Tiedätkö mistään mitään, vai luuletko vain tietäväsi?
Kysyn itseltäni.
En tiedä. Vastaan. Joskus luulen tietäväni. Joskus oletan tietäväni. Joskus tiedän, mutta sitä en tiedä – onko se totta. Kuulin joskus lauseen "olla tietämättä mistään mitään on suurta viisautta". Kyseessä ei ole vastuun pakoilua, sitä en usko tällä tarkoitettavan. Mutta se voi tiputtaa valtavan määrän turhaa taakkaa selkärangasta. Vääränlainen vastuu tulee tiputtaa selkärangasta pois ja ottaa vastuuta vain sellaisista asioista, jotka kuuluu itselle.
Mitäs kun ei ole mitään asiaa? Mutta silti tekee mieli kertoa jotain.
Mitäs kun elämä tuntuu niin täydeltä, että sisällä on vain täydestä tunteesta tulevaa tyhjyyden tunnetta? Voiko noin edes muotoilla lausetta? Miten löytää sanaa tunteelle, kun on ruuhkaa ja pää kihisee ja kuhisee ja korvissa sirisee. Srrrrr. Keho on väsynyt, suorastaan uupunut.
Öisin ei meinaa levätä ja aamulla herää kellosirkukseen, eikä edes ymmärrä niiden soivan. Perus syksy. Valo vähenee, silmät sumenee ja aivot pysähtyy. Vai pysähtyykö?
Mitä jos itse ei ymmärrä elämän olevan niin täyttä? Kaipuu johonkin muuhun, kuin suorittavaan monimutkaiseen arkeen - tuntuu pelastukselta. Se on jännää miten elämässä on aika ajoin aikoja, kun on niin hemmetin tylsää, että on pakko saada luova kanava purettua johonkin. Seuraavaksi on taas niin täyttä, ettei saa omaa elämää kontrolliin. Tämä on uusi vaihe, jota elän tällä hetkellä. Ikävöin perhettäni. Tuntuu, että käyn kotona vain sanomassa moikka, ja taas tiet eroaa.
En tiedä oletko huomannut, mutta olen vaihtanut kuvat omiini. Olen siirtynyt siihen pikku hiljaa.
Tästä eteenpäin yritän käyttää vain omia kuvia tässä blogissa, ellen tarvitse jotain erityiskuvaa pixabaystä. Yritän pitää tämän kuva-asian selkeänä. Mutta selkeys on heikkouteni. Voisin sanoa, että rönsyily on erityistaitoni. Ja kun käytän sanaa yritän, se ei ole niin ehdoton sana. On tärkeää tunnistaa sanat joita itselleen käyttää, jotta ei stresssaannu liikaa. Ihan vain omista sanoistaan. Hah.
Omissa kuvissa on kuitenkin oma nimeni, pixabayn kuvissa ei ole merkintää.
Luova kirjoittaminen ja luova toiminta on ollut itselleni voimaantumisen kanava jo pitkään. Nyt se on ollut ehkä jo työntekoa, eli se ei ole enää voimaantumista - vaan tavoite työnä. Mutta miten se voi olla työtä, kun siitä ei tule mitään tuloja? Eli tuo ajatus on täysin harhainen. Ja vain omassa päässäni.
Odotan joka päivä, kuinka pääsen kuvaamaan luontoa ja muokkaamaan kuvia, jotta voin jakaa niitä. Odotan, että pääsen kirjoittamaan uusia tekstejä ja jakamaan niitä. Mutta. Molemmissa näissä tuntuu suorituspaineet. Valokuvaaminen on lähtenyt itselläni laukalle. Teen kaikenlaisia typeriä vertauksia, kuinka kuvani ovat typeriä, kuinka ihmiset vain säälistä niistä tykkää. Ajattelevat, että voisi tyttö paremminkin aikansa käyttää. No ajattelevatko? Vai keksinkö tuon täysin omasta päästäni vain mollatakseni itseäni? Entä kirjoitukseni? Luulee olevansa joku terapeutti ja tietävänsä muka asioista jotain. Mutta ei se tiedä. Mistään mitään. Tätä taidetaan kutsua huijarisyndroomaksi. Tästä löytyi heti kirja Huijarisyndrooma; Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä) Tiina Ekman
Olenko siis kerännyt itselleni vain tarpeetonta taakkaa hartioille kannettavaksi? Intuitiivinen ja herkkä persoona kun tuntuisi nappaavan jos jonkinlaista taakkaa harteilleen, monista eri suunnista. Aion kasvaa kirjoittamiseen ja aion kasvaa valokuvaamiseen. Ja nämä ovat minun voimakanavani. Se on tehtävä selkeäksi itselleni. Suorittaja, joka asustaa alitajunnassa on vain saatava uskomaan, että on ihan ok höllätä ja levätä.
Jossain vaiheessa jatkan taulujen maalausta, vaikka en mitään osaakaan ja aion vielä tehdä lopun elämääni kaikkea luovaa. Kunhan vain muistan oman jaksamiseni.
Aloin tekemään instagramiin voimakuvia, mutta nyt sisällä jäytää jännitys. Mitä oikein kuvittelet? Kysyn itseltäni. Mutta hei, en kuvittele mitään. Ne ovat vain niitä oman sisimmän esteitä, lukkoja ja kiputiloja, riittämättömyyden tunteita, joita tuntuisi kuuluvan ihmisyyteen.
Tiedätkö, olen huomannut tällaisen. Mikä tahansa asia, jota on ensin tehnyt täysin sydämestään, ilolla. Tuntuu, että sitä on napannut jostain taivaassa olevasta tietopankista, inspiraatiopankista tai mistä tahansa pankista runsaasti voimaa, luovaa virtaa, fiilistä ja innostusta.
Kun kuvioihin astuu ammattimaisuus, tarve olla pätevä ja kelpaava, tehdä oikein ja kunnolla ja nostaa omaa tasoaan korkeammalle. Silloin astuu mukaan kontrollointi, suorittaminen ja jumit. Aina kun joku muu kertoo jollain kummallisella tavalla valituksiaan sinulle, sinun riittämättömyydestä – ilo väistyy ja kontrolli astuu kuvioihin. Jos sallii näiden ajatuksien tulla.
Jos katsomme ympärillemme eri yrityksiä, eri taiteilijoita, eri kirjoittajia – tai mitä vain ammattilaista. Jokainen heistä tekee virheitä, inhimillisiä sellaisia. Joskus vaatimukset ovat vain vaatijan mielessä, silloin tulee höllätä. Sillä joskus nuo vaatimustasot estävät näkemästä todellisuutta. Ei näe, että on oikeasti todella riittävä ja hyvä. Aina voi kehittyä paremmaksi, oppia enemmän. Ilon kautta. Mutta jos nämä ajatukset lävistävät raivolla ja kontrolloinnilla, negatiivisella katkulla, alkaa hartiat pikku hiljaa lysähtää alaspäin, henkiset kipuilut väsyttämään. Mieli valahtaa alaspäin. Kiukku astuu kehiin.
Joten sanon itselleni:
En ole huijari, yritän vain liian nopeasti edetä. Se tuo stressin ja tunteen olevani huijari.
Maiju
