Kyseenalaistaminen on tervettä, kaiken uskominen ei ole
Minkälaisia tarinoita haluan eteenpäin kertoa? Minkälaisia tarinoita maailmaan jättää? Kirjoitanko myötätunnosta, empatiasta vaiko katkeruuden täyttämistä kirotuista kiukuista? Haluanko olla valheellinen vai rehellinen? Oman persoonallisen äänen löytäminen on haastavaa. Huvittaa, että olen aina puhunut aitouden puolesta. Mitä vain kunhan on aito. Mutta, en aivan täysin allekirjoita tätä enää. Sillä joissain hetkissä pieni kameleonttimaisuus on vain hyvästä. Mutta läpinäkyvyys taitaa olla tulevaisuuden juttu. Uskon, että valheellisuuteen ja tietojen pimittämiseen ollaan jo aika kyllästyneitä. Ristiriitaisuuksiin ja sekavuuteen. Minä ainakin olen. Olen sitä itse silti. Sekava siis, aina välillä. Joten voinko vaatia selkeyttä kaikilta muilta? Voin muokata kyllä itseäni selkeämmäksi. Vai voinko? Elämä kun on elämää, se tuntuisi aina olevan sekavaa.
Kirjoita niin, että voit seistä itsesi takana. Puhu niin, että voit tulevaisuudessa kertoa kasvaneesi. Mikään mielipide ei välttämättä ole sama 10 vuoden päästä kuin nyt, sillä silloin olet 10 vuotta kasvanut ja oppinut. Ehdottomuus ja jyrkkyys, kun tuntuisi vain pysäyttävän virran paikoilleen. Uskallanko itse myöntää virheeni ja uskallanko antaa itselleni tai muille anteeksi? Miksi pysyn paikoillani, enkä mene eteenpäin? Mikä estelee kulkuani? Nämä ovat kysymyksiä, joita silloin tällöin kannattaa itseltään kysyä.
En tarkoita vain fyysisesti eteenpäin menemistä, mutta henkisesti myös. Tulee kasvaa tasapainossa. Voit aina vaihtaa paikkaa, mutta jos henkisesti ei ole kasvanut, odottavat samat asiat uudessa paikassa. Ehkä eri muodoissa, mutta ydin tuntuisi olevan sama.
Kuulin aikanani lauseen, joka aiheutti kipua: "Ainoa pysyvä asia elämässä on muutos". Miksi se aiheutti kipua? Koska yritin pitää kiinni jostain joka liikkui ja meni eteenpäin. Jäin menneeseen kiinni. Suomalaisuuteen myös soveltuu ajatus "ennen oli kaikki paremmin". Se on ikävää, että näin oli, mutta se on jo mennyt, eikä sinne enää pääse.
Perinnöksi maailmalle, vai perinnöksi lapsilleni?
Elämä on muovannut aika paljonkin ajatteluani. Digimaailma on saanut miettimään paljon kuvankäsittelyä. Kuvien manipuloiminen, sekä videoiden muokkaus – eli ns. markkinointimaailma on saanut miettimään, kuinka illuusiomaista silminnähtävä todellisuutemme on. Tämä ilmiöhän on ollut jo vuosia, mutta olen sen antanut nyt tulla omaan elämään käsiteltäväksi.
Näin videon, jossa Tom Cruise ei ollutkaan itse Tomppa, vaan se oli illuusio. Mitä enemmän digimaailma kehittyy, sen illuusiommaksi maailmamme muuttuu. Keneen voit luottaa, jos joka puolella on illuusioita? Silloin omasta elämästään voi luoda pienehkön oman kuplan, jossa itse olet pääroolissa ja sinä uskot itseesi ja katsot vain siihen lähipiiriin jossa elät ja jos sen saat aidoksi, silloin ei ole väliä mitä muut maailmassa tekevät.
Sosiaalisen median maailma on saanut epäilemään kirjoitettuja tekstejä valheellisiksi, sillä niitä kirjoitettiin provosoivassa mielessä. Niin paljon illuusioita on ympärillämme, ettemme oikein tiedä mihin uskoa. Puhelimeen ei uskalla enää juuri vastata, sillä et voi tietää huijaako siellä joku. Maailma ei ole enää yhtä luotettava, kuin se oli omassa lapsuudessani. Eikä se ollut sitä silloinkaan. Maailmassamme on nykypäivänä tietoa enemmän kuin koskaan kaikkien saatavilla, eikä tiedä mikä tieto on luotettavaa, siksi peräänkuulutetaan kyseenalaistamista ja lähteitä. Ethän usko ihan kaikkea. Puhutaan lähdekritiikistä ja medialukutaidosta, joka oli itselleni täysin vieras aihe muutama vuosi sitten. Eettisyys nousee myös arvoon arvaamattomaan. Ainakin omassa elinpiirissä. Mikä on eettistä?
Mitä olen lapsilleni opettanut, on olla kiltti. Vaikka yleisesti vallitseva näkemys on, että kiltit jäävät jalkoihin. Se ei ole todella niin. Siinä vaiheessa kun ihminen on kohdannut valtavat määrät kiukkuisia, kipua aiheuttavia tilanteita ja ihmisiä ja hän lopulta saa kohdattavakseen kiltin. Tuo kiltti voi olla hänen pelastuksensa. Maailmanparantajaksi ei tarvitse alkaa, mutta jokaista ihmistä kohdellaan kunnioittavasti, sekä jokaiselta odotetaan sitä takaisin päin. Kiusaajia emme katsele.
