Itseäni etsimässä
Tämän kerron sinulle, joka ehkä mahdollisesti stressaat joskus asioista, joihin itse et kykene tai koet riittämättömyyttä. Sä riität kyllä!
Joskus maailma tuntuu kovalta, erittäin kovalta. Joskus maailma tuntuu tylsältä ja joskus vähän liiankin hauskalta. Kaikki ajat palvelee meitä ihmisiä. Joskus joutuu kamppailla kovien aikojen lävitse, tuntea surua ja kipua ja taas joskus saa aivan hämmentävältä tuntuvaa iloa ja kiitollisuutta.
Sanat eivät kuitenkaan kerro yhtä paljon kuin eletty elämä.
Mitä pelkäät? Joskus pelko, tiedostamatonkin voi rajoittaa meitä elämästä täyttä elämää. Mutta mitä se on se täysinäinen elämä?
Oli aikakausi, kun itselleni täysinäinen elämä oli aikaa kavereiden kanssa, bileet ja vauhti. Seuraavaksi täysi elämä oli lapsien itkut ja kiukut, jotka veivät huomioni täysin pois kavereilta. Ahdisti, sillä en löytänyt enää yhteyttä muihin. Tulin yksinäiseksi. En löytänyt itseäni äitikerhoista, sillä en vain sopinut niihin. Työpaikalla äitiyden jälkeen, en löytänyt enää itseäni – vaikeudet kaatuivat kuin saavista päälleni. Minua ei helpottanut tieto, että isäni sairastui ja sen myötä perheeni alkoi kutistua – henkisesti ja fyysisesti. Elämään tuli usvaa. Aloin menettämään läheisiä aika kovalla tahdilla ja jouduin tutustua menettämiseen. Se teki minusta lopulta turta hetkellisesti. Tilalle tuli kiitollisuusharjoitukset. Kun pimeä täyttää elämän, on turvauduttava johonkin. Opettelin näkemään hyvää siellä mihin en ennen kiinnittänyt mitään huomiota. Luontoon. Sekä ihmisyyteen. Käytöksen takana olevaan kipuun.
Henkisyys
Kun alkaa katsoa sisimpäänsä. Miettiä kuka oikeasti olen ja mitä elämääni haluan, saattavat ympärillä olevat räjähdellä. Kiukutella ja kertoa kuinka olet muuttunut. Mutta he ovat tottuneet tietynlaiseen sinuun, heitä pelottaa myös. Että he menettävät sinut. Joskus he vain saavat sinusta sen mitä he tarvitsevat. Toisinaan taas kommunikointimme ei enää toimi. Katsomme eri suuntiin – olemme kasvaneet erillemme.
Sinun sisälläsi on kipinä. Mutta joskus kipinä on painunut syvälle alitajunnan uumeniin. Kun sitä kipinää alkaa kaivaa itsestään esiin, se tarvitsee suojaa ympärilleen. Sillä se on niin vierasta. Voi olla, että elämänpiiri muuttuu – ihmiset vaihtuvat ympärilläsi. Mutta siltoja ei kannata polttaa täysin. Vaikka sekin on joskus tarpeellista. Oikeat ihmiset jäävät. Jyvät karsitaan akanoista. Jos joku haluaa sinua kontrolloida, se ei ole puhdasta kommunikointia – vaan ehkä sinä palvelet hänen tarpeitaan. Olet sellainen kuin hän haluaa sinun olevan – ei sellainen, joka sinä oikeasti olet.
Opettelin hyväksymään tosiasioita. Ymmärsin, että olin miellyttänyt lähes koko elämäni. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että herkkyys ja aistiherkkyys voi tehdä ihan fyysistä kipua, tämä siis suojeli. Oli helpompaa mennä virran mukana, kuin virtaa vastaan. Kunnes jouduin luoda suojan ympärilleni. Karsin elämästäni kuormittavia asioita pois. Ne olivat mielipiteitä, kovuutta, angstia ja muita väsyttäviä tunteita. Olin kerännyt panssarin ympärilleni. Kun loin suojan, sain kaivaa esiin lapsellisimmat ajatukseni ja sen millaista oli olla lapsi. Omat lapset auttoivat tässä. Sillä jouduin kasvaa lapsieni mukana. Uudestaan.
Aiemmassa elämässäni kaiken tuli olla kaunista, suoraa ja täydellistä. Heti. Siksi lopetin tekemisen ennen kuin edes aloitin. Toisinaan jos puhuin aloittavani jotain, sain kuulla jo ennen aloittamista, miksi en tule onnistumaan tai miten vaikeaa tulee olemaan. Mutta. Miten ihmeessä joku edes voi kuvitella, että vain täydellinen kelpaa. Sain kuulla vaatimuksia tietämättömiltä. Heiltä jotka eivät tiennyt mistään. Mutta heidän suu puhui ja kertoi olettamuksia. Luulin heidän tietävän ja tämän myötä aloin sättimään itseäni. Samalla kiinnitin huomion omiin sanoihini. Teinkö turhia olettamuksia, annoinko ennakkoluulojen määritellä? Se oli puhdistavaa.
Jos katsoo luontoa, siellä ei mikään ole täydellistä ja suoraa, lähinnä siellä on risut pitkin poikin ja kukat suurin osa kuihtuneita. Osittain luonnon omaa kiertokulkua ja joskus ihmisen tallomaa ja repimää. Koivun lehdet voivat olla reikäsiä ja kylkeen on kasvanut valtava pakuri. Ja silti se on kaunis.
Tekemiseen tulee kasvaa. Ja kaikkien äänet hiljentää mielestään, jotka latistavat.
Seiso itsesi takana, sillä kukaan ei tiedä kuka sinä olet, saattaa olla ettet itsekään tiedä. Sillä elämä opettaa meille. Joskus luulemme tietävämme, mutta kun kohtaa jotain sellaista mitä ei tunne ja saa katsoa omia varjopuoliaan suoraan silmiin. Sieltä alkaa tulla se todellinen itse esiin.
Tällaisen neuvon löysin itselleni tallennettuna: Lopeta kirjoittaminen, kun se on vielä mukavaa. Pidä se kivana.
Tuska voi olla myös kivaa, vaikka se voi sattua. Tuska on kaunista. Sillä mitä se sellainen elämä olisi – jossa ei tuntisi yhtään kipua? Kivun jälkeen aurinko on aina kauniimpi. Siinä on enemmän sävyjä. Olipas hassusti sanottu. Kipu ei mielestäni ole kivaa, mutten siltä ole välttynyt koskaan. Se on ollut kova ja ankara opettaja. Kivusta syntyy hienoja tarinoita.
En minä tiedä loppuuko kirjoittaminen koskaan. Ei lopu kuvaaminenkaan. Nämä ovat kulkeneet molemmat mukanani lapsesta asti, muuttaen vain muotoaan.
En tiedä kerronko juuri mitään kenellekään, olenko ymmärrettävä vai mitä, mutta täältä tulee silti tekstiä. Olkoot se epätäydellistä suttua. Ja kuvatkin amatöörimäisiä ja vinoja. Mutta sellainenhan minäkin olen. Hah.
Maiju
