Geenini, syvät alitajunnan ohjaukseni

Mitä geeneissäni kulkee?

Olen käsityöläisten tytär. Äitini on ammatiltaan ammattiompelija, sekä lähihoitaja, isä taas oli kansakoulun käynyt jokapaikan höylä. Taksiyrittäjä, kuorma-autonkuljettaja, huoltomies, veneenrakentaja. Hän vaan osasi kaikenlaista. He osasivat kaikenlaista. Isä rakensi meille veneen ja haaveili bemarista. Kerran hän sitten löysi ruskean bemarin korin, jonka hän kokosi. Rakensi sen sisältä. Hän hitsaili ja teki vaikka ja mitä. Autosta lähti niin kova ääni, että kuulin sen pitkälle –  tiesin juosta aina karkuun ääneen tullessa lähemmäs, itse kun olin salatupakalla parkkipaikkojen vieressä kavereiden kanssa. Ne tarinat oli hauskoja. Meidän isä oli hauska, mutta pelottava. Isä oli myös rento ja salli minulle paljon asioita, paitsi tupakointia ja kasvolävistyksiä. "Vain kuolleen ruumiini yli". Hän sanoi lävistyksistä. Tupakasta nousi silmitön raivo. Hänellä oli hämmästyttävä auktoriteetti ja hän oli gentlemanni. Kohteli naisia kuin kuningattaria. Isällä oli paljon unelmia, mm. hän halusi ostaa asuntolaivan, johon me muuttaisimme. Minä, äiti ja isä, muut olivat jo omillaan. Itselleni se oli teini-iässä järkytys. "Ei muuten varmana muuteta mihinkään telakalle", muistan kiukkuni. 

Isälle tekeminen oli tärkeää, se piti hänet elossa. Hän luki kirjoja todella paljon itsekseen, mutta ei minulle. Myös isoäitini luki paljon. En saanut kirjoihin mitenkään läheistä suhdetta. Ainoastaan Aku Ankkoihin. Muistan, että koulussa luettiin koko ala-asteen aikana ehkä yksi kirja, eli romaani. Joten kirjailijan haave ei todella ole tullut geeneistäni. Olen oikeastaan jopa tuntenut jollain tavalla syyllisyyttä, että olen hidas lukija tai en lue. Nykyään sanon lukevani paljon, mutta en sanan sellaisessa merkityksessä, missä puhutaan. "Luin 500 sivuisen romaanin, ahmaisin sen parissa viikossa". Ehei, minä luen ja nukahdan, luen ja nukahdan. Enkä ota tavoitteelliseksi. Minä ajattelin kasvaa kirjoittamiseen. Lapset ovat vieneet kaiken aikani ja he ovat jo aika isoja, joten opettelen kirjoittajaksi tässä samalla. Jossain vaiheessa sitten tahkotaan. No joo. Elämä ei ole sitten, joskus. Se on nyt. Ja tässähän minä kirjoittelen, nyt tässä hetkessä. Pääasia on saada sanaa toisen perään ja opetella miten tarina kirjoitetaan. Vetävä sellainen. 

Äitini oli ompelija koko olemukseltaan. Kun vanhimmat sisarukseni syntyivät ja äiti huomasi työelämän vievän liikaa voimia –  hän aloitti perhepäivähoitajana. Äiti otti erityislapsia, joita ei päiväkotiin otettu. Yksi oli sokea ja yksi ehkä autistinen, sekä vielä kehitysvammainen tyttö. Sitten tuli lisää lapsia omaan perheeseen. Me lapset olemme syntyneet pitkillä aikaväleillä. Meitä on neljä. Isä aloitti Marimekossa työt ja sai kakkoslaatuisia kankaita kotiin vietäväksi –  äiti teki niistä meille vaatteita. Me emme ostaneet vaatteita. Koskaan. Taisin saada ensimmäisen ostetun vaatteen kolmannella luokalla ja se oli toisen äidin tekemä. Äiti oli koko ajan kiinni ompelukoneessa. Ja hoiti lapsia. Teki ruokaa. Ylläpiti perhettä.

Perheemme on kiltti. Auttavainen. Uskon, että juuri siksi pärjäsimme hyvin. Vaikka rahaa ei ollut jaettavaksi. 

Kesytä sisäinen lohikäärmeesi

Kun minusta tuli äiti, kohtasin kriisin –  en osaa mitään. En tiennyt edes mikä on unelma. Kuuntelin tapaa miten ihmiset puhuivat minulle, se ei ollut kunnioittavaa, vaan lähinnä ojentavaa ja halveksivaa. Miten ihmeessä vanhempani selvisivät kaikesta siitä. Ymmärsin myös kantavani valtavaa häpeää ja se ei ole kovin hyvä juttu. Olin myös utelias lapsi aikanaan ja kyselin paljon lapsenomaisesti kysymyksiä, mitkä eivät olleet sallittuja. Isoäidiltäni –  "Miksi sinun kasvosi ovat täynnä tuollaisia viivoja?" Hänellä oli ryppyiset –  auringon ja tupakan rypistämät kasvot. Pehmeät ja lämpimät. Mutta kysymys ei ollut kohtelias. Arvaatte varmaan kertomattakin. 

Lapset kysyvät rohkeita kysymyksiä, teinit ovat ärsyttäviä töräyttelijöitä.  Vaikka äitinä olen yrittänyt olla kaikenlaista, en silti välttämättä ole onnistunut. Sekös vasta turhauttaa. Sitten täytyy vain korostaa niitä missä olen onnistunut, eikö? Etten ihan kuilun pohjalle takaisin tipahda. Koska jos ihmisille annan luvan, niin he kyllä minut tiputtavat sinne. 

Aina ihmisten kanssa toimiessa ihan kaikenlaista voi sattua. Ihminen voi aina vetää sanansa takaisin ja kieltää tehneensä asioita, anteeksi pyyntöä en kuullut juurikaan, vaan lähinnä välttelyä ja muiden syyttelyä. Vaikka en kasvanut pumpulissa, oli sisälleni silti rakentunut pumpulimainen selviytymiskeino. On olemassa myös hyviä ihmisiä, oli pakko uskoa. Anteeksi on pyydettävä ja on kannettava vastuunsa. Ei se ollut itsestäänselvää. Opettelin itsekin tätä haparoivin askelein. Opettelin kunnioittamaan itse itseäni. Mutta miten voi kunnioittaa itseään, jos joka puolella sitä vastustetaan sanoin? "Ethän sinä voi?"

Vanhemmat ovat jättäneet minulle aikamoisen perinnön geeneihini. Perintö ei ole rahallista. Sitä meillä ei ollut. Perintö kulki olemuksessa, miten kohdella muita. Emme todella olleet täydellisiä, mutta sen verran hyvä meillä oli olla - että olimme onnellisia. Elämä kuitenkin muuttuu ja yllättäviä asioita yllättäen sattuu. Onnellisuuskin joutuu koetukselle. Kun isä kuoli, opettelin kaivamaan omasta suvustani asioita itselleni. En oikein tiennyt mihin pystyn ja millainen haluan olla. Joten avasin silmäni. Kun perhe on ehjä ja elämässä on kaikki hyvin, ei ole tarvetta miettiä laatikon ulkopuolelle. Mutta kun perhe menee riekaleiksi, yrität rämpiä omasta liejustasi takaisin elämään ja uskaltaa elää, se vaatii jo hiukan ponnistelua. Elämä antoi minulle lahjaksi kirjoittamisen ja maalaamisen tunteiden käsittelyn tueksi. 

Minun vahvuuteni on ryhmässä toimiminen, olla osana ryhmää. Heikkouteni on etten ymmärrä kun joku väärä henkilö yrittää ryhmässä ottaa liikaa valtaa. Aikuisena olen tätä opetellut. Vahvuuteni on myös heittäytyä sponttaanisti uuteen, ja tarvittaessa hypätä pois, jos tuntuu pahalta. Elämä on oikeasti lyhyt. Tätä ei kannata elää kuin muut sanoo. Vaan seistä itsensä takana ja rakentaa oma minä vahvaksi. Sillä maailma on kova huutelemaan kuinka vääränlainen olet. Jos annat siihen luvan. Tai kuinka vääränlaisia muut ovat. 

Löysin itsestäni ekstrovertin erityisherkän piirteen. Kun aistit ovat vahvasti päällä, oma elämänhallinta on haastavaa. Siksi omasta elämästä oli tehtävä onnellista keinolla millä hyvänsä. Yksinäisyys teki onnettomaksi. Yhteisöön kuuluminen onnelliseksi. Mutta jos kuuluu negatiivispainotteiseen yhteisöön –  laskee elämänlaatu. Positiivinen saa itsestä parhaimmat piirteet esiin. 

Mielipiteet voivat olla niin valtavan kovaäänisiä, varsinkin vielä tunnepainotuksella ja kehonkielen avulla lisämaustettuna. Voi kiltti uskoa ja vakuuttua ihan vaan vakuuttavasta ilmaisutavasta. 

"Älä usko ennen kuin itse olet varma." On oiva oppi. On hyvä myös miettiä miksi antaa toisille niin paljon valtaa omissa ajatuksissaan. Tätä on saanut todella työstää. 

Vaikka tiedän paljon sääntöjä ja oi ne kyllä tasan tiedän, noudatan joskus niitä erittäin kirjaimellisesti. Olen tarkka ja se voi tarkoittaa että olen erittäin tarkka. Joskus jopa liiankin yksityiskohtainen. Mutta silti minä teen virheitä. Olen oppimassa rentoutumaan, silloin tarkkuuskin hiukan kevenee. Liika tarkkuus kun voi aiheuttaa kiukkua ja kipinöitä. Lamaannuttaa. Virheet tekevät itse asiassa hyvää ihmiselle, joka on liian tarkka. 

Näin aikuisena olen huomannut, että se mitä olen perheestäni oppinut, niin se on "ole heikompien puolella". Heikko ei ole aina se, minkä silmät näkevät. Maailmaa ei voi täysin ymmärtää silmillä. Siihen on otettava tunnepuoli mukaan, sekä kuuntelemisen taito. Senkin olen oppinut, että toisen draamaan ei kannata mennä liian syvälle. Uhritarinat vetävät puoleensa, mutta on hyvä tiedostaa ettei itse joudu uhriksi – uhrin tarinaan. 

Isä auttoi nuorena kodittomia, en tiennyt että hän majoitti kodittomia veneessään. He tekivät toisilleen palveluksen. Koditon vahti venettä, kun isä ei ollut paikalla. Kun isä lähti reissuun, he etsivät toisen paikan. Isäni äiti kantoi heille vaatteita. 

Minä tein päätöksen jota en ole voinut pitää, että julkaisen kirjani isän 10 -vuotispäivän kunniaksi. Hän kuoli 10 vuotta sitten. 17.6. 21 tulee 10 vuotta täyteen. (Kirja jäi kaappiin, en julkaissut 16.11.22 ) 

Kirjoitin kirjan isälle, vaikka se ei ole mikään rakkauskirje. Se on romaani, joka on täyttä fiktiota, eikä isä edes ole pääosassa. Mutta isän kuoleman myötä, jokin käski kirjoittaa. Isän myötä, minussa käynnistyi kirjoittaja, sekä käsityöläinen, "taiteilija". Itseni etsijä. 

Lainausmerkeissä taiteilija, sillä tässä maailmassa kun täytyy ensin olla jyrkkien rakenteiden läpi menevä tittelin hankinta, ennen kuin voi nimittää itseään taiteilijaksi. 

