Onko meidän ihmisten tarkoitus tykätä kaikista kohtaamistamme ihmisistä?
Kun olin pitkään kotona lasten kanssa, sekä kävin koulua – työelämä oli kaukana ajatuksistani. Kuulin silloin muiden työelämäkokemuksia, mitä tänä päivänä vaaditaan. "Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen". Voimakkain lause joka on jäänyt mieleen.
Lapsien kasvatuksessa tämä oli erittäin haastava oppi, sillä olin kengissä jotka eivät tuntuneet omiltani. Lapset löivät toisiaan lapioilla päähän ja aikuiset tuntivat pahaa mieltä. Aikuiset vaativat luomua, ja erityiskohtelua omia lapsiaan kohtaan, tarhatäti vaati minulta mahdottomuuksia, päiväkoti oli homeessa ja henkilökunta sairaita. Lastenkasvatuksessa eroteltiin sanontoja "et ole tyhmä, vaan käyttäydyt tyhmästi". Kun tällaisia lauseita yritettiin opettaa pienille lapsille, oli todellisuus aika kivulias. Sillä ei aikuisetkaan näitä osannut. Tilastot kertoivat hyvinvoinnin kasvusta, omasta kokemuksestani hyvinvointi oli kaikkea muuta kuin kasvua. Mutta pyrin uskomaan ruusuiseen mielikuvaan, en olisi jaksanut muuten. Jokainen tuore äiti tai uuden kynnyksellä oleva haluaa uskoa hyvään.
Palatessani työelämään, tykkäsin ihan kaikista. Mieleni kertoi minulle näin. Se oli keinoni selvitä siitä valtavasta taakasta, jota kannoin. Samalla hartiani olivat kipeät ja henkiset kivut kolottivat. Kun aloitin työelämän - sain rajut opit sen raadollisuudesta. Ei se välttämättä muille ole raadollista, mutta siinä hetkessä niillä pilvilinnoilla ja ruusunpunaisilla mielen luomilla kuvilla, sitä se oli. Olin lokeroinut asioita vääriin lokeroihin. Vai olinko?
Työelämä on kenttänä ihmisyydessä haastava oppi, sillä tämän päivän työelämä on erittäin mielenkiintoinen kiireineen ja vaatimuksineen. Työ on loistava kenttä omaan kasvuun. Kun olin nuorempi, en osannut erotella työminää ja kotiminää toisistaan, ne olivat kaksi samaa asiaa. Nyt näin aikuisena ymmärrän, että ne on osattava erotella toisistaan, jotta jaksaa. Kun tulemme eri lähtökohdista, joudumme sovittamaan erilaisia asuja yllemme. Oma työni on tällä hetkellä ehkä parhain paikka oppia erottelukykyä.
Vaikka ihmisiä ei saa lokeroida, olen opetellut ymmärtämään miksi toiset käyttäytyvät eri tavalla kuin toiset. Toisilla on kaksi eri persoonaa: töissä ja kotona. Toisinaan ne ovat todella rajuja eroja. Se hämmensi nuorena, sillä nuorena pyrin olemaan aina yksi ja sama henkilö. Nyt olen oppinut, että ehkä siinä piilee viisaus. Töissä saa ja pitääkin olla työrooli. Mutta työrooli olisi parempi olla muita kunnioittava, ei selkään puukottava tai käskyttävä. "Ei kukko käskemällä laula.'"
Luulin olevani pienen talon ihminen, mutta kokemus on osoittanut olevani täysin päinvastainen. Elän vauhdista ja kiireestä, vaikka se syökin voimiani paljon. Ja on oikeastaan vienyt kirjoittamiset eli tarinankerronnat ja pohdinnat jäähylle. Tai siltä se tuntuu. Mutta sehän ei ole totta, sillä tekstiä syntyy joka tapauksessa.
Kun olen herkkä, palautuminen ei toteudu kiireessä. Olen myös äiti kolmelle, en voi antaa aikaani vain täysin työlle. Olen myös vaimo, ystävä, tytär, sisko ja nainen. Minulla on muitakin velvollisuuksia. Se on asia jonka kanssa kipuilen. Sekä oma jaksaminen on tärkeintä. En jaksa mitään näistä, jos en huolehdi itsestäni. (Inhoan lokeroimista, mutta oman itseni kannalta se on nähtävästi tervettä).
