosti suojavarusteensa, siinä on tullut tilalle tunteiden taisto. Jos taas normaalissa keskustelussa molemmat ovat samalla aaltopituudella, ilman minkäänlaista tunteiden voimaa – asia menee keskusteluna perille. Eikö me ihmiset ollakin hassuja?
Tiedättekö mikä on kiehtovaa? Se kun me oikeasti uskotaan omiin valheisiimme, sillä joskus elämä on helpompaa näin. On melkein mahdottomuus ihmisten keskellä eläessä – varsinkin omalla kohdallani elää täysin autenttisen totuudellisesti. On niin paljon eri ihmisiä ja eri mielipiteitä. Jos on täysin rehellinen, niin hups. Ruutinaru! Patam! Hätähuutoja! Pelastautukoon ken voi. Mutta sitten taas, hiljeneminen ei ole valehtelua, se on vaan hiljenemistä. Ei kaikkia ajatuksiaan kannata ääneen sanoa kaikille. Sen olen kyllä toivottavasti jo oppinut.
En ole myöskään kestänyt tunteita, joita minussa nousee sanottujen sanojen jälkeen. Mutta hienointa on, että elämääni on astunut ajattelutapa, eräänlainen elämisen oppikoulu – miten kohdata itseäni ja tunteitani? Jotta pystyn nähdä tunteiden taakse ja tehdä niistä asioita, tarvitsen ensin niiden huomioimisen ja sanoittamisen taidon. Siitä saan kiittää ihmisiä ympärilläni. Kun omaa herkät tunteet ja taipumuksen liioittelemiseen, sitä voi maailma jyrähdellä ja lujaa. Ylös – alas, aallon pohjalta, aallon harjalle. Tunteiden oppimisen myötä, pinnasta tulee tyynempää. Eikä sinun tunteisiin voi vaikuttaa samoin, kuin vuosia sitten. Olet kasvanut.
Oletko ikinä ajatellut, että joskus sinulle itsestäänselvät asiat voivat vain kadota, sillä sinä et ole niitä arvostanut. Ne vain katoavat elämästäsi. Pufff. Jäät ihmettelemään mitä tapahtui. Näiden tunteiden sanoittaminen ei ole helppoa. Ihmisyyttä kun täällä ollaan oppimassa. Minulle on ollut erittäin vaikeaa sanoittaa tarvitsevani ihmisiä ympärilleni. Mutta tarvitsen heitä niin, että he antavat minulle vapauden olla oma itseni. Ja vaikka uskaltaisinkin olla itsenäinen omilla jaloillani seisova, tarvitsen silti turvaa ja luottamusta siihen, että elämä kantaa vaikeuksien yli. Että ihmiset eivät jätä minua. Tätä on koeteltu kyllä.
Se ei ole itsestäänselvää, jos kommunikoimme eri tavoin. Kaikkein vaikein asia tai haaste elämässä on kasvaa omaksi itsekseen. Ja seistä itsensä takana.
Isossa yhteisössä eläessä, myös hiljenemisen taito on tärkeää. Suoraa ja raakaa rehellisyyttä viljellessä, voi saada aikaiseksi pommeja – mustamaalausta, kateutta ja mitä näitä nyt on.
Mutta, tässä on myös toinen näkökulma: Kun on sinut itse asiansa kanssa ja tietää mikä on oikein ja sanoo sen ääneen, se ei välttämättä ole lainkaan niin paha asia ääneen sanottuna. Sanotaan myös näin, että jonkun on oltava se totuuden torvi. Hänellä on usein se vaikein asema. Totuuden torven väärin ilmaistu asia, väärässä paikassa voi sytyttää edellä mainitsemani ruutinarun. Ruutinaru voi olla hyvin pitkä. Mutta jotain aina tapahtuu. Joskus kipinä sammuu, ennen kuin räjähtää. Joskus se sitten räjähtää.
Kun olet sinut asiasi kanssa, ei ole tarvetta huutaa asiaansa. Sen voi vain sanoa. Jari Sarasvuo totesi aamulenkillään hienosti. Se meni jotenkin näin: "Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä jyrkemmin ja varmemmin hän puhuu." En tiedä mikä Jarissa on, mutta hän on niin hyvä siinä mitä tekee. Hän on autenttinen ja rehellinen. Minun silmissäni. Pidän siitä. Pidän todella. Hän tekee paljon jakaakseen muille omaa osaamistaan ja ilmaiseksi vielä nämä aamulenkit. Hän ilmaisi, että äänite on kuunneltavissa klo 12 asti sinä päivänä, kun hän lenkillä käy ja höpisee tarinoitaan. Jos ei pääse kuuntelemaan, se on voi voi. Hän opettaa tällä mielestäni itsensä kunnioittamista. Kuka tahansa voi vaatia ilmaiseksi mitä tahansa. Mutta kun ei tarvitse antaa. Ei hänen edes tarvitsisi jakaa tietoaan ilmaiseksi. Ihminen jonka suunta on pessimismi, ei usko – ei näe hyvää, vaan hän näkee virheet. Jos joku on menestynyt, virheisiin nautitaan takertua. Ja olettaa että hänen tieto on myös minun tieto, ilmaiseksi ja niin miten minä haluan. Silloin kun minä haluan. Koska vaadin. Naurettavaa.