Tämä kuoleman jälkeinen aika on laittanut rakenteeni uusiksi. Olen tutustunut ihmisiin, ihmisen luonteeseen. Tutustunut väärinkäyttäjiin. Tutustunut persooniin ja saanut erittäin myötätuntoisen näkemyksen elämästä. Mutta olen myös löytänyt itseni. Kilttiä käytetään hyväksi. Eikä hitto vie ihmiset edes tajua sitä. Aion kirjoittaa tästä. En väitä ettei sitä itsekin tiedostamattomana käyttäisi muita hyväksi, mutta kun alkaa ajattelemaan ja elää elämää tietoisesti –  alkaa silmät aueta. Aina niitä ei haluaisi avata. Nyt kun maailma on mitä on, raha on hyvin hallitseva. Tulee mietittyä, miten auttaa muita ja saada muille hyvää oloa. Auttaminen on ihanaa ja palkitsevaa, jos itse saa päättää auttaako. Auttaminen on katkeruutta kasvattavaa, jos sinut syyllistetään auttamaan. Mutta kun saat aidosti auttaa ja saat kiitollisen hymyn, aidosti kiitollisen – hypähtää itsessänikin dopamiinit ja endorfiinit pilviin.

Ihminen näkee silmillään kodittoman juopon. Minä näen entisen toimitusjohtajan jonka firma meni alta, sen myötä vaimo jätti, lapset käänsivät selän. Mies muutti kadulle. Siellä hän näkee elämänsä kaaren, teot - miksi näin kävi. Katuuko hän? Oppiiko hän? Muuttaako hän käytöstään? Miksi näin kävi? Kohtalot voivat olla surullisia. 

Se on mielestäni aihe josta kirjoittaa. Elämä potkii minua jatkuvasti. Siitä huolimatta, että ojennan käden ja autan, jossain on joku, joka on valmis nyhtämään tyhjäksi, vaikka kuinka kertoisin omaa nyyhkytarinaani. Ellei rahallisesti, niin henkisesti. Koska ihmisluonne voi olla peto. Pummi voi nyhtää sinut tyhjäksi, mutta joku pummi taas antaa sinulle vastalahjaksi jotain. Lämpimän hymyn. Sanoo kiitos tarkoittaen sitä todella. Silloin sydän täyttyy rakkaudesta. Lämmin aalto läpäisee rinnan. Auttamisen ilo tuntuu hyvältä. Tarkoittaa se ihan mitä tahansa elämässä.  On oltava myös tietoinen, ettei jää euforian tunteeseen kiinni, sillä joku nähdessään sen, voi tarttua tilaisuuteen käyttää sitäkin hyväksi. Haluan kirjoittaa siitäkin. 

Avaat oven toiselle. Toinen suuttuu siitä. Hän osaa kyllä avata oman ovensa. Toinen on hämmentynyt –  miksi sinä pidät ovea auki? Kiitos, hän sanoo hämmentyneenä. Annat tietä autolla ajaessa, näet toisella hymyn ja hän kiittää –  toinen katsoo suoraan eteensä, eikä koe tarvetta kiittää. Hän kokee sen oikeudekseen, kyseessähän on suojatie. Siitä ei tartte kiitellä. Se on hänen oikeutensa. Yksi ei ajattele, kunhan vain kävelee. Ehkä nenä kiinni puhelimessa. 

 Kiittäminen tuo ihmisten välille lämpöä. Kiittämättömyys tuo kylmyyttä. Olen valinnut lämmön ja saanut itselleni niin paljon hyvää.

Mietin paljon ihmisarvoa. Miksi toiset saavat ja toiset eivät. Mikä tekee meistä eriarvoisia ja miksi? Miksi toiset vain ottavat ja toiset antavat. 

Näen omalla tavallani maailman. Se on hyvin kaunis, kaiken sen rumuuden takana. Ensimmäisessä romaanissani käsittelen paljon ammatteja. Esimerkiksi lähihoitajaa, autoasentajaa, kokkia. Maanläheisiä ammatteja. Ehkä se tulee siitä alitajuisesta tittelipuheesta jota olen kuunnellut läpi elämäni. Täytyy olla titteli ollakseen arvokas tässä maailmassa. Eipä se niin ole, se riippuu vaan siitä – kuka katsoo asian olevan näin. Minä en taida tittelikatraaseen kuulua. Olen siitä ulkopuolella. Se on selkeästi henkinen juttu. Se titteli. Vaikka minulla on ammatti, olen äiti ja vaimo. Tärkeimmät tittelini. Silti en koe tätä tittelipuhetta itsessäni. 

Toiveeni olisi tuoda rumuuden ja kiukkuisten tunteiden seasta kauneutta maailmaan. Sillä ihan oikeasti maailma on täynnä kauneutta. Aivan älyttömän paljon, mutta ihminen jos elää keskellä rumuutta –  on kauneutta vaikeaa löytää.

Oma suhteeni asunnottomuuteen käynnistyi nuorena risteilyllä. Hölmönä menin pojan perässä ulos laivasta. Tallinnan satamassa oli vanha hylätty koulurakennus ilman ikkunoita. Poika katosi, eksyin. Kävelin taloon sisään, jonka lattia oli aivan täynnä muovipusseja. Se oli iso halli. Minua vastaan tuli Venäläinen huumediileri, joka osoittautui avuliaaksi kaveriksi. Muistan hänen mustan nahkatakin vieläkin. Hän vei minut talon taakse ja löysin pojan, joka oli kodittomien kanssa lämmittelemässä käsiä palavien tynnyreiden edessä. Minussa heräsi jotain, jota en ymmärtänyt. 

Minut tuomittiin sanoilla, kehonkielellä, silmien pyörityksillä ja tuhahduksilla armottomasti lähes joka kerta kun kerroin tätä tarinaa. "Olet hullu, sua olisi voinut sattua!". Niin olisi. Mutta jostain syystä ei sattunut. Kokemukset muovaavat ihmistä. Minua se muovasi, todella.

Mikä heidän tarina oli, mietin? He olivat ystävällisiä, puhuivat Viroa - en siis ymmärtänyt, mutta pojalle antoivat kaulakorun. Osoittivat lämpöä ja kiitollisuutta.

Muutama vuosi sitten kävelin makkaratalon edestä rautatientorilla ja koditon mies kysyi saako hän pari euroa, että saa viinipullon. Annoin. Minulla oli pari kolikkoa taskussa, rahaa kun ei juuri enää mukana kulje. Seuraavaksi lauma kodittomia ympäröi minut. Yksi tuli kädet levällään luoksemme "Olen Suomen kuuluisin koditon"! En ymmärtänyt ja jatkoin matkaani, olin jo melkein myöhässä ystäväni tapaamisesta. Hetken päästä Tv:stä tuli Arman Alizadin dokumentti kodittomista. Siinä hän oli tv:ssä. Suomen kuuluisin koditon. 

Olen pyrkinyt omat vaatteeni viemään kodittomille, silloin kun kykenen. Isän vaatteet veimme kaikki. Ne jotenkin kuuluivat heille. Minua kiinnostaa se aihe. Ilmeisesti se kulkee geeneissäni. Auttaminen kuitenkin on oltava omaehtoista. Ei voi polttaa itseään loppuun. Empaatikoilla on taipumusta siihen. Joku voi sanoa "Niin sinä kovasti lupasit auttavasi, mutta et sitten auttanutkaan". Omat rajat on tunnettava auttamisessa. 

Isän kuoleman jälkeen, sain kuulla hänestä paljon tarinoita. Hänellä oli vene kaivarissa nuorena 60- luvulla ja siihen aikaan, ei lukkoja ilmeisesti ollut. Hän majoitti kahta koditonta veneessään. Heillä oli diili. Kodittomat vahtivat venettä ja saavat nukkua siinä, mutta kun isä lähtee viemään äitiäni ajelulle, silloin täytyy lähteä. Kerran isä ei sitten raaskinut heitä häätää pois, vaan he tulivat mukana. Jos kerran isäni on ajatellut heitä näin, se on silloin omissa geeneissäni. Autan kun pystyn. Omilla ehdoillani.

Enää ei ole niitä silmien pyörittelijöitä vaan yksinäisyys on asettunut minuun. Yksinäisyydestä on tulossa voimani. 

Ei pääse enää silmien pyörittelijät ihon alle. Sillä olen kääntänyt jo selän, ennen kuin näen silmiä. Olen löytänyt itseni. Kun löytää itsensä, sen voima voi olla valtava. Minulle se on. 

Ihmiset haluavat olla esikuvia. Minäkin, mutten haluaisi että minuun tartutaan. Että kukaan kopioisi tai muutakaan. Siihen taas en voi vaikuttaa. Mutta itse voin olla tarttumatta muihin. Yritän siksi kiivaasti löytää oman ääneni. 

Olen opetellut kehonkieltä. Kun olen saanut omat tunteeni kuriin – voin kanavoida kiukkuni kauniisti. Vaikka minusta on tullut taas onnellinen, maailma on edelleen täynnä surua. Ja en oikein tiedä mitä se onnellisuus täysin on, se kun voi olla hetkittäistä. Hymy ja ystävällisyys on ilmaista. Viha ja mökötys on kallista. 

Maiju

Yksinäisyys äitinä

 Kuka olen seassa muiden?

Harmaa maa

En tiedä miksi synnyin tänne, 

maahan niin kovin harmaaseen.

Miksi annettu ei alkua kauniimpaa,

kasvaa seassa muiden.

Leikkiä kanssa onnellisten,

lasten ilosuiden.

Sen sijaan sain seurata katkeroituen,

ihmisraunioiden elämää.

En voinut iloita elämästäni, 

sillä se naamioitiin itserakkaudeksi.

Piilotettua herkkyyttä,

rikkinäisyyttä, haavoitettuja sieluja,

varkauksia, väkivallan satoa. 

Oli perheeni turvallinen, 

mutta tienneet ei, 

mitä jälkiä tää maa jättää minuun, 

pienoiseen.

Herttainen, 

voimakastahtoinen, 

pelottavan tunteellinen.

Kun avasin vähän sisintäni, 

se ärähtäen painui sisuksiinsa.

Oli hauska elämäni lopulta ja rellestävä, 

mut äidiksi kun kasvoin alkoi pelko ja hätä.

Se vannotti ettei lapseni kasva pelossa siinä,

katkeroitumisen tiellä.

Missä minun maailmaani murjottiin.

Olin hauska kaikkien kaveri, sillä suojasin sisintäni.

Turpaan tuli kerran tai pari, sitten kasvatin kuoreni.

Vedin puoleeni kuorisia,

unohtaen sisimpäni.

Nyt seison vahvana kynnyksellä, miettien parasta meidän, 

en kuuntele enää ohjauksia; halventavia muiden. 

Nyt ymmärrän, et teen mielelläni hyvää,

mut velvollisuuteni ei ole kanneksia, 

kenenkään syvää.

Haavoja on toki kaikilla,

mut minä hoidan minut. 

Hoida sinä sinut.

Olen huutanut apua, 

eikä sitä kuulla.

Ehkä tää on kohtaloni,

hiljaa sitten kuolla.

Kovin olet dramaattinen, 

sanovat sitä halveksien.

Ehkä se on oltava, 

ette muuten näe sitä.

Siks tuntuu välillä niin yksinäiseltä, 

kun kukaan ei näe ajatuksieni sisään.