Tunne mielesi
Mieli on taitava pulputtamaan kaikenlaista. Mitä olen ja mitä en ole. Se joko kannustaa tai latistaa, riippuen mihin se on tottunut. Se vastustaa ja kontrolloi, mutta kun sen joutuu työntää täysin syrjään, pääsee tekeminen astumaan kuvioihin. Kun mieli on hiljaa, keho on ohjaksissa. Kun mieli osoittaa negatiivisuuteen, keho alkaa vastustaa tekemistä, alkaa valitus ja ruikutus. Kun mieli osoittaa positiivisuuteen, energiat ovat valtavat ja tekeminen tuntuisi olevan huipussaan. Mutta voiko ihminen olla kone, joka on aina liekeissä? On sallittava itselleen myös huonot päivät, mutta silti kannattaa pyrkiä pysymään tasapainossa.
Silloin kun on todella rankkaa, on mielestäni vain hyvä asia luoda oma kupla ja siirtyä sinne.
Olethan sinä
Älä ole mitään muuta kuin oma itsesi. Ei tarvitse esittää. Jos joutuu, silloin ei ole omanlaisessa seurassa. Oma syvin ydin, se joka ihan aidosti ja syvästi on, on oltava niin riittävä, että kelpaat siellä missä liikut. Viihdy siis omassa nahkassasi. Harmillista on, ettei kaikki tykkää meidän nahkasta. Mutta eihän se ole tarkoitus elää vain miellyttääkseen muita.
Tunnistatko itsessäsi olevat varjopuolet?
Oppi jonka joskus opin kantapään kautta – kenenkään ei tarvitse kestää oikkujasi. Oma itse, hankala ja vaativa, joka asiasta valittamassa – on kuorma muille.
Ei ole itsestäänselvää, että saat olla oma itsesi seurassa kuin seurassa. Jos kerrot ääneen pelkosi, syvimmät inhosi, kipusi ja vastassa on joku, joka heittää tunteesi takasin itsellesi – on luonnollista, että käperryt omaan kuoreen. Löydä itsesi ja seiso sen takana mitä edustat. Toiset tuntuisivat löytävän sen jo nuorempana, toiset hakevat vielä itseään vanhempana. Mutta ei kukaan ole sen arvokkaampi toistaan, vaikka egot joskus muuta väittäisivät. Ei tittelit tee ihmisistä parempia tai huonompia, vain titteliä kantava ego tai titteliä välttelevä ego (titteliä ihaileva ego myös) saattaa näin ajatella.
Mutta on tärkeää tiedostaa, että asiat ovat omissa lokeroissaan. Jos olet alainen, on silloin esimies joka päättää asioista. Jos olet esimies, on tärkeää tuntea oma auktoriteetti. Meillä on syystä oikeat sanat ja tarkoitukset sanoille. Kun tulee uutena uuteen paikkaan, on tärkeää kunnioittaa heitä jotka ovat pidempään paikassa olleet. Jos tulet riitasoinnuilla, voi odottaa edessäsi stressiä ja kipua. Keskity omaan tekemiseesi ja kuuntele mikä on tärkein oppi, joka tällä hetkellä tulee oppia. Se tuntuu kyllä kehossa voimakkaana, joskus ajatukset eli mielen pölpötys, sekä muiden puheet voivat häiritä sisäistä sensoria. Mutta tämä ei ole vain työhön liittyvää – myös kaveriporukat, suvut ja seurat ym. ovat paikkoja, johon tullaan hiljaa ja nöyränä. Kovaäänisenä tulleet, saattavat saada huomionsa jonkin aikaa, mutta onko se kannattavaa pidemmän päälle? Joskus se on tarpeen, mutta onko se aina? Kovaäänisellä tarkoitan "kyllä minä tiedän paremmin kuin te muut" – asennetta. Pikemminkin etsi hänet, joka tekee kaiken oikein ja kunnolla - opi häneltä. Seuraa mitä hän tekee ja pyri itse tekemään yhtä hyvin. Jos tulee asenteella, tiedän miten teet tämän paremmin, astut helposti varpaille.
Opettele hiljaa tavat ja keskity omaan tekemiseesi. Tee parhaasi. Älä suurentele itseäsi, mutta myöskään älä pienennä. Sillä et ole pieni, vaan olet todellakin riittävän suuri täyttämään omat saappaasi, ne joihin sinä kuulut ja joiden vuoksi olet tänne syntynyt.
