Olen nähnyt todella erikoisia unia viime päivinä. Unet ovat joskus niin hämmentäviä etten edes tiedä miten niistä kertoa. Nyt kun olen pitkällä tai kaukana kirjoittamisesta, enkä ole enää saanut tulta alle romaani– tai novellikirjoittamiseen, on jopa vaikeaa löytää sanoja oikeassa järjestyksessä. Kirjoittamista pitää todella pitää yllä jatkuvasti. Voisin kokeilla harjoitella ihan vain kirjoittaa tunteitani.
Sain toissapäivänä melkoisen migreenikohtauksen. Se aiheutti melkoisen vyöryn olossani. Oksetti ja pyörrytti. Olin lähdössä työkaverini läksiäisiin, mutta ennen junaa alkoi paniikinomainen pyörrytys valtaamaan päätäni. En vaan voinut nousta junaan. Istuin 20 minuuttia hengittelemässä ja käännyin kotiin.
Seuraavana päivänä tunteeni olivat jotenkin erikoiset, teki mieli vetäytyä. Tiedostan minussa olevan erityisherkkää, joka aika ajoin haluaa vetäytyä piiloon. Sosiaalisessa työssä se taas ei ole mahdollista. Minussa aktivoitui eilen epävarmuus ja kun sellainen tunne tulee, voin tuntea kaikista ihmisistä outoja viboja. Miksi tuo katsoi minua noin tai miksi hän ei ollenkaan puhunut minulle tai katsonut silmiin. Mitä tein väärin? ajattelen. Minuun on sisäänrakennettu miellyttäjä. Olen kasvanut siihen, että tunnustelen ilmapiiriä, ettei kukaan vain ole vihainen. Jos on, teen asioita jotta heillä on parempi olla. Minulla on silloin parempi olla. Jostain syystä minun on luotava parantava ympäristö, jotta voin itse hengittää.
Eilen tapahtui paljon sellaisia pieniä vaikeita juttuja, tunteissa. Kun on eläväinen työ, toisinaan jopa todella haastava, jossa persoonani on työkalu – on haastavaa antaa tunteiden viedä. On osattava pitää tietynlainen näytelmä ulospäin. Jos kohdalleni sattuu eri suunnasta oleva ihminen, eli joka käsittää minut omalla tavallaan, eikä meillä ole tietynlaista sielujen yhteyttä – minusta voi saada jopa oudon kuvan.
Lisään tähän väliin, että outo on ihanaa, mutta aina en sitä meinaa hyväksyä. Olen kuitenkin yrittänyt lapsesta asti istuttaa itseäni muottiin, jossa olisin kuin muut. Ja kun joku ärähtää (Tunnen sen ärähtelynä, jos herkkyyteni on huipussa)Voin alkaa sättiä itseäni. Nykyään vähemmän kuitenkin.
Eilen oli hyvin hauska tilanne asiakkaan kanssa, jossa sanoin jonkun lauseen (unohdin jo minkä). Jonka voi käsittää niin positiivisesti kuin negatiivisesti. Hän käsitti sen positiivisesti, mutta minua alkoi naurattaa ja pyysin anteeksi. Hän ymmärsi minut täysin, eikä edes ajatellut asiaa. Näin kirjoittamisessa olen todennut tuollaisen haasteeksi. Muistan, että kirjoittaen kommunikoinnissa suurin tuskani ja päänvaivani oli se, että Suomessa ja suomalaisessa kulttuurissa samoja sanoja käytetään eri yhteyksissä. Toinen haasteeni on, kun mielestäni tavallisille asioille on erikoisia sanoja ja niitä pitäisi osata.
Kun kirjoitan, lukija voi olla hyvin yksityiskohtainen ja hän ei näe ilmeitäni, kuule ääntäni ja ole läsnä. On helpompaa siksi kommunikoida kasvotusten. Kun taas kirjoittaa, se riippuu suurelta osilta lukijan olotilasta miten hän lukee. Koska hän ei näe minua, hän lukee tekstiä ja tuntee tunteita, jotka ovat häneen vahvasti sidoksissa. En tiedä osasinko tätä ilmaista niin kuin yritän. Siksi kirjoittaminen on vaikeaa ja toisinaan lukeminen voi olla tylsää, koska ei aina ymmärrä lukemaansa. Tietyntyyppinen jargoni on väsyttävää.
Jos saisin nauhurin unilleni, ei varmasti olisi kenelläkään tylsää. Mutta ei kukaan sitä ymmärtäisikään.
Uneni:
Olin toissayönä unessani tutustumassa hienoon vanhaan vaaleanpunaiseen taloon, jossa oli iso sauna ja siellä oli kolme kiuasta. Kylpyhuone oli niin iso, että siitä olisi saanut kolme kylppäriä. Viime yönä unessani oli juna, johon hypättiin kyytiin. Juna muuttui välillä hissiksi ja se juttu oli jatkuvaa tässä. Juna/hissi, juna/hissi. Seuraavaksi olimme tien päässä porukalla ja muut halusivat alkaa ilkeillä, tehdä tuhoja. Ahdistuin ja suutuin, poistuin paikalta. Poistuin niin, etten kertonut poistuvani. Tunteeni olivat unessa todellisia ja vihaisia. Jopa "minä hylkään nuo, enkä enää ikinä vietä aikaa heidän kanssaan" tunteita. Mitä enemmän kirjoitan unesta, uni palaa pienin pienin vivahtein mieleeni, en silti saa kokonaisuudesta kiinni.
En ehkä ole kirjoittaja, jota ihmiset jaksavat lukea. Olen pomppiva ja sekava ja mieleni on kuin pyörremyrsky, sieltä tulee asiaa sekaisin ristiin rastiin.
Ihminen tarvitsee toistoa, toistoa, toistoa ja toistoa. Jos joku hyppii sinne, tänne ja tuonne, on vaikeaa pysyä mukana. En ehkä siksi jaa blogiani missään yleisesti. Koska oletan, ettei kukaan jaksa lukea. Hah. Oma sisäinen latistava kriitikkoni huutelee siellä.
Maiju