Maiju Ahola

Minussa virtaa Itä-Helsingin juurien voima. Dramaattisesti ilmaistuna. Aikanaan siellä asuessani, ei tarvinut kuin kertoa mistä olen ja minut lokeroitiin jo. Jos asui Helsingin keskustassa – ajatteli minut lähiö-ihmiseksi, räkäposkella seiniä potkivaksi alkoholistiksi. Kai minä sitäkin olin, silloin nuorena. Kontula, asuinalueena on tuonut sisälleni taiteen. Ponnistaisinko niin vahvoista tunteista ilman sitä. Kontula ei ole enää se, jossa itse kasvoin. Silloin siihen elämänaikaan – niin paljon näin ja koin elämää. Rajuja kohtaloita, en niinkään onnellisia perheitä, vaikka toki niitäkin oli. En oikeastaan oppinut mitä on onni, sillä kannoin kaikkien tunteita. Tunteista vapautuminen, niiden pois työntäminen jätti pitkäksi aikaa aukon sisimpääni. Tilalle tuli yksinäisyys. Kuka minä olen nyt? Kuka oikeasti olen? Pohdin. 

Lapsieni kanssa kuljettiin läpi rankat tunteet. Oletan, että meidän juurien myötä oli tarttumapintaa kaltoinkohtelulle. Ehkä ihmisen sisällä oleva peto tarttui tunteisiin, jotka meistä huokui. Meidät on haluttu nujertaa. Usein. Lapseni on haluttu. Kaksosien väliin on tungettu nyrkein ja tukistaen, kiusaten, mollaten, manipuloiden, huijaten. Oli myös minulla tällaista vahvaa kokemusta kontulan ajoista. Mutta nämä eivät tapahtuneet kontulassa, vaan lintukodossa.

Kuka on ystäväsi? Millainen on hyvä ystävä? 

Olen kysynyt kysymystä monesti. Vanhempina joudumme kysyä kysymyksiä. Onko meillä arvoja? Ystävä ei ikinä käännä selkää, jätä sinua pulaan. Kerro tai korosta heikkouksiasi. Se oikea ystävä, jolle voit uskoutua. Sillä jos löydät ihmisen joka kuuntelee sinua, kun kerrot tarinaasi – voit löytää sisältäsi vahvuuksia, joista et edes tiennyt. Jos ystäväsi on petturi, kasvaa sydämen päälle kuori.

Oliko meillä sellaisia kun elämäämme itse vaelsimme? Kysyin. Seikkailijan luonteeseen kuuluu pelottomuus ja muiden pelottelun kuuntelu. Sinä haluat kokea elämää, muut haluavat nujertaa, kertoa kuinka hullu olet. Jos et usko, he varmasti kertovat kauheimmat tarinat, mitä tietävät. Toisaalta ihan hyvä, olenpahan sitten valmistautunut kun pahin tapahtuu. Vai tapahtuuko se pahin? Olisiko se illuusio? Ulkopuolisuuden tunne, se on itselleni tunteista vaikein.

Opettajan minulle sanomat sanat, kun sain syvän haavan sormeeni. "Jos et nyt lähde polille, siitä voi lähteä sininen viiva sydämeen ja sinä KUOLET! Sain kuoleman pelon jo ennen tätä. Siihen oli helppo tarttua. Mietin sormeni kanssa, kuolenko nyt? Miltä se kuoleminen sitten tuntuu? Vai olisiko kysymys: miltä eläminen tuntuu? Elätkö, vai oletko jo kuollut ennen kuin ehdit oikeasti kuolla?

Sain äitiyden myötä avukseni meditaation ja rakastavat ihmiset, rakastavat sanat. "Olet hyvä tuollaisena kuin olet, sinä riität". 

Uskallatko rakastaa itseäsi ja antaa sinulle itsellesi hyvää

Jos ääni jolla sinulle puhutaan on aina uhkaava ja kova, voiko silloin oppia rakastamaan itseään? On herkkiä naisia ja herkkiä miehiä. Herkkyys ilmenee eri asteisena, eri muodoissa. Siksi siitä on tehty kirosana, ainakin minun mielessäni –  muita kuunnellessani. Muiden vanhempien kanssa jaetut kokemukset, sekä oman kohtalon läpi käyminen toi kauhun. Mitä jos lapsilleni käy kuin minulle. Lapseni ovat vahvoja. Yllättävän vahvoja. He ovat kestäneet raivoni. He ovat kestäneet kurin ja kavereiden pois työntämisen. Kun päälle kaadetaan samaan aikaan kuolemista tulevaa luopumista ja irtipäästöä ja lapsien elämään tulee samaan aikaan kipua –  on vaikeaa erotella manipuloivaa rakkaudesta puhuvaa, positiivista tyyppiä, jonka energiat ovat kaikkea muuta.

Kun lapset ovat kasvaneet isoiksi ja näet etäisyyden päästä elämän tapahtumat, ajattelet. Huh, selvittiin. Lapseni selvisivät, minä selvisin. Vaikka ranteita viilleltiin, itsemurhia pohdittiin –  olemme silti hengissä. Vaikka saimme snapchat viestejä ja nyrkkiä. Jos lastani lyödään, minua lyödään. Jos kuulisin vielä yhdenkin vähättelyn, repisin tukat irti päästä. Kaikkien päästä. 

Mutta tänä päivänä ei mennä oven taakse, vaan uhataan rikosilmoituksella. Äitinä tiedät poliisien watsapp numerot, eri sovellukset. Pelkäät, itket, karjut. Kysyt miksi minulle käy näin? Muut elävät omaa elämäänsä, eivätkä näe hätää jota käyn. Vaikenen. Vähättely on ihmisluonteen keino painaa tunteita alas, lepytellä. Joskus tuli laimenee, mutta se silti jää kytemään muistoihin, jos asiaa ei käsittele. 

Minun olemuksessani, myös lasteni olemuksesssa on jotain sellaista, että ihminen haluaa nujertaa sen. 

Siksi olen saanut monien sana-oksennukset päälleni. Monta kertaa. Aikuisena, työpaikoilla. Missä kuljenkin. Nostan kädet pystyyn. Oksentakaa sinne omiin kurkkuihinne takaisin. En vastaanota enää anteeksipyyntöjä, vaan haluan nähdä sen käytöksessä. Anteeksi on vain sana. Se on tärkeä sana, mutta sitä pitää osata käyttää oikein. Nöyrtyä sanan edessä. Tarkoittaa sitä oikeasti. 

Kasvata lapsistasi rakastavia ihmisiä, hyviä ja oikeudenmukaisia. Kerro silti, ettei kaikki ole sellaisia.

Vanhassa ajassa asiat käsiteltiin nyrkein. Tässä ajassa sanoin. Niin moni lapsi lyö, kuristaa, potkii, puree. Aikuiset siinä sitten käyttää sanoja. Meidän pikku Pirkko nyt on tällainen. Me emme sano lapselle ei, jotta lapsi oppii sen itse. Tai vaihtoehtoisesti, meidän lasta saa kurittaa. Nämä ovat väärin ymmärrettyjä sanoja.

Toinen vanhempi kertoo minun olevan vapaan kasvatuksen vanhempi, koska annan lapseni kiivetä puuhun. Aikuisena luotan lapseni tasapainoon. Vapaasta kasvattajasta käytetään halventavia sanoja, eikä taideta ymmärtää yhtä viisautta: "Joka toista haukkuu, on ite!" 

Vanhemmat ovat pulassa omien lapsiensa kanssa. Tässä ajassa, jos olet kylmä ja kova vanhempi, voi käydä huonosti. Varmasti meidän nuoruudessa on voitu lapsien kanssa puhua oikeilla sanoilla, meidän ajassa ei voi. Sillä maailma on auki lapsillemme eri tavalla kuin meille oli. Me leikimme niillä kuuluisilla käpylehmillä. He katsovat netistä, eri sovelluksista eri juttuja. Heillä on todelliset taistelupelit. Meillä oli He–Man ja figuurit.

Vanhempi on jotain mieltä, "Meidän lapset saavat tehdä vain sitä ja tätä, he kun ovat niin hyviä ja muita auttavia ja kunnioittavia –  kunnon kansalaisia. Ei meillä vaan ole tuollaista, kuin teillä"

Ja kun selkä kääntyy, lapsi vetää eri vaihteen päälle. Alkaa kovanaaman elämä. Vedetään viinaa ja manipuloidaan aikuisia. "Mutta kun tilastot kertovat, että alkoholin käyttö on vähentynyt nuorison keskuudessa." sanotaan sinisilmäisinä. Juu, mutta huumeita ne nykyään saavat helposti. Kertoi poliisi. "Voi nuo meidän kullannuppuset ovat niin hyviä ihmisiä, he kun ovat valveutuneita kansalaisia –  hälyttävät heti apua kun näkevät vaaran." Nuo kakarat ovat vain itse aiheuttaneet kyseisen vaaran. He sitten saavat aikuisilta kiitosta ja kunniaa, hymyilevät leveästi. Sankarilapset. Tulevaisuuden narsismi kukoistaa. 

Voi että, tiedättekö kuinka olen pelännyt kasvattavani narsisteja. Huh. Maailmani on kuin iso tunteiden viidakko. Ja sitten tämä lasten keskuudessa, aikuisilta peritty arvopuhe. Kuka menee parhaimpaan kouluun, saa isoimman palkan. 

Sitten, ymmärrät (sinisilmäisyydestä luopuessasi) –  niin aikuiset kuin lapsetkin ovat omien lasteni elämässä hyviksiä ja pahiksia. Opettaja on hänkin ihminen. Niinkuin ovat lapsetkin, eri kohtaloiden muovaamia raakileita. Niinkuin mekin. Joka ikinen. Miten me hoitaisimme vääryydet kunniakkaasti, rakkauden täyttämänä. Sillä lietsominen on nähty, siitä seuraa vaan tulinoro ja räjähdys.

Jos kuuntelet maailmaa. Siitä on tullut positiivisuuden viidakko. Jopa he, jotka eivät tiedä mitä on positiivisuus, osaavat kyllä kopioida positiivisia sanoja –  sanaa sanan perään. Ei, en ole katkera. No ehkä vähän. Mutta nyt on minun äänen aika tulla esiin. Nyt tässä ajassa on kuunneltava kemioita. 

Yksinäisyys tulee siitä, kun kerrot hädästäsi –  se tyrmätään. Sinua ei ymmärretä. Luulet vain. Tiedät olevasi oikeassa, kaikki vähättelevät. Kun sitten itseltäsi valuu voimat viemäriin. Saatat kuulla "Miksi et ilmoittanut, miksi et kertonut?Meille pitää kertoa, ei me muuten tiedetä" Juuri siksi, kasvatin oman näkemykseni maailmasta. Ja pysyin hiljaa. Kun tuli oikeat ihmiset elämääni, aloitin kertomisen ja asioiden ääneen puhumisen. Yhtäkkiä minua uskottiinkin. Enkä tiedä miksi.

"Hyvä ihminen puuttuu asioihin, mutta jos itseltä puuttuu auktoriteetti ja ihmiset eivät usko sinua. Voitko todellisuudessa tehdä yhtään mitään? Revi omat lapsesi pois huonosta seurasta ja kasvata heistä reiluja, kunnollisia ja hyvän itsetunnon omaavia kansalaisia. Kun maailmassa joutuu kohdata heitä, jotka eivät tunne valtaansa, olet sitten silmät auki ja tiedät miten toimia"

Yksinäisyys on valtavan hieno tunne, jos osaa ottaa sen positiivisen voiman käyttöönsä. Yksinäisyys voi masentaa, mutta se myös tekee sinusta uniikin, voit löytää voimia sisältäsi –  kun kukaan ei häiritse kanavaasi. Siksi on hienoa olla omien ajatuksien kanssa ja kirjoittaa omia tunteitaan auki. 