Myös vanhemmuudessa pätee positiivisen auktoriteetin säännöt. Äiti ja isä on se joka päättää, vaikka kuinka olisi voimakastahtoiset lapset. Minulla on niitä kolme, huh ja taisin itsekin olla lapsena aika kovapäinen. Itsepäinen todellakin. Auktoriteetti tuo turvaa lapselle. Silloin kun hän lähtee kokeilemaan rajojaan, silloin vanhemman on oltava auktoriteetti - vaikka kuinka vanhempi pelkäisi mitä tulee tapahtumaan. Se on ollut itselleni kaikkein rankinta.
Luin hienon tekstin joskus, muistamatta lähdettä. "Kuriton koira on vaaraksi itselleen". Jos koira saa käyttäytyä vapaasti, hän ottaa paikan johtajana. Samoin lapsi, tai samoin alainen. Mutta ei ole vain aikuisen tai esimiehen vastuulla täyttää lapsensa ja alaisiensa tarpeita. Kyllä siihen osallistuu ihan kaikki. Vaikka tänä päivänä puhutaan yksilöllisyydestä, se ei tarkoita että kaikki pyörii yksilön ympärillä, vaan se pyörii meidän kaikkien ympärillä. Kun yksilö tekee itsestään liian ison numeron, silloin egot kolisee. Yhdessä, mutta yksilöinä. Kaikessa rakkaudessaan.
Nämähän ovat vain hienoja esimerkkejä, jotka harvoin pätevät tosielämässä. Mutta ne ovat suuntaviivoja joita itse olen ottanut itselleni. Mutta on hyvä oppia mitä kuri on. Se ei ole kovia sanoja ja raipan iskuja. Et saa koiraa tai lasta tottelemaan remmillä tai pelottelulla. Etkä varsinkaan kieroilulla. Vaan auktoriteetilla. Ja rakkaudella. Jos auktoriteetin takana on valtaa haluava/välttelevä, keskeneräisyys - se voi näkyä kiukkuisina käskyinä ja raipan iskuina, sekä valheellisuutena ja kieroutuneisuutena. Pestään kädet. Muissa on syy.
Rajat ovat rakkautta.
Tämä on vain ympäripyöreää puhetta, joka ei milloinkaan ole vain mustavalkoisesti tulkittavissa. Sillä elämä ei koskaan ole. Olen oppinut kuuntelemaan rauhan tunnetta. Missä on hyvä olla, siellä olen kotonani. Mutta ei kaikkialla tarvitse olla kotonaan. Ei työn ole tarkoitus olla koti. Se on työ. Siellä ollaan eri ihmisiä kuin kotona. Mutta työ on se jota tehdään puolet vuorokaudesta, sen on hyvä olla paikka jossa on hyvä olla. Sillä, jos työssään ei viihdy, saattavat magneetin vastakohdat aktivoitua, työ hylkiä tekijäänsä. Ja työ on aina paikka, jossa pyritään parhaaseen. Sen voi ottaa oman kasvun kannalta ponnahduslautana parempaan. Mitä hyvää tämä työ tuo esille itsestäni? Missä voisin kehittyä?
Olen huomannut, että arvokkaimmat opit, tulevat kivun kautta. Oli aikakausi, kun olin aivan varma, etten selviä tästä elämästä. Kannoin valtavia taakkoja. Mutta, jotain se toi esiin, että sain tunteen selviäväni. Muutun jatkuvasti. Työelämä toi minulle minut takaisin, olin eksynyt surullisuuteen ja yksinäisyyteen. Työelämä täytti sosiaaliset tarpeeni, joita elämästäni puuttui vuosia. Olin pitkään eksyksissä itseni kanssa.
En ole sama ihminen kuin eilen. 3 vuotta sitten sain ahdistustykytyksiä kirjoittamisesta julkisesti. Nyt sitä teen. Vaikka välillä edelleen ahdistaa. En kerro asioitani siksi, että minua voisi arvioida. Kirjoitan niistä siksi, että sinä et tuntisi oloasi yksinäiseksi. En pyydä sinua kuuntelemaan mitä minä sanon, vaan pyydän sinua kuuntelemaan sitä kuka sinä olet. Mieti, mitä hyvää sinä voit antaa maailmalle. Mutta älä kanna muita hartioillasi. Kanna itseäsi, olet silloin paljon vapaampi. Ei ylennetä, eikä alenneta itseämme eikä toisia, vaan kuljetaan rinnakkain. Silloin syntyy sopusointu.
Maiju
