Ole rehellinen ja aito. Tuo oma osaamisesi esiin. Tee sitä ja ole tätä, ole vähän enemmän. Klomps. Kaaduin. En riitä. Maailman vaatimukset voivat olla hurjia. Olen se tyyppi, joka ei tiedä mikä se haluaa olla isona. Vieläkään. Kohta on jo neljäkymppiä täynnä. Jollekin olen sikavanha, toiselle olen taas niin nuori, että elämää on vielä paljon edessä. Toiset loukkaantuvat, kun edes puhutaan iästä. Olen vanha sitten, kun lopetan elämästä. Eikö? Nuoruuden määritämme itse. "Kirjoitukseni saattavat provosoida, ei sovi siis herkimmille. "
Olen se tyyppi, joka lapsena ja nuorena keskittyi ihan kaikkeen muuhun kuin itse haluamiseen ja uratavoitteisiin ja rennosti lauleli liplattaen menemään ja samalla ehkä vähän ärsytti muita. Halusin kyllä paljonkin, mutta en saanut - joten lopulta tukahdutin tämän piirteen. Ainakin se siltä tuntui, sillä niin paljon törkeyksiä sitä ympäristöstään kuuli. Työtä pitää tehdä. Se tämän maan pitää ryhdissä. Jos olet työtön – häpeä sinä kurja. Mene töihin, sillä tekijöille töitä löytyy. No. Kerron sulle. Ei aina löydy. Ei vaikka tekisi millaisen hakemuksen. Ei edes ennen koronaa. Ei ole ilmaista rahaa. Ei ole, eikä ilmaista lämpöäkään, tunteista tulevaa myötätuntoa? Tällaiselta se joskus tuntuu, varsinkin rahan ollessa kyseessä. Päättäjät tekevät virheitä. Opettajat tekevät virheitä. Jos et ole sopiva muottiin, voit joutua joko silmätikuksi tai syrjityksi.
Tuleeko arvomme tosiaan tittelistä, siitä kuinka hyvä arvosana meillä on ja kuinka suuriin saappaisiin astumme? Onko valta silloin arvomme? Mitä jos vallan saappaisiin pääsee ihminen, joka ei tahdo kuin valtaa? Joka sieltä kepillään kertoo kuinka hän on se joka on oikeassa. Vanhemmuus on tässä asiassa valtavan suuri opettaja. Pieni lapsi kun ei tottele negatiivista auktoriteettia. Kun kasvattaa lapsia, voi löytää omat arvonsa.
Voiko kaikkea mitata rahassa? Jos aina istuu rahakirstun päällä, lukko tiukasti kiinni – tuleeko silloin kuin Roope Ankaksi? Tiukkapipoiseksi ja ankaraksi kitupiikiksi. Ui omissa rahoissaan.
Mutta raha kyllä tuntuisi määrittelevän meidän arvoa ihmisenä. Raha ja tittelit. Onko näin? Opettajat kertovat koulussa oppilaille, että numerot eivät kerro arvoasi – elämä kentällä taas antaa erilaisen kuvan. Onko tuo raha vain se joka omaa elämääni jollain tavalla määrittelee? Sitä kun ei elämässä koskaan ole niin, että voin siinä uida. Lapset sanovat toisilleen ehkä vanhemmiltaan tai netistä kuulemiaan lamauttavia totuuksia. Otat suunnaksi elämässä olla hyvä ihminen ja tehdä asiat oikein ja lopulta, joku joka ei sinua tunne – heiluttaa sauvaansa ja ottaa pois jotain sinulle kuuluvaa. Koska hän voi. Se aiheuttaa niin suurta pettymystä, raivoa ja kiukkua. Miten oikeus ei tapahdu?! Meidän perhe on kokenut tällaista nyt monesta suunnasta, se aiheuttaa itselleni raivoa. Purkaan sen kirjoittamiseen ja taulujen maalaamiseen.