Rakastan itseäni, rakastan ajatuksiani. Jos vihaan, se on minun oma vihani, viha toimii moottorina. Jos satutan, satutan vain loukkaantunutta egoa. Jos nämä sanat aiheuttavat kipua. Älä lue. 

Mutta käsittele tunteesi. Älä osoita muita syyllisiä sormella, vaan mieti mitä tunne aiheuttaa itsessäsi. Miten voit oman osuutesi kantaa, vastuusi. Miksi reagoin, mihin tämä minussa osui? Tätä kysyn itseltäni usein.

Tänä päivänä tarvitsemme reflektointia. Paljon! UGH! Ainakin minä tarvitsen. 

Minussa heräsi kiukku opettajan vahinkonumeron takia. Erityistuen omaava lapsi loistaa taiteissa, hämmästyttävä lahjakkuus. Kuviksen numero oli päättötodistuksessa kutonen. Hups se oli vahinko, oli tarkoitus olla kasi. No kun lapsi arvioidaan muunkin kuin töiden perusteella. Koulussa kun on nämä arviointikriteerit. 

Opettaja kertoo oppilaiden taide-suunnitelmaa paskaksi. Ja sitten kertoo numeron olevan vahinko. Kävi ilmi sitten, että muidenkin oppilaiden numerot olivat väärin. Myös toisen tyttäreni. Jos en olisi huomannut ja jos meillä ei olisi kaksosia, olisi monen oppilaan todistukseen painettu väärä numero. Ehkä opettaja oppii tästä jotain. Toivottavasti. En tiedä oliko tuo numero liian myöhään koululla, mihin lapseni haki. Mutta koulupaikka jäi saamatta. Arvaatte varmaankin, että tunnen nyt aikamoista pettymystä. 

Päivitetty 18.6.21

Maiju

Autenttisuus

Miten aito sitä uskaltaa oikeasti olla?

Ole rehellinen ja aito. Tuo oma osaamisesi esiin. Tee sitä ja ole tätä, ole vähän enemmän. Klomps. Kaaduin. En riitä. Maailman vaatimukset voivat olla hurjia. Olen se tyyppi, joka ei tiedä mikä se haluaa olla isona. Vieläkään. Kohta on jo neljäkymppiä täynnä. Jollekin olen sikavanha, toiselle olen taas niin nuori, että elämää on vielä paljon edessä. Toiset loukkaantuvat, kun edes puhutaan iästä. Olen vanha sitten, kun lopetan elämästä. Eikö? Nuoruuden määritämme itse. "Kirjoitukseni saattavat provosoida, ei sovi siis herkimmille. "

Olen se tyyppi, joka lapsena ja nuorena keskittyi ihan kaikkeen muuhun kuin itse haluamiseen ja uratavoitteisiin ja rennosti lauleli liplattaen menemään ja samalla ehkä vähän ärsytti muita. Halusin kyllä paljonkin, mutta en saanut - joten lopulta tukahdutin tämän piirteen. Ainakin se siltä tuntui, sillä niin paljon törkeyksiä sitä ympäristöstään kuuli. Työtä pitää tehdä. Se tämän maan pitää ryhdissä. Jos olet työtön –  häpeä sinä kurja. Mene töihin, sillä tekijöille töitä löytyy. No. Kerron sulle. Ei aina löydy. Ei vaikka tekisi millaisen hakemuksen. Ei edes ennen koronaa. Ei ole ilmaista rahaa. Ei ole, eikä ilmaista lämpöäkään, tunteista tulevaa myötätuntoa? Tällaiselta se joskus tuntuu, varsinkin rahan ollessa kyseessä. Päättäjät tekevät virheitä. Opettajat tekevät virheitä. Jos et ole sopiva muottiin, voit joutua joko silmätikuksi tai syrjityksi.

Tuleeko arvomme tosiaan tittelistä, siitä kuinka hyvä arvosana meillä on ja kuinka suuriin saappaisiin astumme? Onko valta silloin arvomme? Mitä jos vallan saappaisiin pääsee ihminen, joka ei tahdo kuin valtaa? Joka sieltä kepillään kertoo kuinka hän on se joka on oikeassa. Vanhemmuus on tässä asiassa valtavan suuri opettaja. Pieni lapsi kun ei tottele negatiivista auktoriteettia. Kun kasvattaa lapsia, voi löytää omat arvonsa. 

Voiko kaikkea mitata rahassa? Jos aina istuu rahakirstun päällä, lukko tiukasti kiinni –  tuleeko silloin kuin Roope Ankaksi? Tiukkapipoiseksi ja ankaraksi kitupiikiksi. Ui omissa rahoissaan. 

Mutta raha kyllä tuntuisi määrittelevän meidän arvoa ihmisenä. Raha ja tittelit. Onko näin? Opettajat kertovat koulussa oppilaille, että numerot eivät kerro arvoasi – elämä kentällä taas antaa erilaisen kuvan. Onko tuo raha vain se joka omaa elämääni jollain tavalla määrittelee? Sitä kun ei elämässä koskaan ole niin, että voin siinä uida. Lapset sanovat toisilleen ehkä vanhemmiltaan tai netistä kuulemiaan lamauttavia totuuksia. Otat suunnaksi elämässä olla hyvä ihminen ja tehdä asiat oikein ja lopulta, joku joka ei sinua tunne –  heiluttaa sauvaansa ja ottaa pois jotain sinulle kuuluvaa. Koska hän voi. Se aiheuttaa niin suurta pettymystä, raivoa ja kiukkua. Miten oikeus ei tapahdu?! Meidän perhe on kokenut tällaista nyt monesta suunnasta, se aiheuttaa itselleni raivoa. Purkaan sen kirjoittamiseen ja taulujen maalaamiseen. 

Tunteet kun kuumenee, ei välttämättä kukaan tiedä mikä on oikein. Elämä on kuin yhtä solmua. Silloin on vain luotettava. Sen olen oppinut –  jos ammattilainen arvostelee toista saman alansa ammattilaista, oli kyse mistä tahansa ammatista –  en kuuntele arvostelijaa. Tämä on ollut suojani elämäni sumuisessa myllerryksessä. Kun en osaa kaikkea, eikä tarvitsekaan –  kuuntelen kemioita. 

Mutta, mitäs jos olenkin jo autenttinen ja riittävä, ihan vain tässä ja näin? Ajattelen nyt. 

Olin aito, nuoresta tytöstä lähtien –  se altistaa haavoittuvuudelle. Antaa luvan ihmisille sylkeä naamallesi. Sillä oikeasti, ihmiset vain tallovat päällesi. Jos eivät nyrkeillä, niin sanoillaan. Pelottelevat. En uskaltanut sylkeä silloin takasin. Enkä koe olevani naamoille sylkevä ihminen. Toivottavasti sellainen minusta ei koskaan tulekaan. Muistathan lukijana että naamalle sylkeminen ei tarkoita aina kirjaimellisesti naamalle sylkemistä. Sitä roikkuvaa räkäklimppiä joka tulee kurkusta. Yök. 

Opin, että joka puolella on valheita. Lehtiinkin painetaan valheita. Ihmiset uskovat valheita. Minä uskoin. Ole kirjailija, saat valehdella ihan luvan kanssa. Niinhän ne moni "ei kirjailijakin" tekee –  ymmärtämättään.

Kun silmät aukeaa, naiivius katoaa. Se tekee kipeää. Ihmisen täytyy saada uskoa hyvään ja onnellisiin loppuihin, sillä elämästä tulee muuten tasapaksua sumua. Negatiivista tunteiden massaa. Olet vain täynnä raivoa. Huomaa, että nauramisen on jättänyt menneisyyteen ja tilalle on astunut vakavuus. Onneksi naurun voi palauttaa. Onneksi. Ilman naurua olisi luonto harmaa ja ihmiset synkkiä ja mustavalkoisia.

Opin itse. Älä lupaa, mitä et voi pitää. Älä usko mitään. Se oli vaikeaa. Muista kyseenalaistaa kuulemasi. Ja kun näin teet, yritä silti sulautua joukkoon –  löytääksesi äänesi. Sillä ainakin minä tarvitsen muita ihmisiä ja muiden tukea elämäni askelissa, vaikka egoni kuinka yrittäisi väittää muuta. Olen syntynyt tähän maailmaan ollakseni muiden ihmisten kanssa, sekä olla osa tätä maailmaa –  osa luontoa. Ihminen on hyvin pieni olento maailmassa. Hyvä tavoite on olla hyvä ihminen ja tehdä hyvää maailmalle. Itseään ei kannata kuitenkaan menettää maailmalle. 

Meillä taitaa kaikilla olla omat taistelumme, joita muut eivät edes näe ja ymmärrä. Muita voi ymmärtää, mutta heidän tunteet ovat heidän, minun tunteet ovat minun. 

Maailma on täynnä sanahelinää. Lupauksia. Myyviä puheita. Kaikenlaista turhuutta. Muiden vikojen korostamista. Se on kuin iso kaislikko, et näe eteesi. 

Ihan syvästi, rehellisesti olla aito. Näyttää oma likainen koti, kestää tuntemattoman ihmisen arvostelevat silmät, tuntea pahaa puhuvien ihmisten halveksinta. Kuulla olevansa jotain, mikä ei kelpaa muille. Olla synnytyksen jälkeen mallinmitoissa, jos et ole –  olet lihava. Vieläkin! Miten voit olla noin lihava, synnytyksestä on kuitenkin kuusi päivää, sanottiin? "Kuka on muka noin sinulle sanonut, kamalaa." Ei sillä ole merkitystä, mutta sillä on –  miten sanoilla sanotut haavat itsessään parantaa. Kun sinusta tulee äiti, voit joutua muiden äitien kohteeksi. "Kuinka paljon huonompi oletkaan kuin me muut." Taistelukenttä. Äitiys opetti minut yksinäisyyteen, siihen ajatukseen, että olen riittävä, juuri näin. Muut pitäkööt tunkkinsa. 

Kun on herkässä tilassa, sanat satuttaa. Ne menevät syvälle. Oi että. Mutta sitten, kun muista äideistä muodostuukin yllättäen oma tukiverkostosi, se on valtavan suuri - onnellisuutta ja yhteenkuuluvaisuutta herättävä tunne. Suuren suuri rakkauden aalto, jota voi olla jopa vaikeaa ottaa vastaan, sydämen edessä kun saattaa olla jo muuri. Me haluamme kasvattaa yhdessä, meidän lapsistamme onnellisia –  elämäänsä rakastavia, terveen itsetunnon omaavia tyyppejä. Jokaisen vahvuudet otetaan huomioon ja heikkoudet puhdistetaan, parannetaan. Sillä vahva ihminen tuntee varjonsa, tietää missä hänen tulee käytöstään parantaa. Lapsethan ne tänne jää, kun me täältä lähdetään. Heidät kannattaa kasvattaa vahvoiksi, muita rakastavaksi - ei muita jalkoihin talloviksi! 