Maailma voi olla raskas. Ihmiset eivät jaksa kantaa toisiaan mukana. Sydämessään. Se kuluttaa. Jos lukee provosoivaa tekstiä totuuden nimiin kerrottuna ja se paljastuukin valheeksi, se voi osua johonkin todella syvälle aiheuttaen aika hämmentävääkin pettymystä, josta voi olla vaikeaa päästä yli. Siksi tarinointi, fantasiamaailmaan uppoaminen – tietäen ettei se ole totta, on ihan mukavaa viihdettä. Itse rakastan sankaritarinoita. Jostain syystä Norjan mytologia on alkanut vetää puoleensa. Ehkä Thor on vaan niin.. Hot.
Jos hyviin tarinoihin uppoaa niin, että niihin alkaa uskoa, voi löytää omasta mielikuvituksestaan aika kummallisiakin asioita. Jos uskaltaa heittää järjen syrjään ja rajat pois, oi että – tiedä mitä kaikkea omasta alitajunnasta alkaa pulputa. Mieli rajoittaa jatkuvasti mielikuvituksen pääsyä esiin. Mieli on uskomaton kertomaan tarinoita vastustaen, miksi mikään ei onnistu. Mielikuvitus taas puolestaan voi luoda ihan kokonaisen maailman, jossa kaikki on mahdollista. Joskus pieni satumainen ajattelu tässä arkisessa uutisten (joskus valheellistenkin) täyttämässä maailmassa tekee ihan todella hyvää.
Kuka tahansa voi kirjoittaa. Sanotaan. Kuka tahansa voi kirjoittaa kirjan. Voiko? Kirjoittaminen kuulostaa todella helpolta, mutta se ei ole.
Jos etsii, niin joka puolella on ohjeita mitä ja miten kirjoittaa. Yhden ohjeen luin jostain: "herätä kirjoittamisessa positiivisia tunteita: innostusta, jännitystä, empatiaa, onnellisuutta. Sillä kukaan ei halua tuntea häpeää, katumusta tai surua. "
En ole täysin samaa mieltä. Sillä suru, jonkun toisen kirjoittamana voi nostaa esiin oman käsittelemättömän surun. Tai häpeä, joku sanoo ääneen sen, mitä olen aina miettinyt, mutten ikinä ole uskaltanut myöntää. Se voi vapauttaa kahleista, joista en ollut tietoinen. Joskus kipu, joka herää sisuksissa voi olla iso henkinen oppiläksy joka täytyy kokea. Joskus on vain tunnettava kipua ja häpeää ja suruakin, tullakseen täydemmäksi itselleen.
Näiden tunteiden kanssa ei ehkä kannata kovin pitkään viettää aikaa, mutta joskus niistä on vaikeampi päästä yli ja sekin on ihan ok. Maailma ei ole vain positiivinen. Jos ei tunne surun ja häpeän myötä nousseita tunnereaktioita, ei osaisi katsoa sinne suuntaan elämässä, josta voi löytää jotain todella kaunista.
"Kaikki ne kokemukset, jotka olet elämässäsi läpikäynyt, ovat henkistä aarteistoasi, jotka ovat käytettävissäsi heti kun oivallat niiden kantamat viisaudet." – Nina-Matilda Kuusisto
Voi Nina-Matilda, tietäisipä hän kuinka paljon hänen kirjoituksensa ovat auttaneet minua.
Aina välillä on niitä huonoja päiviä, kun mikään ei liiku. Ei vaan huvita. Esimerkiksi työssäni, vaikka ei huvita – saan voimaa ihmisistä ja jaksan taas. Mutta kirjoittamisessa, ei ole ihmisiä. On vain minä ja kone. Yritän olla kirjoittamatta väkisin. Sillä kun kirjoitan väkisin, huomaan alitajunnasta nousevan vanhoja kiukkuja.
Raja fiktion ja todellisuuden välillä on eri, mutta joskus se raja voi olla hiuksenhieno. Eli jos kirjoitan omista kiukuista, saatan saada ihmiset vihaiseksi, jos kirjoitan sen fiktiossa – saanko silloin? Lietsominen on pelottavaa, sillä ihmiset kuulevat asiat aina oman suodattimen kautta. Tarinat vääristyvät suusta suuhun kerrottuna. Taito kertoa ja taito kirjoittaa niin, ettei saa pahaa aikaseksi on hyvä suunta. Maailmamme kun on jo aika täynnä pahaa. Isoin juttu on löytää se hyvä kaiken joukosta. Mutta osata erotella asiat oikeisiin lokeroihin. Siksi me ihmiset tuntuisimme tarvitsevamme vain lisää sanoja työkalupakkiimme.
Kaikken vaikeinta on, kun ei saa minkäänlaista palautetta. Kirjailijoilla kun tuntuisi olevan sellainen kohtalo, mitä olen kokemuksia lukenut.
En tiedä tulenko koskaan saamaan sellaista titteliä, tai haluanko edes - tittelit kun aina korostaa asioita ehkä hiukan väärin. Niitä tarvitaan, mutta sitten ei kuitenkaan. Isoäitini korosti titteleitä, halusin olla vastarannan kiiski ja olla hankkimatta sellaista, mutta elämä tekee meille niitä joka tapauksessa. Ehkä väärin sanottu lause. Kaikenlaisia titteleitä on olemassa, joita sitten katsellaan kaikenlaisien maailmankuvien kautta. Joskus halveksuen ja joskus ylistäen, mutta todellisuudessa ne ovat vain titteleitä. Tämän kun vain aina ymmärtäisi itsekin.
Maiju