Tunteet kun kuumenee, ei välttämättä kukaan tiedä mikä on oikein. Elämä on kuin yhtä solmua. Silloin on vain luotettava. Sen olen oppinut – jos ammattilainen arvostelee toista saman alansa ammattilaista, oli kyse mistä tahansa ammatista – en kuuntele arvostelijaa. Tämä on ollut suojani elämäni sumuisessa myllerryksessä. Kun en osaa kaikkea, eikä tarvitsekaan – kuuntelen kemioita.
Mutta, mitäs jos olenkin jo autenttinen ja riittävä, ihan vain tässä ja näin? Ajattelen nyt.
Olin aito, nuoresta tytöstä lähtien – se altistaa haavoittuvuudelle. Antaa luvan ihmisille sylkeä naamallesi. Sillä oikeasti, ihmiset vain tallovat päällesi. Jos eivät nyrkeillä, niin sanoillaan. Pelottelevat. En uskaltanut sylkeä silloin takasin. Enkä koe olevani naamoille sylkevä ihminen. Toivottavasti sellainen minusta ei koskaan tulekaan. Muistathan lukijana että naamalle sylkeminen ei tarkoita aina kirjaimellisesti naamalle sylkemistä. Sitä roikkuvaa räkäklimppiä joka tulee kurkusta. Yök.
Opin, että joka puolella on valheita. Lehtiinkin painetaan valheita. Ihmiset uskovat valheita. Minä uskoin. Ole kirjailija, saat valehdella ihan luvan kanssa. Niinhän ne moni "ei kirjailijakin" tekee – ymmärtämättään.
Kun silmät aukeaa, naiivius katoaa. Se tekee kipeää. Ihmisen täytyy saada uskoa hyvään ja onnellisiin loppuihin, sillä elämästä tulee muuten tasapaksua sumua. Negatiivista tunteiden massaa. Olet vain täynnä raivoa. Huomaa, että nauramisen on jättänyt menneisyyteen ja tilalle on astunut vakavuus. Onneksi naurun voi palauttaa. Onneksi. Ilman naurua olisi luonto harmaa ja ihmiset synkkiä ja mustavalkoisia.
Opin itse. Älä lupaa, mitä et voi pitää. Älä usko mitään. Se oli vaikeaa. Muista kyseenalaistaa kuulemasi. Ja kun näin teet, yritä silti sulautua joukkoon – löytääksesi äänesi. Sillä ainakin minä tarvitsen muita ihmisiä ja muiden tukea elämäni askelissa, vaikka egoni kuinka yrittäisi väittää muuta. Olen syntynyt tähän maailmaan ollakseni muiden ihmisten kanssa, sekä olla osa tätä maailmaa – osa luontoa. Ihminen on hyvin pieni olento maailmassa. Hyvä tavoite on olla hyvä ihminen ja tehdä hyvää maailmalle. Itseään ei kannata kuitenkaan menettää maailmalle.
Meillä taitaa kaikilla olla omat taistelumme, joita muut eivät edes näe ja ymmärrä. Muita voi ymmärtää, mutta heidän tunteet ovat heidän, minun tunteet ovat minun.
Maailma on täynnä sanahelinää. Lupauksia. Myyviä puheita. Kaikenlaista turhuutta. Muiden vikojen korostamista. Se on kuin iso kaislikko, et näe eteesi.
Ihan syvästi, rehellisesti olla aito. Näyttää oma likainen koti, kestää tuntemattoman ihmisen arvostelevat silmät, tuntea pahaa puhuvien ihmisten halveksinta. Kuulla olevansa jotain, mikä ei kelpaa muille. Olla synnytyksen jälkeen mallinmitoissa, jos et ole – olet lihava. Vieläkin! Miten voit olla noin lihava, synnytyksestä on kuitenkin kuusi päivää, sanottiin? "Kuka on muka noin sinulle sanonut, kamalaa." Ei sillä ole merkitystä, mutta sillä on – miten sanoilla sanotut haavat itsessään parantaa. Kun sinusta tulee äiti, voit joutua muiden äitien kohteeksi. "Kuinka paljon huonompi oletkaan kuin me muut." Taistelukenttä. Äitiys opetti minut yksinäisyyteen, siihen ajatukseen, että olen riittävä, juuri näin. Muut pitäkööt tunkkinsa.