Sitkeyttä ja sisua

Miten selvitä kaikesta, sillä edellisetkin ovat selvinneet? Miten selvitä tunteista, jotka satuttaa? "Älä valita." Sanotaan usein. Valittaminen on väärinymmärretty sana. Kun vaatimukset kohdistuvat sinuun ja yrität sinnitellä ja selviytyä. Kuulet jatkuvasti itsestäsi olevasi vääränlainen. Silloin tulpat korviin ja eteenpäin. Maailma puhuu, aina. Selän takana puhutaan. Aina. Ihmiset ovat sellaisia. Mutta taito on olla kuulematta. Tunteet täytyy purkaa, sillä jos ei saa siihen lupaa, ne kytevät sisällä. 

Mutta, se on juuri niin että liika valitus karkoittaa ihmiset. Kaikilla kun on ne omat taistelut käytävänä. Miten kannat vastuusi ja myönnät virheesi, kertoo sinusta ihmisenä paljon. Niin hyvässä kuin pahassa. 

Vaativuus. Kova maailma. Olet niin herkkä. Sinut on tehty sokerista. Kuka näitä syytöksiä sormella osoittaa, piilottaa taakseen aina oman kivun. Häntäkin on osoitettu, häneltäkin on vaadittu –  hänhän vain siirtää sen nyt sinuun. Ei näe omia sokeita pisteitään. Eikä hyväksy omaa herkkyyttään, eikö niin?

Vaativuus ei ole aina huono asia. Mutta liika vaativuus uuvuttaa. Siinähän tarvitaan sitten erottelukykyä nähdä, tuntea ja ymmärtää. Missä kohdissa on vaativa, missä voisi höllätä. Antaa itselleen armoa. Antaa myös muille, sillä muut eivät osaa kuin me. Silloin täytyy opettaa, ei olettaa.

Kun ihmiset arvioivat ulkoisten asioiden perusteella olemustamme, arvottavat silmiensä kautta –  sanat menevät syvälle, jättäen valtavan haavan. Haava aiheuttaa kipua, kiukkua, puolustautumisreaktioita. "miksi en sanonut takaisin". 

Raflaavat tekstit myyvät

Kun tunteensa on käsitellyt ja sanotut sanat kohdannut, ne muuttuvatkin vahvuudeksi. Jos vain jaksaa ottaa katseen kohti valoa. Eli jaksaa uskoa hyvään. Esimerkiksi, minulle sanottiin että olen tyhmä, kun en lue lehtiä. Suojelin itseäni siltä pahalta, joka niistä huokuu. Silloin niissä luki sodasta ja murhista. Omat sotkut oli selvitettävä, sillä ne aiheuttivat valtavaa reagoimista. Mutta nyt. En tiedä. Bring it on! No ei. En lue sodasta. Miksi lukisin. No oikeastaan, lopulta sain kuulla, että sinnehän painetaan valheita. Mitä raflaavampi ja pelottavempi teksti, sitä enemmän se myy. Manipulointia käytetään kaikkialla. Suosittelu ja manipulointi ovat kaksi eri asiaa. Mutta jos erottelukyky uupuu, on vaikea tietää mikä on totta. 

Rakastan tasaista elämää, ilman voimakkaita tunnevirtoja. 

Mutta haluan kirjoittaa niistä. Ihmisyyden kiemuroista. 

Opin itsestäni ja omista kiukun tunteista –  muut eivät näe kiukkuani kiukkuna. Vaan se voi olla heille normaalia puhetta ja sekös se vasta ärsyttää tai ärsytti joskus, kun en vielä tuntenut omaa reagointitapaani. Nykyään.. En tiedä. Olen ehkä sinut jo kiukkuni kanssa.

Mietin tässä yhtenä päivänä, mikä onkaan tavoitteeni kirjoittamisessa. En halua ymmärtää pahuutta, enkä antaa ääntä pahuudelle. Haluan ymmärtää ihmistä joka on hyvä, mutta elämä koettelee. Ne ovat minun sankaritarinoita, joista haluan kirjoittaa. Olen opetellut tuntemaan ihmistä aina, sillä pohdin paljon. Se on osa minua ja aioin seistä pohdiskeluideni takana. Toki muutan mieltäni, se on selvä. Sillä en voi tietää mistään mitään, sen olen oppinut – jos ihmistä kuuntelen. Ah kaikenlaiset sankaritarinat, joissa hyvä voittaa pahan –  Thor, ukkosenjumala! Oijoijoijoijoi!

Jonain päivänä kirjoitan fantasiakirjan jonkinlaisesta sankaritarinasta. No joo, tämähän kuulostaa lupaukselta, eli en kirjoita –  vaan haaveilen sellaisen kirjoittamisesta.

(Kirjoitusta on päivitetty 14.6.21)

Menin askeleen eteenpäin romaanini kanssa. Sain sen jopa auki, sekä tiivistettyä paria osiota. Nyt ymmärrän, että siellä on aikajanat miten sattuu. Niitä täytyy hioa. Kyllä se vielä... Kiitos ihanan lukijan, joka jaksoi lukea loppuun, olin siitä erittäin positiivisesti yllättynyt. Ehkä sitten jaksan itsekin, enkä koe siinä asiassa olevani täysin yksin. Kirjoittaminen on oikeasti yhtä helvettiä. Mutta silti niin ihanaa! Koska se on se oma ytimeni, joka pyrkii ulos. Vaikka se voikin naurattaa, ärsyttää, ihmetyttää, hämmentää. Niin se olen silti minä. Ei ole helppoa olla oma itsensä. Ei todella. Siksi valitsen tarkkaan kenen seurassa olen. Etten lähde laukalle ja muokkaa itseäni muiden mieliksi. Herkälle helposti käy niin. 

Koska herkkä tuntee vahvasti. On ihanaa olla herkkä.

Maiju

Kirjoittaminen on niin helppoa

 Määrittele helppo

Niinkuin moneen muuhunkin asiaan, niin myös kirjoittamiseen kohdistuu vähättelyn siemen. Näin olen lukenut. Tämä jäi mietityttämään. 

"Se on niin helppoa", luullaan. Kaikki on aina helppoa pinnalta katsottuna. Mutta voiko mistään sanoa mitään, ennen kuin on itse asian läpi käynyt? Olen lukenut ja kuullut, että kirjoittajan työtä vähätellään. Minua ei ole vähätelty. Mutta valmistautua pitää siihenkin. 

Toisaalta, se näyttää helpolta –  mutta se on kaikkea muuta kuin sitä. Sitä tehdään työelämän ulkopuolella, päivän päätteeksi tai ennen sitä.

Miksi kirjoittaminen on vaikeaa? Koska tunteet voivat olla tosi kovia. Itse kun kirjoitan, hartiat voivat olla tulessa, vanne pään ympärillä. Tunteet heittävät laidasta laitaan. Silti voi olla, ettei tekstiä synny. Minulta syntyy tällaista blogitekstiä kyllä –  tarinaa onkin sitten jo vaikeampi keksiä. Jostain syystä valitsen aina vaikeimman reitin. Hah. Kait siinä on jonkinlainen oman itsensä ylittäminen ja voittaminen tavoitteena alitajunnassa. 

Kirjailijat eivät juuri tienaa. Tästä puhutaan monissa yhteyksissä. Siitä ei saa rahaa, niinkuin päivätyöstä. Apurahan hakemisesta en tiedä vielä mitään.

Raha tuntuisi olevan kuitenkin suuri arvotuksen mittari. Siksi olen kirjoitellut näin piilossa ensin, jotta voin sitten puhaltaa kaiken ulos. 

Moni pitää kirjoittamista ajan hukkaamisena, samoin kuin taidetta. Mikä on typerää. Ihmisille täytyy sanoittaa näitä juttuja, he kun tuppaavat muuten vähättelemään työtä. Työn tekemistä. Kaikkein suurin suu on heillä, joiden tulisi olla hiljaa. Puhun myös itselleni. Sisälläni asustaa joskus todella ankarakin ruoskan heiluttaja. Suorittaja. Kun liikaa suorittaa, kuormittuu. Sen piirteen kanssa saa tehdä töitä ihan tosissaan, se kun kulkee alitajunnassani, ohjelmointina. 

Haaveilen lastenkirjojen kirjoittamisesta. Mutten koe sen olevan vielä ajankohtaista. Tilasin kuitenkin mesenaatin kautta oppaan. Haaveilen tyttäreni kanssa yhteistyöstä, hän on käsittämättömän lahjakas piirtäjä. 

Onko kaiken oltava täydellistä?

Kirjoittaja joutuu ensin taistella irti mielensä lukoista, laittaa sanaa toisensa perään. Osata kirjoittaa virheetöntä, soljuvaa ja helppolukuista tekstiä, jossa lauserakenteet ovat kohdallaan ja kaiken lisäksi keksiä tarina. Vaikka virheet ilmeisesti ei ole ongelma, ne kun voi kuka vain korjata. Jäljelle jää silti kiinnostavan tarinan keksiminen ja sen läpi vieminen ymmärrettävästi.

Päähenkilöt, sivuhenkilöt, paikka. Pitää osata selvittää oikeat paikat, ajankohdat osua, osata kuvata miljöö, sillä lukijat ovat tarkkoja –  näin kuulin. He kyllä huomauttavat virheistä. Ja hyvä niin. Sanon nyt. Jokin aika sitten en olisi kestänyt huomauttamista. 

Tarinan täytyy olla kiinnostava, sillä muuten sitä ei lueta. Kirjoittajan täytyy osata olla autenttinen, sillä kaikenlainen tekopyhyys paistaa läpi. Kirjoittajan täytyy seistä tekstinsä takana, vaikka koko maailma ärjyisi ja reagoisi. Tämä on sitä vastuun kantoa. Jos kirjoittajalla on pelkoja, ne kannattaa kirjoittaa auki.  

Vai pitääkö osata mitään edellä mainituista?

Kirjoittajan täytyy osata kuvailla tunteita, ensin pitää myös itse kokea ne. Vai tarviiko? 

En tiedä? Kirjoittaa ne pitää silti osata, että välittyvät aidosti. Kaikenlainen 'pitää' sanominen on kuitenkin aika peukku alaspäin - juttu. Se vaan turhaan latistaa ja ajaa uupumukseen. Pitää ja pitää, pois kaikki pitää sanat. 

"Just go with the flow" 

Jos lähtee maailmaa miellyttämään, löytää kyllä itsensä uupumuksen polulta. Täytyy siis olla tosi itselleen, kuunnella milloin on hyvä aika ja milloin ei. 

Olen kuitenkin vielä jäävi puhumaan mitään kokemuksesta, olenhan vasta kaappi-kirjoittaja. 10 vuotta kaapissa ja vielä enemmänkin. 

Ihmiset ja lukijat tuovat sen todellisuuden esiin, sitten jos niin pitkälle pääsen. Vasta silloin voin puhua asioista syvällisesti. Nythän vain laitan sanaa toisen perään. Ja luulen tietäväni mistä puhun. 

Tämän blogin luominen on tehnyt jo pienen vanteen. En malta olla kirjoittamatta, silti huomaan vanteen jo kiristävän. On otettava välimatkaa. Itseni takia. Sillä tämähän on harrastus, ei työ. Toivon tästä tulevan silti työni.

