Olen pohtinut monesti miksi kirjoitan tätä blogia. En jaa sitä kenellekään, vain muutamat tietää tästä. Mutta olisi kiva saada tietää miksi kukakin lukee tätä. Minulla on aina ollut salainen sisäinen toive, tai no en tiedä onko se niin salainen - halu auttaa muita. Jos sanoistani on mitään apua toiselle, se on jo palkinto.
Olin todella yksin nuorena aikuisena, en kokenut juurikaan keskustelevaa tai ohjaavaa viisautta ympärilläni. Kasvatin itse itseni. Olin ns. vapaan kasvatuksen lapsi. Olen ehkä maininnut tästä joskus. Ehkä siksi haluan jakaa johonkin sitä mitä tiedän ja ehkä juuri siksi sisälläni on niin valtava palo tutustua minuun ja geeneihini.
Viime viikonloppuna en saanut unta ja katsoin yöllä upeimman pitkään aikaan katsomani elokuvan "Suon villi laulu". Katsoin elokuvaa valokuvaajan-, kirjoittajan-, ja taiteilijan silmien kautta.
Valokuvaaja minussa : mietin mikähän presetti/filtteri kuvassa on? Miten värit ovat valittu videoon? Kun väritys on hiukan tumma, siitä tietää kyseessä olevan enemmänkin draama kuin komedia. Värit vaikuttavat katsojan kokemukseen. Väreillä on hämmästyttävän suuri vaikutus meidän elämään ja kokemukseen maailmasta. Katsoin elokuvan yöllä ilman ääniä ja kokemus oli yhtä vaikuttava ilman musiikkia kuin musiikilla. Siinä oli minulle isompikin sanoma.
Kirjoittajan silmin; tiedän taas, että se tuli aiemmin kirjana ja sitä ylistettiin. En ikinä löytänyt sille aikaa.
Taiteilijana : ne kokemukset mitä kävin sisuksissani katsoessani elokuvaa - olivat kaunista, koskettavaa, surullista. Voimakasta, myötäiloa ja kaikkea muuta. Samaistuin tyttöön elokuvassa. Vaikka minulla oli perhe, eikä minua jätetty - tunnistin niin vahvaa myötäelämistä, että katsoin elokuvan parin päivän päästä uudelleen ja saatan katsoa vielä. Hän kasvatti itse itsensä. Minäkin kasvatin itse itseni. Hän oli kuopus, niinkuin minäkin. Vanhempani olivat ankaria ensimmäisille lapsille, kuopus sai pienimmät kiukut. Mutta silti kuopus jäi yksin tunteiden ja kaiken muun kanssa.
Olen tullut siihen tulokseen itseni kanssa, että olen enemmän kuvaaja kuin kirjoittaja. Olen enemmän elokuva-ihminen, kuin kirja-ihminen. En enää edes jaksa miettiä oikeinkirjoitussääntöjä. Inhoan otsikoiden keksimistä. Koska ne eivät koskaan istu tekstiini. Tunsin aiemmin ehkä jopa häpeää, kun en jaksanut lukea ja silti yritin kirjoittaa. En koskaan saavuttaisi kirjoittajan titteliä, sillä en kykene keskittyä lukemiseen. Siihen määrään, mitä pitäisi lukea. Joku sisäinen ruoska alitajunnassani näin sanoo minulle. Tylsää. Minulle harvoin sanottiin rakentavasti lapsena asioita tai neuvottiin, lähinnä käskettiin, syytettiin, painostettiin tai minulle naurettiin. Kaikkiin liittyi voimakkaita tunnekokemuksia. Asioita ei selitetty auki, vaan jouduin itse keksiä mitä niillä tarkoitettiin. Ja koska näin asioita, mitä pienen ei kuuluisi nähdä tai käsitellä, opettelin oman tapani selviytyä. Nyt kun kirjoitan tätä blogia, en tiedä ollenkaan mitä tästä ajatellaan. Kukaan ei sano, juuri niinkuin lapsuudessanikin. Siksi myös mietin, että miten jaksan tätä kirjoittaa, sillä teen tätä yksin. Vailla minkäänlaista kaikupohjaa, mitä tarvitsin ainakin ennen jotta jaksan. Ehkä olen kasvanut sen yli, etten tarvitse enää muita sanomaan minulle mitään. En tiedä.
