Kirjoittaja tarvitsee lukijansa

Riitänkö kirjoittajana?

Kun siirryin vuonna 2010 päiväkirjoista blogin kirjoittamiseen – huomasin yhden valtavan eron.  Päiväkirjat kun ovat yksityisiä – niihin voi kirjoittaa mitä vain, sillä kukaan ei niitä lue. Blogi taas ei ole yksityinen, ellei siitä sellaista tee. Tämähän kuulostaa ihan hassulta ja itsestään selvältä näin luettuna, mutta joskus tunteiden massassa erottelua on vaikeaa tehdä. Blogissa sitä haluaa, että joku lukee tekstit. Fyysiset päiväkirjat taas piilotetaan syvälle kaappiin, ettei kukaan niitä pääse lukemaan. Mieleni oli kipujen täyttämää, joten en osannut siihen aikaan täysin erotella blogia päiväkirjasta. Siksi ahdistuin ja lopetin kirjoittamisen. Käsittelin tunteeni ja jatkoin taas. Kun aloin kirjoittamaan, oli käytävä tunteet läpi, mitä kestän lukea itsestäni jälkeenpäin. Kirjoita ja puhu niin, että voit seistä itsesi takana tulevassa. 

Kävin voimakkaita tunteita läpi, en oikeastaan osannut silloin sanoittaa niitä. Kanavoin tunteitani blogiin - juurikin siksi, että saan ajatukseni ulkoistettua. Pelko siitä, että joku lukee, sai minut muokkaamaan kirjoitustani selkeämmäksi ja sanotaanko näin, että kohteliaammaksi. Kun luin omaa kirjoitustani tietokoneen ruudulta –  se oli mielelleni iso askel. Sain katsottua itseäni ulkopuolisen silmin. Kävin kuitenkin niin voimakkaita häpeän ja pelon tunteita siinä vaiheessa läpi, etten lopulta kestänyt omia kirjoituksiani, vaan kopioin tekstit itselleni ja pikku hiljaa hävitin tekstit blogista. Luin kyllä –  "mitä nettiin kirjoitat, ne sinne kyllä jää" tekstejä. Pysykööt siellä bittiavaruudessa.

En ollut silloin valmis tuomaan kirjoituksiani esiin. Olenko koskaan valmis, jos vieläkin näin ajattelen? 

Nyt teen itseni kanssa työtä, että voin kirjoittaa julkisesti. Hassusti sanottu, sillä olen tehnyt sitä tämän blogin alusta asti. En vain jaa blogiani missään. Otin jopa instagramista linkin pois. Miksi? Koska, huomasin sen hyödyttömyyden. Ja samalla epäilen omia sanojani. 

 Kuitenkin joku ajatuksissani estää jakamasta blogin linkiä, sillä oikeastaan pelkäsin tekstieni tyrmäystä. Etten ole tarpeeksi kiinnostava, etten osaa kikkailla ja tarjota sitä mitä lukija tarvitsee. Pelko ei enää salpaa henkeäni, vaan se on vaan muuttunut haluttomuudeksi. Aina kun joku lukee tekstini, ajatuksissani alkaa syntyä uusi tarina. Aina kun on pitkä hiljaisuus, menen itsekin uinumaan. Miten sitten saada itsensä tekstien kanssa tasapainoon, että kirjoittaminen pysyy yllä? Moni puhuu kirjoittajaryhmien puolesta. Verkostoidu saman henkisten kanssa. Löydä itsellesi lukijoita. Lukija voi auttaa sinua. Löydä samanhenkisiä kirjoittajia ja verkostoidu heidän kanssaan, he voivat inspiroida sinua. Kirjoittaja todella tarvitsee lukijansa. Samoin kuin näyttelijä yleisönsä. Mutta samalla sisälläni asuu pelokas erakko, joka ei jaksa tutustua, jos se tuo vain uusia ongelmia. Uusien ihmisten kanssa joutuu aina opetella tavat kommunikoida ymmärrettävästi. Sillä kaksi maailmaa kun yhdistyy, niiden yhdistäminen voi olla aluksi vaikeaa. Yhteys joko syntyy tai ei synny. 

Kirjoittamisessa kärsivällisyys on malttia. Olen luonteeltani kaikki nyt heti tänne -tyyppi ja tämän piirteen kanssa olen saanut kamppailla. Sillä maailma ei toimi niin. Kirjoittaminen ei toimi niin. Kustantajan etsiminen ei toimi niin. Kaikessa joutuu odottamaan. Korjaan. Minun maailma ei toimi niin, sinun maailmasi saattaa toimia. 

Saadaksesi ihmisiä lukemaan, lukijalle tulee tarjota jotain joka avaa heissä tunteita. Joka koskettaa jotta kiinnostus pysyy yllä. Mutta miten se tehdään? Miten voit saada kustantajan kiinnostumaan sinusta. Tai oikeastaan lukijan. Ja jos et tahdo omakustannetta kirjoittaa, miten tulet näkyväksi kustantajalle? Seuraan muiden kustantajan etsimisen kamppailua edelleen. En ole niin rohkea, että olisin vielä valmis lähtemään hylkyjen haku prosessiin. Ja tarvitsen kässärille lukijan. Jokainen lukija on jättänyt kirjan kesken, joten se ei voi olla kovin hyvä. 

Jotta kirjoittaja-minä säilyy, on löydettävä balanssi. Haettava lukijan kautta itseään ja omaa tapaansa kirjoittaa, eikö? Siksi tarvitsen lukijaa. Olisitko lukijani? Vaikka laittaisin blogini jäähylle, en usko kirjoittamiseni loppuvan koskaan. 

Tiedättekö, kun kaikilla on jokin kipinä? Se voi olla urheilu tai taide tai pitsin nypläys ym. Oma kipinäni on kirjoittaminen ja valokuvaus. Ainakin tällä hetkellä. Ne ovat pysyneet mukanani lapsesta asti. Samoin videokuvaus. Harrastelija-kuvaus.. 

Kirjoita päiväkirjaan salaiset asiat, blogiin kevyet jutut. 

Kirjoitan, vaikka vastustan itse tätä tällä hetkellä. Saa nähdä jaksanko tätä blogia kovinkaan pitkään pitää yllä.

Hän on jääenkeli, mutta katsoja näkee sen omalla tavallaan.

Yllä olevat kuvat ovat Pixabaysta, jääenkeli omani.

Maiju