Minulla on tavoite ja haave saada kustannustoimittajan kautta julkaistua kirja. Ai miksi? Siksi, että tiedän silloin kirjan olevan laadukas. Mutta, tiedän ettei asiat koskaan ole näin yksiselitteisiä. Sen on elämä kyllä opettanut. Olen pohtinut myös koulutuksia. Esimerkiksi Kriittistä Korkeakoulua olen seurannut vuosia, mutta vuorotyö on vähän estänyt –  sillä kurssipäivät sijoittuivat (ainakin ennen koronaa) viikonloppuihin. Avoimen yliopiston kursseja olen pohtinut, sekä Ahlmanin kirjoittajalinjaa. Saa nähdä. Yritin kaksi kertaa ammattikorkeaan markkinointia lukemaan, mutta en päässyt. Sanotaan, että näet kokonaisuuden vasta jälkeenpäin, miksi asiat ei mennyt niinkuin ajattelit tai yritit. Niin, en tiedä. Ainakin olen yrittänyt, silti minulle sanotaan ei. Siitä ei kyllä ole riippunut asiat. Olen alitajuisesti tavoitellut titteliä, sillä tiettyjä ihmisryhmiä kuunnellessani, vain tittelin omaavat ovat jollain tavalla mukamas parempia ja uskottavempia. Eli en voisi sen mukaan olla kirjoittaja, koska pohjana on vain ammattikoulut. Koulut eivät liity millään tavalla kirjoittamiseen. Mutta. Sitten. Kuulin ettei tartte. Sitä tässä itselleni yritän opettaa. Etten uupuisi. Minun ei tarvitse näyttää kenellekään yhtään mitään. Eikö? 

Silloin, kun on niinkuin minä kirjoittajana – tunteet käydään vereslihalle asti. Se on yksi persoonani haaste. Miten olla tuntematta, liikaa? Se on silti vahvuus. Ajattelen. 

Saako kirjoittaja palkkiota?

Lukeminen on vähentynyt, puhutaan. Se on muuttanut muotoaan, äänikirjoiksi. 

Ilmeisesti niistä kirjoittaja saa vielä vähemmän rahaa, kuin fyysisestä kirjasta. 

Fyysisestä kirjasta saa lainauskorvausta Sanastolta. 

Ääni- ja E-kirjoista ei saa. Eli kirjaston lainauksista tekijä saa pientä korvausta. Käy siis kirjastossa, autat kirjoittajaa. Eikö? Se on vielä ilmaista. Ajattele. 

Jos ei olisi kirjoja ja tv:tä, maailmassa olisi iso reikä. 

Toivottavasti joku viisaampi osaa minua oikaista. Varsinkin, jos kerroin edellä olevat asiat väärin. Milloinkaan lukemaansa ei kannata sokeasti uskoa, sillä kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa shaibaa. Asioista kannattaa ottaa itse selvää ja muodostaa oma näkemys.  

Miten tekijät tänä päivänä saavat palkkioita? He kun sen ison työn kuitenkin tekevät? Tänä päivänä puhutaan paljon henkisissä piireissä varsinkin, energian vaihdosta. On saatava reilu korvaus työstä. Mutta miten? Kun taustalla huutaa köyhien taiteilijoiden ääni –  hekin kuolivat köyhinä ja heistä tuli suuria taiteilijoita kuolemansa jälkeen. Miksi? Miksi tekijää ei arvosteta jo eläessään, sallita tekijälle oikeasti hyvä elämä, palkkio tekemästään työstä. Miksi oikeaa mestaria ei arvosteta, vaan ylikuluttaminen on tärkeämpää, sekä helppo ja nopea palvelu? Kiireisen ihmisen arvostamattomuus. Kaikki on saatava heti ja halvemmalla? Tämä lause pätee vähän niinkuin kaikkeen.

Kirjoittaja istuu koneellaan lähes päivittäin oman työnsä lisäksi kirjoittamassa tarinaansa. Aikaa voi mennä kauankin, ja siitä huolimatta vaikka olet ison työn tehnyt, kirjoittanut kokonaisen romaanin –  ei ole takeita saatko sitä julkaistua kustantamon kautta. Koskaan. 

Sille on helppoa naureskella, ulkopuolisen silmin. Pitää sitä hullun hommana. Hullun hommaa se tuntuisi olevankin, mutta on se vaan niin helkkarin hienoa. Ilman kirjoittamista, en olisi järjissäni.

Flown tunne on mahtava. Se on kuin leijuisit jonkinlaisessa kirjain/tekstitaivaassa, jossa sanoja vain virtaa mieleesi, kirjoitat ne ylös ja saat lisättyä niitä kokonaisuuteen. Se auttaa myös omassa elämässä, elämänhallinnassa. Ihmiset kun voivat olla aika tiukkoja tapauksia. Varsinkin tällaiselle herkkikselle, joita vahvemmat yrittävät polkea. Mutta mites se raha? Tuleeko sitä? Olisi naurettavaa sanoa, ettei rahaa taiteilijana haluaisi. Mutta silti uskon, että se tunne kun saa ensimmäisen kirjan käsiin, on silti se palkkio. Ei. Minulle ei riitä se, että teetän yhden kirjan vain itselleni hyllyyn. Sitä on moni ehdottanut. Haluan enemmän. 

Kun istuu päivittäin kirjoittamassa, edes vähän. Tuleekin stop! Mitä? Miksi? Pään ympärille kasvaa vanne, se kiristää. Vaikka kuinka yrität saada aivoja toimimaan, ne ei toimi. Ei tule mitään ulos. Tämä on se hetki, kun kamppailen itseni kanssa. Tiedän että täytyy poistua tekstin ääreltä. Aivot huutavat –  Lepotauko! 

En tiedä kauanko tuo lepotauko kestää. Se voi viedä kuukausia. 

Ajattele, jos meillä ei olisi kirjoittajia. Moni asia olisi tyhjää. Ajattele, jos meillä ei olisi tunteiden tulkkeja, sanoittajia, lauluntekijöitä, runoilijoita, kirjailijoita, käsikirjoittajia, bloggareita, taiteilijoita, musiikkia, vaikuttajia, näyttelijöitä jne. Miten monta tarinaa jäisi kertomatta. Tarinat tekevät ainakin minusta paremman ihmisen. Oma tarinani on vielä auki, niin paljon kysymyksiä, niin paljon tunteita. 

Jos olette yhtään huomannut niin maailmasta on tullut aika tarinan kerronnallinen paikka. Joka puolella pääsee lukemaan tarinoita. Ne ovat kuitenkin älylaitteilla. Tuntuu surulliselta, ettei kirjoja enää juuri paineta. 

Maailma on kuitenkin niin täynnä tavaraa, että ei kait niitä kirjoja enää hyllyihin mahdu. Vai mahtuuko? Omat aarteeni ovat vuona 1892 julkaistu, Otavan kustantama, Hermann Sudermannin kirjoittama ja Kaarle F. Rinteen Suomentama Surutar. Sekä noin puolen metrin levyinen rivi vanhoja kirjoja. Aarteita. Vuosilta 1887– 1940. Ei paljoa, mutta sitäkin arvokkaampia. 

Pääsisipä joskus kokemaan miltä tuntuu olla painokoneiden äärellä. Miltä se on tuntunut aikana kun maailma oli vielä pienempi. 

Joskus aikanaan lapsena siskoni työpaikalla Otavalla –  sain kokeilla miltä tuntuu painaa kuvia lehtiin. Sekin oli kiehtovaa. 

Kirjoittaminen on todella yksinäistä ja minä olen yltiö-sosiaalinen. Melkoinen ristiriita. Uskon, että elämä valmisteli minut kirjoittamiselle. Kun jouduin sietämään yksinäisyyttä, mitä olen aina inhonnut –  purkautui minusta kirjoittaja. Lapsilleni olen yrittänyt painottaa jonkin oman jutun löytämistä. Sillä elämä kun heittelee – on hyvä olla jokin oma juttu johon nojata. Se tuo turvaa. Elämä kun yllättää. Sillä valitettavasti turvallisuus on illuusio. Se täytyy rakentaa ihmisen sisälle.

Vaikka kirjoittaminen on yhtä seinää seinän perään, se tekee silti todella onnelliseksi. Huomasin, että katson maailmaani kirjoittamisen kautta. Olin hiukan hukassakin aiemmin. Tämä palautti minut takaisin sumuisesta umpiosta, jossa ei näkynyt eteenpäin –  maailmaan muiden keskuuteen. En näe nytkään eteenpäin, nauran. 

Mutta hymyilen, koko kehollani. 

En silti uskaltaisi sanoa ääneen, että tämä on helppoa. Sillä tiedättekö, puuta täytyy koputella todella kovaa. Murphyn laki nääs. 

Maiju

Sanoittaminen

 Tunteiden sanoittaminen –  helppoa vai vaikeaa?

Joskus sanat elää meidän sisällämme, mutta niiden ulos tuominen on vaikeaa. Sitten joku sanoo oikeat sanat ja BooM! Lamppu syttyy ja saa vahvistusta omille ajatuksille, jonka joku sanoitti meidän puolestamme. Se on hieno hetki. 

Sanoittaminen on siksi vaikeaa, sillä usein tunnetilat muuttavat sanojen merkitystä. Joskus ihan viaton sanominen, voi muuttua tunteiden myötä hyvinkin isoksi ongelmaksi ja aiheuttaa vyyhdin, joka lopulta leviää kuin ruutinaru, aiheuttaen isonkin räjähdyksen. Siksi ehkä me Suomalaiset olemme oppineet painamaan asioita pinnan alle.

Jos edessä on pessimistinen sanoitus, voimme sulkeutua. Kun se on taas optimistinen, me avaudumme, näemme valoa ja unelmatkin kirkastuu. Pessimismi sulkee ovet. Masentaa. Tulee vihaiseksi.

Esimerkiksi kiukun tunteita on todella vaikeaa sanoittaa, kun taas osaa –  kiukku voi laimentua. Kiukku on mielestäni hyvä tunne –  se kertoo ettet sulata tätä asiaa. Varsinkaan jos kohtaat epäreiluutta. Joskus sanat hidastaa, kun niitä aletaan liikaa pohtia –  ne pysäyttää. Mitä tarkoitan tällä? Jos teet jotain asiaa ja joku tulee sanomaan viereen "teet ihan väärin, tiesitkö että tuo kuluttaa luontoa ja tuossa ei muutenkaan ole mitään järkeä" Voi saada itse tekijän raivon valtaan. "tule ite tekemään, jos paremmin tiedät."  Luontoa tuleekin kunnioittaa, mutta asia menee paremmin perille, jos osaa ilmaista sanansa oikein. Noh ei aina. Välillä tarvitaan voimakkaita tekoja.

Jos rehellisyys näyttäytyy käskyinä, sättimisenä ja kiukun tunteiden lävistämänä –  voi rehellisyys levitä kuin tuhka tuuleen, tilalle tulee nyrkit ja puolustautuminen. Vastapuoli nosti suojavarusteensa, siinä on tullut tilalle tunteiden taisto. Jos taas normaalissa keskustelussa molemmat ovat samalla aaltopituudella, ilman minkäänlaista tunteiden voimaa –  asia menee keskusteluna perille. Eikö me ihmiset ollakin hassuja?

Tiedättekö mikä on kiehtovaa? Se kun me oikeasti uskotaan omiin valheisiimme, sillä joskus elämä on helpompaa näin. On melkein mahdottomuus ihmisten keskellä eläessä –  varsinkin omalla kohdallani elää täysin autenttisen totuudellisesti. On niin paljon eri ihmisiä ja eri mielipiteitä. Jos on täysin rehellinen, niin hups. Ruutinaru! Patam! Hätähuutoja! Pelastautukoon ken voi. Mutta sitten taas, hiljeneminen ei ole valehtelua, se on vaan hiljenemistä. Ei kaikkia ajatuksiaan kannata ääneen sanoa kaikille. Sen olen kyllä toivottavasti jo oppinut. 