Taide on sisäinen tila, on jopa typerää - että maailma on tehnyt asioita vain tittelin kautta saataviksi. Tai niin me luullaan. Niin joka puolella kirjoitetaan, mutta se ei ole täysin totta. Taide kuuluu kaikille. On ihan selkeästi luonteenpiirteitä - herkkiä tyyppejä, jotka elävät taiteen kautta. Mutta kokemus on silti meille kaikille erilainen. Olen onnekas, kun saan tavata ihmisiä jotka kertovat minulle asioita. Tapasin taiteilijan, joka oli käynyt kaikki koulut ja tehnyt taidetta jo montakymmentä vuotta. Hän sanoi näin: Taiteeseen ei tarvita koulua, mutta kaikkeen siihen ylimenevään tarvitaan ja koulu helpottaa sitä maailmaa joka taiteen ympärillä on; verkostot, yrittäjyys jne, sekä kärsivällisyys ja kestävyys kestää painetta, jota taitelija joutuu kokea. Se jotenkin vahvisti minulle, että kuka vaan voi olla taiteilija, mutta tarvittavat taidot ja verkostot tarvitaan muualta ja se ei ole helpoin asia.
Kotona vanhempani tekivät kaikenlaista, mutta kumpikaan ei opettanut minua. Kaikki tehtiin puolestani. Aikuisena vaikeudet johtuivat kädettömyydestä ja kokemuksen ja siitä tulevan tiedon puuttumisesta. Opettelin vaikka ja mitä. Tätä on jopa kivuliasta kirjoittaa, mutta kipua kohti. Mikään ei muutu, jos kipuaan ei avaa.
Meillä oli hyvä perhe, mutta rajat puuttuivat. Ymmärrän heitä, heillä oli valtava työtaakka kannettavana ja minulla oli hyvin voimakas luonne. Uskon, että kaikki on mennyt juuri niin kuin kuuluukin. Mutta minulta puuttui aikuinen jolle uskoutua. Tätini oli se lähin, jolle kerroin asioitani. Ja siskoni. Mutta se ei riittänyt minulle. Kaipasin ehkä myös ihmistä, jolle olen maailman tärkein. Sitä me varmaan kaikki kaivataan. Enkä tiedä onko sellainen mahdollista tässä maailmassa. Jos vanhemmilla on monta lasta, ei voi olla yksi tärkein muista. Minulla jäi jollain tavalla rakkaus saamatta, vaikka kovasti sitä minulle väitettiin että on rakastettu. Minua rakastettiin ehdoilla. Jos teen kuin halutaan. Hain rakkautta aina ulkopuoleltani. Ja luulin, että raha on symboli rakkaudelle. Sillä minulle ei rahaa juuri annettu, eikä mitään ostettu - oletin etten ansaitse rahaa enkä rakkautta. Se on ollut pitkä tie kaivaa tuollainen uskomus alitajunnasta. Mutta, kun tapasin mieheni - annoin luvan itselleni rakastaa ja ottaa sitä vastaan. Haparoiden.
En osannut rakastaa minua. En tiedä osaanko sitä vieläkään. Sain kuulla äidiltäni ensimmäisen kerran sanat: Rakastan sinua - vasta n.35 vuotiaana. En tiedä ehtikö isäni sanoa sitä koskaan. Hän käytti muita muotoja.
Opettelin voimakkaista tunnereaktioista mitä välttää ja mitä kieltää. Kielsin tunteeni, enkä itkenyt koskaan. Ja koska en itkenyt, en tuntenut. Olin kova. Itku oli minulle heikkouden piirre, mutta todellisuudessa se oli tärkeä osa minua ja tunnemaailmaani. Kun tutustuin itseeni ja itkuuni - löysin taiteen. Kävin myös vihan, kateuden, katkeruuden, kaunan, pitkävihaisuuden ja muita negatiivisia tunteita läpi. Tunnistin niitä itsessäni ja pyrin niistä vapautumaan. Edelleen kaikkia näitä risteilee minussa aika ajoin, mutta niihin ei enää jää vellomaan. Kiitos erilaisten tekniikoiden.
Maailma tapahtuu meissä. Meidän kokemuksissa ja tunteissa. Siksi omasta elämästä on pidettävä huolta. Ruokittava sisäistä paloa ja kutsumusta. Pyrkiä elämään myrskyn yläpuolella, kuitenkaan pelkäämättä itse myrskyä. Sillä itse myrsky nostaa meidän taistelijan esiin. Sen joka näyttää minkälaiset selviytymismekanismit olemme saaneet. Minkälainen "sankari" meissä on. Kun myrsky on ohi, sisäinen kokemus on muuttunut ja ehkä jonkinlainen rohkeus on herännyt.
Maiju