Kun on herkässä tilassa, sanat satuttaa. Ne menevät syvälle. Oi että. Mutta sitten, kun muista äideistä muodostuukin yllättäen oma tukiverkostosi, se on valtavan suuri - onnellisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta herättävä tunne. Suuren suuri rakkauden aalto, jota voi olla jopa vaikeaa ottaa vastaan, sydämen edessä kun saattaa olla jo muuri. Me haluamme kasvattaa yhdessä, meidän lapsistamme onnellisia – elämäänsä rakastavia, terveen itsetunnon omaavia tyyppejä. Jokaisen vahvuudet otetaan huomioon ja heikkoudet puhdistetaan, parannetaan. Sillä vahva ihminen tuntee varjonsa, tietää missä hänen tulee käytöstään parantaa. Lapsethan ne tänne jää, kun me täältä lähdetään. Heidät kannattaa kasvattaa vahvoiksi, muita rakastavaksi - ei muita jalkoihin talloviksi!
Sitkeyttä ja sisua
Miten selvitä kaikesta, sillä edellisetkin ovat selvinneet? Miten selvitä tunteista, jotka satuttaa? "Älä valita." Sanotaan usein. Valittaminen on väärinymmärretty sana. Kun vaatimukset kohdistuvat sinuun ja yrität sinnitellä ja selviytyä. Kuulet jatkuvasti itsestäsi olevasi vääränlainen. Silloin tulpat korviin ja eteenpäin. Maailma puhuu, aina. Selän takana puhutaan. Aina. Ihmiset ovat sellaisia. Mutta taito on olla kuulematta. Tunteet täytyy purkaa, sillä jos ei saa siihen lupaa, ne kytevät sisällä.
Mutta, se on juuri niin että liika valitus karkoittaa ihmiset. Kaikilla kun on ne omat taistelut käytävänä. Miten kannat vastuusi ja myönnät virheesi, kertoo sinusta ihmisenä paljon. Niin hyvässä kuin pahassa.
Vaativuus. Kova maailma. Olet niin herkkä. Sinut on tehty sokerista. Kuka näitä syytöksiä sormella osoittaa, piilottaa taakseen aina oman kivun. Häntäkin on osoitettu, häneltäkin on vaadittu – hänhän vain siirtää sen nyt sinuun. Ei näe omia sokeita pisteitään. Eikä hyväksy omaa herkkyyttään, eikö niin?
Vaativuus ei ole aina huono asia. Mutta liika vaativuus uuvuttaa. Siinähän tarvitaan sitten erottelukykyä nähdä, tuntea ja ymmärtää. Missä kohdissa on vaativa, missä voisi höllätä. Antaa itselleen armoa. Antaa myös muille, sillä muut eivät osaa kuin me. Silloin täytyy opettaa, ei olettaa.
Kun ihmiset arvioivat ulkoisten asioiden perusteella olemustamme, arvottavat silmiensä kautta – sanat menevät syvälle, jättäen valtavan haavan. Haava aiheuttaa kipua, kiukkua, puolustautumisreaktioita. "miksi en sanonut takaisin".
Kun tunteensa on käsitellyt ja sanotut sanat kohdannut, ne muuttuvatkin vahvuudeksi. Jos vain jaksaa ottaa katseen kohti valoa. Eli jaksaa uskoa hyvään. Esimerkiksi, minulle sanottiin että olen tyhmä, kun en lue lehtiä. Suojelin itseäni siltä pahalta, joka niistä huokuu. Silloin niissä luki sodasta ja murhista. Omat sotkut oli selvitettävä, sillä ne aiheuttivat valtavaa reagoimista. Mutta nyt. En tiedä. Bring it on! No ei. En lue sodasta. Miksi lukisin. No oikeastaan, lopulta sain kuulla, että sinnehän painetaan valheita. Mitä raflaavampi ja pelottavempi teksti, sitä enemmän se myy. Manipulointia käytetään kaikkialla. Suosittelu ja manipulointi ovat kaksi eri asiaa. Mutta jos erottelukyky uupuu, on vaikea tietää mikä on totta.