En ole myöskään kestänyt tunteita, joita minussa nousee sanottujen sanojen jälkeen. Mutta hienointa on, että elämääni on astunut ajattelutapa, eräänlainen elämisen oppikoulu –  miten kohdata itseäni ja tunteitani? Jotta pystyn nähdä tunteiden taakse ja tehdä niistä asioita, tarvitsen ensin niiden huomioimisen ja sanoittamisen taidon. Siitä saan kiittää ihmisiä ympärilläni. Kun omaa herkät tunteet ja taipumuksen liioittelemiseen, sitä voi maailma jyrähdellä ja lujaa. Ylös – alas, aallon pohjalta, aallon harjalle. Tunteiden oppimisen myötä, pinnasta tulee tyynempää. Eikä sinun tunteisiin voi vaikuttaa samoin, kuin vuosia sitten. Olet kasvanut. 

Oletko ikinä ajatellut, että joskus sinulle itsestäänselvät asiat voivat vain kadota, sillä sinä et ole niitä arvostanut. Ne vain katoavat elämästäsi. Pufff. Jäät ihmettelemään mitä tapahtui. Näiden tunteiden sanoittaminen ei ole helppoa. Ihmisyyttä kun täällä ollaan oppimassa. Minulle on ollut erittäin vaikeaa sanoittaa tarvitsevani ihmisiä ympärilleni. Mutta tarvitsen heitä niin, että he antavat minulle vapauden olla oma itseni. Ja vaikka uskaltaisinkin olla itsenäinen omilla jaloillani seisova, tarvitsen silti turvaa ja luottamusta siihen, että elämä kantaa vaikeuksien yli. Että ihmiset eivät jätä minua. Tätä on koeteltu kyllä. 

Se ei ole itsestäänselvää, jos kommunikoimme eri tavoin. Kaikkein vaikein asia tai haaste elämässä on kasvaa omaksi itsekseen. Ja seistä itsensä takana. 

Isossa yhteisössä eläessä, myös hiljenemisen taito on tärkeää. Suoraa ja raakaa rehellisyyttä viljellessä, voi saada aikaiseksi pommeja –  mustamaalausta, kateutta ja mitä näitä nyt on.

Mutta, tässä on myös toinen näkökulma: Kun on sinut itse asiansa kanssa ja tietää mikä on oikein ja sanoo sen ääneen, se ei välttämättä ole lainkaan niin paha asia ääneen sanottuna. Sanotaan myös näin, että jonkun on oltava se totuuden torvi. Hänellä on usein se vaikein asema. Totuuden torven väärin ilmaistu asia, väärässä paikassa voi sytyttää edellä mainitsemani ruutinarun. Ruutinaru voi olla hyvin pitkä. Mutta jotain aina tapahtuu. Joskus kipinä sammuu, ennen kuin räjähtää. Joskus se sitten räjähtää.

Kun olet sinut asiasi kanssa, ei ole tarvetta huutaa asiaansa. Sen voi vain sanoa. Jari Sarasvuo totesi aamulenkillään hienosti. Se meni jotenkin näin: "Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä jyrkemmin ja varmemmin hän puhuu." En tiedä mikä Jarissa on, mutta hän on niin hyvä siinä mitä tekee. Hän on autenttinen ja rehellinen. Minun silmissäni. Pidän siitä. Pidän todella. Hän tekee paljon jakaakseen muille omaa osaamistaan ja ilmaiseksi vielä nämä aamulenkit. Hän ilmaisi, että äänite on kuunneltavissa klo 12 asti sinä päivänä, kun hän lenkillä käy ja höpisee tarinoitaan. Jos ei pääse kuuntelemaan, se on voi voi. Hän opettaa tällä mielestäni itsensä kunnioittamista. Kuka tahansa voi vaatia ilmaiseksi mitä tahansa. Mutta kun ei tarvitse antaa. Ei hänen edes tarvitsisi jakaa tietoaan ilmaiseksi. Ihminen jonka suunta on pessimismi, ei usko – ei näe hyvää, vaan hän näkee virheet. Jos joku on menestynyt, virheisiin nautitaan takertua. Ja olettaa että hänen tieto on myös minun tieto, ilmaiseksi ja niin miten minä haluan. Silloin kun minä haluan. Koska vaadin. Naurettavaa. 

Yritän saada itseni optimismin puolelle. Vaikka tiedän pessimismin läsnäolosta. Voin itse valita kumpaan suuntaan vaakakupin asetan. Keskitie olisi aina hyvä. Pysyy maadoittuneena. Eikä lähde liikaa laukalle. Toisilla on taito sanoillaan vaatia oikeuksia. Ne jotka eivät osaa sanoittaa niin hyvin, voivat jäädä jalkoihin. On vaarallista jopa, että vaatijat saavat tahtonsa läpi. Kaikilla kun ei ole täysin puhtaat jauhot pussissa. Mutta mikä taas on oikeudenmukaista vaatia. Se onkin tässä maailmassa vaikea asia. Asiat kun ovat monimuotoisia. Maalaisjärki ja omatunto mittareina on ihailtavaa, mutta onko niitä enää meidän ajassa, ellei me niitä itsestämme kaiveta? 

Kenen asiaa kuullaan? 

Oletteko huomannut tällaista asiaa: Olet jotain mieltä ja sanot sen ääneen, se on mielestäsi hyvä idea. Vastapuoli ei ota sitä vastaan, ennen kuin hän on kuullut sen jostain muualta. Silloin se on vasta loistava idea. Turhauttavaa. Miksi asia uskotaan vasta kun sen voima on tuplaantunut? Joku viisas ihminen sanoo nyt jonkin asian, kukaan ei usko. 10 vuotta myöhemmin pohditaan, olisi pitänyt uskoa, hän oli oikeassa. Pahinta ehkä on, että kukaan ei muista alkuperäistä asian keksijää. Ehkä vastapuoli on asettanut idean esittäjän alapuolelleen. Tiedostamattaan. Näistä kun ei tiedä. 

Omien tunteiden sanoittaminen on vaikeaa. Kun reagoi vahvasti, ei aina tiedä mikä tunne on kyseessä. Varsinkin ne kiukun tunteet on vaikeaa myöntää ja selvittää. 

Opin omien tunteiden sanoittamisen lapsieni kautta. Ensin tuli kaksoset, jotka olivat kuin kovan kuoren sisällä, sitten tuli erityisherkkä tunteiden sanoittaja. Hain myös paljon apua eri auttajilta, eri ammattikunnista.

Mielenrauha on tavoiteltava piirre. Vaikeneminen voi olla väärässä kohdassa pirullista, mutta oikeassa kohdassa oikea teko. Mutta se, milloin ja missä? Se on taas meidän oma tehtävä oppia. Haluaisin osata kirjoittaa tarinallisesti auki näitä, mutta tiedän opittuani, että alitajunnallani on ihan omat sääntönsä. Joskus se johdattaa suoraan oikeiden sanojen äärelle, joskus taas kiertoteiden kautta. Sen sanon, että huh mielenterveys joskus järkkyy ja lujaa tässä kirjoittajan prosessissa ja no ehkä vähän muutenkin. Kun on liian kiltti, liikaa ymmärtävä –  ne joilla on taipumus epävarmuuteen ja hallitsemiseen, voivat polkea sinut maahan. Alitajunta sitten käsittelee näistä tarinoita, jotta selviää. 

Samalla kuitenkin nämä opettaa matkalla, joskus todella syvästi. Ei välttämättä tuo asioita niin, mitä haluaisin sanoa, vaan se voi tuoda enemmän tai eri tavalla. Kuuntelen aina alitajuntani ohjausta, sillä sieltä tulee helmiä. Sanojen purkaminen alitajunnasta taas voi olla kovempaa työtä. Se vaatii rentoutta ja oikeaa hetkeä. Joskus se vaatii ärsyyntymistä, joskus onnellisuutta. Näistä kun ei tiedä. Siksi ei kannata takertua.

Se ei kyllä todellakaan aina mene niinkuin toivoo tai suunnittelee, mutta eipä elämä koskaan mene. Siinä piileekin ehkä oma voimani. Kyky olla takertumatta. Oppii luovimaan. Näkee pienissä asioissa mahdollisuuden. Kun oppii oman tapansa katsoa maailmaa, sitä tulee vahvemmaksi. Toivottavasti sinä lukijani löydät oman sanoittamisen kykysi, tai ehkä olet löytänyt jo. 

 

Maiju

Kommunikointi on taitolaji

Tunteiden kieli

Ajatella näitä Suomalaisia hauskoja sanoja. Esimerkiksi positiivinen. Se tarkoittaa näin sanottuna montaa asiaa. Positiivinen voi olla iloinen ja hyväntahtoinen ihminen, mutta se voi olla myös positiivinen tulos esimerkiksi viirukselle tai taudille. "Oletko positiivinen? Joo olen, ai sä tarkoitit tätä viirusta.. En ole, vaan negatiivinen." Tai sähkössä puhuttaessa positiivinen tai negatiivinen napa + tai – . Hah, näitä en ole kuullut puhekielessä käytettävän, joten mennään liian pitkälle. Hahah, mutta toisaalta sähköä ilmassa, tarkoittaa kipinöitä rakkaudessa. 

"Ai sä oot negatiivinen, no en haluu olla sun lähellä, ettei sun tunteet tartu muhun. Älä tartuta tota negatiivisuutta muhun. Ai sulla on negatiivinen tulos testissä, no okei saat lähestyä. Siis mistä te nyt puhutte? Häh. Eihän tuossa keskustelussa ollut mitään järkeä. Ei niin. Ihan kuin hän tahallaan käsitti mut väärin." Esimerkiksi puhekielessä ymmärrät mitä sanoja tarkoittaa, jos olet persoonana samalla levelillä. Mutta jos et ole, voi tulla paljon kommunikointi vaikeuksia. Asiakaspalveluammatti on loistava tapa oppia kommunikoimaan, sillä siinä jos missä oppii ihmisyydestä. 

Puhekielessä helposti jätetään lauseen loppu sanomatta, sillä ihminen ikäänkuin automaattisesti ymmärtää nämä puhekielessä. Mutta jos sekoitat nämä kesken lauseen ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä, onhan se aika ymmärrettävää, että ympärillä olevat ovat aika ymmällään –  "Niin mistä me nyt puhuttiin?" Fingerpori onkin siksi ihan hullun älykästä huumoria. Sitä kun ei millään meinaa tajuta. Ja kun sen tajuaa, nauraa katketakseen. 

 Kommunikointi on todellakin taitolaji. 

Sitten on vielä sanamuunnokset, kaksimieliset viittaukset ja mitä näitä on. Sinä saatat olla hyvinkin tunteellinen, toinen kaksimielinen. Toinen on vakava, toinen nauraa. Tästä voi syntyä riita, ymmärtämättömyys astuu väliin. Riita voi syntyä mielessä, sitä ei ikinä kerrota naurajalle tai sitten se raivotaan päin naamaa. Erottaen heidät erilleen. Ihminen kätkee sisälleen paljon. Päästäksesi toista lähelle –  se vaatii omien suojamuurien laskemista. Mutta voi mennä toisinkin päin, nauraja saa itsensäkin nauramaan. Tämä on taito. Nauraa itselleen ja hölmöilyilleen. 