Yritän saada itseni optimismin puolelle. Vaikka tiedän pessimismin läsnäolosta. Voin itse valita kumpaan suuntaan vaakakupin asetan. Keskitie olisi aina hyvä. Pysyy maadoittuneena. Eikä lähde liikaa laukalle. Toisilla on taito sanoillaan vaatia oikeuksia. Ne jotka eivät osaa sanoittaa niin hyvin, voivat jäädä jalkoihin. On vaarallista jopa, että vaatijat saavat tahtonsa läpi. Kaikilla kun ei ole täysin puhtaat jauhot pussissa. Mutta mikä taas on oikeudenmukaista vaatia. Se onkin tässä maailmassa vaikea asia. Asiat kun ovat monimuotoisia. Maalaisjärki ja omatunto mittareina on ihailtavaa, mutta onko niitä enää meidän ajassa, ellei me niitä itsestämme kaiveta?
Kenen asiaa kuullaan?
Oletteko huomannut tällaista asiaa: Olet jotain mieltä ja sanot sen ääneen, se on mielestäsi hyvä idea. Vastapuoli ei ota sitä vastaan, ennen kuin hän on kuullut sen jostain muualta. Silloin se on vasta loistava idea. Turhauttavaa. Miksi asia uskotaan vasta kun sen voima on tuplaantunut? Joku viisas ihminen sanoo nyt jonkin asian, kukaan ei usko. 10 vuotta myöhemmin pohditaan, olisi pitänyt uskoa, hän oli oikeassa. Pahinta ehkä on, että kukaan ei muista alkuperäistä asian keksijää. Ehkä vastapuoli on asettanut idean esittäjän alapuolelleen. Tiedostamattaan. Näistä kun ei tiedä.
Omien tunteiden sanoittaminen on vaikeaa. Kun reagoi vahvasti, ei aina tiedä mikä tunne on kyseessä. Varsinkin ne kiukun tunteet on vaikeaa myöntää ja selvittää.
Opin omien tunteiden sanoittamisen lapsieni kautta. Ensin tuli kaksoset, jotka olivat kuin kovan kuoren sisällä, sitten tuli erityisherkkä tunteiden sanoittaja. Hain myös paljon apua eri auttajilta, eri ammattikunnista.
Mielenrauha on tavoiteltava piirre. Vaikeneminen voi olla väärässä kohdassa pirullista, mutta oikeassa kohdassa oikea teko. Mutta se, milloin ja missä? Se on taas meidän oma tehtävä oppia. Haluaisin osata kirjoittaa tarinallisesti auki näitä, mutta tiedän opittuani, että alitajunnallani on ihan omat sääntönsä. Joskus se johdattaa suoraan oikeiden sanojen äärelle, joskus taas kiertoteiden kautta. Sen sanon, että huh mielenterveys joskus järkkyy ja lujaa tässä kirjoittajan prosessissa ja no ehkä vähän muutenkin. Kun on liian kiltti, liikaa ymmärtävä – ne joilla on taipumus epävarmuuteen ja hallitsemiseen, voivat polkea sinut maahan. Alitajunta sitten käsittelee näistä tarinoita, jotta selviää.
Samalla kuitenkin nämä opettaa matkalla, joskus todella syvästi. Ei välttämättä tuo asioita niin, mitä haluaisin sanoa, vaan se voi tuoda enemmän tai eri tavalla. Kuuntelen aina alitajuntani ohjausta, sillä sieltä tulee helmiä. Sanojen purkaminen alitajunnasta taas voi olla kovempaa työtä. Se vaatii rentoutta ja oikeaa hetkeä. Joskus se vaatii ärsyyntymistä, joskus onnellisuutta. Näistä kun ei tiedä. Siksi ei kannata takertua.
Se ei kyllä todellakaan aina mene niinkuin toivoo tai suunnittelee, mutta eipä elämä koskaan mene. Siinä piileekin ehkä oma voimani. Kyky olla takertumatta. Oppii luovimaan. Näkee pienissä asioissa mahdollisuuden. Kun oppii oman tapansa katsoa maailmaa, sitä tulee vahvemmaksi. Toivottavasti sinä lukijani löydät oman sanoittamisen kykysi, tai ehkä olet löytänyt jo.