Kommunikointi vaatii kykyä kuulla, se vaatii kykyä aistia toinen ja kuunnella sydämellä. Kommunikointi on paljon enemmän kuin sanat, se on myös kehonkieli ja lähestymistapa. Katse. 

Vaikea ihminen, ei ehkä halua olla vaikea. Mutta kun kohtaat hänet vaikeana, hän voi muuttua silmissäsi negatiiviseksi. Et ehkä kestä tunteita joita itsessä nousee. Ajattelet, että on sitten ärsyttävä tyyppi. 

Haluaisin osata kirjoittaa tarinan kommmunikoinnin vaikeudesta, mutta ennen kuin sellaista osaan kirjoittaa, täytyy alitajuntani ensin valmistautua ja sulatella tarinaa, ennen kuin sen voin mielestäni tipauttaa paperille. 

Mieti mikä ristiriita meidän sanoissa on. Kuusi ja kuusi, kuusi kuusta. Kuusta, kuin kuu. Ah pää hajoaa, eikai tuo nyt mikään sanonta ole. Sitten on nämä toiset ja kolmannet persoonat, minä sinä ja hän –  muodot. Miten se nyt sanotaankaan. 

 

Kerran juttelin Saksalaisen miehen kanssa ja kirjoitin hänelle paperille suomalaisen lauseen "Onko kaikki hyvin?". Hän tarttui konsonantteihin. "Kuulostaa känniläisen puheelta" Khkhkhkh, Onkoo kaikii hyviin?, hän sanoi. Hän oli baarimikkona Itävaltalaisessa hotellissa. Hän tapasi juopuneita paljonkin. Niinkuin mekin täällä Suomessa, ihan arjessa. Kerran juttelin aivan valloittavan ihanan Venäläisnaisen kanssa, joka sanoi ettei juuri osaa puhua Suomea, mutta keskustellessa, hän puhuikin valtavan paljon. Ajattelen, että hän uskalsi puhua paljon, sillä ymmärsin häntä. Mutta hän kertoi Suomen olevan todella vaikea kieli. Lähes kaikki ulkomaalaiset joiden kanssa olen jutellut, on sanoneet samaa. Se on mielestäni aivan totta. Suomi on pieni maa ja meillä on montaa eri murretta, sekä slangi. On vanha stadin slangi ja vielä tämä uusi –  boomer aikausi. Ja mitä vielä. Jos osaa kameleontin kyvyn, voi kommunikointi olla helpompaa. 

Vaikka meidän kieli on mikä on, niin olen silti aina ollut niin ylpeästi Suomalainen. Rakastan meidän pientä maata ja mietin useinkin kuinka vahvoja meidän kansalaiset aikanaan on sodassa ollut. Huoh. Nyt tulee kyynel. Olemme kiltti maa. Joskus todella naiivi. Naiivius ei ole aina hyvä asia, eikä se ole aina huono asia. Kun olen jutellut muiden maiden kansalaisten kanssa, totesin olevani ehkä sielultani myös Ranskalainen, Itävaltalainen ja Venäläinen. Venäläinen perheen malli (jos sen olen oikein ymmärtänyt), Ranskalainen nautiskelijan malli, Itävaltalainen kauneuden taju ja hiljaisuus – zen (No okei Japanikin osaa esteettisyyden todella), Suomalainen sisu ja oman maan kunnioitus ja maalaisjärki. Suomalainen noudattaa sääntöjä. Ne ovat asiat joita itsessäni näen. Tai ainakin toivon ja haluan näkeväni. Olen silti supisuomalainen syntyperältäni. Suomalaisuudesta on kovaa vauhtia tulossa Amerikkalainen. Säännöt leviävät, kiellot, lappuja pitää olla joka puolella, small talk, ei olla kiinnostuttu kenestäkään, mutta esitetään niin – pinnallista elämää. Jopa vessanpöntössä pitää lukea, että se pitää vetää. Mutta suomalaiset osaavat juuri puhumattomuuden ja hiljaisuuden, itsestään ei saa pitää ääntä. Vai saako kuitenkin nykyään jo? Olen yrittänyt tällaisia pohtia. Sillä maailma kansalaistuu kovaa vauhtia.

Olen saanut olla etuoikeutettu, vaikka suvussani ei ole jäljellä ketään sodasta kertovaa –  on luokseni tullut Lottia. Vanhin oli 97-vuotias. Hän kertoi elämäntarinansa ja se oli hyvin syvälle sieluun koskettava tarina. Näissä lotissa oli vahva nöyryyden taito. He olivat nähneet pahuuden. He kunnioittivat ja arvostivat elämäänsä. Nykyään sota taitaa olla psykologinen. Kuka osaa keksiä parhaimmat ja viisaimmat sanat, sillä kommunikointi tapahtuu laitteiden kautta. 

Besservisserit saavat helposti tilan. Beservissereitä on vaikeaa erottaa oikeasta ammattilaisesta. Siksi ihminen tarvitsee titteleitä. Onko näin? Mutta oikeassa elämässä, se titteli ei silti voi ihan kaikkea määrittää, sillä tittelin takana on ajatteleva/ajattelematon ihminen ja hän voi olla tittelinsä väärinkäyttäjä. Lukiessa emme näe kertojan kehonkieltä, emmekä silmiä, vain tekstin. On vaikeaa tulkita tunteilla. Silloin tulee tilalle järki. Kun kyseessä on tavallinen taallaaja, joka ei tiedä mistään mitään, hänen on luotettava johonkin. Jos ei voi luottaa keneenkään, tuntee olevansa yksin. Maailma vastaan minä. Menikö liian monimutkaiseksi pohdinnaksi? Ja samalla kun puhun besservisseristä, saatan itsekin olla sellainen. Yritän jatkuvasti reflektoida itseäni, joskus liikaakin. Mutta se on mielestäni hyvä asia. 

Näsäviisas on kuitenkin tuo mitä tässä haen. Kommunikoinnissa on hyvä riisua kaikenlaiset tittelit pois ja miettiä puhuuko hän minulle kuin ihmiselle vai eläimelle.  Kohdata ihminen ihmisenä, ei alempana eikä ylempänä –  oli titteli mikä hyvänsä. Silloin voi oikeasti kuulla. Riisutaan kaikki korut ja meikit, hienot vaatteet, tittelit ja krumeluurit ja katsotaan toista silmiin. Ollaan toisiemme edessä riisuttuina. Uskallatko? Vai puetko kaiken suojavarustuksen yllesi, nostat nyrkit pystyyn ja vaadit oikeuksia. 

Katsotaan sitten miten kommunikoidaan? "Pitää olla vahva jotta tässä maailmassa pärjää". Joo, just. Vahvuutta on monenlaista. Syvä rauha on vahvuutta parhaimmillaan. Kohdata toinen sydämen tasolla, se jos joku on auktoriteettia ja nöyrää. Oma voima, ei tarkoita suojamuuria sydämen ympärillä. Se on sydän revittynä auki haavoille ja sen haavan silittämistä. Itsensä silmiin katsomista ja kipujen kohtaamista. Seisomista itsensä takana. Kun tuntee kipunsa, nöyrtyy elämälle. Tietää, ettei toista ihmistä manipuloimalla saa kuin vihaa aikaseksi. Psykologista sotaa. Jupinaa, supinaa, riitaa ja pahaa. 

Kun sydän puhuu sydämelle, syntyy ymmärrys. Kun järki puhuu järjelle, syntyy sanojen välinen aivojen taistelu. 

Kuunteleminen ja kuuleminen, ovat mielestäni eri asia. Kuuntelet henkilöä, mutta haluat kuulla hänet väärin. Haluat, että se mitä hän kertoo mahtuu käsitykseesi hänestä. Jos käsitys on negatiivinen, sitä voi ajatella heti, että urpo mikä urpo. Mähän sanoin. (No okei, aika raflaavasti sanottu.) Mutta jos keskittyy kuulemisen sijaan kuuntelemiseen, vapautuu aivan erilainen käsitys. Eli ymmärrät urpouden taakse. Ei se ollutkaan niin urpo, vaan siellä oli takana tarina, joka sai hänet käyttäytymään kuin urpo. Tarinaan tulee aivan erilainen syvyys. Kiehtovaa. On sitä välillä itsekin ihan täysi urpå. Samoin se on toisinpäin, jos pidät jotain asiaa hyvänä –  hän vahvistaa käsitystäsi ja ihastut lisää.

Olen kyllä iloinen, että maailmastani on kadonnut urpåt. Se tarkoittaa sitä, että he uskaltavat olla seurassani omia itsejään. Se on mielestäni hienoa. Minun mielestäni oma itse tarkoittaa sitä, että saa olla oma itsensä, mutta täytyy kunnioittaa sen verran toisia, ettei satuta. Jokainenhan tulkitsee asian omalla tavallaan. Olen myös oppinut ihan terapeutin kautta, että ihminen luottaessaan minuun, uskoo, että kestän myös hänen loukkaukset. Että tavallaan olen otettu saavani olla maalitaulu. Mutta ei kiitos, keksikää toinen maalitaulu. Heittäkää vaikka tikkaa, oikeaan tauluun.

Olen opetellut itselleni tällaisen tavan: Jokainen kohtaamani ihminen on ihana, kunnes hän toisin todistaa. Minua ei saa kovin helposti vihaamaan toista ihmistä, en tiedä osaanko edes vihata. Mutta käännän huomion pois, jos en kestä tunteita joita minussa nousee. Enää en jää tulee makaamaan. Toivottavasti. Nauran. Kop kop kop. Pään koputus on paikallaan.

Asioiden johdattelu mielessään estää kuulemisen. On ihan turhaa yrittää edes puhua, jos toinen on jo mielessään luonut käsityksen ja lopettanut kuulemisen. Näen jo ilmeestä, etten jatka keskustelua. Menee suu silloin kiinni, eikä kommunikointia synny –  lähinnä kiukkua ja riitaa.

Jotta voi kirjoittaa, tulee myös ymmärtää. Tarinoita voi aina kopioida muilta, mutta onko silloin aito? Voiko valheellisuuteen rakentaa hyvää perustaa? Eikö se ole vähän kuin talon rakennus mädälle maalle? Mutta jos tätä oikeaa maailmaa ajatellaan, niin kyllä näin taidetaan tehdä. Rakennetaan mädälle maalle perustaa, valheiden päälle tarinaa. 

Me aina hiukan otamme muilta tarinoita, sillä tavalla tämä maailma kehittyy eteenpäin, mutta jos turvaudumme vain muiden tarinoihin –  me kopioimme ja elämme valheessa. Kyseenalaistamisen kyky on vahva voima. Näitä pohdin.

Itse mietin, kuka olisi sellainen kirjoittaja jota todella ihailen? Jonka sanat elävät minussa, mutten kopioisi häntä. Olen jo oppinut puhekielessä, että esimerkiksi Joensuun murretta puhuvan kanssa, kun olen pari päivää –  jatkan matkaani puhuen Joensuun murretta. Myös toinen kirjoittaja voi saada minut kirjoittamaan kuin hän. Siksi onkin hyvä osata irrottautua ja löytää hänen kauttaan se oma ääni. Oma kirjoittajaminä. Mahtavaa on se, että kirjoittaja saa keksiä omia sanoja. Oman maailman, mutta kommunikoinnissa ihmisten kanssa oman kielen kanssa – ihmiset reagoivat. "Mitä! Siis mitä sä tarkoitat? Mä en ymmärrä sua yhtään! "

Maiju